"Mihin aikaan Moret surmattiin?"
"Neljänneksen yli kahdentoista."
Savrola otti paperin, joka sijaitsi hänen vierellään pöydällä. "Tämä
on lähetetty puoli yhdeltä."
Tiro katsahti siihen. Siihen oli merkitty _Moret_ ja se ilmoitti
seuraavaa; _Valmistaudun loppurynnäkköön. Kaikki hyvin_.
"Se on väärennys", virkkoi luutnantti peittelemättä. "Lähdin itse
liikkeelle ennen puolta yhtä, ja siihen mennessä herra Moret oli
ollut hengetönnä jo kymmenen minuuttia. Joku toinen on anastanut
johdon."
"Tuhat tulimmaista!" huudahti Savrola hypähtäen pystyyn pöytänsä
äärestä. "Kreutze!" Hän tarttui hattuunsa ja keppiinsä. "Tulkaa; ihan
varmasti hän murhaa Molaran ja kaikki muutkin, ellei häntä estetä
siitä. Minun täytyy lähteä sinne mieskohtaisesti."
"Mitä?" sanoi Renos. "Se ei käy päinsä, teidän paikkanne on täällä."
"Lähettäkää joku upseereista", ehdotti Godoy.
"Täällä ei ole ketään, joka kykenisi pitämään kansaa aisoissa,
ellette halua lähteä itse."
"Minäkö! Se ei tule kysymykseenkään!" sanoi Godoy joutuisasti. "Se
olisi hyödytöntä; minulla ei ole mitään valtaa roskaväen keskuudessa."
"Sellainen ääni ei teidän kellossanne ole ollut koko aamua", vastasi
Savrola rauhallisesti, "ei ainakaan siitä pitäen kuin hallituksen
hyökkäys saatiin torjutuksi". Kääntyen sitten Tiron puoleen hän
sanoi: "Lähdetään."
He olivat juuri poistumaisillaan huoneesta, kun Tiro huomasi, että
nurkassa istuva kirjuri katseli häntä. Hämmästyksekseen hän tunsi
Miguelin.
Sihteeri kumarsi ivallisesti. "Täällä siis tavataan", hän sanoi;
"menettelitte viisaasti, kun seurasitte minun esimerkkiäni".
"Te loukkaatte minua", virkkoi Tiro syvästi halveksien. "Rotat
hylkäävät uppoavan laivan."
"Sitä viisaampia ne ovat", vastasi sihteeri; "eivät ne tuottaisi
mitään hyötyä jäämällä siihen. Olen aina kuullut, että adjutantit
poistuvat ensimmäisinä taistelusta."
"Te olette helvetin saastainen koira", virkkoi luutnantti eksyen
takaisin siihen alkuperäiseen väittelytapaan, joka oli hänelle
tutumpi.
"En voi odottaa kauempaa", virkkoi Savrola äänellä, joka kuului
selvältä käskyltä. Tiro totteli, ja he poistuivat yhdessä.
Kuljettuaan käytävää pitkin ja hallin halki, missä Savrolalle
hurrattiin raikuvasti, he saapuivat ulko-ovelle, jonka edustalla
vaunut odottivat. Kymmenkunta ratsastavaa miestä, joilla oli punainen
nauharuusu ja kivääri kullakin, järjestyi ympärille saattueeksi.
Nähdessään suuren johtajansa ja kuullessaan sisältä eläköön-huutoja
alkoi portin ulkopuolellakin odottava kansa hurrata. Savrola kääntyi
saattueen johtajan puoleen. "En tarvitse henkivartiota", hän sanoi,
"ne ovat välttämättömiä vain tyranneille. Tahdon lähteä yksinäni."
Saattue peräytyi. Hän astui Tiron kera vaunuihin, ja kahden
voimakkaan hevosen vetäminä ne vierivät kadulle.
"Te ette pidä Miguelista?" kysyi Savrola hetken kuluttua.
