vastassa oli liian suuri ylivoima. Kolmasosa presidentin joukosta oli
kaatunut tai haavoittunut, kun annettiin käsky murtautua takaisin
palatsiin päin. Joka taholla tunkeutui riemuitseva vihollinen heitä
kohti. Vähäiset osastot sotureita, joilta oli katkaistu pääsy
peräytyvän pääjoukon yhteyteen, puolustautuivat epätoivon hurjuudella
taloissa ja katoilla. Ajan mittaan he saivat melkein jok'ikinen
surmansa, sillä veri kuohui kiihkeänä ja armon anominen oli ajan
tuhlausta. Toiset sytyttivät taloja tuleen ja koettivat päästä pakoon
savun suojassa; mutta varsin harvalle se onnistui. Toiset taasen,
niiden joukossa Miguel, lymyilivät komeroissa ja kellareissa, mistä
he sukelsivat esiin, kun mielet olivat jälleen käyneet inhimillisiksi
eikä _antautuminen_ ollut enää tuntematon sana. Oikea osasto, jonka
muodosti viisi kaartinkomppaniaa, joutui kokonaan saarroksiin ja
laski aseensa saatuaan kapinallisten päälliköltä lupauksen, että
henki säästettäisiin. Lupaus pidettiin, ja kävi ilmeiseksi, että
vallankumouksellisten ylimmät johtajat koettivat kaikin voimin
hillitä seuralaisten raivoa.
Hallituksen kannattajain päävoima kamppaili yhteen ainoaan joukkoon
sotkeutuneena itselleen tietä palatsia kohti, menettäen väkeä joka
askeleella. Mutta tappioistaan huolimatta se oli yhä vaarallinen
pysähdyttää. Muuan kapinallisosasto, joka asettui peräytymistietä
katkaisemaan pyyhkäistiin olemattomiin hurjalla hyökkäyksellä,
ja sitten koetettiin järjestyä uudelleen. Mutta kiväärituli oli
säälimätön ja taukoamaton, ja ennen pitkää peräytyminen muuttui
paoksi. Se aiheutti murhaavan takaa-ajon, jossa vain noin
kahdeksankymmentä miestä pelastui vankeudesta tai kuolemasta ja pääsi
presidentin sekä Sorrenton keralla hengissä palatsiin. Suuret portit
suljettiin ja heikko linnake valmistausi puolustautumaan viimeiseen
asti.
XVII LUKU
Palatsin puolustus
"Tämä", sanoi luutnantti Tiro eräälle tykistökapteenille, kun he
olivat päässeet sisään portista, "on paras leikki, missä milloinkaan
olen ollut mukana".
"Minun mielestäni se onnistui peräti huonosti", vastasi toinen; "ja
kun he panivat tykkinsä toimimaan, silloin olin varma tappiosta".
"Ei se johtunut tykeistä", arveli luutnantti, jolla ei ollut
kovinkaan suurta käsitystä tykistön arvosta; "meillä olisi pitänyt
olla ratsuväkeä."
"Meillä olisi pitänyt olla enemmän miehiä", vastasi tykistökapteeni,
jota ei sillä haavaa haluttanut ryhtyä kiistelemään eri aselajien
merkityksestä. "Nuo jälkijoukkokahakat ovat aivan helvetillisiä."
"Viime taipaleella sukeusi aika lailla enemmän kahakkaa kuin meillä
oli edes jälkijoukkoa", sanoi Tiro. "Luuletteko, että ne surmasivat
haavoittuneetkin?"
"Luullakseni jok'ikisen sielun; ne olivat lopulta hulluja kuin sudet."
"Kuinkahan nyt mahtaa käydä?"
"Ne tunkeutuvat tänne ja tekevät lopun meistäkin."
"Saammepa nähdä", arveli Tiro. Hänen hilpeä rohkeutensa ei ollut
lannistunut ensimmäisestä vastoinkäymisestä. "Laivasto tulee pian
takaisin; kyllä me kykenemme puolustamaan tätä paikkaa siihen asti."
