aliupseereja, yksinkertainen rehellinen sielu, jonka Savrola oli
tuntenut useita kuukausia. "Minä annan teille tärkeän tehtävän", hän
sanoi. "Viekää nämä upseerit ja sotamiehet valtion vankilaan; lähetän
täydet ohjeet ratsastavan sanansaattajan mukana. Mutta mistä saatte
saattueen?" Vapaaehtoisista ei ollut puutetta. "Vankilaan siis, ja
muistakaa, että tasavallan arvo riippuu heidän turvallisuudestaan.
Eteenpäin, hyvät herrat", hän lisäsi, kääntyen eloon jääneiden
vastustajain puoleen; "kunniani kautta voitte nyt olla varmat
hengestänne".
"Vehkeilijän kunnia!" ivasi Sorrento.
"Kuten suvaitsette, mutta totelkaa."
Tiro yksin jäi Savrolan luo, muu joukko lähti liikkeelle lukuisain
vallankumouksellisten ympäröimänä ja saattamina. Tällöin kajahti
mereltä päin kumea, raskas jymähdys; se uudistui uudistumistaan
nopeana sarjana. Laivasto oli vihdoinkin palannut.
XXI LUKU
Laivaston paluu
Amiraali de Mello oli pitänyt sanansa ja totellut määräystä, jonka
hän oli saanut oikeata tietä. Hän oli sadan meripeninkulman päässä
Port Saidista, kun kohtasi tasavallan asiamiehen viestipurren.
Viipymättä hän muutti suuntaa ja antoi laivojen höyrytä kohti
kaupunkia, josta hän äskettäin oli lähtenyt. Laivastoon kuului
kaksi panssarilaivaa, jotka hitaudestaan ja vanhanaikaisuudestaan
huolimatta olivat vielä peloittavia aseita, kaksi risteilijää sekä
tykkivene. Höyryputken harmillinen särkyminen hänen lippulaivallaan
_Fortunalla_ viivytti kulkua usean tunnin ajan, joten hän pääsi
vasta kello kahden tienoissa toisen päivän iltapuolella kotivesille
ja näki Lauranian kaupungin ja sataman kohoavan kauniina ja
hohtavana ylihangan puolella. Levottomin silmin tähystelivät
upseerit pääkaupunkia, joka oli heidän kotinsa ja jonka loistosta
he ylpeilivät; eikä heidän pelkonsa ollutkaan aiheeton. Katujen ja
puutarhain keskeltä kohosi savua puolesta kymmenestä tulipalosta;
ulkomaiset alukset olivat siirtyneet pois sisäsatamasta ja kelluivat
nyt ulkoredillä, enimmäkseen matkavalmiina höyryten; aallonmurtajan
päässä sijaitsevassa linnakkeessa liehui outo punainen lippu.
Hiljentäen alusten vauhdin puoleksi amiraali laski varovaisesti
satamaväylän suuta kohti. Se oli laadittu sellaiseksi, että laivan
täytyi kulkiessaan joutua rantapatterien suurtykkien ristituleen.
Lahti oli oikeastaan lähes puolen meripeninkulman levyinen, mutta
varsinainen purjehdusväylä oli vaarallisen kapea ja perin vaikea
kulkea. De Mello, joka tunsi siitä jokaisen jalan, näytti tietä
_Fortunallaan_; sitä seurasivat molemmat risteilijät _Sorato ja
Petrarcha_, sitten tuli tykkivene _Rienzi_, ja toinen panssarilaiva,
_Saldanho_, kulki sarjan viimeisenä. Päällikköpäivästä annettiin
merkki valmistautua taistelukuntoon, miehet komennettiin kannelle,
upseerit sijoittuivat asemilleen, ja nousuveden auttamana laivasto
laski verkalleen väylän suuta kohti.
Kapinallisten tykkimiehet eivät tuhlanneet aikaa muodollisuuksiin.