"Hän on petturi."
"Sellaisia on kaupungissa paljon. Luultavasti te sanoisitte minuakin
petturiksi."
"Oh, mutta te olette aina ollut sellainen", vastasi Tiro
häikäilemättä. Savrola naurahti. "Minä tarkoitan", jatkoi toinen,
"että te olette aina koettanut kumota olevia oloja."
"Olen siis lojaalinen petokselleni", ehdotti Savrola.
"Niin -- teidän kanssanne me olemme olleet aina sodassa, mutta tuo
kyykäärme --"
"Teidän täytyy ottaa ihmiset sellaisina kuin ne ovat", selitti
Savrola; "epäitsekkäitä on hyvin harvassa. Tuo kyykäärme, kuten te
häntä nimitätte, on täydellinen kurjimus; mutta hän pelasti minun
henkeni ja pyysi minua vastalahjaksi pelastamaan hänet. Saatoinko
tehdä muuta? Sitä paitsi hän on hyödyllinen. Hän tuntee tarkalleen
valtion raha-asiain nykyisen tilan ja on tutustunut ulkopolitiikkaan
yksityiskohtaisesti. Mutta miksi me pysähdymme?"
Tiro katsahti ulos. Kadun poikki ulottui sulku muodostaen sen
umpikujaksi. "Koettakaa seuraavasta kulmasta", hän sanoi ajurille;
"joutukaa siitä." Nyt saattoi selvästi erottaa ammunnan. "Me olimme
tänä aamuna saamaisillamme teidän pinteeseen", virkkoi Tiro.
"Niin", vastasi Savrola; "minulle kerrottiin, että hyökkäys saatiin
vaivoin torjutuksi".
"Missä te itse olitte?" kysyi nuorukainen perin hämmästyneenä.
"Raatihuoneella nukkumassa; olin kovin väsynyt."
Tiro tunsi vastustamatonta inhoa. Hän oli siis raukka, tuo suuri
mies. Hän oli aina kuullut mainittavan, että politikoitsijat olivat
arkoja nahastaan ja lähettivät toisia taistelemaan puolestaan. Mutta
hän oli sentään luullut Savrolaa toisenlaiseksi; tämähän tunsi niin
tarkalleen polopelinkin; yhtä kaikki hän olikin samaa maata kuin
kaikki muutkin.
Savrolan aina tarkka silmä havaitsi hänen ilmeensä, ja hän naurahti
kuivasti. "Teidän mielestänne minun olisi kai pitänyt olla ulkona
kaduilla? Uskokaa minua: tein paljon enemmän hyötyä siellä, missä
todellisuudessa olin. Jos olisitte nähneet mikä kauhu ja kammo
raatihuoneelle vallitsi taistelun aikana, niin olisitte älynnyt,
että saattoi ihminen tehdä pahempaakin kuin käydä täydessä rauhassa
nukkumaan. Sitä paitsi oli jo tehty kaikki, mihin ihmisvoima kykeni,
emmekä me olleet laskeneet väärin."
Tämä ei saanut Tiroa vakuutetuksi. Hänen hyvät ajatuksensa Savrolasta
olivat haihtuneet. Hän oli kuullut paljon tämän miehen valtiollisesta
rohkeudesta. Mutta hänen mielestään fyysillinen urhous oli aina
siveellistä arvokkaampi. Vastahakoisesti hänen täytyi tunnustaa
itselleen, että Savrola oli pelkkä suunsoittaja, rohkea kylläkin
siellä, missä sanoilla taisteltiin, mutta varovainen ryhdyttäessä
vakavampaan työhön.
Vaunut pysähtyivät uudelleen. "Täällä on katusulkuja joka taholla",
selitti ajuri.
