onnistunut halveksimaan. En kumarra kummallekaan."
"Saammepa nähdä", sanoi Molara hammasta purren. "Minä lasken viiteen
-- yksi!"
Syntyi äänettömyys. Savrola katsoi revolverin piippuun, kiiltävän
teräsrenkaan ympäröimään mustaan aukkoon; sen ympärillä oli kaikki
muu häipynyt näkymättömäksi.
"Kaksi!" laski presidentti.
Hänen oli siis kuoltava -- hän häviäisi pois tämän maan pinnalta, kun
tuo musta aukko leimahtaisi liekkiin. Hän odotti saavansa laukauksen
suoraan päin silmiä; toisella puolen hän ei nähnyt mitään -- vain
täydellisen tuhoutumisen -- mustan, sysimustan yön.
"Kolme!"
Hän saattoi erottaa revolverin piipun rihlauksen; uurteet häämöttivät
heikosti. Kerrassaan ihmeellinen keksintö -- panna kuula matkallaan
kiertämään. Hän kuvitteli sen nävertävän hänen aivojaan hirvittävällä
tarmolla. Hän koetti ajatella, takertua filosofiaansa tai uskoonsa
ennen viimeistä syöksymistä; mutta hänen ruumiilliset tuntemuksensa
olivat liian voimakkaat. Hermoja pisteli sormenpäihin asti, ja veri
kohisi suonissa; kämmenet tuntuivat polttavan kuumilta.
"Neljä!"
Lucil hypähti pystyyn ja heittäytyi huudahtaen presidentin eteen.
"Odota, odota!" hän huusi. "Armoa!"
Molara kohtasi hänen katseensa, ja noista silmistä hän luki
enemmänkin kuin pelkkää kauhua. Silloin hän lopulta tajusi; hän
hätkähti ikäänkuin olisi tarttunut tulikuumaan rautaan. "Hyvä
Jumala! se on totta!" hän voihkaisi. "Portto!" hän huusi tyrkäten
vaimonsa luotaan ja iski häntä suulle vasemman kätensä selkäpuolella.
Lucil kyyristyi huoneen etäisimpään nurkkaan. Molara käsitti nyt
kaiken. Ase oli kääntynyt käyttäjäänsä vastaan. Hurja raivo valtasi
hänet ja järkytti häntä niin, että kurkkua kouristi. Vaimo hylkäsi
hänet, valta liukui hänen käsistään; kilpailija, vihollinen, mies
jota hän sielunsa syvimmästä vihasi, pääsi kaikkialla voitolle.
Tämä oli käynyt satimeen, mutta vain varastaakseen syötin; mutta
pakoon ei hän pääsisi. Ymmärtäväisyydellä ja elämän rakkaudella oli
rajansa. Hänen suunnitelmansa, hänen toiveensa, kostoa huutavan
väkijoukon melu, kaikki häipyi hänen mielestään. Kuolema tasoittaisi
heidän pitkän tilinsä, kuolema joka ratkaisi kaiken -- juuri tässä
silmänräpäyksessä. Mutta hän oli ollut sotilas ja toimi aina
käytännöllisesti. Hän alensi revolveria ja jännitti sen vireeseen;
yksi ainoa puristus tekisi onnistumiseen vieläkin varmemmaksi; sitten
hän tähtäsi tarkoin.
Huomaten ratkaisevan hetken tulleen Savrola kyyristyi ja heittäysi
eteenpäin.
Presidentti laukaisi.
Mutta Miguelin valpas äly oli tajunnut tilanteen muuttuneen, ja hän
muisti, minkälaisiksi seuraukset saattoivat muodostua. Hän näki
kepposen muuttuneen kaameaksi vakavuudeksi eikä unohtanut roskaväkeä.
Hän iski revolverin ylöspäin ja luoti lensi Savrolan ylitse melkein
hipaisten häntä.
Savun ja leimahduksen keskellä Savrola karahti vastustajaansa käsiksi
ja kaatoi hänet maahan. Molara jäi alle, ja permantoon iskiessään
hän pudotti revolverinsa. Toinen sieppasi sen, vääntäysi vapaaksi
ja hypähti loitolle maassa viruvasta. Hetkisen hän seisoi siinä
vaanien; hänen sydämessään heräsi nälkäinen murhanhimo syyhyttäen
liipaisinsormea. Sitten presidentti nousi varsin verkalleen.
