eteen." virkkoi muuan vallankumouksellisista, puheesta päätellen
työläinen. "Mitäs sinä tahdot, kaveri?"
"Antakaa hänelle kynä ja paperia; ei hän pysty puhumaan."
Tiron sydän herkesi lyömästä ja käsi tapaili revolveria.
Kokonaiseen minuuttiin ei huoneesta kuulunut mitään; sitten kajahti
karjahdus.
"Tuhat tulimmaista, kyllä me sen nujerramme!" sanoi työläinen, ja
kaikki kolme töytäsivät verhon peittämän oven ohitse ja juoksivat
yläkertaan. Eräs heistä seisahtui juuri oven eteen; hän panosti
kivääriään, eikä patruuna ottanut painuakseen sisään; hän iski sitä
lattiaan, ilmeisesti menestyksellä, sillä luutnantti kuuli lukon
lipsahtavan ja sitten kiireiset askeleet seurasivat toisia katolle
päin.
Nyt hän sukelsi esiin piilopaikastaan ja hiipi alaspäin. Mutta
kulkiessaan avoimen oven ohitse hän ei voinut olla katsahtamatta
sisään. Haavoittunut huomasi hänet samassa silmänräpäyksessä. Hän
kohottausi puoliksi pystyyn ja ponnisti voimiaan äärimmilleen
voidakseen huutaa; mutta hän ei saanut syntymään ainoatakaan kuuluvaa
ääntä. Tiro silmää hetkisen tuota tuntematonta, josta sattuma oli
tehnyt hänen leppymättömän vihamiehensä, ja sitten, sen julman
paholaisen yllyttämänä, joka väijyy ihmisten sydämessä ja herää
verenvuodatuksesta ja vaarasta, hän heitti lentosuukon hurjasti
ja katkerasti pilkaten. Toinen vaipui selälleen tuskan ja raivon
kouristuksesta ja jäi ilmaa haukkoen lattialle makaamaan. Luutnantti
riensi tiehensä. Alimpaan kerrokseen päästyään hän kääntyi keittiöön,
jonka akkunat olivat vain kuuden jalan päässä maasta. Hän kiipesi
ikkunalaudalle, pudottausi takapihalle ja sitten, tuntien äkkiä
hurjaa pelkoa, hän alkoi juosta täyttä vauhtia -- kintereillään
kauhu, jonka palava toivo aiheuttaa.
XVIII LUKU
Akkunan ääressä
Ne suuret tapahtumat, jotka nopeana sarjana olivat seuranneet
toisiaan Lauranian pääkaupungissa, täyttivät kokonaan miesten
mielet välitöntä uhkaa aiheuttaen, mutta toisin oli naisten laita.
Ulkona kaduilla oli sattunut eloisia kohtauksia, siellä oli veri
kuohunut kuumana ja kiihtymys kohonnut ylimmilleen. Sodan vaarat
ja kamppailut, joissa usein jouduttiin käsirysyyn, olivat suoneet
monta tilaisuutta uhrautuviin tai raakoihin tekoihin. Urhea mies oli
osoittanut rohkeuttaan, julma oli hekumoinut ja värisyttänyt, ja
tuskin heillä oli ollut aikaa tuntea muuta kuin tahdotonta pelkoa.
Toista oli taloissa.
Jo ensimmäiset laukaukset saivat Lucilin kavahtamaan pystyyn. Paljoa
ei tosin saattanut erottaa, vain etäistä ja sekavaa paukkinaa ja
aika ajoin repäisevän räjähdyksen; mutta hän tiesi, mitä tämä kaikki
merkitsi, ja häntä puistatti. Hälinästä päättäen oli lähin katu
täynnä väkeä. Hän nousi ja kävi akkunan ääreen katsoakseen alas.