Savrola kurkisti ulos akkunasta. "Me olemmekin jo lähellä
päämäärää, jatketaan tästä jalan; sinne on vain muutama sata
askelta Perustuslaki-aukion poikki." Hän hyppäsi kadulle. Katusulku
oli autiona kuten kaikki kadut tässä osassa kaupunkia. Useimmat
hurjistuneista kapinallisista ahdistelivat palatsia, ja rauhalliset
kansalaiset pysyttelivät taloissaan tai oleskelivat raatihuoneella.
He kapusivat tuon karkeatekoisen muurin yli, joka oli laadittu
kasaamalla katukiviä ja hiekkasäkkejä kaksien vankkurien alle ja
päälle, ja kiiruhtivat sitten katua pitkin. Se johti kaupungin isolle
aukiolle. Toisessa päässä oli parlamenttitalo, jonka tornissa liehui
kapinan punainen lippu. Pääoven edustalle oli kaivettu ampumahauta,
ja siinä näkyi muutamia kapinallisia sotureita.
He olivat kulkeneet suunnilleen neljänneksen aukiota, kun äkkiä
tuprahti savupyörylä ampumahaudasta tai katusululta kolmisen sadan
metrin päästä; sitä seurasi nopeasti viisi tai kuusi muuta. Savrola
seisahtui hämmästyneenä, mutta luutnantti käsitti heti tilanteen.
"Juoskaa!" hän huusi. "Tuolla on kuvapatsas -- sen takana ollaan
suojassa."
Savrola alkoi juosta niin nopeaan kuin jaksoi. Katusululta ammuttiin
yhä. Hän kuuli kaksi imevää maiskahdusta ilmassa; jotain iski
kiveykseen hänen edessään, niin että siruja tuiskahti ylt'ympärille,
ja hänen juostessaan edelleen ilmestyi maahan harmaa juova;
rauta-aidasta hänen viereltään kuului äänekäs helähdys; maasta
pulpahti tomua omituisina tuprahduksina. Nyt hän alkoi selvemmin
käsittää, mitä tämä kaikki oikeastaan merkitsi; mutta välimatka oli
lyhyt, ja hän ennätti hengissä kuvapatsaan suojaan. Sen tukevan
jalustan takana oli yllin kyllin suojaa kummallekin.
"Ne ampuvat meitä."
"Niin tekevät", vastasi Tiro. "Piru heidät periköön!"
"Mutta miksi?"
"Univormupukuinen mies juoksemassa -- hemmetin lystiä leikkiä niille!"
"Meidän täytyy jatkaa matkaamme", virkkoi Savrola.
"Emmehän me voi kulkea aukion poikki."
"Mitä tietä sitten?"
"Meidän täytyy pyrkiä katua myöten pois päin, niin että kuvapatsas
jää meidän ja ampujain väliin, ja sitten jatketaan jotakin
vasemmanpuolista katua."
Ison aukion poikki ulottui muuan pääkatu jatkuen siitä
suorakulmaisesti siihen suuntaan, minne he pyrkivät. Oli mahdollista
peräytyä sitä myöten kuvapatsaan suojassa ja siirtyä kauempana
rinnakkaiskadulle. Täten he voisivat karttaa ampumahaudasta
suuntautuvaa tulta tai ainakin supistaa vaarallisen matkan muutamaksi
metriksi. Savrola katsahti Tiron osoittamaan suuntaan. "Mutta tämä
tie on lyhempi", hän virkkoi viitaten aukion poikki.
"Paljon lyhempi", vastasi luutnantti; "se johtaa teidät kolmessa
sekunnissa toiseen maailmaan".
Savrola nousi. "Lähdetään", hän virkkoi; "minä en salli sellaisten
näkökohtien vaikuttavan päätöksiini. Tässä on kysymys useiden
ihmisten hengestä; aika on vähissä. Tämä on sitäpaitsi oivallista
havainto-opetusta."
