loi tulijaan levottoman katseen. "Mitä on tapahtunut, Antonio?"
"Suuri joukko vallankumouksellisia on marssinut rajan poikki,
rakkaani. Turgan linnake on luopunut vihollisen puolelle ja surmannut
upseerinsa. Loppu häämöttää jo näkyvissä."
"Se on kamalaa", virkkoi Lucil.
"Lucil", sanoi presidentti harvinaisen hellästi, "yksi mahdollisuus
on jäljellä. Jos sinä saisit selville, mitä kiihotustyönjohtajat
tässä kaupungissa aikovat tehdä, jos voisit saada Savrolan näyttämään
korttinsa, niin kykenisimme ehkä säilyttämään asemamme ja voittamaan
viholliset. Voitko -- tahdotko tehdä sen?"
Lucilin sydän hätkähti. Siinä oli vielä mahdollisuus. Hän voisi
tuhota koko suunnitelman ja samalla tinkiä Savrolalle armoa; hän
voisi yhä hallita Lauraniassa ja -- vaikka tämän ajatuksen hän
tukahduttikin heti -- pelastaa rakastamansa miehen. Hänen tiensä
olisi selvä; hänen oli hankittava tietoja ja myytävä ne miehelleen
Savrolan hengen ja vapauden hyväksi. "Minä koetan", hän sanoi.
"Minä tiesin, ettet jättäisi minua pulaan, rakkaani", sanoi Molara.
"Mutta aika on täpärällä; käy tänä iltana tapaamassa häntä kotosalla.
Kyllä hän ihan varmaan kertoo sinulle. Sinulla on miehet vallassasi,
sinä onnistut kyllä."
Lucil mietti. Itselleen hän sanoi: "Minä pelastan valtion ja autan
miestäni"; ja tuo itse lisäsi: "Sinä tapaat hänet uudelleen". Sitten
hän puhui ääneen. "Minä käyn tänä iltana."
"Rakkaani, olen aina luottanut sinuun", sanoi presidentti; "en unohda
koskaan sinun uhrautumistasi".
Sitten hän riensi tiehensä tuntien musertavaa katumusta -- ja häpeää.
Hän oli todellakin saanut nöyrtyä voittaakseen.
XIV LUKU
Armeija
Lauranian tasavallan sotavoimien tehtävänä oli suojella alueita
vihollisten hyökkäyksiltä ja pitää yllä sisäistä järjestystä ja
lakia, mutta se oli jo ammoin rajoitettu niin vähäiseksi, ettei
suinkaan yllyttänyt hautomaan suuria valloitussuunnitelmia eikä
sekaantumaan ärsyttävästi naapurivaltioiden asioihin. Neljä
ratsuväkirykmenttiä, kaksikymmentä jalkaväkipataljoonaa ja kahdeksan
kenttäpatteria muodostivat vakinaisen armeijan. Sen lisäksi oli vielä
tasavallan kaarti, johon kuului rykmentti keihäsratsuväkeä ja kolme
voimakasta pataljoonaa kokenutta vanhaa jalkaväkeä; nämä tukivat
kurillaan hallituksen valtaa ja komeudellaan sen arvokkuutta.
Suuri pääkaupunki, joka voitti varakkuudellaan, väkiluvullaan ja
levottomuudellaan kaikki maaseutukaupungit yhteen laskettuina, oli
saanut varuskunnakseen kaartin ja puolet koko armeijasta. Muut
osastot olivat hajallaan vähäisissä maaseutupaikoissa ja rajalla.