Kaasulyhtyjen kelmeässä, epävarmassa valossa rakenteli joukko miehiä
uutterasti katusulkua, joka ulottui kadun poikki parinkymmenen
kyynärän päässä ovesta ja palatsin puolisesta talosta. Hän tarkkasi
uurastavia olentoja omituisen mielenkiinnon valtaamana. He käänsivät
hänen huomionsa muualle, ja hän tunsi voivansa tulla hulluksi
kauheasta jännityksestä, ellei saisi jotain katseltavaa. Ei ainoakaan
yksityiskohta jäänyt häneltä huomaamatta.
Kuinka ankarasti he raatoivat! Muutamat murtivat kangilla ja hakuilla
irti katukiviä, toiset niitä kuljettivat hoippuen taakkansa painosta;
toiset taasen kasasivat niitä lujaksi muuriksi kadun poikki. Joukossa
oli pari, kolme poikaa uurastaen yhtä ankarasti kuin parhain
miehistä. Muuan pieni nulikka pudotti kantamansa kiven jalalleen ja
istuutui sitten katkerasti itkemään. Toveri saapui luo ja potkaisi
häntä kannustaakseen poloista työhön, mutta siitä tämä vain itki
entistä katkerammin. Jonkin ajan kuluttua saapuivat vesivankkurit, ja
janoiset raatajat kävivät kolme, neljä kerrallaan juomaan, ammentaen
vettä kahdella tinatuopilla ja yhdellä apteekkitölkillä.
Ympäröivien talojen asukkaat pakotettiin avaamaan ovensa, ja
kursailematta kapinalliset raahasivat ulos kaikenlaista tavaraa
kasaten sitä katusululleen. Muuan joukko löysi useita tynnyreitä,
joita se piti perin arvokkaana saaliina. Iskien auki tynnyrin
toisen pään he alkoivat ajaa siihen lapioittain hiekkaa, joka oli
paljastunut kiveyksen alta. Se oli hidasta työtä, mutta lopulta se
oli suoritettu, ja he koettivat nostaa tynnyriä muurille; mutta se
oli liian raskas ja putosi maahan murskautuen kappaleiksi. Tästä
he raivostuivat ja kiistelivät kiukkuisina, kunnes paikalle saapui
punaista olkavyötä käyttävä upseeri, joka sai heidät vaikenemaan.
He eivät yrittäneet täyttää toisia tynnyreitä, vaan tunkeutuivat
jälleen taloon, kantoivat sieltä ulos mukavan sohvan ja istuutuivat
siihen äreinä, käyden sytyttämään piippujaan. Toinen toisensa jälkeen
he palasivat sitten työhön, vapautuen asteittain ärtymyksestään ja
koettaen tarkoin säilyttää arvokkuutensa. Ja kaiken aikaa katusulku
kasvoi kasvamistaan.
Lucil kummasteli, ettei kukaan tunkeutunut Savrolan taloon. Hetken
kuluttua hän havaitsi syyn: portailla seisoi kolmimiehinen vartio,
jolla oli kiväärit aseenaan. Tuo kaikkialle ulottuva mieli ei ollut
unohtanut mitään. Niin kuluivat tunnit. Aika ajoin hänen ajatuksensa
palasivat hänen omaan elämäänsä, ja toivottomana hän silloin vaipui
takaisin sohvalle. Kerran hän vaipui pelkästä väsymyksestä nukuksiin
tunnin ajaksi. Etäinen ammunta oli häipynyt, ja vaikka silloin ja
tällöin kajahtikin jokunen laukaus, vallitsi kaupungissa yleensä
hiljaisuus. Omituisen levottomuuden valtaamana hän riensi akkunan
ääreen. Katusulku oli nyt valmiina, ja rakentajat makasivat sen
suojassa. Aseet olivat nojallaan muuria vastaan, jolla seisoi pari,
kolme vahtia silmäillen herkeämättä ylöspäin katua pitkin.