Veri oli kohonnut hänen poskilleen ja hänen silmänsä säihkyivät;
kaikki, mikä hänessä oli häikäilemätöntä, koko hänen rakkautensa
jännitystä kohtaan kuohui hänen suonissaan. Tiro katsoi häneen
kummastellen. Hän oli itsekin urhoollinen, mutta häntä ei
miellyttänyt syöstä suin päin kuolemaan hullun politikoitsijan
kantapäillä. Kuitenkaan ei hän suvainnut kenenkään rupeavan oppaaksi.
Hän ei virkkanut enempää, vaan peräytyi kuvapatsaan toiseen päähän
ikäänkuin tilaa varatakseen, syöksähti sitten aukealle ja lähti
juoksemaan tarmonsa takaa.
Kuinka hän oikeastaan pääsi aukion poikki, sitä hän ei milloinkaan
ymmärtänyt. Yksi luoti lävisti hänen lakkinsa lipan, toinen
viilsi rikki hänen housunsa. Hän oli nähnyt monen miehen kaatuvan
taistelussa ja odotti sitä hirvittävää iskua, joka rusahtaen
paiskaisi hänet kumoon kiveykselle. Vaistomaisesti hän kohotti
vasenta käsivarttaan ikäänkuin suojatakseen kasvojaan. Viimein
hän ennätti turvaan, hengästyneenä ja itsekin ihmetellen. Sitten
hän katsahti taakseen. Puolimatkassa hän näki Savrolan astelevan
rauhallisena ja täyteen mittaansa suoristuneena. Kolmenkymmenen
metrin päässä tämä pysähtyi, otti päästään huopahatun ja heilutti
sitä uhmaavasti tuolle etäiselle katusululle. Tiro huomasi hänen
hätkähtävän käsivarttaan kohottaessaan ja hatun putoavan maahan. Hän
ei nostanut sitä, ja seuraavassa tuokiossa hän seisoi jo luutnantin
vieressä kasvot kalpeina, hampaat yhteen puristettuina, jokainen
lihas jännitettynä. "Sanokaapa, luutnantti", hän virkkoi, "pidetäänkö
tuota kiivaana tulena".
"Te olette hullu", vastasi luutnantti.
"Miksi niin?"
"Kannattaako tuolla lailla uhrata henkeään ja ruveta odottelemaan
niitä ärsyttääkseen?"
"Oh", vastasi Savrola perin kiihtyneenä, "minä heilutin
hattuani Sallimukselle enkä noille kurjille edesvastuuttomille
luontokappaleille. Ja nyt palatsiin; kenties tulemme jo liian
myöhään."
He riensivät edelleen autioita katuja myöten kiväärien
paukkeen yltyessä yhä äänekkäämmäksi, ja nyt siihen sekaantui
väkijoukkojen huutoja ja ulvontaa. Päämääräänsä lähetessään he
sivuuttivat ihmisryhmiä, enimmäkseen rauhallisia kansalaisia,
jotka levottomina silmäilivät melskeeseen päin. Useat vilkaisivat
hurjina soturiin, jonka univormu teki erikoisen huomattavaksi;
mutta moni nosti hattuaan Savrolalle. Ohitse siirtyi pitkä sarja
paareja, joilla lepäsi kalpea, murskautunut olento kullakin, ja
verkalleen ne jatkoivat matkaansa loitommaksi taistelupaikalta.
Tungos kävi ankarammaksi, ja nyt näkyi joka taholla aseita.
Kadun täytti laitojaan myöten lauma kapinallisia sotamiehiä,
yhä vielä univormupuvussa, puseroa käyttäviä työmiehiä, toisia
kansallismiliisin asussa ja kaikilla rinnassaan vallankumouksen
punainen nauharuusu. Mutta Savrolan nimi oli ennättänyt kantajansa
edelle, ja joukko antoi tilaa eläköön-huutoja kohottaen.
Äkkiä ammunta taukosi edessä päin, ja hetkisen vallitsi hiljaisuus,
jota seurasi räiskähtävä yhteislaukaus ja monesta kurkusta purkautuva
ulvahdus.