Kun _Fortuna_ joutui ampumalinjaan, pulpahti rannalta kaksi
isoa savupilveä; merenpuolisessa patterissa oli laukaistu
yhdeksäntuumaiset tykit. Molemmat ammukset lensivät korkealta ja
surisivat sotalaivan mastojen lomitse ja tällöin alus kiihdytti
vauhtiaan ja jatkoi matkaansa toveriensa seuraamana. Sikäli kuin
linnakkeen tykit saivat ne ampumapiiriinsä, kuului pamahdus toisensa
jälkeen, mutta ne oli suunnattu huonosti, ja ammukset kimmahtelivat
hilpeästi pitkin veden pintaa, nostattaen korkeita tyrskyjä.
Vasta sitten kun johtajalaiva ennätti väylän suulle, osui siihen
ensimmäinen laukaus.
Voimakkaalla räjähdysaineella täytetty raskas ammus rusahti
_Fortunan_ alihangan patteriin, surmaten ja haavoittaen lähes
kuusikymmentä miestä ja tuhoten kaksi sen neljästä tykistä. Tämä
herätti tuon jättiläisen toimimaan; keulapuolen torni kääntyi ja
pyörähtäen äkisti päin linnaketta suuntasi suuret kaksoistykkinsä. Ne
laukesivat melkein samalla haavaa, ja koko alus hätkähti räjähdyksen
voimasta. Molemmat ammukset osuivat linnakkeeseen ja räjähtivät siinä
murskaten muurin siruiksi ja heittäen multakasoja ilmaan; mutta se
vaurio oli sittenkin vähäinen. Kapinalliset tykkimiehet oleskelivat
turvallisissa pomminkestävissä suojissaan, ja vain tykinaukkoon
osuva ammus voi tuottaa heille vaaraa; mutta tykit jotka ampuivat
_barbette-alustoilta_, olivat näkyvissä ainoastaan laukaisuun
tarvittavan hetken.
Siitä huolimatta tuo iso alus alkoi suoraan sanoen syytää liekkejä
joka taholle, ja sen lukuisat pikatykit tapailivat tykkiaukkoja,
vihmoen pieniä ammuksiaan ihmeteltävän nopeasti. Useat niistä
tunkeutuivat sisään, ja kapinalliset alkoivat menettää väkeä. Mikäli
laivat lähenivät sikäli yltyi ristitulikin, ja jokainen vuorostaan
vastasi raivokkaasti. Ammunta kävi hirvittäväksi, raskaiden tykkien
kovat räjähdykset melkein hukkuivat pikatykkien herkeämättömään
räiskyntään; kaikkialla hohti sataman vesillä suuria vaahtopatsaita,
ja kirkkaassa ilmassa näkyi selvästi räjähtävien pommien valkoisia
savupyörylöitä. _Fortunan_ pääpatteri pakotettiin täydelleen
vaikenemaan. Toinen ammus oli räjähtänyt kauheata tuhoa tuottaen,
ja eloon jääneet merimiehet olivat paenneet näyttämöltä aluksen
panssaroituihin osiin; upseerit eivät saaneet heitä palaamaan
keskelle raunioita, missä heidän toveriensa jäännökset viruivat
tunnottomain rautaröykkiöiden keskellä. Laivan kyljet olivat
kauttaaltaan repeytyneet, ja poistorei'istä virtaavat runsaat
vesisuihkut osoittivat pumppujen olevan tarmokkaassa työssä.
_Fortunan_ savupiippu oli ammuttu tiehensä melkein kannen tasalta,
ja aukosta pursuavat mustat savupilvet karkoittivat tykkimiehet
perätornista ja tykkien äärestä. Murskautuneena, paljaaksi riisuttuna
täynnä kuolleita ja kuolevia alus oli sisuksiltaan vielä eheä, ja
kapteeni, joka tähystystornistaan tunsi sen yhä tottelevan ruoriaan,
riemuitsi hyvästä onnestaan ja antoi sen jatkaa matkaansa.