Palatsi olikin verraten sopiva puolustukseen. Se oli lujasti
rakennettu kivistä. Akkunat sijaitsivat korkealla maasta, ja
alakerroksessa ne olivat vahvoilla rautaristikoilla varustetut,
paitsi puutarhan puolella, missä pengermä ja sen askelmat johtivat
korkeille oviakkunoille. Mutta sillä taholla saattoivat muutamat
hyvät ampujat suojella ahdasta ja aukeata pääsyä. Näytti todellakin
siltä, kuin arkkitehti olisi aikoinaan ottanut huomioon nykyisen
tilanteen, sillä hän oli tavallaan rakentanut palatsiksi naamioidun
varustuksen. Aukion puolinen sivu näytti soveltuvan parhaiten
hyökkäyksen kohteeksi; mutta siellä suojeli isoa porttia kaksi
vähäistä tornia, joihin oli laadittu vahtitupa kumpaiseenkin, ja
pihamuuri oli korkea ja paksu. Koska kuitenkin tuntui luultavalta,
että juuri sillä taholla vihollinen kykeni käyttämään lukumääräänsä
tehokkaimmin, keskitettiin pienen linnakkeen enemmistö juuri sille
kohdalle.
Kapinallisia johdettiin viisaasti ja varovaisesti. He eivät
käyneet heti rynnäkköön palatsia vastaan; varmoina saaliistaan
heidän kannatti kyllä odottaa. Sillä välin uurastivat jäljelle
jääneet hallituksen kannattajat lujittaakseen suojapaikkaansa.
Pihan kiveyksestä kiskottiin irti kiviä, ja näiden avulla
muutettiin akkunat ampumarei'iksi, joista linnake saattoi käyttää
kiväärejään antautumatta itse ylen määrin alttiiksi. Portit
suljettiin ja teljettiin, ja niitä ryhdyttiin lujittamaan hirsillä.
Miehistölle jaettiin ampumavaroja. Eri upseerien osalle määrättiin
vastuunalaisuus erilaisista puolustustoimenpiteistä. Puolustajat
käsittivät antautuneensa taisteluun, joka oli käytävä ratkaisevaan
loppuun asti.
Mutta Molaran mieli oli muuttunut. Yöllinen raivo oli aamun
tullen tyyntynyt kovaksi, hurjaksi rohkeudeksi. Hän oli johtanut
tuota epätoivoista rynnäkköä raatihuonetta vastaan ja antautunut
pelottomana, vieläpä häikäilemättömästikin alttiiksi taistelun
vaaroille. Mutta nyt, kun hän oli suoriutunut siitä vahingotta,
päässyt takaisin palatsiin ja tajunnut menettäneensä viimeisenkin
mahdollisuuden surmata Savrolan, nyt kuolema tuntui hänestä varsin
inhottavalta. Hänestä oli häipynyt kaikki kiihko, joka ennen oli
kannustanut mieltä; hän oli saanut kyllikseen. Hänen mielensä
etsiskeli jotakin pakokeinoa ja etsiskeli turhaan. Hän tunsi tällä
haavaa purevaa tuskaa. Laivasto saapuisi ihan varmasti, mutta se
tulisi liian myöhään. Sen suuret tykit saattaisivat kyllä kostaa
hänen kuolemansa, mutta ne eivät kyenneet pelastamaan hänen
henkeänsä. Harmin tunne puistatti häntä, ja sen takana alkoi
häämöttää tietoisuus, että pimeys oli lähestymässä. Kauhu rupesi
hiipimään hänen sydämeensä, hermot eivät kyenneet enää kestämään,
hänellä oli syytä pelätä muita enemmän. Kansan viha kohdistui ennen
kaikkea juuri häneen, hänen vertaan se janosi -- ennen kaikkea juuri
hänen. Se oli kammottava tosiasia. Perin masentuneena hän vetäytyi
omaan huoneeseensa ottamatta laisinkaan osaa puolustustoimiin.