"Liian myöhään!" virkkoi luutnantti.
"Joutukaa!" huusi Savrola.
XX LUKU
Loppu lähenee
Noin neljännestunnin kuluttua siitä kuin luutnantti Tiro oli päässyt
pakenemaan sähkölennätinlankoja myöten, ryhdyttiin uudelleen
tarmokkaasti hyökkäämään palatsia vastaan. Näytti siltä kuin olisivat
kapinalliset saaneet uuden johtajan, sillä heidän taktiikkansa
kävi melkoista mutkikkaammaksi. Ammunta yltyi joka taholla. Sitten
vihollinen työntyi kivääritulen suojassa esiin samalla haavaa
usealta kadulta ja syöksyi eteenpäin pääkatua myöten, yhtyen
yleishyökkäykseen. Linnake ampui yhtä mittaa ja hyvillä tuloksilla,
mutta luodit eivät riittäneet pysähdyttämään eteenpäin tulvivia
laumoja. Moni kaatui, mutta toiset painautuivat turvaan pihamuurin
suojaan. Huomaten mahdottomaksi pitää enää vallassaan tätä ulkolinjaa
puolustajat peräytyivät itse rakennukseen, missä he pysyttelivät
pääsisäänkäytävän pylväiden suojassa, ja he saivat jonkin aikaa
pidätetyksi vihollisen loitolla ampumalla tarkasti jokaista,
ken kohotti päänsä muurin ylitse tai muutoin paljasti itsensä.
Vähitellen kapinalliset pääsivät kuitenkin suuremman lukumääränsä
vuoksi voitolle ammuntataistelussa, ja nyt puolustajat vuorostaan
havaitsivat olevan vaarallista astua esiin ampumaan.
Hyökkääjien kiväärituli kävi yhä ankarammaksi, kun sitä vastoin
puolustajain heikentymistään heikkeni. Ensiksi mainittujen vallassa
oli nyt koko ulkomuuri, ja ajan mittaan he pakottivat hallituksen
eloon jääneiden kannattajain tykkänään lopettamaan tulensa.
Kaksikymmentä kivääriä laukaistiin samalla haavaa, milloin vain
yksikin pää pistäytyi näkyviin; mutta he olivat silti kyllin viisaita
osoittaakseen kunnioitusta noita taipumattomia miehiä kohtaan
eivätkä antautuneet turhan vuoksi vaaralle alttiiksi. Kivääritulensa
ja pihamuurin suojaamina he toivat paikalle kenttätykin, jolla
portti oli ammuttu säpäleiksi, ja laukaisivat sen palatsia kohti
satakunnan metrin päässä. Ammus lensi kivimuurin lävitse ja räjähti
isossa eteishallissa. Sitä seurasi toinen murtautuen melkein koko
rakennuksen lävitse ja räjähtäen aamiaishuoneessa sen toisella
laidalla. Verhot, matot ja tuolit syttyivät tuleen ja alkoivat
rivakasti palaa; ilmeisesti palatsin puolustus rupesi lähenemään
loppuaan.
Sorrento oli jo ammoin totuttanut itsensä katselemaan kaikkia
sotatapahtumia pelkästään ammattikannalta, ja hän kerskaili pitävänsä
kaikkein mielenkiintoisimpana tehtävänä järjestää voitetulle
armeijalle jälkijoukon; mutta nyt hän tunsi, ettei kannattanut enää
ryhtyä mihinkään toimenpiteisiin. Hän lähestyi presidenttiä.
Molara seisoi isossa hallissa, missä hän oli elänyt ja hallinnut
viiden vuoden ajan, ja hänen kasvoillaan oli katkera epätoivon ilme.
