Päivä paistoi korkealta. Poutapilvi lepäsi liikkumatta taivaanrannalla.
Multa pölisi hevosten kavioissa ja nousi tomupilvenä ilmaan. Miehet
astuivat väsyneinä ja hikisinä hevosten jälessä. Pöly tarttui hien
kanssa ruumiiseen ja päätä huumasi tulinen auringon paiste.
Kovin olivatkin laajoja Isotalon vainiot, joilla torpparilauma
hevosineen sai hikoilla kuumana kesäpäivänä. Kun isännän silmä vältti,
lepuutettiin hevosia ja tarinoitiin.
Heinämäen Tuomas oli ruunallaan ajanut yhtämittaa aamiaisilta lähtien
yhtään levähtämättä.
Poutalainen seisatti hevosensa ja astuksi Tuomaan saralle.
— Pysäytähän hevosesi, virkkoi. Kuoliaaksihan ajat ruunasi tuolla
menolla. Ei meitä Isotalo kiittele, vaikka rupeamassa tämä pelto
äestetään. Kyllä minä sen miehen tunnen. Ei kiitosta koskaan, vaikka
kuinka raataisit.
Tuomas istui pientarelle ja naurahtaen virkkoi.
— Kissa kiitoksella elää.
— Kukapa tuota niin kaivanneekaan, en sillä sano, mutta sanoakseni
vain, minkälainen on mies.
— Kyllähän se tunnetaan, virkkoi Tuomas.
— Sinullekin se nyt muutti työveron, vaikkei ole sitä ennen vaatinut.
— Niin teki, sanoi Tuomas alakuloisesti ja hetken kuluttua lisäsi.
— Lienee sitä rahan roskaa jo kylliksi, ettei tarvitse enää kerätä.
— Onhan sitä. Saa tehdä huvimatkoja ja aina maistella makeita juomia.
— Ja anastaa taloja ja tavaroita niinkuin nyt Heikkiläiseltäkin.
— Ja Purolaiselta.
— No se nyt oli oikeastaan hänen isänsä, joka sen anasti, arveli Tuomas.
— Yhdessä puuhassa olivat, isä ja poika.
Tuomas aikoi nousta lähteäkseen hoputtamaan ruunaa.
— Istuhan pois, kielsi Poutalainen. Ei tässä nyt isäntää pelätä eikä se
taida olla kotonakaan.
— Missä se sitten?
— Peltoveräjästä tuo näkyi jo aikoja sitten metsätielle painuvan. Kun
ei olisi vain Heinämäkeen mennyt.
Poutalainen näytti vakavalta ja silmäili salavihkaa Tuomasta.
— Meillekö? Mitä se sinne...?
Poutalainen epäröi, sanoako vai ei. Vihdoin virkkoi.
— Jos olisi sattunut olemaan asiata vaimollesi.
Tuomaan muoto musteni. Koettaen sitä salata Poutalaiselta kysyi
huolettomaksi tekeytyen.
— Mitäpä asiaa hänellä olisi?
— Niin olen vähän arvellut, virkkoi Poutalainen täytellen piippuaan.
Saat sitä pitää varalla. Ja kyllä se mies uskaltaa.
— Vähänpäs...
Tuomaan epäluulo oli kokonaan herännyt. Oliko Isotalo semmoinen? Se
niljainen piru kävikin yhtämittaa Heinämäessä kurkkumassa! Sitäkö se
onkin, se salakavala ilme sen iljettävässä naamassa?
Tuomaan hengitys melkein salpautui sitä ajatellessaan. Sammaltaen
arveli hän Poutalaiselle kuin vielä lisätukea saadakseen äskeiselle.
— Kehtaisikohan tuo todellakin...?
— No etkö tuota ole kuullut? kivahti Poutalainen. Milloinka ne ovat
Isontalon piiat saaneet olla rauhassa isännältään? Harva tyttö siitä on
lähtenyt samana, kuin on tullut.
— Vai semmoinen tämä saatana... Enkä tuota ennemmin...
— No ei sinullakaan, Tuomas, ole silmiä.
Tuomaan silmissä pimeni ja kädet puristuivat nyrkeiksi.
Sitävartenko se konna on käynytkin yhtämittaa. Ja sitävartenko se
laittoi työveron minulle, että saisi paremmin tilaisuutta...? Olikohan
mitään jo tapahtunut? Oliko se siellä nytkin parhaillaan? Suostuiko
Anna semmoiseen? Sitäkö varten se oli yhtämittaa minulle kuin jostakin
nyreissään, eikä sallinut itseään lähennellä? Hyvä jumala! Voivatko
hänen aavistuksensa tulla tosiksi? Aavistuksensa, joita hän ei ole
oikein itsekään ymmärtänyt.
Tuomas nousi ojanreunalta, tarttui ohjaksiin ja riuhtasi ruunaa, löi
sitä ohjasperillä niin, että se ponnahti juoksuun.
Menikö Isotalo Heinämäkeen? Oliko siellä parhaillaan?
Tuomaan sydäntä vihlaisi outo hätä. Mitä pitäisi nyt tehdä? Mennäkö
kotiin, että näkisi, vai...?
Pitäisikö ensin muuten silmällä? Eikö se osannut jälkiään peittää,
jos olisi semmoinen...? Olisikohan mitään jo tapahtunut...? Olisiko
Anna....? Voisiko nainen olla semmoinen petturi?
Kysymykset risteilivät Tuomaan aivoissa. Mitään hän ei kyennyt selvästi
harkitsemaan eikä ratkaisemaan. Sen hän vain käsitti, että jotain oli
epäkunnossa. Ja jos ei mitään ollut vielä tapahtunut, niin saattoi
tapahtua minä hetkenä tahansa.