suhteensa oli mitä yksinkertaisin.
Mutta päivän ponnistuksista huolimatta Savrolalla ei ollut aikaa
levätä. Paljon oli tehtävää, ja kaikkien niiden lailla, joiden
on raadettava suunnattomalla voimalla lyhyt aika, hän turvautui
lääkkeiden apuun. Hän kävi pienen kaapin luo huoneen nurkkaan ja
kaatoi itselleen väkevää lääkettä, joka korvaisi unen ja antaisi
hänelle uutta tarmoa ja kestävyyttä. Sitten hän istuutui ja alkoi
kirjoitella määräyksiä ja ohjeita sekä merkitä nimeään lukemattomiin
papereihin, jotka hän oli tuonut kerallaan raatihuoneelta. Nähdessään
hänen syventyneen työhön Lucil vetäytyi omaan huoneeseensa.
Kello oli yhden tienoissa aamulla, kun ovikelloa soitettiin. Muistaen
vanhan hoitajattarensa Savrola riensi alas ja avasi itse oven. Sisään
astui Tiro siviilipuvussa. "Olen tullut varoittamaan teitä", hän
selitti.
"Mistä?"
"Joku on ilmoittanut valiokunnalle, ette te olette vapauttanut
vangit. Ne pitävät ylimääräistä kokousta. Luuletteko voivanne pitää
ne aisoissa?"
"Tuhat tulimmaista", virkkoi Savrola miettiväisenä. Hetkisen kuluttua
hän lisäsi sitten: "Minä lähden sinne."
"Tien varrelle on aina rajalle asti järjestetty hevosia", sanoi
luutnantti. "Presidentti käski minun toimittaa ne siltä varalta, että
hän haluaisi lähettää hänen armonsa pois täältä. Jos päätätte luopua
leikistä, niin voitte paeta niitä käyttämällä; ne ovat tilatut minun
nimeeni."
"En tarvitse niitä", vakuutti Savrola. "Olette varsin ystävällinen
ajatellessanne sitä; mutta minä olen vapauttanut tämän kansan
tyrannista, ja nyt on koetettava vapauttaa se omasta itsestään."
"Te olette pelastanut toverieni hengen", sanoi nuorukainen; "voitte
luottaa minuun."
Savrola katsahti vieraaseensa, ja hänen mieleensä juolahti
muuan ajatus. "Nuo hevoset tilattiin kuljettamaan hänen armonsa
puolettomaan paikkaan; parasta olisi käyttää niitä siihen. Tahdotteko
saattaa häntä?"
"Onko hän tässä talossa?" kysyi luutnantti.
"On", vastasi Savrola karskisti.
Tiro nauroi, se ei herättänyt hänessä vähintäkään paheksumista. "Opin
joka päivä tuntemaan politiikkaa yhä enemmän", hän sanoi.
"Teette minulle vääryyttä", vakuutti Savrola; "mutta suostutteko
siihen, mitä pyysin?"
"Tietysti; milloin on lähdettävä?"
"Milloin voitte?"
"Toimitan matkavaunut tänne puolessa tunnissa."
"Tehkää niin", virkkoi Savrola. "Olen teille kiitollinen. Me olemme
kokeneet yhtä ja toista yhdessä."
He puristivat lämpimästi toistensa kättä, ja luutnantti poistui
vaunuja hankkimaan.
Savrola lähti yläkerrokseen, kolkutti Lucilin ovelle ja ilmoitti
tälle suunnitelmansa. Lucil rukoili häntä lähtemään mukaan.
"Toivon sydämestäni, että voisin niin tehdä", Savrola vakuutti;
"olen kyllästynyt tähän; mutta olen velvollinen kestämään loppuun
asti. Valta ei enää houkuttele minua. Tulen heti kun asiat ovat
järjestetyt, ja sitten voimme mennä naimisiin ja elää koko
loppuikämme onnellisina."