Ammuksien sirpaleet olivat uurtaneet ja repineet mosaikkipermannon,
lattialle oli pudonnut isoja kappaleita maalatusta katosta,
tulipunaiset verhot kytivät, akkunaruudut olivat säpäleinä, ja
palatsin toiselta puolen tuprusi sakeita savupilviä. Presidentin
ryhti ja ilme soveltuivat hyvin tähän hävityksen ja tuhon kuvaan.
Sorrento tervehti erittäin juhlallisesti. Hän saattoi luottaa vain
sotilaallisiin ohjesääntöihinsä, ja niihin hän nyt järkkymättömänä
turvautui. "Ottaen huomioon, herra presidentti", hän aloitti
virallisesti, "että kapinalliset ovat tuoneet eturintamaan tykin, on
minun velvollisuuteni ilmoittaa teille, että on käynyt mahdottomaksi
puolustaa tätä asemaa. Meidän on välttämätöntä tehdä hyökkäys
anastaaksemme tykin ja sitä varten on vihollinen karkoitettava
linnanpihasta."
Presidentti käsitti hänen tarkoituksensa; heidän pitäisi hyökätä
esiin ja kuolla taistellen. Hänet valtasi suunnaton sieluntuska;
kuolemanpelkoa vielä lisäsi tyydyttämätön kostonhalun pisto; hän
huokasi äänekkäästi.
Äkkiä kohosi väkijoukosta hurja huuto. Se oli nähnyt savua nousevan
palatsista ja tiesi lopun olevan lähellä. "Molara, Molara, tule ulos!
Diktaattori", he karjuivat, "tule esiin tai pala pesääsi!"
Kun ihminen on varma kuolemastaan, niin usein tapahtuu, että kaikista
muista tunteista pääsee voitolle halu käyttäytyä huomattavasti
ja poistua näyttämöltä arvokkaalla tavalla. Molara muisti, että
hän oli joka tapauksessa elänyt kuuluisana ihmisten joukossa.
Hän oli ollut melkein kuninkaan veroinen. Koko maailman katseet
olisivat kohdistuneina siihen kohtaukseen, jota nyt ryhdyttiin
esittämään; etäiset maat saisivat siitä kuulla, kaukaiset ajat sitä
ajattelisivat. Kannatti todella kuolla miehuullisesti, koska kerran
oli kuoltava.
Hän kutsui viimeiset puoltajansa ympärilleen. Jäljellä oli vain
kolmekymmentä ja näistäkin muutamat haavoittuneita. "Hyvät herrat",
hän virkkoi, "te olette olleet loppuun asti uskollisia; en vaadi
teitä enää uhrautumaan. Minun kuolemani voi kenties tyynnyttää nuo
hurjat pedot. Minä vapautan teidät uskollisuudestanne ja valtuutan
teidät antautumaan."
"Sitä emme tee milloinkaan!" huudahti Sorrento.
"Se on ylipäällikön käsky sotilailleen, herra eversti", sanoi
presidentti ja lähti ovea kohti. Hän astui murskautuneen laudoituksen
lävitse ulos leveälle portaikolle. Piha oli täynnä kansaa. Molara
jatkoi matkaansa, kunnes oli laskeutunut puoliväliin. Väkijoukko
tuijotti. Hetkisen hän seisoi siinä kirkkaassa päivänpaisteessa.
Hänen tummansininen univormunsa, jolla kimalteli Lauranian tähti
ja sarja ulkomaisia kunniamerkkejä, oli rinnasta avoinna päästäen
valkoisen paidan näkyviin. Hän oli paljain päin ja suoristausi
täyteen mittaansa. Tuokion ajan vallitsi hiljaisuus.
Sitten purkautui täydellinen luotisuihku palatsin pihasta, sitä
reunustavalta muurilta, yksinpä vastapäisten talojen akkunoista.
Presidentin pää nytkähti eteenpäin, jalat pettivät hänen allaan,
ja hän lysähti aivan velttona maahan. Ruumis vierähti pari, kolme
askelmaa alemmaksi ja jäi sitten tempoilleen makaamaan. Muuan
tummapukuinen mies, joka ilmeisesti toimi väkijoukon johtajana, astui
sen ääreen. Sitten pamahti vielä yksi laukaus.