Kaatuminen oli huumannut hänet; hän nojautui kirjakaappiin ja
voihkaisi.
Kadulla kolkutettiin pääoveen. Molara kääntyi päin Lucilia, joka
yhä oli kyyrysillään huoneen nurkassa, ja alkoi herjata häntä.
Hänen luonteensa halvat, rumat ainekset kuulsivat sen kiilloituksen
lävitse, minkä vaihteleva seuraelämä ja suurten asiain johto olivat
levittäneet niiden ylle. Hänen sanansa eivät soveltuneet kuultaviksi
eivätkä ansainneet tulla muistetuksi; mutta ne pistivät syvälle, ja
Lucil vastasi uhmaavasti: "Tiesithän sinä, että minä olin täällä;
sinä pyysit minua tulemaan! Sinä olet itse laatinut tämän satimen;
vika on sinun!" Molara vastasi likaisella pistopuheella. "Minä olen
viaton", huusi Lucil, "vaikka rakastankin häntä, niin silti olen
viaton! Miksi sinä pyysit minua tulemaan tänne?"
Savrola alkoi hämärästi tajuta asian. "En tiedä", hän sanoi, "mitä
halpamaisuuksia te olette suunnitelleet. Olen tehnyt teille liian
paljon vääryyttä ottaakseni verenne vastuulleni; mutta menkää, menkää
joutuin! Minä en siedä pitkälle teidän julkeuttanne. Menkää!"
Presidentti alkoi jälleen tyyntyä. "Minä olisin ampunut teidät omin
käsin", hän sanoi, "mutta nyt sen saa tehdä plutoona sotamiehiä --
viisi sotamiestä ja korpraali".
"Murha kostetaan kummassakin tapauksessa."
"Miksi sinä ehkäisit minua, Miguel?"
"Hän on oikeassa, teidän ylhäisyytenne", vastasi sihteeri. "Se olisi
ollut taktillinen virhe."
Virallinen tapa, sanojen laatu, miehen maltillisuus palauttivat
presidentin ennalleen. Hän astui ovea kohti, pysähtyi kaapin ääreen
ja kaatoi itselleen mielenosoituksellisesti lasin konjakkia.
"Takavarikoitu", hän sanoi kohottaessaan sitä valoa kohti,
"hallituksen määräyksestä". Hän tyhjensi sen. "Huomenna minä ammutan
teidät", hän lisäsi välittämättä siitä, että toisella oli kädessään
revolveri.
"Olen tavattavissa raatihuoneella", virkkoi Savrola; "voitte tulla
noutamaan, jos uskallatte."
"Kapinaa!" sanoi presidentti. "Pyh, minä poljen sen sammuksiin, ja
teidät myöskin, ennenkuin aurinko on mennyt mailleen."
"Juttu voi päättyä toisellakin tavalla."
"Tavalla tai toisella", sanoi presidentti. "Te olette ryöstäneet
minulta kunniani; te vehkeilette riistääksenne minulta valtani. Tässä
maailmassa ei ole tilaa meille molemmille. Voitte ottaa hempukkanne
helvettiin."
Portailta kuului kiireisiä askeleita. Luutnantti Tiro lennätti oven
auki, mutta seisahtui äkkiä hämmästyneenä huomatessaan sisällä
olijat. "Kuulin laukauksen", hän sanoi.
"Aivan oikein", vastasi presidentti, "sattui pieni tapaturma, mutta
onneksi ei tullut mitään vahinkoa. Suvaitkaa seurata minua palatsiin.
Miguel, tule!"
"On parasta kiiruhtaa, teidän ylhäisyytenne", sanoi luutnantti. "Tänä
iltana on liikkeellä paljon outoa väkeä, ja kadun päähän rakennetaan
parhaillaan sulkua."
"Todellakin?" sanoi presidentti. "Meidän täytyy ryhtyä estämään
heitä. Hyvää yötä", hän lisäsi Savrolan puoleen kääntyen; "me
tapaamme toisemme huomenna ja päätämme silloin keskustelumme."