Risteilijä _Petrarchan_ ohjauslaitteen oli ammus kokonaan murskannut,
ja hillittömänä se ajautui hiekkasärkälle. Kiihdyttäen tultaan
linnakkeet rupesivat murskaamaan sitä kappaleiksi. Silloin se kohotti
valkoisen lipun ja lakkasi itse ampumasta; mutta tästä ei välitetty,
ja kun toiset laivat eivät uskaltaneet karien tähden lähteä
auttamaan, se muuttui pian hylyksi ja räjähti kello kolmelta ilmaan
hirvittävästi kumahtaen.
_Saldanho_, joka kärsi ammunnasta vähimmin ja oli lisäksi tukevasti
panssaroitu, saattoi melko lailla suojella tykkivenettä, ja koko
laivasto sivuutti patterit neljäkymmentä minuuttia kamppailtuaan
ja menetettyään kaksi sataa kaksikymmentä miestä kaatuneina ja
haavoittuneina, ottamatta lukuun _Petrarchan_ miehistöä, joka
tuhoutui kokonaan. Kapinallisten mieshukka nousi seitsemänkymmenen
vaiheille, ja linnakkeiden kärsimä vahinko oli vähäinen. Mutta nyt
olikin tullut merimiesten vuoro. Lauranian kaupunki oli heidän
armoillaan.
Amiraali ankkuroi laivansa viiden sadan metrin päähän rannasta. Hän
antoi kohottaa välirauhalipun, ja koska häneltä oli murskattu kaikki
veneet äskeisessä kujanjuoksussa, hän antoi tulliasemalle merkin,
että halusi ryhtyä rauhaa hieromaan ja pyysi lähettämään jonkun
upseerin laivalle.
Noin tunnin viivyttelyn jälkeen laiturin luota lähti liikkeelle
höyrypursi, joka laski _Fortunan_ äärelle. Siitä nousi kaksi
kapinallisten upseeria yllään tasavallan miliisin univormu ja
uumillaan punainen vyö. Hän oli tosin karkea merikarhu, mutta oli
liikkunut monessa maassa, ja tavallisesti vaaran läheisyys sekä
tietoisuus omasta vallasta vaikutti edullisesti hänen käytökseensä.
"Sallikaa minun kysyä", hän virkkoi, "millä olemme ansainneet moiset
tervetuliaiset syntymäkaupungiltamme!"
Vanhempi molemmista upseereista vastasi, etteivät linnakkeet olleet
laukaisseet tykkejään, ennenkuin niitä itseään oli ammuttu. Amiraali
ei ryhtynyt väittelemään, vaan tiedusteli, mitä kaupungissa oli
tapahtunut. Kuullessaan vallankumouksesta sekä presidentin kuolemasta
hän joutui ankaran mielenliikutuksen valtaan. Sorrenton tavoin hän
oli tuntenut Molaran pitkät ajat, ja hän oli rehellinen, avosydäminen
mies. Upseerit jatkoivat, että väliaikainen hallitus hyväksyisi
hänen laivastonsa antautumisen ja myöntäisi hänelle ja upseereille
kunnialliset ehdot. Hän esitti yhteishyvän valiokunnan antaman
valtakirjan, jonka alla oli Savrolan nimi.
De Mello pyysi jotensakin ylenkatseellisesti miestä puhumaan
vakavasti.
Upseeri huomautti, ettei laivasto surkeassa tilassaan voinut antautua
toistamiseen kujanjuoksuun patterien keskitse, vaan näännytettäisiin
nälkään.
Tähän De Mello vastasi, että sataman suun linnakkeet olivat
samanlaisessa tilassa, koska hänen tykkinsä hallitsivat nyt sekä
aallonmurtajaa että kallioniemekettä. Myöskin hän vakuutti, että
hänellä oli aluksillaan kuuden viikon muonavarat, ja lisäsi, että
hänen arvelunsa mukaan ampumavarojenkin pitäisi riittämän.