Samassa tuokiossa ennättivät Savrola ja hänen seuralaisensa pihaan,
astuen sisään särkyneestä portista. Väkijoukko antoi auliisti tietä,
mutta nyt siinä vallitsi nyrpeä ja syyllisyyttä ilmaiseva äänettömyys.
"Pysytelkää minun lähelläni", sanoi Savrola luutnantille. Hän astui
suoraa päätä portaikolle, jolle kapinalliset sotilaat eivät olleet
vielä tunkeutuneet. Ammunnan tauottua olivat pylväikköön piiloutuneet
upseerit alkaneet tulla esiin; joku heilutti nenäliinaa.
"Minä vaadin teitä antautumaan", huusi Savrola kuuluvalla äänellä.
"Teidän henkenne säästetään."
Sorrento astui esiin. "Hänen ylhäisyytensä määräyksestä luovutan
palatsin ja sitä puolustaneet hallituksen joukot. Teen sen, jos
meille luvataan hengenturva."
"Sen lupaan", sanoi Savrola. "Missä on presidentti?"
Sorrento viittasi portaikon toiselle laidalle. Savrola kääntyi ja
astui sinne.
Antonio Molara, aikoinaan Lauranian tasavallan presidentti, makasi
pää alaspäin palatsinsa portaikon kolmella alimmalla askelmalla;
muutaman metrin päässä seisoi kehässä kansa, jota hän oli hallinnut.
Muuan mustapukuinen mies latasi parhaillaan revolveriaan uudestaan;
hän oli Karl Kreutze, salaseuran Numero Yksi. Presidentti oli
vuotanut runsaasti verta useista ampumahaavoista, mutta ilmeisesti
oli "armonisku" annettu hänelle päähän. Pääkallon takaraivo ja vasen
korvantausta oli ruhjoutunut ja räjähdyksen voima oli murskannut
kaikki kasvonluut, niin että nahan säilyessä eheänä hänen päänsä
näytti pussiin pistetyiltä posliininsiruilta.
Savrola seisahtui kauhistuneena. Hän katsoi väkijoukkoon, ja se
väistyi hänen katseestaan; vähitellen ihmiset peräytyivät taemmaksi
jättäen tummapukuisen miehen yksinään suuren demokraattijohtajan
eteen. Syvä äänettömyys valtasi koko tuon sankan joukon. "Kuka on
tehnyt tämän murhatyön?" hän kysyi matalalla, käheällä äänellä
kiinnittäen katseensa salaseuran johtajaan.
"Ei se ole mikään murha", vastasi mies äreästi; "tässä on vain pantu
tuomio täytäntöön".
"Kenen valtuuttamana."
"Seuran nimessä."
Nähdessään vihollisen ruumiin Savrola tunsi sanomatonta kammoa, mutta
samassa kouristi hänen sydäntään myöskin hirvittävä riemu; rajamuuri
oli nyt poistettu. Hän ponnistihe tukahuttaakseen tämän tunteen, ja
ponnistukset nostattivat suuttumuksen tunteen. Kreutzen sanat saivat
hänet raivostumaan. Koko hänen ruumistaan järkytti hurja ärtymys.
Kaikki tämä joutuisi hänen kannettavakseen; mitä ajatteli Eurooppa,
mitä sanoisikaan maailma? Mielipaha, häpeä, sääli ja hullu riemu,
joita hän koetti tukahuttaa, kaikki sekoittuivat häikäilemättömäksi,
hillittömäksi raivoksi. "Saastainen heittiö!" hän huudahti ja astuen
eteenpäin hän sivalsi kepillään miestä päin kasvoja.
Mies hyökkäsi hänen kurkkuunsa viiltävän tuskan hurjistuttamana.
