Anna oli lypsänyt lehmät, siivilöinyt maidon ja laittanut jäähtymään.
Tuomasta vain ei kuulunut kotiin tulevaksi.
Missähän se nyt viipyy? Olisikohan tuo tehnyt mitä itselleen?
Anna liikkui ajatuksissaan tuvan ja maitohuoneen väliä. Tuntui
vieläkin pahalta päivällinen kohtaus. Mitähän Tuomas nyt ajatteli?
Suunnitteleekohan tuo mitä vastaisen varalta? Olisihan kohtaus saanut
jäädä sattumattakin, mutta kun se nyt ei ollut ensimäinen kerta,
niin... Tarvitsiko Tuomaan lähteä työpaikaltaan ja hiipiä kuin
metsänpeto elämöimään? En minä miehenä olisi vain niin pakoon lähtenyt
kuin Isotalo läksi. Uhkasi korennolla tappaa. Olisipahan tappanut,
olisipahan lyönyt, miten tuossa olisi silloin Tuomaalle käynyt. Oli se
onni, ettei sattunut, kun yli pään hipaisi se kanki.
Eihän olisi Tuomas niin suuttunut siitä, jos en olisi häntä niin
kauan yksin öisin aitassaan kiusannut. Mutta minkäs teet, kun ei
miellytä, niin ei. Mitäs on sellainen jörökki, ettei koskaan pakinoi
hauskasti asioista eikä naura. Naurua nainen kaipaa ja ilonpitoa.
Tuomas ei muusta kuin pelloistaan ja niityistään haastaa ja vaatisi
minuakin haastamaan. Lehmistään ja hevosistaan untakin näkee. Puhuisi
kerran muustakin. Jutteleisi kylän asioista. Niitä nainen mielellään
kuuntelisi ja mukana nauraisi. Mutta mitäs tämä. Kun saa työtä ja
ruokaa, ruokaa ja työtä ja välistä kuuman saunan, niin siinä sen on
maailma. Pyh!
Toista on Isotalo. Sillä piisaa juttua vaikka mistä alottaisi. Aina
nauraa ja osaa olla iloinen. Koko mies on hyvää tuulta aina, kun tulee.
Ja miten se on voimakas! Aivan sydäntä hiipaisee, kun sitä ajattelee.
Kun ottaa käsivarsilleen, niin nostaa kuin höyhenen. Kerran pyysin
Tuomasta kirkkomatkalla vetisen paikan yli kantamaan. Otti kömpelösti
syliinsä, retuutti ja pudotti keskelle vesilammikkoa. Ihan vieläkin
täytyy nauraa.
Eihän olisi pitänyt mennä Tuomaalle, kun en hänestä kerran pitänyt...
Täytyihän sitten mennä, kun tuli luvatuksi. Eikähän sovi sanoa,
ettei leipää ole riittänyt. Saattaisihan tästä kaikesta olla
kiitollinenkin, kun osaisi olla. Pitäisihän ainakin koettaa, että
saisi hänen epäluulonsa vielä haihtumaan. Mikä hänessä lieneekin niin
vastenmielistä minulle?
Anna meni ulos aikoen mennä rantaan verkkoja puikkaroimaan, mutta
kääntyikin takaisin.
Kyllä sille täytyy laittaa hyvä illallinen, siksi kun tulee. Olisi
tuolle saanut saunankin lämmittää. Missähän se nyt, kun ei kuulu
kotiin? Jokohan tuo höperö teki nyt itselleen mitä...? Kun ei olisi
oksaan itseään vetänyt! Hyi! Teki ihan pahaa sitä ajatellessa. Mitä
siitä ihmisetkin sanoisivat? Hänen ja Isotalon suhteista eivät toki
tiedä mitään. Hyvä että onkin salassa pysynyt. Tuomas siitä nyt ei
ainakaan kehtaa kylille huutaa. Mitähän Isotalo päivällä ajatteli?
Pistiköhän tuon vihaksi, kun parhaiksi tuli siihen räyhäämään.
Samoin kuin edellisenäkin iltana kantoi Anna viilikehlon pöytään,
voilautasen ja lihamukareen.
Syököön nyt, että vihansa lauhtuu. Pääsisi nyt aittaanikin, kun
pyrkisi. Pyytämään en häntä mene. Kun se tulisikin, niin kyllä minä
hänestä epäluulot hävittäisin. Hyvä se on uskomaan, kun vain oikein
tosissaan puhuu.
Ampiaispesä!
Anna purskahti nauramaan.
Olipa se keksintö! Eipähän huomannut katsoa, oliko ampiaispesää aitassa
vai ei. On se nyt siellä, kun äsken vein tyhjän pesän. Saa sitä nyt
näyttää sille.
Anna meni rantaan. Lahti lepäsi tyvenenä. Ruohikossa ui sorsapari
jättäen heikon virin jälkeensä. Käki kukahteli jossain rantakoivussa.
Ihmeteltävä hiljaisuus. Anna jäi sitä kuuntelemaan ja tuli jotenkuten
rauhattomaksi sitä kuunnellessaan. Niinkuin jokin outo voima olisi
alkanut häntä ahdistaa. Tuntui turvattoman yksinäiseltä, niin että
sydäntä aivan hiipaisi.