Hänen etuuksiaan ei kielletty. "Epäilemättä, herra amiraali",
sanoi upseeri, "teidän vallassanne on tehdä suuria palveluksia
väliaikaiselle hallitukselle sekä vapauden ja oikeuden asialle."
"Tätä nykyä", vastasi amiraali kuivasti, "näkyy oikeuden asia
tarvitsevan minun tukeani".
Tähän upseerit eivät keksineet muuta vastausta kuin että he olivat
taistelleet vapaan parlamentin puolesta ja aikoivat toteuttaa
aikeensa.
Amiraali teki pari kierrosta, ennenkuin ryhtyi vastaamaan. "Minun
ehtoni ovat seuraavat", hän selitti lopulta. "Salaliiton johtaja --
se teidän Savrolanne -- on heti luovutettava minun valtaani ja hänen
on tuomioistuimen edessä vastattava murhasta ja kapinasta. Mihinkään
neuvotteluihin en ryhdy, ennenkuin tämä on tapahtunut. Ellei tätä ole
tehty ennen kello kuutta huomisaamuna, alan pommittaa kaupunkia ja
jatkan sitä, kunnes ehtoihini on suostuttu."
Molemmat upseerit syyttivät moista tekoa raakamaisuudesta ja
vihjasivat siihen suuntaan, että hän joutuisi vielä vastaamaan
pommeistaan. Amiraali kieltäytyi pohtimasta sitä kysymystä tai
ottamasta huomioon muita ehtoja. Koska osoittautui mahdottomaksi
vaikuttaa häneen, palasivat upseerit maihin purrellaan. Kello oli
nyt neljä. Niin pian kuin tämä uhkavaatimus tehtiin tiettäväksi
raatihuoneeseen kokoontuneelle yhteishyvän valiokunnalle, syntyi
siellä melkoinen hämminki. Pommiajatus oli peräti vastenmielinen
pyyleville porvareille, jotka olivat liittyneet kapinalliseen
puolueeseen heti kun kävi ilmi, että se pääsisi voitolle. Varsin
epämiellyttävä se oli myöskin sosialisteista, sillä vaikka he
hyväksyivätkin dynamiitin käytön toisia vastaan, ei heillä kuitenkaan
ollut halua tutustua mieskohtaisesti vaarallisiin räjähdysaineisiin.
Upseerit tekivät selkoa kohtauksesta ja amiraalin vaatimuksista.
"Ja jos me kieltäydymme suostumasta niihin?" tiedusti Savrola.
"Silloin hän ryhtyy ampumaan kello kuudelta huomisaamuna."
"No niin, hyvät herrat, meidän täytyy purra hammasta ja kestää sekin
löyly. Eivät he uskalla ampua koko varastoaan tyhjiin, ja niin pian
kuin he huomaavat meidän pysyvän päätöksessämme, he antavat kyllä
perään. Naiset ja lapset ovat turvassa kellareissa, ja mahdollisesti
saamme jonkin linnakkeen tykeistä kohdistetuksi satamaan." Se ei
synnyttänyt mitään innostusta. "Siitä tulee kallis leikki."
"Onhan sitä helpompiakin keinoja", virkkoi muuan sosialistien
edustajista merkitsevästi pöydän päästä.
"Mitä te siis ehdotatte?" kysyi Savrola katsoen häneen kiinteästi;
mies oli ollut Kreutzen läheisimpiä kannattajia.
"Tarkoitan sitä, että kävisi huokeammaksi, jos kapinan johtaja
uhrautuisi yhteiskunnan puolesta."