Kaikki presidentin yritykset säilyttää sotaväen suosio olivat
osoittautuneet turhiksi. Vallankumousliike oli levinnyt nopeasti
armeijan keskuuteen, niin että se oli nyt kauttaaltaan kuohuksissa
ja upseerit tunsivat, että heidän käskyjään toteltaisiin vain sikäli
kuin ne olivat sotamiehille mieleisiä. Kaartin laita oli toisin. Sen
miehistä olivat melkein kaikki ottaneet osaa äskeiseen sotaan ja
rynnänneet voittoon presidentin johtamina. He kunnioittivat entistä
päällikköään ja luottivat häneen, ja hänkin puolestaan osoitti heille
kunnioitusta ja luottamusta; juuri tämä erikoinen suosio saattoikin
olla yhtenä syynä siihen, miksi muu sotaväki oli hänestä vieraantunut.
Suurimman osan tätä kaartia aikoi Molara nyt kovassa hädässään
lähettää hyökkääjiä vastaan. Hän tiesi kyllä, kuinka vaarallista
oli luopua ainoasta joukosta, johon saattoi luottaa, jos nimittäin
pääkaupunkikin nousisi kapinaan; mutta hyökkääjät täytyi mistä
hinnasta hyvänsä pysähdyttää, ja vain kaarti kykeni ja suostui
suorittamaan sen tehtävän. Hän jäisi melkein yksikseen keskelle
väestöä, joka häntä inhosi, kaupunkiin, jota hän oli hallinnut
rautakourin; puolustajina hänellä olisi vain kapinallista sotaväkeä.
Se ei tuntunut houkuttelevalta, mutta vain sellaisin keinoin menestys
oli mahdollinen. Se ilmaisi luottamusta, joka teeskenneltynäkin
saattoi vaikuttaa epäröiviin ratkaisevasti ja herättää vihamiehissä
arveluja; ja tässä oli lisäksi kysymyksessä mitä pakottavin tapaus,
joka presidentin kaikkein ensinnä tuli ottaa huomioon. Hän ei
epäillyt niiden joukkojen kykyä, mitkä oli lähettänyt hajoittamaan,
ehkäpä tuhoamaankin roskaväkeä, joka oli tunkeutunut rajan poikki.
Ainakin tuon vaaran hän oli saanut menettelyllään torjutuksi. Kahden
päivän perästä olisi laivasto jo paikalla, ja sen tykkien turvissa
hänen hallituksensa voisi jatkua pelättynä ja kunnioitettuna. Sitä
ennen hänen oli kestettävä pulmallinen tilanne, josta hän kuitenkin
toivoi suoriutuvansa osaksi oman persoonallisuutensa voimalla,
osaksi sen naurettavuuden ja ylenkatseen avulla, johon aikoi syöstä
hirvittävän kilpailijansa.
Täsmälleen kello yksitoista hän lähti virkahuoneestaan pukeutuakseen
kenraalin täyteen univormuun; hän tahtoi joukkojen katselmuksessa
muistavan, että hänkin oli soturi ja mies, joka oli ollut usein
mukana taisteluissa.
Ovella tervehti häntä luutnantti Tiro peräti hämmentyneenä. "Herra
presidentti", hän sanoi, "sallitteko minun lähteä eskadroonani kanssa
rintamalle? Täällä ei minulla ole mitään toimitettavaa."
"Päinvastoin", vastasi presidentti, "te saatte täällä paljonkin
toimitettavaa. Teidän täytyy jäädä tänne."
Tiro kalpeni. "Minä pyydän teitä, herra presidentti, sallikaa minun
lähteä", hän sanoi vakavana. "Mahdotonta -- tarvitsen teitä täällä."
"Mutta, herra --"
"Oh, kyllä tiedän", virkkoi Molara kärsimättömänä, "te haluatte tulla
ammutuksi. Jääkää tänne, lupaan, että saatte kuulla kylliksenne
luotien vinkuvan, ennenkuin tästä selvitään." Hän kääntyi
lähteäkseen, mutta nuoren upseerin kasvoille leviävä katkeran
pettymyksen ilme saattoi hänet pysähtymään. "Sitä paitsi", hän lisäsi
omaksuen tuon viehättävyyden, jota useimmat suuret miehet voivat
tarpeen tullen käyttää, "minä tarvitsen teitä erääseen vaikeaan ja
peräti vaaralliseen tehtävään. Olen valinnut juuri teidät siihen."