Mutta luutnantti Tiro oli paljastanut miekkansa; käsi lujana ja mieli
varsin kerkeänä hän antoi säilänsä suhahtaen iskeä alas, ja mies
kierähti maahan.
Jänne oli lauennut, ja nyt väkijoukon raivo purkautui. Kohosi hurja
huuto. Tosin Savrolan maine vallankumouksellisten keskuudessa
oli suuri, mutta nämä miehet olivat tunteneet lähemmin toisia ja
alempia johtajia. Karl Kreutze oli kansan mies. Hänen sosialistisia
kirjoituksiaan luettiin laajalti; salaseuransa päämiehenä hänellä oli
melkoinen vaikutusvalta, ja hän oli johtanut viimeisiä hyökkäyksiä
palatsia vastaan. Nyt hänet oli tuhonnut ihan heidän silmäinsä edessä
muuan noita vihattuja upseereja. Joukko työntyi eteenpäin karjuen
hurjaa raivoaan.
Savrola hypähti taaksepäin portaille. "Kansalaiset, kuulkaa minua!"
hän huusi. "Te olette saavuttaneet voiton; älkää häväiskö sitä.
Teidän urhoollisuutenne ja isänmaanrakkautenne ovat hankkineet meille
loistavan tuloksen; älkää unohtako, että olette taistelleet vanhan
perustuslakimme puolesta." Karjunta ja ivahuudot keskeyttivät hänet.
"Mitä minä olen tehnyt itse?" hän toisti. "Yhtä paljon kuin yksikään
teistä. Minäkin olen uskaltanut henkeni suuren asiamme puolesta.
Onko täällä ketään, joka on haavoittunut? Astukoon hän esiin,
sillä me olemme tovereita." Ja ensimmäistä kertaa hän kohotti
vasenta käsivarttaan ylpeällä liikkeellä. Tiro tajusi nyt, minkä
vuoksi hän oli hätkähtänyt, kun he suorittivat kujanjuoksunsa
Perustuslaki-aukion poikki. Hänen takkinsa hiha oli repeytynyt ja
veren tahraama; paita työntyi punaisena esiin halkeamasta; sormet
törröttivät jäykkinä ja kauttaaltaan tahmaisina.
Vaikutus oli valtava. Alhaisossa, johon kaikki draamallinen aina
tehoaa erikoisen voimakkaasti, alkoi herätä myötätunto, jota kaikki
ihmiset tuntevat niitä kohtaan, jotka ovat yhteisessä vaarassa
loukkaantuneet. Tapahtui täydellinen käänne. Kohosi eläköönhuuto,
ensinnä heikko, mutta sitten yhä voimakkaammaksi yltyvä; siihen yhtyi
pihan ulkopuolella toisia, jotka eivät tienneet edes syytäkään.
Savrola jatkoi:
"Sortovallasta vapauduttuaan meidän valtiomme on aloitettava uusi
elämänsä puhtaana ja tahrattomana. Niitä, jotka ovat anastaneet
luvattoman vallan kansan mieltä kysymättä, niitä kohtaa rangaistus,
olivatpa he sitten presidenttejä tai kansalaisia. Upseerien on
käytävä tasavallan tuomioistuimen eteen ja vastattava teoistaan.
Jokaisella lauranialaisella on oikeus tulla vapaasti tuomituksi.
Toverit, paljon on tehty, mutta vielä emme ole päättäneet työtämme.
Me olemme kohottaneet vapauden kunniasijalleen; nyt se on
säilytettävä. Nämä upseerit sijoitetaan vankilaan; teitä odottaa
toisenlainen tehtävä. Laivasto on paluumatkalla; vielä ei ole aika
heittää kiväärejä syrjään. Kuka teistä tahtoo ruveta suorittamaan
tehtävämme loppuun?"
Esiin astui mies, jonka päätä kiersi veren tahraama side. "Me olemme
tovereita", hän virkkoi, "tuossa käteni".