Kello yhdentoista tienoissa alkoivat vihollisen tarkka-ampujat
tunkeutua taloihin, jotka ympäröivät palatsin julkisivua. Ennen
pitkää pamahti eräästä yläkerroksen akkunasta laukaus; seurasi sarja
toisia, ja pian oli kiivas ammunta täydessä käynnissä. Puolustajat
vastasivat varovaisesti muuriensa suojasta. Luutnantti Tiro ja muuan
kaartin kersantti, Molaran vanha sotatoveri, olivat sijoittuneet
vahtituvan akkunaan ison portin vasemmalle puolelle. Molemmat
olivat hyviä ampujia. Luutnantti oli täyttänyt taskunsa panoksilla,
kersantti järjesti varastonsa siroiksi pikku riveiksi akkunalaudalle.
Paikaltaan he saattoivat ampua suoraan pitkin katua, joka johti
aukiolle ja portille päin. Vahtituvan ulkopuolella puuhaili yhä
kymmenkunta upseeria ja miestä lujittaakseen porttia varmemmaksi. He
koettivat työntää suurta lautaa maan ja toisen poikkihirren väliin;
jos kapinalliset pyrkisivät murtamaan portin auki rynnäköllä, niin se
kykenisi kyllä kestämään heidän yrityksensä.
Ympäröivistä taloista suuntautuva ammunta tuotti enemmän kiusaa kuin
vahinkoa, mutta useita luoteja iski tilapäisten ampumareikien kiviin.
Linnake ampui verkalleen ja huolellisesti, karttaen tuhlaamasta
varojaan tai turhaan paljastautumasta. Äkkiä ilmestyi kolmisen sadan
kyynärän päässä joukko miehiä kadulle, joka johti palatsin portille,
ja he alkoivat kiireesti työntää ja vetää jotain eteenpäin.
"Pitäkää varanne", huusi Tiro työskentelevälle osastolle, "ne
tuovat esille tykin"; ja tarkkaan tähdäten hän ampui lähenevää
vihollista. Myöskin kersantti ja kaikki muut tämän osan puolustajista
ryhtyivät harvinaisen tarmokkaasti ampumaan. Lähestyvä joukko
hiljensi vauhtiaan. Siitä alkoi jäädä pois miehiä. Useat
etummaisista hellittivät kätensä; toiset rupesivat kuljettamaan
näitä pois. Hyökkäys hupeni tyhjiin. Sitten pari, kolme miestä
juoksi takaisin yksinään. Se sai kaikki muutkin pyörtämään pois
ja ryntäämään sivukadulle suojaa etsien; tykki, muuan vallatuista
kaksitoistanaulaisista, ja hyljättynä keskelle katua, ympärillään
toistakymmentä muodotonta mustaa esinettä.
Linnake kohotti eläköön-huudon, johon ympäröivistä taloista
vastattiin yltyvällä kivääritulella.
Kului neljännestunti, sitten kapinalliset sukelsivat sivukaduilta
päätielle ja alkoivat työntää sitä myöten neljiä jauhosäkeillä
täytettyjä vankkureita. Jälleen puolustajat ammuskelivat tiheään.
Säkkeihin osuessaan heidän luotinsa nostattivat omituisia
maidonkarvaisia pilviä; mutta liikkuvien suojiensa turvissa
hyökkääjät etenivät tasaisesti. He saapuivat tykin luo ja alkoivat
tyhjentää vankkureita, työntäen säkit ulos takaapäin, kunnes
niistä oli muodostunut säännöllinen rintasuojus, jonka taakse he
polvistuivat. Muutamat alkoivat ampua; toiset ryhtyivät puuhaamaan
tykin ääressä, johon linnake nyt suuntasi tulensa. Kaksi miestä
menetettyään heidän onnistui saada se ladatuksi ja suunnatuksi
porttia kohti. Kolmas mies lähestyi kiinnittääkseen kitkaputkea,
jonka avulla se laukaistiin.
Tiro tähtäsi tarkkaan ja luoti sai tuon etäisen olennon lyyhistymään
kokoon.