Mitä se oli semmoinen?
Jossakin syvällä heräsi ajatus: Olenkohan tehnyt hyvinkin suuren
rikoksen ollessani uskoton Tuomaalle? Mitähän minä ajattelisin,
jos Tuomas olisi muiden kanssa eikä yhtään välittäisi minusta?
Tuntuisikohan näin turvattomalta?
Onko minun siltä tarvinnut olla paha Tuomaalle, vaikka olenkin pitänyt
toisesta? Olen varmaankin ollut tyly hänelle. Mies poloinen. Mitä hän
nyt ajattelee? Toinen pitelee sillä tavoin hänen omaansa.
Pitäisikö minun tunnustaa, sanoa suoraan, pyytää anteeksi ja aloittaa
uutta elämää? Ei tunnustaa, ei! Korkeintaan tyhmyyttäni vain pyytää
anteeksi, muuta ei!
Pitäisikö jättää Isotalo? Korjaantuisiko se silläkään enää? Tuomas
epäilisi vaan edelleen, sillä epäilee se kuitenkin, vaikka kuinka
vakuuttaisi viattomuuttaan. Jos jättäisi kaikki, olisi elämä taas sitä
yhtä ja samaa, ilotonta, ikävää...
Anna nosti verkot venheeseen, työnsi vesille ja alkoi soutaa lahden
poukamaan. Siinä soutaessaan näki Tuomaan tulevan pihaan ja menevän
pirttiin.
Jopahan tuli. Ei se toki itselleen uskalla mitään tehdä. Naurettavaahan
tuo olisikin ollut, että nyt semmoisesta...
Laskettuaan verkot meloi Anna rantaan, veti venheen telalle ja meni
pihaan. Tuomaskin oli jo aterioinut ja istunut portaille piippuaan
polttelemaan. Anna istui alemmalle porraslaudalle ja odotti, sanoisiko
Tuomas mitä. Ei olisi oikein kehdannut ensiksi keskustelua aloittaa.
Tuomas vaikeni.
Anna aprikoi, pitäisikö hänen sittenkin aloittaa vai ei. Vihdoin
virkkoi.
— Kävin verkot laskemassa, kun kalatkin jo loppuvat. Sattuisi vaikka jo
lahnatkin tulemaan. Eikö ne ennen näin juhannuksen edellä...?
— Niinhän ne...
— Pitäisi pitää varalta, ettei menisi kutu ohi.
— Pitäisipä, pitäisi...
Jo uskalsi Anna katsoa Tuomasta silmiin. Maahan se vielä katsoi,
mutt'ei näyttänyt enää kovin vihaiselta. Uskoisikohan tuo, jos tuolle
koettaisi vakuuttaa, että turhaa on luullut...? Kun uskaltaisi.
Anna päätti koettaa.
— Sitä minä kanssa tässä... että kyllä saat rauhoittua aivan kokonaan
minun ja Isotalon suhteen. Minä olen siitä niin kovin pahoillani...
Onhan se kyllä käynyt usein tässä ja mikäpä hänen tietää, jos olisi
mielessään jotain ollutkin, mutt'ei se ole vielä rohjennut ainakaan
esittää. Kyllähän se kuuluu sentapainen olevan, mutta tulisipahan
minulle aikeistaan esittämään, niin antaisin semmoiset lähtimet, ettei
toista kertaa tulisi.
Tuomas katseli epäluuloisesti Annaan. Mielellään kumminkin kuunteli
vaimonsa sanoja.
Anna jatkoi.
— Koetti se kerran, kun olin palveluksessaan, saada kamariinsa, vaan
heitin sille niskaan täyden vesisangon ja sen jälkeen ei ole tullut
pyytämäänkään.
Annaa hytkäytti valheensa. Kesäkauden oli Isotalo käynyt hänen
aitassaan joka toinen yö. Mistäpä Tuomas sen tiesi. Eikä saanutkaan
tietää.
— Mitä asiaa hänellä tänäänkin lienee tänne ollut, jatkoi Anna.
Tuli tuohon pihaan juuri, kun olin aittaan aikeissa. En huomannut
ampiaispesää ja nekös kaikki minun kimppuuni. Isotalo tuli hätään,
tuuli löi oven lukkoon ja siinä se oli kaikki. Ja sinä niin hirmuista
elämää siitä... Mitähän nyt ajattelee Isotalo. Olipahan kuitenkin
niinkuin parhaiksi. Mitäs tänne aina tulee.
— Hm... mitenhän lienee, murahti Tuomas. Kyllä vaan olisi joutanut
päänsä haljeta, kutaleen.
— Vieläkö sinä sitten uskot yhä edelleenkin, että...? kysyi Anna.
— En tuota nyt osaa sanoa, virkkoi Tuomas maahan katsellen.
Anna nakkasi niskojaan.
— Usko sitten!
Ja pyörähti tupaan.
Tuomas jäi portaille istumaan ja katselemaan järvelle. Epäluulo kalvoi
häntä edelleen, poltti kuin kuumalla raudalla.