Jonkin ajan kuluttua katuovelle kolkutettiin, ja se sai hänen
sydämensä pelosta jyskyttämään. Hän kumartui varovaisesti ulos
akkunasta. Vartio oli yhä paikallaan, mutta siihen oli liittynyt uusi
henkilö. Huomattuaan olevan mahdotonta saada kolkutuksiinsa vastausta
tämä kumartui, työnsi jotakin oven alle ja lähti tiehensä. Hetken
päästä Lucil karaisi mielensä ja päätti hiipiä alas pimeitä portaita
myöten ottaakseen selkoa siitä, mitä se mahtoi olla. Tulitikun
valossa hän huomasi sen kirjeeksi, jossa osoitteena oli vain _Lucil_
sekä talon ja kadun numero -- sillä Lauraniassa olivat kaikki kadut
numeroidut amerikkalaiseen tapaan. Se oli Savrolan lyijykynällä
kirjoittama ja ilmoitti seuraavaa: _Kaupunki ja linnakkeet ovat
meidän vallassamme, mutta päivän koittaessa syntyy taistelu. Älä
missään tapauksessa lähde talosta tai käy näkyviin_.
Taistelu päivän koittaessa! Hän katsahti kelloon -- neljännestä
vailla viisi, ja taivas alkoi jo käydä vaaleammaksi; aika oli siis
käsissä! Hänen mieltään myllersivät pelko, tuska, levottomuus ja
suuttumus omaa miestään kohtaan, eikä tämä viimeinen tunne suinkaan
ollut vähimmän tuskallinen. Mutta katusulun takana nukkuvia olentoja
eivät moiset tunteet näyttäneet häiritsevän; he makasivat hiljaa
ja äänettöminä, niinkuin väsyneet miehet, joilla ei ole mitään
huolia. Mutta hän tiesi sen tulevan, tapahtuisi jotakin äänekästä ja
hirvittävää, mikä sai heidät hätkähtäen heräämään. Hänestä tuntui
siltä kuin hän olisi katsellut näytelmää teatterissa, missä akkuna
muodosti aition. Hän oli poistunut siitä hetkeksi, kun äkkiä kajahti
kiväärinlaukaus, ilmeisesti kolmisen sadan metrin päässä alempana
palatsin puolella. Sitten kuului kiväärinräiskinää, torventoitotus
ja huutoja. Katusulun puolustajat kapsahtivat kiireesti pystyyn
ja tarttuivat aseisiinsa. Kuului yhä kiivaampaa ammuntaa, mutta
he eivät vieläkään vastanneet, eikä hän uskaltanut pistää päätään
ulos akkunasta nähdäkseen, mikä heitä esti siitä. He olivat kaikki
kovin kiihtyneitä, kohottaen kiväärejään katusulun reunalle ja
jutellen nopein, lyhyin lausein. Tuossa tuokiossa juoksi miesjoukko,
lähes satalukuinen, muuria kohti ja alkoi kavuta sen yli toisten
auttamana. Nämä olivat siis ystäviä; hänen mieleensä juolahti, että
kadulla saattoi olla toinenkin sulku ja että akkunan alle laitettu
kuului siis toiseen linjaan. Näin olikin laita, ja ensimmäisen oli
vihollinen vallannut. Kaiken aikaa ammuttiin edelleen palatsin
taholta.
Niin pian kuin kaikki pakenijat olivat päässet muurin turviin,
alkoivat toisen linjan puolustajat ampua. Nämä läheiset kiväärit
paukkuivat paljon kovemmin kuin toiset ja syytivät kirkkaita
leimahduksia. Mutta valo kävi joka minuutti voimakkaammaksi, ja pian
hän saattoi nähdä tuprahtavia savupyörylöitä. Kapinallisilla oli
monenkaltaisia ampuma-aseita. Muutamain, joilla oli vanhanaikaiset
suusta ladattavat musketit, täytyi nousta seisomaan ja laskeutua
katusululta alas voidakseen käyttää latasimiaan; toiset, uudemmilla
aseilla varustetut, pysyivät kyyryssä suojansa takana ja ampuivat
yhtä mittaa.