Mutta tässä eivät auttaneet kyynilliset rupattelut eivätkä
järkisyytkään. Lucil kietoi käsivartensa hänen kaulaansa ja rukoili
kiihkeästi, ettei Savrola häntä hylkäisi. Se oli ankara koetus.
Lopulta hän tempautui vapaaksi tuska sydämessään, pani hatun päähänsä
ja lähti raatihuoneelle.
Matkaa oli kilometrin verran. Hän oli kulkenut lähes puolitiehen,
kun kohtasi kapinallisten vartion, jota johti muuan upseeri. He
vaativat häntä pysähtymään. Hän painoi hatun silmilleen, sillä tällä
haavaa hän ei halunnut esiintyä tunnettuna. Upseeri astui esiin.
Hän oli sama haavoittunut mies, jonka Savrola oli määrännyt vankeja
saattamaan palatsin antauduttua.
"Kuinka pitkästi on matkaa Plaza San Marcolle?" hän kysyi kovalla
äänellä.
"Se on tuolla", sanoi Savrola viitaten. "Kolmaskolmatta katu on
numero."
Kapinoitsija tunsi hänet heti. "Eteenpäin mars", hän sanoi
miehilleen, ja joukko lähti liikkeelle. "Herra", hän virkkoi
Savrolalle matalalla, kiireisellä äänellä, joka ilmaisi hänen tehneen
äkillisen päätöksen, "valiokunta on antanut minulle määräyksen
vangita teidät. Se aikoo luovuttaa teidät amiraalille. Paetkaa,
vielä on aikaa. Johdan mieheni sinne kiertotietä, siten saatte
kaksikymmentä minuuttia käytettäväksenne. Paetkaa; se voi käydä
minulle kalliiksi, mutta me olemme tovereita; te sanoitte sen itse."
Hän kosketti Savrolan haavoittunutta käsivartta. Sitten hän huusi
äänekkäästi vahtimiehille: "Kääntykää tuonne oikeanpuoleiselle
kadulle, meidän on parasta laittautua pois pääkadulta, hän voisi
hiipiä tiehensä jotain sivukujaa myöten." Savrolalle hän lisäsi:
"Sieltä on tulossa muitakin, älkää vitkastelko." Ja niin sanoen hän
riensi toveriensa jälkeen.
Savrola vitkasteli hetkisen. Matkan jatkaminen merkitsi vankeutta,
kenties kuolemaa; palaaminen merkitsi turvallisuutta ja yhdyselämää
Lucilin kanssa. Jos tämä olisi tapahtunut edellisenä päivänä, silloin
hän olisi jatkanut peliä loppuun asti; mutta hänen hermonsa olivat
olleet jännityksessä liian monta tuntia -- eikä heidän välillään
ollut yhtään mitään. Hän kääntyi ja kiiruhti takaisin kotiin.
Oven edustalla odottivat matkavaunut. Luutnantti oli jo auttanut
itkevän Lucilin niihin. Savrola huusi heille.
"Olen päättänyt lähteä mukaan", hän sanoi.
"Suurenmoista!" sanoi Tiro. "Antakaa niiden sikojen leikata
toisiltaan kaula poikki; kyllä ne piakkoin heräävät järkiinsä."
Niin he lähtivät matkaan, ja kun vaunut nousivat kukkulain rinnettä
ylöspäin kaupungin toisella puolen, alkoi päivä valjeta.
"Miguel petti teidät", sanoi luutnantti; "kuulin sen raatihuoneella.
Sanoinhan minä teille, että hän kaivaisi teille kuopan. Teidän täytyy
jonakin päivänä selvittää tilinne hänen kanssaan."
"En tuhlaa koskaan kostoa moisiin kurjimuksiin", vastasi Savrola,
"sellaiset tuottavat kadotuksen itselleen."