Luutnantti ei sanonut enempää, mutta hän tunsi vain puolinaista
lohdutusta. Hän ajatteli apeana vihantaa maaseutua, välkkyviä
peitsiä, kiväärien paukkinaa ja sodan kaikkia mielenkiintoisia
seikkoja ja iloja. Hän ei saisi kokea mitään; hänen ystävänsä
pääsisivät mukaan, mutta hän ei saisi jakaa vaaroja heidän
kanssaan. Perästä päin he juttelisivat seikkailuistaan, eikä hän
voisi laisinkaan ottaa osaa heidän keskusteluihinsa; vieläpä he
nauraisivatkin hänelle, joka vietti päivänsä palatsin "kotikissana",
pelkästään koristeena. Ja hänen murehtiessaan etäältä kajahtava
toitotus viilsi häntä kuin ruoskan siima. Presidentti riensi
pukeutumaan, ja Tiro laskeutui portaita alas määrätäkseen hevoset
satuloitaviksi.
Molara oli pian valmiina ja liittyi adjutanttinsa seuraan
palatsin portailla. Vähäisen saattueen seuraamina he ratsastivat
rautatieasemalle, sivuuttaen matkalla murjottavia ihmisryhmiä,
jotka tuijottivat heihin röyhkeästi, vieläpä sylkäisivätkin maahan
osoittaakseen vihaansa ja inhoansa.
Tykistö oli jo lähetetty matkalle, mutta muu sotaväki ei ollut
vielä päässyt junaan, kun presidentti saapui. Se järjestettiin nyt
aukeamalle aseman edustalle. Eversti Brienz, joka johti koko joukkoa,
istui ratsun selässä sen edessä. Hän lähestyi tervehtien; soittokunta
viritti tasavallan hymnin, ja jalkaväki teki kunniaa kalskahtavin
asein ja täsmällisesti. Presidentti osoitti huomaavansa tämän
kunnioituksen ja tarkkuuden, ja kun kiväärit olivat sitten lentäneet
olalle, hän ratsasti rivejä kohti.
"Teillä on oivallinen sotajoukko, eversti Brienz", hän sanoi kääntyen
everstin puoleen, mutta puhuen niin kovaa, että sotaväki sen kuuli.
"Teidän taitavuutenne ja tämän joukon urhoollisuuden turviin uskoo
tasavalta asiansa, ja se tekee tämän täydellä luottamuksella." Sitten
hän kääntyi sotaväkeen päin: "Soturit, muutamat teistä muistanevat
päivän, jolloin minä pyysin teitä ponnistamaan maanne ja kunnianne
puolesta; Soraton nimen on historia antanut sille voitolle, joka
oli teidän vastauksenanne minun pyyntööni. Sen jälkeen me olemme
levänneet rauhassa ja turvassa niiden laakerien suojaamina, jotka
seppelöivät teidän pistimenne. Nyt, vuosien kuluttua, herjaa näitä
voitonmerkkejä roskaväki, jonka selän te olette niin usein saaneet
nähdä. Ottakaa pois vanhat laakerinne, kaartin soturit, ja voittakaa
uudet kirkkain teräksin. Jälleen minä pyydän teitä suorittamaan
suuria tekoja, ja katsellessani rivejänne minun on mahdoton epäillä
ettei se onnistu teille. Jääkää hyvästi, minun sydämeni lähtee teidän
mukaanne; toivoisin olevani teidän johtajanne!"