"Suoraan keskipisteeseen", sanoi kersantti kiitellen ja kumartui
eteenpäin ampuakseen toista, joka hurjan rohkeana lähestyi
laukaistakseen tykin. Hän tähtäsi pitkään, osatakseen varmasti
maaliin; pidättäen henkeään hän alkoi hiljalleen pusertaa liipasinta,
kuten ampumiskirjat neuvovat. Äkkiä kuului omituinen ääni,
puolittain jysähdys, puolittain räjähdys. Tiro kyyristyi äkkiä
vasemmalle ja välttyi siten veriruiskeesta, joka lennätti ympärille
muitakin ruumiin aineksia. Kersantin oli surmannut luoti, joka oli
tavoittanut hänet juuri kun hän kurkisti ampumareiästään. Etäinen
mies oli kiinnittänyt putkensa, ja nuoraan tarttuen hän vetäytyi nyt
taaksepäin laukaistakseen tykin.
"Pois portilta", huusi Tiro työjoukolle; "minä en voi pidättää
niitä!" Hän kohotti kiväärinsä ja ampui umpimähkään. Samassa
tuokiossa tykistä puhkesi esiin iso savupilvi ja toinen tuprahti
portilla. Puuaines oli murskautunut palasiksi ja lensi ylt'ympäri
pommin sirpaleiden kera levittäen kuolemaa ja tuhoa työjoukkoon, joka
pyrki suojaan.
Pitkä, äänekäs hurraahuuto kajahti joka taholta ympäröivistä
taloista, ja siihen yhtyivät tuhannet, jotka odottelivat loitommalla
ja olivat kuulleet tykin jymähdyksen. Ensinnä kapinallisten tuli
yltyi, mutta pian alkoi torvi soida itsepintaisesti, ja parinkymmenen
minuutin kuluttua kiväärituli taukosi kokonaan. Sitten erään
katusulun takaa läheni muuan mies kantaen valkoista lippua ja kahden
muun seuraamana. Palatsista suostuttiin välirauhaan heiluttamalla
nenäliinaa. Lähetystö saapui suoraa päätä murskatulle portille, ja
johtaja astui sen kautta pihaan. Useat puolustajista poistuivat
asemiltaan nähdäkseen ja kuullakseen, mitkä ehdot hän tarjosi. Mies
oli Moret.
"Kehoitan teitä kaikkia antautumaan", hän sanoi. "Teidän henkenne
säästetään, kunnes teidät lainmukaisesti on tuomittu."
"Kääntykää minun puoleeni", virkkoi Sorrento astuen esiin; "minä olen
täällä päällikkönä."
"Kehoitan teitä kaikkia antautumaan tasavallan nimessä", toisti Moret
äänekkäästi.
"Kiellän teitä puhuttelemasta näitä sotilaita", sanoi Sorrento. "Jos
sen vielä kerran teette, niin lippunne ei ole teitä suojeleva."
Moret kääntyi häntä kohti. "Vastarinta on hyödytöntä", hän virkkoi.
"Miksi kuluttaisitte enempää ihmishenkiä? Antautukaa, niin teidän
henkenne säästetään."
Sorrento mietti asiaa. Ehkä kapinalliset tiesivät, että laivasto
oli tulossa; muussa tapauksessa, hän arveli, he eivät tarjoaisi
ehdollista antautumista. Oli välttämätöntä voittaa aikaa. "Me
tarvitsemme kaksi tuntia harkitaksemme ehtoja", hän selitti.
"Mahdotonta", vastasi Moret päättäväisesti. "Teidän on antauduttava
heti, juuri tässä paikassa."
"Sellaisiin emme rupea", virkkoi sotaministeri. "Palatsia voidaan
puolustaa. Me pidämme sen vallassamme, kunnes laivasto ja voittoisa
kenttäarmeija ennättävät palata."
"Hylkäättekö kaikki ehdot?"
"Hylkäämme kaikki, mitä olette tarjonnut."