Lintuperspektiivissä nähtyine olentoineen tuo paikka muistutti yhä
vielä teatterin näyttämöä ylimmältä parvelta katsottuna. Vielä hän ei
tuntenut mitään pelkoa; eihän ollut tapahtunut mitään vahinkoa, eikä
kukaan näyttänyt olevan pahemmassa pulassa.
Tuskin hän oli ajatellut tämän ajatuksen loppuun asti, kun hän
huomasi erästä olentoa nostettavan katusululta maahan. Yltyvässä
päivänvalossa erotti selvästi kalpeat kasvot, ja hänet valtasi tuossa
tuokiossa kamala, kuvottava tunne; mutta hän jäi seisomaan näkemänsä
kahlehtimana. Neljä miestä poistui haavoittunutta viemään kantaen
häntä hartioista ja jaloista, niin että keskiruumis taipui kaareksi.
Kun he olivat ennättäneet näkyvistä, hän loi jälleen katseensa
muurille. Siellä oli viisi uutta haavoittunutta; neljää täytyi
kantaa, viides nojasi toverin käsivarteen. Vielä oli kaksi muutakin
vedetty alas katusululta ja laskettu huolimattomasti kiveykselle,
syrjään toisten jaloista. Näihin ei kukaan näyttänyt kiinnittävän
mitään huomiota, he olivat vain jätetyt yksikseen aivan seinämälle.
Sitten kajahti kadun toisesta päästä rummun pärinää ja torven terävä
toitotus, joka tuon tuostakin toistui. Kapinalliset alkoivat hulluina
kiihkosta ampua niin joutuin kuin taisivat; useita kaatui, ja yli
ammunnan kohosi omituinen ääni, jonkinlainen käheä, kirkuva karjunta,
joka alituisesti läheni.
Muuan mies hyppäsi maahan katusululta ja alkoi juosta alaspäin
katua pitkin; viisi, kuusi seurasi häntä viipymättä; sitten kaikki
puolustajat, kolmea lukuunottamatta, riensivät tiehensä paeten
tuota outoa lähestyvää huutoa. Useat koettivat raahata mukaansa
haavoittuneita, joita oli jo enemmänkin; nämä parkuivat tuskasta
ja anoivat päästä rauhaan. Erään miehen hän näki vetävän toista
nilkasta, poukutellen häntä epätasaista katua pitkin kaikista
pyynnöistä huolimatta. Jäljelle jääneet kolme miestä ampuivat
säännöllisesti rintasuojuksen takaa. Kaikkeen tähän kului useita
sekunteja; ja kaiken aikaa uhkaava karjunta läheni lähenemistään.
Sitten syöksyi yhdessä silmänräpäyksessä hyökyaalto miehiä --
sinipukuisia sotilaita -- kohti katusulkua ja samaa vauhtia sen
ylitse. Etunenässä rientävä upseeri, tuskin poikaikäänsä jättänyt
nuorukainen, loikkasi maahan toiselle puolen: "Lakaiskaa tieltä ne
raukkamaiset lurjukset -- eteenpäin, pojat!"
Nuo kolme säikkymätöntä miestä olivat kadonneet kuin paadet
nousuvesilaineen alle. Sotamiehiä kapusi joukottain katusulun ylitse;
hän saattoi nähdä heidän parveilevan ryhmissä jokaisen haavoittuneen
kapinallisen ympärillä, työntäen hurjasti pistimiään alaspäin. Ja
sitten taika lakkasi vaikuttamasta, koko kuva alkoi häälyä, ja
parahtaen hän juoksi akkunan äärestä kätkeäkseen kasvonsa sohvan
pieluksiin.