Hän puristi Brienzin ja vanhimpien upseerien kättä sotaväen
raikuvasti hurratessa; muutamat sotamiehistä tunkeutuivat esiin
rivistään päästäkseen häntä lähemmäksi, toiset taasen kohottivat
pistimillään lakkinsa ilmaan sotaisen innostuksen valtaamina. Mutta
eläköön-huutojen tauottua kuului katselevasta väkijoukosta pitkä,
sekasointuinen ivan ulvonta, joka äsken oli hukkunut hälinään -- se
tuntui uhkaavalta lisäykseltä!
Sillä välin järjestettiin kaupungin toisessa päässä reserviarmeijaa
liikekannalle, ja tällöin ilmeni jyrkkä vastakohta kaartin
lojaalisuuden ja kurin sekä linjarykmenttien tyytymättömyyden välillä.
Kasarmeissa vallitsi pahaa ennustava hiljaisuus. Sotamiehet
käyskentelivät nyrpeinä ja äreinä, tuskin viitsien ruveta
sullomaan laukkujaan marssin varalta. Muutamia maleksi ryhmissä
harjoituskentällä ja pylväikössä, joka kiersi heidän asumuksiaan;
toisia istuskeli happamina lavitsoillaan. Vaikeata on murtaa kuria,
kun siihen on tottunut, mutta nyt miehet koettivat karaista itseään
siihen.
Nämä oireet eivät jääneet huomaamatta upseereilta, jotka levottomina
ja jännittyneinä odottivat paraatihetkeä.
"Älkää ahdistelko heitä", oli Sorrento sanonut eversteille,
"kohdelkaa heitä lievästi". Ja eversteistä oli jokainen vakuuttanut,
että hän takaisi hengellään miestensä uskollisuuden. Siitä huolimatta
arveltiin viisaimmaksi koettaa ensin yhteen osastoon nähden, miten
käsky vaikuttaisi, ja yhdestoista rykmentti sai siis ensimmäisenä
käskyn lähteä liikkeelle.
Torvet törähtivät reippaasti ja raikuvasti, ja kiinnittäen miekkaa
vyölleen ja vetäen hansikkaita käsiinsä upseerit riensivät kukin
komppaniansa luo. Tottelisivatko miehet kutsua? Selviydyttäisiinkö
tästä? He odottivat levottomina. Sitten sotamiehet rupesivat kaksin
ja kolmin kompuroimaan ulos ja alkoivat järjestyä riveihin. Lopulta
komppaniat olivat täysiä, nimittäin riittävässä määrin, sillä useita
miehiä oli jäänyt pois. Upseerit tarkastivat osastojaan. Tämä oli
surkea paraati; varusteet olivat kiillottamattomat, univormut
huolimattomasti kiinnitetyt, ja miehet näyttivät kauttaaltaan perin
veltoilta. Mutta näihin seikkoihin ei pantu huomiota, ja rivien ohi
kulkiessaan luutnantit keksivät yhtä ja toista sukkelaa, minkä he
ystävällisesti sanoa tokaisivat miehilleen. Heidät otettiin kuitenkin
vastaan masentavan äänettöminä, eikä sitä äänettömyyttä suinkaan
aiheuttanut kuri tai kunnioitus. Hetken kuluttua kajahtivat torvet,
komppaniat alkoivat marssia yhteiselle paraatikentälle, ja pian oli
koko rykmentti järjestetty kasarmiaukion keskelle.
Eversti istui ratsunsa selässä virheettömässä asussa ja adjutanttinsa
seuraamana. Hän katseli tyynenä edessä ojentuvia rivejä, eikä mikään
hänen käytöksessään ilmaissut sitä hirvittävää jännitystä, joka oli
vallannut hänen mielensä ja pingotti jokaista hermoa. Adjutantti
ratsasti rintamaa pitkin keräten raportteja. "Kaikki saapuvilla",
sanoivat komppanian päälliköt, mutta kaikki eivät kyenneet
hillitsemään ääntään värisemästä. Sitten hän palasi everstin luo
ja sijoittui paikalleen. Eversti katsoi rykmenttiinsä ja rykmentti
everstiinsä.