"Sotamiehet", sanoi Moret kääntyen jälleen miehiin päin, "pyydän
teitä ajattelemaan henkeänne. Minä tarjoan hyvät ehdot; älkää
hyljätkö niitä."
"Nuori mies", virkkoi Sorrento kiukun yltyessä hänessä, "minulla
on jo verraten pitkä tili selvitettävänä teidän kanssanne. Olette
sivilimies ettekä tunne sotatapoja. Minun velvollisuuteni on
varoittaa teitä: jos te yhä edelleen koetatte horjuttaa hallituksen
joukkojen uskollisuutta, niin minä ammun teidät." Hän veti esiin
revolverinsa.
Moret'n olisi pitänyt totella; mutta häikäilemätön, urhea ja
impulsiivinen kun oli, hän ei välittänyt siitä. Hänen lämmin
sydämensä toivoi jalomielisesti saavansa ihmishenkiä säästetyksi.
Sitä paitsi hänen oli mahdoton uskoa, että Sorrento ampuisi hänet
kylmäverisesti; se olisi ollut liian säälimätöntä. "Minä tarjoan
teille kaikille elämän", hän huusi; "älkää valitko kuolemaa!"
Sorrento kohotti revolverinsa ja laukaisi. Moret kaatui maahan,
ja hänen verensä alkoi pulputa valkoiselle lipulle. Tuokion ajan
hän vääntelehti ja värisi ja jäi sitten liikkumattomaksi. Vieressä
seisovien joukosta kuului kauhun mutinaa; he eivät olleet odottaneet,
että Sorrento toteuttaisi uhkauksensa. Mutta sotaministerin
kaltaisilta miehiltä ei kannata odottaa sääliväisyyttä; he elävät
liian suuressa määrin sääntöjen ja ohjeiden mukaan.
Laukauksen kuullessaan molemmat ulkopuolelle jääneet miehet
kurkistivat sisään, näkivät, mitä oli tapahtunut, ja juoksivat
kiireesti toveriensa luo. Linnake taasen, joka tunsi nyt saavansa
luopua kaikesta toivosta, palasi asemilleen verkalleen ja nyrpeänä.
Uutinen välirauhasta oli houkutellut presidentin ulos huoneestaan;
hänen mielikuvituksessaan heräsi uusi mahdollisuus saada elämänsä
säilytetyksi ja kenties kostonsakin toteutetuksi. Astuessaan portaita
myöten linnanpihaan hän hätkähti laukausta, joka kajahti niin
lähellä; ja nähdessään ehtojen esittäjän tilan hän horjahti kauhusta.
"Hyvä Jumala!" hän virkkoi Sorrentolle, "mitä olette tehnyt?"
"Olen ampunut kapinoitsijan, herra presidentti", vastasi
sotaministeri, sydän täynnä pahoja aavistuksia, mutta koettaen
esiintyä uhmamielisenä; "hän yllytti sotaväkeä kapinaan ja
karkaamaan, vaikka minä varoitin, ettei hänen lippunsa suojaisi häntä
enää".
Molara värisi kiireestä kantapäähän; hän tunsi, että viimeinen
pakotie oli häneltä katkaistu. "Te olette tuominnut meidät kaikki
kuolemaan", hän sanoi. Sitten hän kumartui ja otti paperin, joka
työntyi esiin vainajan taskusta. Siihen oli kirjoitettu seuraavasti:
_Valtuutan teidät hyväksymään antautumisen, jos siihen suostuvat
Antonio Molara, tasavallan entinen presidentti, ja ne upseerit,
sotamiehet ja hänen kannattajansa, jotka pitävät vallassaan
presidentin palatsia. Heidän henkensä on säästettävä, ja heitä on
suojeltava hallituksen ratkaisua odottaen. Yhteishyvän valiokunnan
puolesta. -- Savrola_. Ja Sorrento oli surmannut hänet -- ainoan
ihmisen, joka kykeni pelastamaan heidät kansan raivolta. Ollen liian
masentunut puhuakseen Molara kääntyi lähtemään, ja tällöin aukion
taloista alettiin jälleen ampua raivoisan kiihkeästi. Piirittäjät
olivat jo saaneet kuulla, kuinka heidän lähettiensä oli käynyt.