"Se on teidän mielipiteenne; haluan saada kuulla valiokunnan
ajatuksen asiasta." Kuului huutoja "Ei! Ei!" ja "Hyi häpeä!" usealta
taholta. Muutamat vaikenivat; mutta ilmeisesti Savrolalla oli
enemmistö puolellaan. "Hyvä on", hän virkkoi terävästi; "yhteishyvän
valiokunta ei katso voivansa hyväksyä arvoisan jäsenensä ehdotusta.
Hänet on äänestetty kumoon" -- tällöin hän tuijotti tiukasti mieheen,
joka kalpeni -- "kuten tavallisesti käy sivistyneiden ihmisten
keskuudessa."
Toinen mies nousi seisomaan pitkän pöydän päässä. "Kuulkaapas nyt",
hän sanoi karkeasti, "jos meidän kaupunkimme onkin heidän armoillaan,
niin onhan meillä panttivankeja. Meillä on kolmekymmentä noista
papukaijoista, jotka tappelivat aamulla meitä vastaan; lähetetään
amiraalille sana, että me ammumme yhden jokaiselta pommilta, minkä
hän lennättää kaupunkiin."
Kuului hyväksymisen mutinaa. Moni kannatti ehdotusta siitä syystä,
ettei luullut tarvittavan koskaan toteuttaa sitä, ja kaikki halusivat
estää pommitusta. Savrolan suunnitelma oli kyllä viisas, mutta
tuskallisen tuhoisa. Ilmeisesti tämä uusi ehdotus herätti suosiota.
"Se ei voi tulla kysymykseenkään", virkkoi Savrola.
"Miksi ei?" kysyivät useat äänet.
"Siksi että nämä upseerit antautuivat määrätyin ehdoin, eikä
tasavalta rupea teurastamaan syyttömiä."
"Äänestetäänpä siitä", sanoi mies.
"Minä vastustan äänestystä. Tällaisesta asiasta ei voi väitellä;
tässä on kysymys oikeasta ja väärästä."
"Kannatan siitä huolimatta äänestystä."
"Niin minäkin", huusivat useat.
Äänestystä jatkui. Renos kannatti Savrolaa laillisista syistä;
upseerien asia ei kuulunut heidän tuomiovaltaansa, hän selitti. Godoy
pidättyi äänestämästä. Ehdotus hyväksyttiin yhdelläkolmatta äänellä
seitsemäätoista vastaan. Tulosta tervehdittiin hurraa-huudoin.
Savrola kohautti hartioitaan. "Se on aivan mahdotonta, se ei käy
päinsä. Olemmeko muuttuneet raakalaisiksi tänä aamuna?"
"Onhan olemassa toinen vaihtoehto", sanoi Kreutzen ystävä.
"Niin onkin, ja sen minä valitsisin ilomielin, ennenkuin antaisin
tämän suunnitelman toteutua. Mutta", matalalla, uhkaavalla äänellä,
"ensin annetaan kansan lausua mielipiteensä, ja silloin minä saanen
tilaisuuden osoittaa sille meidän todelliset vihollisemme".
Mies ei vastannut tähän ilmeiseen uhkaukseen; muiden tavoin hänkin
pelkäsi suuresti Savrolan voimakasta valtiasluonnetta sekä sitä
valtaa, mikä tällä oli alhaisonkin keskuudessa. Äänettömyyden
katkaisi Godoy, joka sanoi, että valiokunta oli jo ratkaissut asian.
Sen vuoksi lähetettiin amiraalille kirjelmä, jossa ilmoitettiin,
että vangitut sotilaat ammuttaisiin, jos hän ryhtyisi kaupunkia
pommittamaan. Jonkin ajan kuluttua kokous päättyi.