"Asentoon!" hän huusi, ja sotamiehet suoristuivat aseiden kalistessa.
"Neljä miestä riviin -- eteenpäin mars!" Käsky kajahti selvänä.
Kymmenkunta sotamiestä lähti vaistomaisesti liikkeelle -- astui pari
askelta -- katsahti ympärilleen ja hiipi takaisin paikalleen. Toiset
eivät siirtyneet askeltakaan. Seurasi pitkällinen ja kauhistuttava
hiljaisuus. Everstin kasvot kävivät harmaiksi. "Soturit", hän sanoi,
"olen antanut teille käskyn; ajatelkaa rykmentin mainetta. Neljä
miestä riviin -- mars!" Tällä kertaa ei yksikään mies liikahtanut.
"Entiseen asentoon", hän karjaisi epätoivoisena, vaikka käsky olikin
aivan tarpeeton. "Pataljoona eteenpäin neliöittäin. Joutuin -- mars!"
Pataljoona pysyi paikallaan.
"Kapteeni Lecomte", sanoi eversti, "mikä on sen miehen nimi, joka
seisoo teidän komppanianne oikealla sivustalla?"
"Kersantti Balfe, herra eversti", vastasi upseeri.
"Kersantti Balfe, minä käsken teidän astua eteenpäin. Joutuin --
mars!"
Kersantti vapisi mielenliikutuksesta, mutta jäi paikalleen.
Eversti avasi laukkunsa ja otti esiin revolverinsa. Hän katseli sitä
huolellisesti, ikäänkuin tutkiakseen, oliko se hyvin puhdistettu;
sitten hän veti hanan vireeseen ja ratsasti aivan lähelle
kapinoitsijaa. Kymmenen jalan päähän jouduttuaan hän pysähtyi ja
tähtäsi. "Joutuin -- mars!" hän sanoi matalalla uhkaavalla äänellä.
Ilmeisesti oli koittanut ratkaiseva hetki, mutta samassa tuokiossa
Sorrento, joka kasarmin portin holvikäytävään piiloutuneena oli
tarkannut asiain kulkua, ratsasti aukiolle ja antoi hevosensa
nelistää sotamiehiä kohti. Eversti laski revolverinsa.
"Hyvää huomenta", virkkoi sotaministeri.
Upseeri sovitti aseen paikalleen ja teki kunniaa.
"Onko rykmentti valmis lähtemään liikkeelle?" ja sitten, ennenkuin
kukaan ennätti vastata, hän lisäsi: "Oivallinen paraati, mutta tänään
teidän ei tarvitsekaan lähteä. Presidentti toivoo, että miehet
saavat levätä yönsä kunnollisesti, ennenkuin aloittavat retkensä,
ja haluaa", hän korotti ääntään, "että he saavat tyhjentää maljan
tasavallan menestykseksi ja sen vihollisen perikadoksi. Te voitte
päästää heidät menemään, eversti."
"Kasarmiin", sanoi eversti, joka ei uskaltanut vaatia edes
hajaantumistoimitusta säännönmukaisesti tapahtuvaksi.
Paraati päättyi. Järjestyneet rivit sekaantuivat laumaksi, ja
sotamiehet alkoivat siirtyä kasarmejaan kohti. Vain upseerit jäivät
jäljelle.
"Minä olisin ampunut hänet seuraavassa silmänräpäyksessä", sanoi
eversti.
"Yhtä miestä ei kannata ampua", vakuutti Sorrento, "se vain saattaisi
heidän raivostumaan. Minä toimitan huomisaamuksi tänne pari
pikatykkiä; saamme sitten nähdä, kuinka käy."
Hän kääntyi äkkiä sotkuisena myrskynä kaikuvien eläköönhuutojen
keskeyttämänä. Sotamiehet olivat jo ennättäneet melkein kasarmeihin
asti; muuan mies oli nostettu toisten olkapäille, ja heitä ympäröivät
muut lakkejaan heilutellen, kiväärejään ravistellen ja hurjasti
hurraten.