Ja kaiken aikaa Moret makasi aivan hiljaa palatsin pihalla. Kaikki
hänen pyrkimyksensä, hänen innostuksensa, hänen toiveensa olivat
kerrassaan päättyneet: hänen osallisuutensa maailman toimissa oli
nyt loppunut; hän oli vaipunut menneisyyden valtamereen ja jättänyt
jälkeensä tuskin kuplaakaan. Kaikissa suunnitteluissa Lauranian
hallitusta vastaan Savrolan persoonallisuus oli häivyttänyt hänet
mitättömäksi. Ja kuitenkin tällä miehellä oli sydäntä ja päätä ja
rohkeutta, hän olisi voinut suorittaa suuriakin; ja hänellä oli äiti
ja kaksi nuorta sisarta, jotka rakastivat yksin maatakin, jota hän
polki, ja pitivät häntä maailman oivallisimpana miehenä.
Sorrento seisoi silmäillen kauan kättensä työtä, ja yhä
tyytymättömämmäksi hän kävi siihen. Todellista katumusta ei hänen
nyrpeä, kova luonteensa saattanut tuntea, mutta hän oli tuntenut
Molaran monet vuodet, ja nyt hän hämmästyi huomatessaan tämän
tuskan ja oli suutuksissaan siitä, että oli itse sen aiheuttaja.
Hän ei ollut odottanut, että presidentti halusi antautua; muussa
tapauksessa, hän virkkoi itselleen, hän olisi voinut olla lempeämpi.
Eikö ollut mitään mahdollisuutta korvata tätä vahinkoa? Miehellä,
joka oli valtuuttanut Moret'n hyväksymään heidän antautumisensa, oli
kansa vallassaan; hän kuului oleskelevan raatihuoneella -- hänelle
täytyi lähettää sana -- mutta kuinka?
Luutnantti Tiro lähestyi häntä takki käsivarrellaan. Inhoten
päämiehensä raakuutta hän oli päättänyt lausua julki tunteensa
selvästi, joskaan ei sanoin. Hän kumartui ruumiin puoleen ja oikaisi
sen jäsenet; sitten hän laski takkinsa kalpeiden ilmeettömien
kasvojen verhoksi ja suoristuttuaan virkkoi röyhkeästi everstille:
"Mahtavatkohan ne parin tunnin kuluttua tehdä samoin teillekin, herra
eversti?"
Sorrento katsahti häneen ja nauroi käheästi. "Pyh! Siitä minä välitän
viis'. Kun olette ollut mukana yhtä monessa taistelussa kuin minä,
niin ette arastele enää tuolla lailla."
"Minulla ei liene mahdollisuutta päästä useampaan taisteluun, kun
te olette surmannut ainoan henkilön, joka saattoi hyväksyä meidän
antautumisemme."
"Onhan jäljellä toinen", sanoi sotaministeri, "Savrola itse. Jos
teitä haluttaa elää, niin käykää pyytämässä, että hän tulee kutsumaan
pois koiransa."
Sorrento puhui katkerasti, mutta hänen sanansa saattoivat luutnantin
aivot toimimaan. Savrola -- hän tunsi tämän ja piti hänestä, ja
heillä oli jotakin yhteistä. Sellainen mies saapuisi, jos häntä
kutsuttaisiin; mutta mahdottomalta tuntui päästä pois palatsista.
Vaikka kapinalliset olivatkin kohdistaneet hyökkäyksensä yksinomaan
pääportin puolelle, niin pidettiin pitkin koko kehää tarkkaa vahtia,
kuten kiväärituli selvästi todisti. Ei voinut tulla kysymykseenkään
päästä piiritysrivin poikki tietä pitkin. Tiro mietti jäljellä olevia
mahdollisuuksia: tunnelia, sitä ei ollut olemassa; ilmapalloa,
sellaista ei ollut käytettävissä. Pudistaessaan päätään tälle
toivottomalle pulmalle hän tuijotti miettiväisenä kirkkaaseen ilmaan,
ajatellen itsekseen: "Sen voisi tehdä vain lintu."