Ulkoa kuului hirvittävä melske. Kiväärituli räiskyi ankarana ja
yhtämittaa, varsinkin pääkadulta, joka ulottui Savrolan kadun
suuntaisena, ja hälinä vain kasvoi miesten karjunnasta ja askelten
töminästä. Vähitellen taisteluhyöky vyöryi talon ohitse raatihuonetta
kohti. Kun hän tämän tajusi, palasivat mieleen kaikki huolet.
Taistelu oli käynyt vallankumouksellisille tuhoisaksi; hän ajatteli
Savrolaa. Ja sitten hän rukoili -- rukoili kuin kouristuksessa,
lähettäen pyyntöjään avaruuteen siinä toivossa, etteivät ne osuisi
kuuroihin korviin. Hän ei maininnut mitään nimeä; mutta jumalat,
jotka ovat kaikkitietäväisiä, lienevät sardonisesti hymyillen
arvanneet, että hän rukoili voittoa kapinoitsijalle, jota rakasti, ja
häviötä puolisolleen, presidentille.
Hetken päästä raatihuoneen taholta kuului hirvittävä rytäkkä.
"Tykki", hän ajatteli, mutta ei uskaltanut katsoa ulos akkunasta;
äskeiset näyt olivat alkaneet kuvottaa itse uteliaisuuttakin. Mutta
hän saattoi kuulla ammunnan lähenevän, palaavan hänen suuntaansa; ja
se sai hänet tuntemaan omituista iloa; kesken kaikkien kuohujen hänet
valtasi sotamenestyksen nostattama riemu. Väkeä kuului virtaavan
talon ohitse; akkunain alla ammuttiin, sitten kuului katuovelta
ankaraa kolkutusta ja jyskytystä. Ne murtautuivat taloon! Hän
syöksyi huoneen ovelle ja salpasi sen. Alakerroksessa pamahti useita
laukauksia ja puuesineitä kuului murskautuvan. Peräytyvän joukon
ammunta siirtyi talon ohitse palatsia kohti; mutta hän ei välittänyt
siitä; hänen huomionsa jähmetytä toinen ääni, lähestyvien askelten
kolina. Joku saapui portaita myöten yläkertaan. Hän pidätti henkeään.
Ripaa väännettiin, ja sitten tuntematon, huomatessaan oven lukituksi,
potkaisi sitä hurjasti. Lucil parahti.
Potkiminen taukosi, ja hän kuuli tuntemattoman päästävän hirvittävän
voihkauksen. "Taivaan nimessä, päästäkää sisään! Olen haavoittunut ja
aseeton." Hän alkoi surkeasti valittaa.
Lucil kuunteli. Tuntui siltä, että siellä oli vain yksi henkilö,
ja jos hän todella oli haavoittunut, niin ei hän tuottaisi mitään
vaaraa. Ulkopuolelta kuului jälleen voihkinaa. Hänen sydämessään
heräsi säälintunne; hän väänsi oven lukosta ja avasi sen varovaisesti.
Huoneeseen astui nopeasti muuan mies: tämä oli Miguel. "Pyydän
teidän armoanne suomaan anteeksi", hän virkkoi herttaisesti tuolla
mielenmaltilla, joka aina vahvisti hänen halpamaista sieluaan; "mutta
minä olen piilopaikan tarpeessa."
"Entä teidän haavanne?" Lucil kysyi.
"Se oli vain sotajuoni, halusin päästä sisälle. Minne voisin
piiloutua? Ne saattavat olla täällä tuossa tuokiossa."
"Piiloutukaa katolle tai observatorioon", Lucil sanoi viitaten
toiseen oveen.
"Älkää ilmoittako heille."
"Miksi sen tekisin?" hän vastasi. Vaikka mies epäilemättä olikin
kylmäverinen, halveksi hän tätä kuitenkin; ei ollut sellaista
saastaa, sen hän tiesi, jota Miguel ei olisi taipunut syömään, jos se
vain soveltui hänen tarkoitusperiinsä.