Kukkulan laella vaunut pysähtyivät, jotta huohottavat Hevoset
saisivat hengähtää. Savrola avasi oven ja astui ulos. Viiden
kilometrin päässä, ja hänen mielestään syvällä heidän alapuolellaan,
sijaitsi nyt kaupunki, jonka hän oli jättänyt. Tulipaloista nousi
suuria savupatsaita leijaillen suunnattoman mustana pilvenä
aamunkoiton kuulakkaassa ilmassa. Valkoisten talojen pitkien rivien
keskellä näkyi senaatin rauniot, puutarhat ja sataman vedet.
Sotalaivat kelluivat hiukan ulompana, tykit kaupunkia vastaan
suunnattuina. Näky oli hirvittävä; moiseen asemaan oli siis tuo
muinoin ihana kaupunki joutunut.
Eräästä etäisestä panssarilaivasta pöllähti valkoinen savupyörylä,
ja hetkistä myöhemmin kuului raskaan tykin loimea jymähdys. Savrola
otti esiin kellonsa, se näytti kuutta; amiraali oli pitänyt sanansa
tunnollisen täsmällisesti. Linnakkeet, joiden tykeistä moni oli yön
aikana siirretty maan puolelle, alkoivat vastata laivojen tuleen, ja
ammunta kävi yleiseksi. Uusista tulipaloista nousi verkalleen savua
yhtyäkseen mustaan pilveen, jota vastaan räjähtävät pommit loistivat
valkoisina ja keltaisia liekkejä syytävinä.
"Ja tuo", virkkoi Savrola pitkällisen äänettömyyden jälkeen, "on
minun elämäntyöni".
Hellä käsi kosketti hänen käsivarttaan. Hän kääntyi ja huomasi
Lucilin seisovan rinnallaan. Hän katseli lemmittynsä valtavaa
kauneutta ja tunsi, ettei hän kaikesta puolimatta ollut elänyt
turhaan.
Ne, joita haluttaa tutkia edelleen Lauranian tasavallan aikakirjoja,
saattavat lukea, kuinka melskeitten laannuttua kansan mieli kääntyi
uudelleen tuon mainehikkaan pakolaisen puoleen, joka oli sille
vapauden voittanut ja jonka se oli hylännyt juuri voiton hetkinä.
He voivat, halveksien ihmisten huikentelevaisuutta, lukea Savrolan
ja tämän ihanan puolison paluusta vanhaan kaupunkiin, jota hän oli
niin lämpimästi rakastanut. He saavat kuulla, että luutnantti Tiro
sai sotaisesta urheudestaan Lauranian pienen pronssiristin, jota
kunnioitetaan kautta koko maailman, että hän sai toivomuksensa mukaan
johtaa keihäsratsumiesten polo-joukkuetta Englantiin ja voitti
yhdistyneet miljoonapohatat yleismaljan loppuottelussa, että hän
palveli tasavaltaa uskollisesti kunniaa ja menestystä saavuttaen ja
kohosi lopulta armeijan ylipäälliköksi. Vanhasta hoitajattaresta he
eivät tosin saa mitään lukea, sillä sellaisiin asioihin ei historia
puutu. Mutta he saavat huomata, että Godoy ja Renos hoitivat
valtionvirkoja, jotka soveltuivat heidän kyvyilleen, ja ettei
Savrola kantanut mitään kaunaa Miguelia kohtaan, joka korvaukseksi
halpamaisesta inhottavasta luonteestaan sai elämältä yltäkyllin
menestystä.
Mutta aikakirjain sepittäjä, joka ei kohtaa sen suurempia tapahtumia
kuin koulujen, rautateiden ja kanavien avajaisjuhlia, muistelee
Gibbonin loistavaa lausetta, että historia on "hiukan enemmänkin kuin
ihmiskunnan rikosten, typeryyksien ja onnettomuuksien selostamista";
ja hän iloitsee siitä, että monen häiriön jälkeen rauha ja
onnellisuus palasivat Lauranian tasavaltaan.