Palatsin yhdisti senaattiin ja tärkeimpiin virastorakennuksiin
puhelin, ja nyt sattui niin, että suuren pääkaupungin itäosan
pääjohdot kulkivat juuri sen katon päällitse. Ylöspäin katsellessaan
Tiro näki päänsä päällä joukon hentoja lankoja; niitä näytti olevan
lähes kaksikymmentä. Sotaministeri seurasi hänen katsettaan.
"Voisitteko liikkua lankoja pitkin?" hän kysyi innokkaana.
"Voinhan koettaa", vastasi luutnantti tämän ajatuksen rohkeudesta
väristen.
Sorrento olisi puristanut hänen kättään, mutta nuorukainen astui
taaksepäin ja kääntyi kunniaa tehden tiehensä. Hän poistui palatsiin
ja nousi portaita myöten, jotka johtivat katolle. Yritys oli rohkea
ja vaarallinen. Entä jos kapinalliset huomaisivat hänet maan
ja taivaan välimailla? Hän oli usein ammuskellut hernepyssyllä
naakkoja, jotka häämöttivät mustina pilkkuina taivasta vastaan tai
oksien välissä. Tämä ajatus tuntui merkillisen vastenmieliseltä;
mutta hän lohdutti itseään sillä johtopäätöksellä, että miehet,
jotka tirkistelivät ampumarei'istä henkensä uhalla, eivät juuri
ennätä tehdä muuta kuin tähdätä ja antavat harvoin katseittensa
harhailla turhan päiten. Hän astui ulos katolle ja kävi johtopylvään
luo. Ei ollut epäilemistäkään sen kestävyyttä; siitä huolimatta
hän seisahtui, sillä mahdollisuudet näyttivät niin vähäisiltä
ja kuolema niin läheiseltä ja hirvittävältä. Uskonto ei häntä
paljoakaan auttanut, niinkuin ei yleensäkään sotureita; se oli
hänelle enimmäkseen sotku kaavoja, joita harvoin kerrattiin, joita
tuskin ymmärrettiin eikä milloinkaan tutkittu; ja lisäksi siihen
kuului toiveikas, mutta vahvistusta kaipaava usko, että hänen
kävisi hyvin, jos hän vain täyttäisi velvollisuutensa gentlemannin
tavoin. Filosofiaa ei hänellä ollut; hän tunsi vain, että hän nyt
uskalsi kaiken, minkä omisti, ja teki niin sen hyväksi, mikä oli
epätietoista. Mutta vaikka hänen harkinnassaan olikin aukkoja,
ajatteli hän kuitenkin, että sen saattaisi tehdä, ja hän aikoi
yrittää. Hän sanoi itsekseen: "Kyllä ne siat saavat pitkän nenän", ja
tämä innostuttava ajatus karkotti pelon hänen mielestään.
Hän kapusi pylvästä myöten alimman langan luo; sitten hän kiskoutui
ylemmäksi, kunnes sai jalkansa eristimille. Langat ulottuivat
pylväästä kummallekin taholle kahdessa sarjassa. Hän seisoi kahdella
alimmalla, kokosi ylimmät käsivarsiensa alle ja kumartuen alaspäin
tarttui molemmin käsin vielä yhteen lankaan. Sitten hän lähti
liikkeelle raahautuen kömpelösti lankoja pitkin. Matkaa oli noin
seitsemänkymmentä metriä. Päästyään katon rintasuojan ylitse hän näki
kadun alapuolellaan, ja se tuntui hänestä sijaitsevan perin syvällä.
Talojen akkunain ja palatsin välillä lenteli yhtä mittaa luoteja.