"Siinä on kersantti", virkkoi eversti.
"Niinpä näen", sanoi Sorrento katkerasti. "Luullakseni erittäin
suosittu mies. Onko teillä monta sellaista aliupseeria?" Eversti ei
vastannut. "Hyvät herrat", virkkoi sotaministeri upseereille, jotka
viivyttelivät aukiolla; "neuvoisin teitä siirtymään asuntoihinne.
Täällä te olette varsin viekottelevia maalitauluja, ja luullakseni
teidän rykmenttinne on erikoisen taitava ampumaan. Eikö totta,
eversti?"
Tämän pistopuheen päästettyään hän ratsasti tiehensä sydän
täynnä harmia ja levottomuutta. Mutta Lauranian yhdennentoista
jalkaväki-rykmentin upseerit vetäytyivät kotiinsa peittääkseen
häpeäänsä ja varustautuakseen vaaraa kohtaamaan.
XV LUKU
Yllätyksiä
Päivä oli ollut Savrolalle työteliäs ja kiihottava. Hän oli tavannut
puoluetoverinsa, antanut määräyksiä, hillinnyt malttamattomia,
kannustanut heikkoja, rohkaissut arkailevia. Kaiken päivää oli
hänelle saapunut viestejä ja tietoja sotamiesten käyttäytymisestä.
Kaartin lähtö ja varajoukkojen kieltäytyminen lähtemästä olivat
yhtä tervetulleita uutisia. Salaliitto oli nyt niin monen henkilön
tiedossa, että hänestä tuntui mahdottomalta pitää sitä salassa
hallituksen asiamiehiltä. Kaikesta hän tunsi, että hetki oli
koittanut. Koko se huolellisesti laadittu suunnitelma, jonka hän oli
rakentanut, oli pantu täytäntöön. Jännitys oli ollut ankara, mutta
viimein olivat kaikki valmistelut suoritetut, ja vallankumouksellisen
puolueen koko voima oli kerätty lopulliseen kamppailuun. Godoy,
Renos ja toiset olivat kokoontuneet raatihuoneelle, mistä
väliaikainen hallitus oli julistettava päivän koittaessa. Moret,
jonka velvollisuudeksi oli annettu kutsua kansa aseisiin, opasti
asiamiehiään kotonaan ja järjesteli toimenpiteitä julistuksen
levittämiseksi. Kaikki oli valmiina. Johtaja, josta kaikki riippui,
jonka aivot olivat luoneet, jonka sydän oli sytyttänyt tämän suuren
salaliiton, lepäsi nyt nojatuolissaan. Hän tarvitsi ja kaipasi
hetkisen lepoa ja tyyntä harkintaa tarkastellakseen suunnitelmiaan,
etsiäkseen laiminlyöntejä, terästääkseen hermojaan.
Takassa paloi pieni kirkas tuli, ja sen ympärillä näkyi poltetun
paperin tuhkaa. Tunnin ajan hän oli ravinnut liekkejä. Yksi vaihe
hänen elämässään oli päättynyt: toinen saattoi koittaa, mutta ensin
oli hyvä suoriutua selväksi edellisestä. Ystävien -- kuolleiden
tai vieraantuneiden -- kirjeet, onnittelukirjeet, joiden ylistelyt
olivat kannustaneet nuorukaisen kunnianhimoa; kuuluisien miesten ja
eräiden kauniiden naisten kirjeet -- kaikki olivat joutuneet samaan
kohtaloon. Miksi säilyttää noita papereita kylmän jälkimaailman
uteliaan silmän varalle? Jos hän hukkuisi, silloin maailma saisi
unohtaa hänet, vähät siitä; jos hän jäisi henkiin, silloin hänen
elämänsä kuuluisi tästä lähtien historioitsijan tutkimuspiiriin.