Savrola jäi jälkeen katsellen, kuinka jäsenet verkalleen poistuivat
keskenään haastellen. Sitten hän nousi ja astui pieneen huoneeseen,
jota hän oli käyttänyt virastonaan. Hänen mielensä oli peräti
masentunut. Vähäisyydestään huolimatta haava tuotti hänelle tuskaa;
mutta vieläkin pahempaa oli se, että hän havaitsi vihamielisten
voimien sekaantuneen työhönsä; hänen valtansa puolueen keskuudessa
alkoi vähetä. Hän oli ollut korvaamaton, niin kauan kuin voitto
näytti vielä epävarmalta; nyt valmistuttiin jatkamaan työtä hänen
avuttaan. Hän muisteli kaikkea, mitä sinä päivänä oli kokenut,
kauheata yöllistä kohtausta, kiihtymystä ja levottomuutta taistelun
kestäessä, aukiolla sattunutta omituista elämystä ja sitten kaiken
lopuksi tätä vakavaa asiaa. Mutta hän oli jo tehnyt varman päätöksen.
De Mellon hän tunsi kyllin hyvin arvatakseen, minkä vastauksen tämä
lähettäisi. "He ovat sotilaita", hän sanoisi; "heidän täytyy uhrata
henkensä, jos se on välttämätöntä. Ei yhdenkään sotavangin pitäisi
toivoa ystäväinsä tinkivän hänen hyväkseen. Heidän ei olisi pitänyt
antautua." Hän saattoi kuvitella, kuinka pelko pommituksen alkaessa
muuttuisi julmuudeksi ja väkijoukko toteuttaisi uhkauksen, minkä
johtajat olivat lausuneet. Tapahtui mitä hyvänsä, tämän asian ei
voinut antaa jatkua edelleen. Hän soitti kelloa. "Pyytäkää sihteeriä
saapumaan tänne", hän virkkoi palvelijalle. Mies poistui ja palasi
hetken kuluttua seurassaan Miguel. "Kuka nyt on vankilan johtajana?"
"En luule, että siellä on vaihdettu virkamiehiä; he eivät ole
ottaneet laisinkaan osaa vallankumoukseen."
"Hyvä, kirjoittakaa johtajalle määräys, että hänen on lähetettävä
sotavangit, iltapäivällä tuodut upseerit, suljetuissa vaunuissa
rautatienasemalle. Heidän on oltava siellä kello kahdeksan tänä
iltana."
"Aiotteko päästää heidät vapaiksi?" kysyi Miguel silmät suurina.
"Aion lähettää heidät turvalliseen paikkaan", vastasi Savrola
kaksimielisesti.
Miguel alkoi kirjoittaa määräystä sen enempää puhumatta. Savrola
otti käteensä pöytäpuhelimen torven ja soitti rautatienasemalle.
"Ilmoittakaa liikennepäällikölle, että haluan puhutella häntä. --
Liikennepäällikkökö? -- Yhteishyvän valiokunnan presidentti --
kuulitteko? Toimittakaa kello kymmeneksi tänä iltana ylimääräinen
juna, jossa on tilaa kolmellekymmenelle hengelle. Pitäkää rata
vapaana aina rajalle asti -- niin -- rajalle asti."
Miguel kohotti nopeasti katseensa kirjoituksestaan, mutta ei sanonut
mitään. Vaikka hän olikin hylännyt presidentin huomatessaan tämän
joutuneen häviölle, vihasi hän silti Savrolaa sydämensä pohjasta.
Hänen mieleensä juolahti muuan ajatus.
XXII LUKU
Elämä palkitsee
Paljon oli ennättänyt tapahtua, vaikka oli kulunut vain muutama tunti
siitä kun Savrola lähti asunnostaan kiiruhtaakseen raatihuoneelle.
Se monimutkainen salaliitto, joka oli monen kuukauden ajan kytenyt
kaikessa hiljaisuudessa, oli yht'äkkiä leimahtanut ilmi tuleen
maailman näyttämöllä ja vaikuttanut kansoihin sähköiskun lailla.
Koko Eurooppa oli hämmästyneenä saanut kuulla siitä äkillisestä ja
hirvittävästä mullistuksesta, mikä muutamassa tunnissa oli kukistanut
hallituksen, joka oli viiden vuoden ajan vallinnut Lauraniassa.