Hänen allaan makasi kuudenkymmenen jalan päässä kuollut mies, joka
kirkkaan auringon huikaisematta tuijotti ylöspäin lankaverkon
lävitse. Hän oli ennen ollut tulen alaisena, mutta tämä oli uusi
elämys. Kun hän lähestyi keskiväliä, alkoivat langat heilua, ja
hänen täytyi pitää tiukasti kiinni. Alkumatkasta hänelle oli ollut
myötämäkeä, mutta keskikohdan sivuutettuaan hänellä oli edessään
vastamäki; jalka luiskahti usein takaisin, ja langat rupesivat
viiltämään kainalokuoppia.
Kaksi kolmannesta matkasta oli jo turvallisesti suoritettu, kun
langat paukahtaen katkesivat hänen vasemman jalkansa alta ja iskivät
kuin piiskan siima vastakkaisen talon seinään. Koko hänen painonsa
putosi kainalon kestettäväksi; se tuotti viiltävää tuskaa; hän
pyörähti -- luiskahti -- tarrautui hurjasti kiinni ja saavutti
tasapainonsa suunnattomalla ponnistuksella.
Eräästä alakerroksen akkunasta kiskoi muuan mies syrjään patjan,
jonka takaa hän ammuskeli, ja työnsi päänsä ja hartiansa ulos.
Tiro katsahti alaspäin ja heidän katseensa kohtasivat toisensa.
Mies karjui hulluna kiihkosta ja laukaisi kiväärinsä suoraa päätä
luutnanttia kohti. Pamahdus esti tätä kuulemasta, kuinka läheltä
luoti lensi; mutta hän tunsi, ettei se ollut osunut, ja ponnisteli
eteenpäin, kunnes oli päässyt kadun ylitse.
Nyt ei ollut enää toiveita onnistumisesta, mutta yhtä vaarallista
oli kääntyä takaisin. "Tämä peli on pelattava loppuun", hän virkkoi
itsekseen ja pudottautui langoilta rakennuksen katolle. Ullakolle
johtava aukko oli auki. Juosten alas ullakonportaita ja pujahtaen
yläkerran parvekkeelle hän kurkisti kaiteen ylitse; ei ollut ketään
näkyvissä. Hän laskeutui portaita varovaisesti, kummastellen,
missä hänen vihollisensa mahtoi viivytellä. Hetkistä myöhemmin
hän oli joutunut toisen kerroksen salin edustalle. Pysytellen
seinämällä hän kurkisti sisään. Huone oli puolipimeä. Akkunat oli
tukittu laatikoilla, lankuilla, patjoille ja mullalla täytetyillä
pieluspäällisillä; lattialle oli lennellyt lasinpalasia ja seinistä
irtautunutta muurilaastia. Valossa, joka siivilöityi sisään rakosista
ja ampumarei'istä, hän näki omituisen näyn. Huoneessa oli neljä
miestä, yksi makasi selällään maassa ja toiset kumartuivat hänen
puoleensa. Kiväärinsä he olivat asettaneet seinän nojaan. He eivät
näkyneet huomaavan muuta kuin toverinsa, joka makasi lattialla yhä
laajenevan verilätäkön keskellä, koristen huohottaen ja ilmeisesti
ponnistellen hurjasti voidakseen puhua.
Luutnantti oli nähnyt kyllikseen. Huonetta vastapäätä oli ovi, jota
peitti verho, ja tämän taakse hän nyt livahti. Siitä ei voinut nähdä
mitään, mutta hän kuunteli jännittyneenä.
"Mies parka", sanoi muuan ääni, "kylläpä hän sai pahan iskun."
"Kuinka se tapahtui?" kysyi toinen.
"Hän kumartui ulos akkunasta ampuakseen -- silloin osui luoti --
suoraan keuhkojen puhki kaiketi -- hän laukaisi ilmaan ja karjaisi."
Sitten hän lisäsi matalammalla, mutta yhä vielä kuuluvalla äänellä:
"Hän on mennyttä miestä."
Haavoittunut alkoi päästää eriskummallisia ääniä.