Miguel nousi katolle ja piiloutui ison kaukoputken suojaan. Sillä
välin Lucil odotteli. Mielenliikutukset olivat sinä päivänä
seuranneet toisiaan niin nopeasti hänen sydämessään, että hän tunsi
itsensä kykenemättömäksi enempään jännitykseen; jäljellä oli tylsän
tuskan tunne, muistuttaen vaikean haavan aiheuttamaa turtuneisuutta
ja kipua. Ammunta siirtyi palatsia kohti, ja jonkin ajan kuluttua oli
kaupungissa jälleen verraten hiljaista.
Kello yhdeksän vaiheilla soi pääoven kello; mutta hän ei uskaltanut
poistua huoneesta nyt, kun ovi oli särjetty. Hetken kuluttua kuului
ihmisiä nousevan yläkertaan.
"Ei täällä ole mitään rouvashenkilöä; se nuori neiti palasi
toissayönä tätinsä luo", sanoi muuan ääni. Se oli vanhan
emännöitsijän; ilosta hätkähtäen ja intohimoisesti kaivaten
myötätuntoa oman sukupuolensa taholta Lucil syöksyi ovelle ja avasi
sen. Siellä oli Bettine ja hänen seurassaan eräs kapinallisten
upseereja, joka ojensi hänelle kirjeen sanoen: "Presidentti lähetti
tämän teille."
"Presidentti!"
"Niin, yhteishyvän valiokunnan presidentti." Kirje ilmoitti vain sen,
että hallituksen joukot oli lyöty takaisin, ja se päättyi sanoihin:
_Nyt on vain yksi lopputulos mahdollinen, ja se on saavutettu
muutamassa tunnissa_.
Upseeri poistui huoneesta ilmoittaen odottavansa alakerroksessa
siltä varalta, että hän halusi lähettää vastauksen. Lucil veti
emännöitsijän huoneeseen ja syleili häntä itkien. Missä hän oli ollut
koko tuon kauhean yön? Bettine oli ollut kellarissa. Savrola oli
ajatellut häntä kuten kaikkea muutakin; hän oli kehoittanut vanhaa
hoitajaansa viemään sinne vuoteensa, olipa vielä antanut edellisenä
iltana varustaa sen kuntoonkin, mattoja ynnä muuta toimittaen.
Siellä Bettine oli viipynyt koko ajan, kuten Savrola oli käskenyt.
Ehdoton luottamus tähän ihailunsa kohteeseen oli vapauttanut
hänet kaikesta pelosta omaan itseensä nähden, mutta hän oli ollut
"ihan hirveässä tuskassa" Savrolan vuoksi. Eihän hänellä ollut
ketään muuta maailmassa; toiset kohdistivat rakkautensa puolisoon,
lapsiin, veljiin, sisariin; hänen hellän vanhan sydämensä kiintymys
oli keskitetty mieheen, jota hän oli hoivaillut aina avuttomasta
pikkulapsesta pitäen. Eikä Savrola ollut häntä unohtanut. Ylpeänä
Bettine näytteli paperilippua, johon oli kirjoitettu sanat: _Terveenä
ja turvassa_.
Palatsin taholta kuului nyt tukahutettua ampumista, ja sitä jatkui
kaiken aamua. Mutta havaitessaan kadut jälleen rauhallisiksi Miguel
sukelsi esiin piilopaikastaan ja astui huoneeseen. "Haluan tavata
presidentin", hän selitti.
"Mieheni?" kysyi Lucil.
"En suinkaan, vaan hänen ylhäisyytensä herra Savrolan." Miguel pystyi
nopeasti mukautumaan olosuhteisiin.
Lucilin mieleen johtui upseeri; hän mainitsi tästä Miguelille. "Hän
opastaa teidät raatihuoneelle."
Sihteeri oli ihastuksissaan; hän juoksi alakertaan, eivätkä he
nähneet häntä sen koommin.