Mutta revolveri kädessään Savrola katsoi häneen lujasti ja päästi
hänet menemään sanaakaan vastaamatta; äänettömyyttä häiritsivät
jonkin aikaa vain Lucilin nyyhkytykset. Viimein, kun poistuvat
askeleet olivat häipyneet kuulumattomiin ja katuovi oli sulkeutunut,
hän puhui: "Tänne minä en voi jäädä!"
"Ette te voi lähteä palatsiin."
"Mitä minun siis on tehtävä?"
Savrola mietti. "Teidän on parasta jäädä tänne toistaiseksi. Talo
on teidän käytettävänänne, ja te saatte olla yksin. Minun täytyy
lähteä heti raatihuoneelle; olen jo myöhästynyt -- kello on melkein
kaksitoista -- hetki lähestyy. Sitä paitsi Molara lähettää poliiseja,
ja minulla on suoritettavana velvollisuuksia, joita en voi välttää.
Tänä yönä kadut ovat liian vaarallisia. Ehkä palaan aamulla."
Murhenäytelmä oli huumannut molemmat. Katkera katumus täytti Savrolan
sydämen. Lucilin elämä oli tuhottu -- oliko hän siihen syypää? Hän ei
voinut sanoa, missä määrin hän oli syyllinen tai syytön; mutta asia
jäi muuttumattoman murheelliseksi, saman tekevää kuka oli syyllinen.
"Hyvästi", hän sanoi nousten. "Minun täytyy lähteä, vaikka sydän
jääkin tänne. Minusta riippuu paljon -- ystävien henki -- kansan
vapaus."
Ja niin hän poistui antautuakseen suureen peliin koko maailman
nähden, kamppailemaan niiden pyrkimysten puolesta, jotka muodostavat
suurimman osan miehen harrastuksia tässä elämässä; mutta tuolla
toisella, naisella, joka nyt jäi kurjana yksikseen, ei ollut muuta
neuvoa kuin odottaa.
Ja sitten kellot alkoivat äkkiä soida kautta koko kaupungin, nopein,
kärsimättömin lyönnein. Kajahti kaukainen torven törähdys ja kumea
jymähdys -- hälytystykin laukaus. Hälinä kasvoi; kadun päästä
kuului rummunpärinää kokoontumaan kutsuen; joka taholta kohosi
sekavia huutoja. Viimein erottui ääniä, jotka tekivät lopun kaikesta
epäilystä -- _tap, tap, tap_, ikäänkuin lukuisia puulaatikolta olisi
kaukana paukuteltu -- se oli etäistä kiväärinpauketta.
Vallankumous oli alkanut.
XVI LUKU
Kapina edistyy
Sillä välin jatkoivat presidentti ja hänen molemmat seuralaisensa
matkaansa kaupungin halki. Kaduilla liikkui paljon väkeä, ja siellä
ja täällä kokoontui tummia olentoja ryhmiksi. Yhä selvemmäksi kävi
vaikutelma, että tekeillä oli jotakin suurta; yksinpä ilmakin oli
raskaana kuiskauksista. Katusulku, jota rakennettiin Savrolan
talon edustalle, sai Molaran vakuutetuksi siitä, että kapina oli
puhkeamassa; kilometrin päässä palatsista he tapasivat tiellään
toisen. Kolmet vankkurit oli pysähdytetty ja käännetty poikittain
kadulle, ja viitisenkymmentä miestä työskenteli äänettöminä
lujittaakseen tätä estettä; toiset kiskoivat irti laakeita katukiviä;
toiset kantoivat viereisistä taloista patjoja ja hiekalla täytettyjä
laatikoita; mutta he eivät kiinnittäneet juuri mitään huomiota
presidentin joukkueeseen. Kääntäen pystyyn kauluksensa ja painaen
huopahattunsa syvään silmilleen hän kapusi sulun ylitse mieli
täynnä näkemiään; tosin luutnantti herätti univormuineen hiukan
uteliaisuutta, mutta kukaan ei yrittänyt ehkäistä hänen kulkuaan.
Nämä miehet odottivat merkkiä.