Taistelussa, joka oli raivonnut koko yhdeksännen päivän syyskuuta,
oli saanut surmansa tai haavoittunut lähes neljätoistatuhatta henkeä.
Aineellinen vahinko oli ollut suunnaton. Senaatti oli liekeissä,
palatsi oli tuhottu; roskaväki ja kapinoitsijat olivat ryöstäneet
putipuhtaiksi nämä molemmat rakennukset ja sen lisäksi vielä useita
myymälöitä ja yksityisasuntoja. Tuli kyti yhä vielä useissa osissa
kaupunkia; monessa kodissa oli tyhjiä paikkoja ja itkeviä naisia;
kaduilla keräilivät ambulanssit ja puhdistuslaitoksen ajurit
ruumiita. Se oli ollut kohtalokas päivä valtion aikakirjoissa.
Ja koko tämän hirvittävän ajan Lucil oli odottanut kuunnellen
kiväärien räiskettä, joka kajahteli toisinaan etäisenä ja
katkonaisena, toisinaan lähempää ja yhtämittaisena; se muistutti
raivostuneen jättiläisen ääntä, joka milloin aleni äreäksi murinaksi,
milloin yltyi äänekkääksi herjausryöpyksi. Hän oli kuunnellut
murheellisena ja jännittyneenä, kunnes se hukkui tykkien kaameaan
jyminään. Aika ajoin vanha emännöitsijä koetti häntä lohdutella
valmistelemalla aineellista hyvää -- keittoa, piiraita ja muuta
sellaista -- ja näiden proosallisten toimitusten väliajoilla Lucil
koetti ylentää mieltään rukoilemalla. Kello neljään saakka, jolloin
hän sai Savrolalta tiedon palatsissa tapahtuneesta murhenäytelmästä,
hän ei ollut uskaltanut liittää tämän nimeä pyyntöihinsä; mutta siitä
pitäen hän rukoili armeliasta sallimusta pelastamaan tuon rakastetun
miehen hengen. Molaraa hän ei surrut; hirvittävä ja julma oli tämän
kuolema, mutta Lucil ei voinut tuntea menettäneensä mitään; kuitenkin
ajatus, että presidentti oli surmattu hänen tähtensä, täytti hänen
sydämensä kamalalla syyllisyyden pelolla. Jos niin oli laita, silloin
oli muuri murrettu vain antaakseen tilaa toiselle. Psykologi saattoi
kyynillisesti vakuuttaa, että väkivalta ja kuolema olivat ainoat
esteet, jotka nyt enää voivat hillitä hänen kiintymystään Savrolaan,
sillä ennen kaikkea hän rukoili tämän paluuta, jotta ei jäisi
ypöyksin maailmaan.
Rakkaus tuntui nyt ainoalta, mitä hänelle oli jäänyt jäljelle, mutta
se teki elämän todellisemmaksi, voimakkaammaksi väriltään kuin noina
kylminä päivinä, jotka hän oli viettänyt keskellä palatsin loistoa,
valtaa ja ihailua. Hän oli löytänyt, mitä häneltä oli puuttunut,
ja samoin oli hänen ystävänsäkin. Lucilista tuntui ikäänkuin
nousevan päivän säde olisi osunut kristallisärmiön sateenkaareen tai
värittänyt vuoren lumihuipun rusohohteelle, kullalla ja purppuralla.