Vanha emännöitsijä, joka oli käytännöllinen ihminen, ryhtyi
puuhaamaan aamiaista. Johtaakseen ajatuksensa muualle Lucil auttoi
häntä, ja pian -- sellainen on ihmismieli -- munat ja käristetty
sianliha tuottivat hänelle lohdutusta. He tunsivat kevennystä
huomatessaan, että ulko-ovelle oli taas majoitettu vartio. Tämän
havainnon teki Bettine, sillä Lucil ei tahtonut katsahtaakaan
ulos kadulle, missä hän oli nähnyt niin hirvittäviä kohtauksia,
ja hän teki oikein, sillä vaikka katusulku olikin nyt ihmisten
hylkäämä, virui sen ympärillä tai itse muurilla vielä parikymmentä
möhkälettä, jotka muutama tunti varhemmin olivat olleet ihmisiä.
Mutta yhdentoista tienoissa saapui muutamia työläisiä tuoden mukanaan
kahdet heiterattaat; ja hetken kuluttua vain katukiveyksen veritahrat
osoittivat, että siinä oli tuhottu muuta kuin aineellista omaisuutta.
Aamu kului verkalleen ja levottomuutta synnyttäen. Palatsin luota
kuului yhtämittaista, joskin etäistä ammuntaa. Toisin ajoin se paisui
kumeaksi jylinäksi, toisinaan taas yksityiset laukaukset kajahtivat
ikäänkuin nopeana räiskyntänä. Viimein, puoli kolmen korvilla,
se keskeytyi äkkiä. Lucilia värisytti. Kamppailu oli ratkaistu,
suuntaan tai toiseen. Hänen mielensä kieltäytyi pohtimasta kaikkia
mahdollisuuksia. Väliin hän tarrautui hurjan pelon valtaamana vanhaan
emännöitsijään, joka turhaan koetti häntä tyynnytellä; väliin hän
auttoi tätä talouspuuhissa tai suostui maistelemaan niitä aterioita,
joita tuo kunnon eukko valmisteli hänelle, toivoen saavansa murheet
karkoitetuiksi mukavuutta tarjoamalla.
Pahaa ennustava äänettömyys, joka oli seurannut ammunnan taukoamista,
ei kestänyt kauan. Juuri silloin kuin Bettine sai suostutelluksi
Lucilin maistamaan omenapiirakkaa, osui heidän korviinsa
ensimmäinen suurtykin jymähdys. Kaukaakin tuo hirvittävä räjähdys
sai akkunaruudut tärisemään. Lucilia värisytti. Mitä se oli? Hän
oli toivonut, että kaikki oli päättynyt; mutta jymähdys seurasi
jymähdystä, kunnes satamasta kaikuva tykinjyske melkein hukutti
heidän äänensä. Se oli uuvuttavaa odotusta noille kahdelle naiselle.
XIX LUKU
Havainto-opetusta
Luutnantti Tiro saapui raatihuoneelle turvallisesti, sillä vaikka
kadut olivatkin täynnä kiihtynyttä väkeä, niin nämä olivat
rauhallisia kansalaisia, ja hänen selittäessään, että hän oli
lähetetty Savrolaa tapaamaan, he sallivat upseerin jatkaa matkaansa.
Kunnallistalo oli komea rakennus, laadittu valkoisesta kivestä ja
runsaasti koristettu kuvapatsailla ja veistoksilla. Sen edustalla
oli rauta-aidan kiertämänä avara pihamaa, johon päästiin kolmesta
portista; keskellä pihaa pulppusi alituisesti suuri suihkulähde
manalle muuttaneiden kunnallisten merkkihenkilöiden marmoripatsaiden
ympäröimänä. Koko laitos oli täysin Lauranian rikkaan ja loistavan
pääkaupungin arvoinen.
