Tuomas heitti ohjat luotaan ja lähti juoksemaan peltoveräjälle.
Pysähtyi välillä levähtämään ja juoksi uudelleen, polvet horjuen,
välistä hampaittensa takaa päästäen tulemaan sähisevän kirouksen.
Läheni Heinämäen pellon aita. Tuomas lakkasi juoksemasta ja pysähtyi
hengähtämään.
Mitäs, jos asia ei olisikaan niin? Jos Poutalainen vain naljaili
nauraakseen jälestäpäin? Kovin olisi kummaa todeksi.
Tuomas aikoi hetken mietittyään kääntyä takaisin. Istui kumminkin
kivelle levähtämään.
Mutta jospa jo Poutalainenkin on jotain huomannut ja siksi tahtoi
sanoakin. Ja mitä muutakaan asiaa olisi isännällä niin usein ollut
Heinämäkeen? Ja Annakin kehoitteli verolle menemään. Eikä ole tullut
enää samaan aittaan nukkumaankaan. "Harva tyttö se on siitä samana
lähtenyt, kuin on tullut", sanoi Poutalainen. Olisiko jo Anna silloin?
Sitäkö se oli hää-iltana Isotalon tanssittaminen ja pirulliset silmän
luonnit?
Tuomas ponnahti pystyyn ja hiipi kartanon taitse pihaan. Otti käteensä
tallin seinältä korennon, mutta kädet vapisivat niin, että korento
putosi pois.
Tuomas seisahti pihaan ja kuulosti. Aitasta kuului ääniä.
Tuomas hiipi lähemmäksi ja laski korvansa avaimen suulle.
Siellä ne olivat, Isotalo ja Anna!
Tuomaan polvet horjahtivat ja henki salpautui hetkiseksi. Sitten hän
potkaisi oveen, joka lensi rysähtäen sisään.
Isotalo ponnahti aitan perälle ja Anna jäi istumaan sänkyyn kuin
halpautuneena.
Tuomas hapuili korentoa, joka oli pudonnut pihamaalle. Kykenemättä
siihen tarttumaan painui hän aitan portaille istumaan.
— Mitä varten sinä nyt ovia säret, aloitti Isotalo hypähtäen
pihamaalle. Vaimosi kutsui hävittämään tuolta aitasta ampiaispesää ja
tuuli löi oven lukkoon, ettemme päässeet pois.
Annakin selvittyään joutui puhumaan.
— Minä huusin sen minkä jaksoin Iidalle, että tulla aukasemaan, mutta
ei kuullut. Ampiaiset tosiaankin...
Tuomas ponnahti vaimonsa eteen.
— Valehtelet, kurja, raukka...! Ja sinä saatana... niljainen käärme,
mitä sinä...!
Koivuinen kanki heilahti Tuomaan kädessä hirveällä voimalla Isotalon
pään yli kuitenkaan sattumatta.
Isotalo hypähti tielle ja siitä suoraa päätä metsään kiroten mennessään.
Anna aikoi myöskin paeta.
— Ei yhtään askelta, narttu... saastainen riiviö... käärme!
Anna purskahti itkuun.
— Sinä syytät minua ihan suotta. Hän tuli tuohon aitan ovelle ja minä
pyysin hävittämään...
— Valehtelet!
— No olkoon sitten. Tapa sitten minut, jumalaton.
Tuomas istui aitan portaille vaieten. Anna nyyhkytti ja piti salaa
silmällä miestään, milloinka hänen kiukkunsa olisi laskeutunut, että
voisi hänelle jotain puhua.
— Mitä sinä, Tuomas, oikein ajattelet minusta? aloitti hän kohta.
Luuletko sinä tosiaankin minusta semmoista? Etkö sinä yhtään ajattele,
miten sinä loukkaat noilla luuloillasi minua. Jos minä muutoin, niin
lapseni tähden minä en semmoiseen... Mitä se nyt isäntäkin ajattelee,
kun sinä noin riehuit. Ei luulisi sinun kehtaavan silmiäsi enää
näyttää. Mutta sinä luuletkin heti vaikka mitä, jos minä kenen kanssa
puhelen tavallisia asioita, ja olet valmis syyttämään minua vaikka
mistä.
Anna oli vielä nyyhkyttävinään ja koetti näyttää onnettomalta.
Uudelleen itkuun purskahtaen virkkoi hän.
— Voi hyvä jumala, mitenkä minä olen onneton! Kyllä tästä nyt kaunista
koituu, kun kyläläiset saavat tietää tämän.
— Vaikene! karjasi Tuomas aitan portailta.
Anna nousi.
— Minä en vaikene ja minä näytän, että sinä et saa luulla minusta
niin häpeällistä. Ja minä lähden heti paikalla tästä... Tapathan sinä
kumminkin minut luuloillasi.
Anna meni tupaan ja Tuomas jäi aitan portaille istumaan. Päässä
takoivat tuhannet ajatukset sekaisin.
Miten tästä nyt selviäisi? Mitähän oli jo tapahtunutkaan, vai eikö
ollut vielä tapahtunut mitään? Syyllinen Anna joka tapauksessa
oli, mutta oliko jo tapahtunut kaikkein pahinta? Miten saisi siitä
selvyyden? Vai oliko turhaa sitä etsiäkään?
Sydäntä raastoi jokin outo tunne, joka ei ollut vihaa eikä
katkeruuttakaan. Jotakin selittämätöntä kaihoa. Niinkuin kaikki olisi
luisunut pois käsistä ijäksi ja hän itse jäänyt johonkin suureen,
outoon yksinäisyyteen. Aivan niinkuin painajainen olisi ahdistanut.
Hetken kuluttua meni Tuomas tupaan, jossa Anna istui karsina-ikkunan
pielessä pää käsien varassa.
Painava äänettömyys. Vanha Könniläinen tuvan mustuneella seinällä
mittasi aikaa verkalleen.
Epäröityään hetken läheni Tuomas vaimoaan ja virkkoi.
— Sano minulle, Anna, joko kaikista pahin on tapahtunut?
Anna hytkähti kuin iskun saaneena, mutta jännittäen kaikki voimansa
ponnahti seisomaan ja huusi.
— Häpeä, häpeä, sinä kurja mies!
Tuomas vaikeni.
Oliko se nyt selvitys asialle? Voipiko mitenkään saada parempaa
selvyyttä ja varmuutta? Voiko Annan mielenpurkaukseen ollenkaan
luottaa? Kuka tiesi sen?
Könniläinen seinällä löi iltapäivätunteja. Tuomas nousi ja painui ulos.
Täytyihän hänen mennä hakemaan hevosensa Isontalon pellolta.
Kävellessään metsätietä horjahtelivat vieläkin Tuomaan polvet ja pää
tuntui niin raskaalta. Mieltä jäyti sanomaton katkeruus.