-- Savrolassa oli rakkauden hurja hehku saattanut kunnianhimon
tasaiset sinervät liekit näkymättömiksi. Ihmissielu joutuu maailman
sulatusmuotissa monen jalostavan vaikutuksen alaiseksi. Hän tunsi
mielessään ja ajatustavassaan tapahtuneen muutoksen; hän ei enää
heiluttaisi hattuaan sallimukselle, rohkeuteensa hän oli nyt lisännyt
varovaisuuden. Siitä hetkestä pitäen, jolloin hän oli nähnyt tuon
kurjan, inhottavan ruumiin virumassa palatsin portailla, hän oli
tuntenut uusien voimien rupeavan vaikuttamaan elämässään. Toiset
harrastukset, toiset toiveet, toiset pyrkimykset olivat vallanneet
hänen mielensä. Hän etsiskeli entisestä eroavia ihanteita ja uutta
onnellisuuden muotoa.
Perin uupuneena hän kulki tietään asunnolleen. Kuluneet neljäkolmatta
tuntia olivat olleet yhtämittaista suunnatonta jännitystä, ja
nyt hän tunsi tulevaisuuteensakin nähden suurta levottomuutta.
Toimenpide, johon hän oli ryhtynyt kumotessaan valiokunnan päätöksen
ja lähettäessään vangit ulkomaille, oli sellaisia tuloksia, joita
hän ei voinut oikein arvostaa. Hän oli vakuuttunut siitä, että
toisin ei voinut menetellä; eikä hän välittänyt seurauksistakaan
sanottavasti, mikäli oli kysymys vain hänestä itsestään. Hän ajatteli
Moret'ta -- urheaa, äkkipikaista Moret-poloista, joka oli luullut
saavansa maailman tolalleen yhdessä ainoassa päivässä. Moisen ystävän
menettäminen oli ollut hänelle raskas tappio, sekä yksityisesti että
valtiollisesti. Kuolema oli riistänyt häneltä ainoan epäitsekkään
ihmisen, ainoan johon hän saattoi turvautua hädän hetkellä. Hänen
sielunsa täytti väsymys, inho koko kamppailua kohtaan, halu saada
rauhaa. Päämäärä, jonka hyväksi hän oli niin kauan kamppaillut, oli
melkein saavutettu, mutta nyt se näytti vähäarvoiselta, nimittäin
Lucilin rinnalla.
Vallankumouksellisena hän oli jo ammoin järjestänyt omaisuussuhteensa
sellaisiksi, että saattoi tulla toimeen vieraassa maassa, jos hänen
täytyi paeta Lauraniasta; ja nyt hänen mielensä valtasi voimakas
halu poistua täältä kamppailun ja verilöylyn näyttämöltä ja lähteä
elämään yhdessä sen ihanan naisen kera, joka häntä rakasti. Hänen
ensimmäinen velvollisuutensa oli tosin järjestää hallitus sen sijaan,
jonka hän oli kumonnut. Mutta ajatellessaan karkeasyisiä edustajia,
viranpyydystäjäin halpamaista, matelevaa joukkoa, heikkoja,
epäröiviä, arkoja virkaveljiään, tuntui hänestä melkein siltä,
ettei välittäisi yrittääkään; niin suuri oli muutos, jonka muutamat
tunnit olivat aiheuttaneet tässä päättäväisessä ja yritteliäässä
miehessä. Lucil nousi häntä vastaan, kun hän astui sisään. Kohtalo
oli todellakin ajanut heidät yhteen, sillä Lucililla ei ollut mitään
muuta toivoa elämässään eikä ainoatakaan ihmistä, jonka puoleen
hän olisi voinut kääntyä apua saadakseen. Ja kuitenkin hän katsoi
tulijaan kauhu katseissaan.
Savrolan valpas mieli arvasi hänen epäilyksensä. "Koetin pelastaa
hänet", hän selitti, "mutta tulin liian myöhään vaikka haavoituinkin
koettaessani pyrkiä perille oikotietä."
Lucil huomasi hänen sidotun käsivartensa ja silmäili häntä rakkautta
uhkuen. "Halveksitko minua suurestikin?" hän kysyi.
"En", Savrola vastasi; "minä en naisi jumalatarta".
"Enkä minä filosofia", virkkoi Lucil.