Koko aikana Molara ei virkkanut sanaakaan. Vaaran lähetessä hän
ponnisti ankarasti saavuttaakseen takaisin mielentyyneyden;
mutta kaikesta tahdonlujuudesta huolimatta viha Savrolaa kohtaan
täytti hänen mielensä niin perin pohjin, ettei siinä ollut tilaa
muulle. Hänen saapuessaan palatsiin kapina puhkesi ilmi liekkiin
kautta koko kaupungin. Lähetti toisensa jälkeen kiiruhti huonoja
uutisia tuomaan. Muutamat rykmentit olivat kieltäytyneet ampumasta
kansaa; toiset liittyivät siihen; kaikkialla nousi katusulkuja, ja
palatsiin johtavat tiet suljettiin joka taholla. Vallankumouksen
johtajat olivat kokoontuneet raatihuoneelle. Katujen varsille oli
naulattu väliaikaisen hallituksen julistuksia. Eri osista kaupunkia
kiiruhti upseereja palatsiin; muutamat olivat haavoittuneita,
useat kiihkoissaan. Heidän joukossaan oli Sorrento, joka toi sen
kauhistuttavan viestin, että kokonainen patteri tykistöä oli
luovuttanut aseensa kapinallisille. Kello puoli neljältä kävi
sähkeitse ja läheteiltä saaduista tiedoista ilmeiseksi, että suurin
osa kaupunkia oli joutunut kapinallisten käsiin varsin heikon
vastarinnan jälkeen.
Presidentti kesti kaiken tyyneydellä, joka paljasti hänen kovan,
jyrkän luonteensa täyden voiman. Hänellä olikin käytettävä hirvittävä
kiihotin. Katusulkujen ja niitä reunustavien kapinallisten takana
olivat raatihuone ja Savrola. Hänellä oli silmiensä edessä
vihollisensa kasvot; kaikki muu tuntui melkein merkityksettömältä.
Kuitenkin hän sai tästä ahdistavasta pakosta purkautumistilaisuuden
raivolleen, vastakiihottimen tuskalleen; musertaa kapina, mutta ennen
kaikkea surmata Savrola, sitä hänen sydämensä nyt kaipasi.
"Meidän täytyy odottaa päivänkoittoa", hän sanoi.
"Ja mihin silloin ryhdymme?" kysyi sotaministeri.
"Sitten me lähdemme raatihuoneelle ja vangitsemme tämän mellakan
johtajat."
Loppuyö käytettiin järjestämään joukkoa, jonka oli määrä lähteä
liikkeelle aamun sarastaessa. Käytettävissä oli vain muutama sata
uskollisia miehiä, jotka olivat taistelleet Molaran johtamina
edellisessä sodassa, seitsemänkymmentä vakinaisen armeijan upseeria,
joiden uskollisuus oli epäämätön, ja jäljellä oleva kaartinpataljoona
sekä osasto aseellisia poliiseja. Tämä joukko uskollisia miehiä,
lukumäärältään alle tuhannenneljänsadan, kokoontui aukeamalle
palatsin edustalle ja vartioi sinne johtavia katuja, odotellessaan
auringon nousevan.
Heidän kimppuunsa ei käyty. "Lujittakaa asemamme kaupungissa", oli
Savrola määrännyt, ja kapinalliset ahersivat katusulkujen kimpussa,
joita kohosi säännöllisin välimatkoin joka taholle. Presidentin
luo saapui yhä edelleen viestejä, milloin tärkeämpiä, milloin
vaatimattomampia. Louvet ilmaisi kiireisesti kyhätyssä kirjeessä
kauhunsa vallankumouksen johdosta ja selitti mielipahakseen
käyneen mahdottomaksi liittyä presidentin seuraan palatsissa.
Hänen täytyi mitä kiireimmin poistua kaupungista; muuan sukulainen
oli vaarallisesti sairastunut. Hän vannotti Molaraa luottamaan
sallimukseen; omasta puolestaan hän oli varma siitä, että
vallankumoukselliset kukistettaisiin.
Presidentti luki tämän huoneessaan kuivasti, kylmästi naurahtaen.
Hän ei ollut koskaan luottanut vähintäkään Louvet'n rohkeuteen, hän
oli aina käsittänyt, että vaaran tullen tämä olisi aivan hyödytön
ja täydellinen pelkuri. Hän ei moittinut ministeriään; miehellä oli
hyvät puolensa, ja sisäministeriön johtajana hän oli kerrassaan
suurenmoinen; mutta sota ei kuulunut hänen alaansa.