Keskiportilla seisoi vahdissa kaksi kapinallista sotamiestä pistimet
kivääriin kiinnitettyinä, eivätkä nämä sallineet kenenkään käydä
sisään, ellei hänellä ollut virallista lupaa. Pihamaan poikki
kiirehti lakkaamatta lähettejä, ja viestintuojia saapui tai poistui
täyttä laukkaa. Porttien ulkopuolella seisoi suuri väkijoukko,
enimmäkseen rauhallisena, joskin voimakkaan kiihtymyksen valtamana,
ja se täytti kokonaan leveän kadun. Siinä kierteli hurjia huhuja ja
mielet olivat ankarasti kuohuksissa. Etäältä kuului selvästi uhkaavaa
ammuntaa.
Tiro tunkeutui väkijoukon lävitse suuremmitta vaikeuksitta, mutta
portilla vahdit sulkivat häneltä tien. He kieltäytyivät päästämästä
häntä sisään, ja tuokion ajan hän pelkäsi antautuneensa vaaraan
turhan vuoksi. Onneksi sentään muuan kunnallisviraston palvelijoista,
joka maleksi pihamaalla, tunsi hänet Molaran adjutantiksi. Hän
kirjoitti nimensä paperipalaselle ja pyysi miestä viemään sen
Savrolalle eli, kuten häntä nyt nimitettiin, yhteishyvän valiokunnan
presidentille. Palvelija poistui, ja kymmenen minuutin kuluttua hän
palasi mukanaan upseeri, jonka rinnalla loisti vallankumouksellisen
puolueen punainen olkavyö; tämä pyysi luutnanttia seuraamaan
viipymättä.
Raatihuoneen eteishalli oli täynnä kiihtyneitä ja suulaita
patriootteja, jotka hartaasti halusivat palvella vapauden asiaa,
jos sen saattoi tehdä henkeään uskaltamatta. Kaikilla oli punainen
nauharuusu, ja he juttelivat äänekkäästi pohtien taisteluviestejä,
joita sanansaattajat toivat ja jotka sitten naulattiin seinille. Tiro
ja hänen oppaansa kulkivat hallin halki ja kiirehdittyään käytävää
pitkin saapuivat erään pienen valiokuntahuoneen ovelle. Sen vaiheilla
oleili useita vartioita ja lähettejä; ovella seisoi vahtina upseeri.
Hän avasi oven ja ilmoitti luutnantin saapuneen.
"Hyvä on", virkkoi tuttu ääni, ja Tiro astui sisään. Se oli pieni
laudoilla vuorattu huone, seinissä kaksi korkeata ja syvälle muuriin
upotettua akkunaa, joita raskaat, haalistuneet punertavat verhot
reunustivat. Savrola istui kirjoittamassa keskelle lattiaa sijoitetun
pöydän ääressä; Godoy ja Renos keskustelivat akkunan luona; neljäs
henkilö, jota hän ei sillä haavaa tuntenut, kirjoitteli uutterasti
eräässä nurkassa. Suuri demokraatti kohotti katseensa.
"Hyvää huomenta, Tiro", hän sanoi hilpeästi, ja nähtyään sitten
nuorukaisen kasvoilla vakavan ja malttamattoman ilmeen hän
tiedusteli, mitä oli tapahtunut. Tiro ilmoitti kiireesti presidentin
haluavan luovuttaa palatsin.
"Hyvä", virkkoi Savrola, "Moret on siellä, ja hän on jo valtuutettu
suostumaan siihen."
"Hän on kuollut."
"Kuinka se tapahtui?" kysyi Savrola matalalla, tuskaa ilmaisevalla
äänellä.
"Hän sai luodin kurkkuunsa", vastasi luutnantti lakoonisesti.
Savrola oli käynyt aivan kalpeaksi; hän piti Moret'sta ja he olivat
kauan olleet ystävyksiä. Hänet valtasi inho koko liikettä kohtaan;
hän tukahutti sen, nyt ei ollut aikaa surra. "Tarkoitatteko, ettei
kansa hyväksy antautumista?"