Yksi ainoa kirje, joka oli säästynyt yleisestä tuhosta, sijaitsi
vielä pöydällä hänen vierellään. Se oli se, jonka Lucil oli liittänyt
hovitanssiaiskutsuun, ainoa minkä hän koskaan oli saanut häneltä.
Hypistellessään sitä sormissaan hän antoi ajatustensa vaeltaa
elämän ankarasta todellisuudesta tuon sukulaissielun ja suloisen
muodon vaiheille. Sekin episodi oli päättynyt. Heidän välillään oli
muuri. Mikä hyvänsä tulikin kapinan tulokseksi, niin Lucil oli joka
tapauksessa menetetty, ellei -- ja tuo kauhistuttava ellei kantoi
kohdussaan niin hirvittävän kurjia vihjauksia, että hänen mielensä
kavahti sitä, samoin kuin ihmisen käsi vetäytyy erilleen jostain
saastaisesta esineestä, jota se huomaamatta on koskettanut. Oli
olemassa rikoksia, rikoksia koko ihmiskuntaa kohtaan, syntejä itse
elämää vastaan, joiden polttomerkki säilyisi kautta kuolemankin
ja jolle sai anteeksiannon vain täydellisestä tuhoutumisesta. Ja
kuitenkin hän vihasi Molaraa hurjan katkerasti; eikä hän välittänyt
enää salata itseltään todellista syytä. Muistaessaan tämän syyn
hänen mielensä leppyi leppoisemmaksi. Saisiko hän koskaan enää
nähdä Lucilia? Yksinpä nimen sointukin viehätti häntä; "Lucil", hän
kuiskasi murheellisena.
Ulkopuolelta kuului nopeata astuntaa, ovi avautui ja Lucil seisoi
hänen edessään. Hän hypähti seisomaan mykkänä hämmästyksestä.
Lucil näytti olevan kiusallisesti ymmällä. Hänellä oli suoritettavana
varsin arkaluontoinen tehtävä. Hän ei edes tietänyt omaa mieltään
eikä välittänytkään päästä selville siitä. Se tapahtui puolison
tähden, hän virkkoi itsekseen; mutta sanat syyttivät häntä valheesta.
"Tulin kertoakseni teille, etten ole ilmaissut teidän salaisuuttanne."
"Tiedän sen -- en pelännytkään sitä", vastasi Savrola.
"Mistä te sen tiedätte?"
"Minua ei ole vielä vangittu."
"Ei, mutta hän epäilee."
"Mitä?"
"Että te vehkeilette tasavaltaa vastaan."
"Oh!" huudahti Savrola varsin huojentuneena; "hänellä ei ole mitään
todisteita."
"Huomenna hänellä saattaa olla."
"Huomenna se on liian myöhäistä."
"Liian myöhäistä?"
"Niin", sanoi Savrola; "leikki alkaa tänä yönä". Hän veti esiin
kellonsa; se oli neljänneksen vailla yksitoista.
"Kello kahdeltatoista saatte kuulla hätäkellojen soivan. Istukaahan,
niin saamme puhella."
Lucil istuutui koneellisesti.
"Te rakastatte minua", virkkoi Savrola tasaisella äänellä, katsellen
häntä tyynesti ja ikäänkuin koko kysymys heidän keskinäisestä
suhtautumisestaan olisi ollut pelkästään sielutieteellinen probleema.
"Ja minä rakastan teitä." Ei kuulunut vastausta; hän jatkoi: "Mutta
meidän täytyy erota. Tässä maailmassa me olemme erotetut, enkä
minä käsitä, miten muuri saataisiin murretuksi. Koko elämäni olen
ajatteleva teitä; ei yksikään toinen nainen voi koskaan täyttää
tyhjää paikkaanne. Kunnianhimoisia pyrkimyksiä minulla on yhä vielä,
minulla on ollut niitä aina; mutta rakkautta minä en ole tunteva,
tai sitten olen tunteva sitä vain mieliharmikseni ja toivottomasti.