Hän ojensi kirjeen Miguelille. Sihteeri luki sen ja jäi miettimään.
Ei hänkään ollut soturi. Ilmeisesti peli oli nyt menetetty, eikä
hänen kannattanut uhrata henkeään yksinomaan tunteellisista syistä,
kuten hän sanoi itselleen. Hän ajatteli osaa, jota oli näytellyt
yöllisessä draamassa. Se takaisi hänelle muutamia mahdollisuuksia;
ainakin kävi päinsä turvata itseään molemmille tahoille. Hän otti
arkin paperia ja alkoi kirjoittaa. Molara asteli pitkin lattiaa.
"Mitä sinä kirjoitat?" hän kysyi.
"Määräystä satamalinnakkeen komentajalle", vastasi Miguel
vitkastelematta; "teen hänelle selkoa tilanteesta ja käsken häntä
säilyttämään asemansa mistä hinnasta hyvänsä."
"Se on tarpeetonta", virkkoi Molara, "joko hänen miehensä ovat
pettureita tai eivät ole".
"Olen kehoittanut häntä", selitti Miguel kiireisesti, "tekemään
aamun koitteessa valehyökkäyksen palatsia kohti, jos hän voi luottaa
väkeensä. Se synnyttää häiriöitä."
"Hyvä on", sanoi presidentti väsyneesti; "mutta epäilen, joutuuko se
koskaan hänen käsiinsä, ja hänellä on niin vähän väkeä käytettävissä,
kun linnakkeet ensin on miehitetty riittävästi".
Sisään astui vahti sähkösanomaa tuoden. Lennätintoimiston virkailija,
hallituksen kannattaja, tuntematon kunnian mies, oli tuonut sen itse
kulkien katusulkujen keskitse harvinaisen onnekkaasti ja rohkeasti.
Presidentin murtaessa kuorta Miguel nousi ja poistui huoneesta.
Ulkopuolella hän tapasi kirkkaasti valaistussa käytävässä palvelijan,
joka tosin oli peloissaan, mutta silti käyttökelpoinen. Hän puhui
miehelle kiireisesti ja matalalla äänellä: _kaksikymmentä puntaa,
raatihuone, mistä hinnasta hyvänsä_ olivat ytimenä hänen ohjeissaan.
Sitten hän palasi virkahuoneeseen.
"Kas tässä", sanoi Molara; "vielä ei kaikki ole mennyttä".
Sähkösanoma oli saapunut Brienziltä Lorenzon tienoilta: _"Selvittäkää
linja. Strelitz ja kaksi tuhatta kapinallista pyrki Mustaan solaan
tänään iltapäivällä. Olen torjunut heidät takaisin suurta mieshukkaa
tuottaen. Strelitz on vangittu. Ajan takaa jäännöksiä. Odotan
määräyksiä Turgaan."_ "Tämä on heti tehtävä tunnetuksi", hän sanoi.
"Antakaa painaa tuhat jäljennöstä ja levittäkää ne kannattajiemme
keskuuteen ja myöskin kaupunkiin niin laajalti kuin mahdollista."
Tämän voitonsanoman ottivat riemuiten vastaan osastot, jotka olivat
kokoontuneet palatsin aukiolle, ja ne odottivat kärsimättöminä aamun
koittoa. Lopulta alkoi taivaalla näkyä sarastusta, ja muut valot,
etäisten tulipalojen rusotus kalpenivat. Mukanaan Sorrento, muutamia
ylempiä upseereja sekä adjutanttinsa Tiro presidentti laskeutui
portaita alas, kulki pihamaan poikki ja astui sitten palatsin
suuresta portista aukiolle, minne hänen valtansa viimeiset varat
olivat kokoontuneet. Hän käyskenteli ympäri ja puristi oikealle
ja vasemmalle näiden uskollisten ystäväin ja kannattajain käsiä.
Sitten hänen katseensa havaitsi kapinallisten julistuksen, jonka
joku uskalikko oli kiinnittänyt muuriin pimeyden suojaamana. Hän
astui luo ja luki sen lyhdyn valossa. Savrolan tyylistä ei voinut
erehtyä. Nuo lyhyet, terävät lauseet, joissa kansaa kehotettiin
tarttumaan aseisiin, kajahtivat kuin torven kutsu. Julistuksen
poikitse oli myöhemmin kiinnitetty kapea punainen liuska, jommoisia
teatteri-ilmoituksissa käytetään näytäntöajan ilmoittamiseksi. Se
oli olevinaan sähkösanoman jäljennös ja kertoi seuraavaa: _Valtasin
tänä aamuna Mustan solan. Diktaattorin joukot peräytyvät kaikkialla.
Marssimme Lorenzoa kohti. Strelitz_.
Molara värisi kiukusta. Savrola ei halveksinut pikkuseikkoja eikä
jättänyt tilaisuuksia käyttämättä. "Julkea valehtelija!" huomautti
presidentti; mutta hän tajusi sen miehen mahdin, jonka aikoi
musertaa, ja hetken ajan epätoivo velloi hänen sydäntään ja tuntui
jäätävän hänen verensä. Ankarasti hän karkoitti tämän tunteen
mielestään.
Upseerit olivat jo saaneet yksityiskohtaisesti kuulla suunnitelmasta,
jonka suurimpana etuna oli sen rohkeus. Kapinallisten oli
onnistunut panna yrityksensä alkuun; hallitus vastaisi siihen
"valtiokaappauksella". Joka tapauksessa isku oli suunnattu kapinan
sydämeen, ja jos se osuisi maaliinsa, silloin tulos olisi ratkaiseva.
"Kapinan mustekalalla, hyvät herrat", virkkoi presidentti ympärillään
seisoville, viitaten vallankumoukselliseen julistukseen, "on pitkät
kädet. On välttämätöntä katkaista siltä pää." Ja vaikka kaikki
tunsivatkin yrityksen hurjan uskaliaaksi, he olivat kuitenkin
urhoollisia miehiä ja tiesivät, mitä tahtoivat.
Palatsin erotti raatihuoneesta lähes kahden kilometrin pituinen
leveä, mutta polveileva katu; tätä ja kapeampia sivukatuja myöten
joukko lähti nyt etenemään kolmessa osastossa. Presidentti kulki
jalan keskiosaston mukana; Sorrento komensi vasenta sivustaa, joka
oli uhatuimmassa asemassa. Verkalleen ja tuon tuostakin pysähtyen,
pysyäkseen keskenään yhteydessä, nämä joukot marssivat äänettöminä
katuja pitkin. Näkyvissä ei ollut ainoatakaan sielua; taloissa olivat
kaikki akkunaluukut suljetut, kaikki ovet teljetyt; ja vaikka itäinen
taivas alkoikin vähitellen kirkastua, vallitsi kaupungissa yhä vielä
hämärä.
Etummaiset rivit tunkeutuivat eteenpäin pääkatua myöten, juosten
puulta puulle ja pysähtyen varovaisesti jokaisen luo kurkistellakseen
pimeyteen. Äkkiä, heidän kiertäessään muuatta polveketta,
edestä päin kajahti laukaus. "Eteenpäin!" huudahti presidentti.
Torvet toitottivat hyökkäykseen ja rummut pärisivät. Hämärässä
valaistuksessa häämötti parin sadan kyynärän päässä katusulun
ääriviivat; se ulottui mustana möhkäleenä kadun poikki. Sotamiehet
kohottivat huudon ja heittäytyivät juoksuun. Ymmälle joutuneina
katusulun puolustajat alkoivat ampua umpimähkään, ja nähtyään sitten
rynnäkön merkitsevän täyttä totta ja epätietoisina vihollisten
voimasta he alkoivat vetäytyä, kun vielä oli aikaa. Katusulku
vallattiin tuossa tuokiossa, ja hyökkääjät tunkeutuivat edelleen
menestyksen kannustamina. Katusulun takana oli oikealle ja vasemmalle
ulottuva poikkikatu. Joka taholta ruvettiin ampumaan, ja kiväärien
äänekäs paukkina kajahteli rakennusten seinistä. Sivustaosastot
olivat kohdanneet katusulkujen luona tuimaa vastarintaa, mutta
keskusta-aseman valtaaminen muutti tilanteen, ja myöskin niiden
puolustajat pakenivat yhdessä sekasorrossa, peläten muutoin
joutuvansa saarroksiin.