Minä karkoitan sen luotani, ja tästä lähtien minun tunteeni saavat
olla yhtä elottomia kuin nuo palaneet paperit. Entä te -- unohdatteko
te? Muutaman tunnin kuluttua voin olla hengetönnä; jos niin käy,
älkää heittäytykö silloin surun valtaan. Minä en tahtoisi tulla
muistetuksi sen tähden, mitä olen ollut. Jos olen tehnyt jotakin,
joka voi saada maailman onnellisemmaksi, iloisemmaksi, mukavammaksi,
muistelkoot ihmiset silloin työtäni. Jos olen lausunut ajatuksen,
joka meidän olemassaolomme vaiheiden yläpuolelle kohoten voi tehdä
elämän kirkkaammaksi tai kuoleman vähemmän synkäksi, sanokoot ihmiset
silloin: 'Hän sanoi niin' tai 'hän teki näin'. Unohdettakoon mies;
muistettakoon kenties hänen työtään. Muistakaa tekin, että olette
tuntenut sielun, jossakin maailmankaikkeuden arvoitusten keskellä,
joka oli teidän oman sielunne täydennys; ja unohtakaa sitten.
Kutsukaa uskontonne avuksi; aavistakaa unohduksen hetken koittavan;
eläkää ja jättäkää menneisyys sikseen. Voitteko tehdä niin?"
"En milloinkaan", vastasi Lucil intohimoisesti. "Teitä en unohda
milloinkaan!"
"Me olemme vain vaivaisia filosofeja", Savrola sanoi. "Tuska ja
rakkaus tekevät pilkkaa meistä ja kaikista teorioistamme. Me emme
kykene voittamaan itseämme emmekä kohoamaan oman tilamme yläpuolelle."
"Miksi me koettaisimmekaan?" Lucil kuiskasi katsellen häntä kiihkein
silmin.
Hän näki ja vapisi. Sitten vaiston vallatessa hänet hyökyaaltona,
Savrola huudahti: "Hyvä Jumala, kuinka minä rakastan teitä!" Ja
ennenkuin Lucil ennätti tehdä päätöstä tai edes tajuta omaa mieltään,
he olivat suudelleet toisiaan.
Oven ripa kääntyi äkkiä. Molemmat kavahtivat erilleen. Ovi avautui ja
presidentti ilmestyi kynnykselle. Hän oli siviilipuvussa ja salasi
oikeata kättään selkänsä takana. Miguel seurasi häntä käytävän
pimennosta.
Hetken ajan huoneessa vallitsi hiljaisuus. Sitten Molara puhkesi
puhumaan raivoisalla äänellä: "Vai niin, herra, te käytte minun
kimppuuni tälläkin tavalla -- pelkuri ja konna!" Hän kohotti kättään
ja tähtäsi revolverilla suoraan viholliseensa.
Tuntien maailman murtuneen kappaleiksi Lucil kaatui kauhun
jähmetyttämänä sohvalle. Savrola nousi ja asettui rohkeana
presidentin eteen. Silloin Lucil havaitsi, kuinka urhea mies hän
oli, sillä näin tehdessään Savrola onnistui pääsemään aseen ja hänen
itsensä väliin. "Laskekaa aseenne", Savrola virkkoi lujalla äänellä;
"saatte tyydyttävän selityksen".
"Minä lasken sen vasta sitten", sanoi Molara, "kun olen surmannut
teidät."
Savrola mittasi välimatkaa katseillaan. Ennättäisikö hän kumartua
aseen alle? Sitten hän vilkaisi pöydälle, missä hänen oma
revolverinsa oli. Hän suojasi Lucilia, ja päätti jäädä paikalleen.
"Maahan polvillesi ja rukoile armoa, senkin koira; maahan tai minä
ammun pääsi mäsäksi!"