Päivä oli jo valjennut, ja kaduilla tarjoutui nähtäväksi omituinen
näky. Kahakoitsijat syöksyivät puulta toiselle, ja taulua kirjavoitsi
kaikkialla sarja vähäisiä sinertäviä savutuprahduksia. Peräytyvät
kapinalliset jättivät haavoittuneet toverinsa jälkeensä, ja
sotamiehet seivästivät nämä armottomasti pistimiinsä. Laukauksia
pamahteli rakennusten akkunoista ja kaikenlaisista suojapaikoista
lyhtypylvään, ilmoituskioskin, haavoittuneen miehen, kumoon
kaadettujen vaunujen takaa. Kiväärituli oli varsin tuhoisa, ja
kadut aukenivat aivan paljaina. Haluten päästä suojaan, molemmat
puolet murtautuivat taloihin ja laahasivat kadulle tuoleja, pöytiä
ja makuuvaate-kasoja; ja vaikka niistä olikin vain vähän turvaa, ei
niiden takana kuitenkaan tuntenut olevansa aivan alttiina luodeille.
Kaiken aikaa sotaväki eteni yhtä mittaa, vaikka miehiä kaatuikin tuon
tuostakin; mutta vähitellen kapinallisten tuli kävi kiivaammaksi.
Joka hetki riensi paikalle enemmän väkeä; sivustoja ruvettiin
ahdistamaan ankarasti; saartava vihollinen tunkeutui kohti sivukatuja
myöten, joiden säilyttäminen olisi vaatinut presidenttiä yhä
heikontamaan niukkoja voimiaan. Viimein kapinalliset herkesivät
peräytymästä; he olivat ennättäneet tykkiensä luo, joista neljä oli
järjestetty riviin kadun poikki.
Raatihuone oli nyt vain muutaman sadan metrin päässä, ja Molara
kannusti sotamiehiään äärimmäisiin ponnistuksiin. Hurja yritys
vallata tykit pistinhyökkäyksellä torjuttiin, siinä menetettiin
kolmekymmentä surmattua ja haavoittunutta, ja hallituksen joukot
etsivät suojaa sivukadulta, joka ulottui suorakulmaisesti pääkadun
poikitse. Tämä joutui vuorostaan vihollisten valtaan, jotka
kiirehtivät osastojen ympäritse ja alkoivat uhata niiden paluutietä.
Ammunta oli nyt käynyt yleiseksi pitkin laajaa puoliympyrää.
Toivoen saavansa tilapäiset tykkimiehet karkoitetuiksi asemistaan
tunkeutuivat hallituksen joukot taloihin pääkadun kummallekin
puolen, kiipesivät katoille ja alkoivat ylhäältä päin ammuskella
vastustajiaan. Mutta kapinalliset omaksuivat saman menettelytavan,
ja koko suunnitelma hupeni hurjaksi, mutta tuloksettomaksi
kahakoitsemiseksi savupiippujen ja kattoreunamain keskellä.
Presidentti antautui miehuullisesti vaaralle alttiiksi. Siirtyen
osastolta toiselle hän elähytti seuralaisiaan esimerkillään.
Tiro, joka pysytteli aivan hänen kintereillään, oli nähnyt sotaa
kylliksi havaitakseen, että pidätys muodostuisi tuhoisaksi heidän
mahdollisuuksilleen. Jokainen hetki oli kallisarvoinen; aika kului
käsistä, ja tuo vähäinen sotajoukko oli jo melkein kauttaaltaan
saarroksissa. Hän oli ottanut käteensä kiväärin ja auttoi juuri
murtamaan erään talon ovea, kun hän näki hämmästyksekseen Miguelin.
Sihteeri oli aseistautunut. Tähän asti hän oli huolellisesti
pysytellyt peräpuolella ja välttänyt vaaraa lymyillen puiden
suojassa, mutta nyt hän astui rohkeasti ovelle ja alkoi hänkin
puolestaan takoa sitä murskaksi. Tuskin se työ oli suoritettu, kun
hän hyökkäsi sisään ja juoksi portaita ylös huudahtaen: "Tänään
me olemme kaikki sotureita!" Joukko jalkaväkeä seurasi häntä
ammuskellakseen alakerroksen akkunoista, mutta Tiro ei saattanut
luopua presidentin rinnalta; joka tapauksessa Miguelin urheus
hämmästytti ja miellytti häntä.