julistamme raatihuoneella väliaikaisen hallituksen. Sieltä minä
lähetän teille määräyksiä; sinne teidän tulee toimittaa minulle
tietoja. Kaikki tämä pannaan täytäntöön ylihuomenna."
Godoyta värisytti, mutta hän yhtyi kyllä suunnitelmaan. "Niin",
hän sanoi, "muuta keinoa ei ole -- ellemme pakene ja antaudu tuhon
omiksi".
"No hyvä; nyt käymme käsiksi yksityiskohtiin. Kaikkein ensinnä
tarvitsemme julistuksen. Sepitän sen tänä yönä. Moret, sinun on
toimitettava se painetuksi; saat sen kello kuudelta huomisaamuna.
Ryhdy sitten toimenpiteisiin kansan kutsumiseksi ja aseistamiseksi,
kuten olemme suunnitelleet; mutta älä pane niitä täytäntöön,
ennenkuin saat minulta kirjallisen määräyksen. Teidän, Renos, on
käytävä tapaamaan väliaikaisen hallituksen jäseniä. Painattakaa
yleishyvän neuvoston perustuslaki, ja olkaa valmiina laskemaan se
julkisuuteen huomisiltana; mutta odottakaa tekin, kunnes annan sanan.
Paljon riippuu sotaväen suhtautumisesta; mutta kaikki on itse asiassa
valmiina. En luule, että meidän tarvitsee pelätä seurauksia."
Tämä salaliitto, sillä sellainen se todellisuudessa oli, oli
monimutkaisilta yksityiskohdiltaan tarkoin tuttu kapinan johtajille.
Usean kuukauden ajan he olivat jo pitäneet väkivaltaa ainoana keinona
inhoamansa hallituksen kukistamiseksi. Savrola ei ollut sellainen
mies, että olisi antautunut moiseen yritykseen ryhtymättä kaikkiin
varokeinoihin. Mitään ei ollut unohdettu; tarvitsi vain panna
käyntiin vallankumouksen koneisto. Mutta vaikka salaliitto olikin
niin laajalle ulottuva ja tarkoin valmistettu, eivät presidentti ja
hänen poliisinsa olleet kuitenkaan kyenneet saamaan siitä mitään
varmaa tietoa. He pelkäsivät että kapina oli uhkaamassa, he olivat
jo muutaman kuukauden ajan käsittäneet vaaran; mutta mahdotonta
oli tietää, missä valtiollinen kiihotustyö päättyi ja julkinen
kapina alkoi. Pääjohtajan korkea yhteiskunnallinen asema ja melkein
Euroopan-maine oli tehnyt perin tukalaksi vangituttaa heidät ilman
varmoja todisteita. Luullen, ettei kansa nousisi kapinaan, ellei
jokin väkivaltainen teko hallituksen puolelta sitä yllyttäisi,
presidentti pelkäsi kiihottaa sitä. Muutoin Savrola, Moret ja toiset
olisivat jo aikoja sitten viruneet valtion vankiloissa; he olisivat
saaneet olla kiitollisia, jos heidän henkensä olisi säästetty.
Mutta Savrola ymmärsi asemansa ja oli jatkanut peliään perin
taitavasti. Pitämällä suurta melua valtiollisesta kiihotustyöstä
hän oli estänyt presidenttiä huomaamasta, että sen alla kuohui
salaliitto, joka harkitsi väkivaltaisia tekoja. Lopulta valmistukset
alkoivat joutua viimeisilleen. Oli enää kysymys vain päivistä;
Strelitzin malttamaton teko oli vain jouduttanut tapahtumain kulkua.
Yksi nurkka tuota suurta ilotulituslaitetta oli syttynyt tuleen liian
varhain; kävi välttämättömäksi sytyttää loputkin, jotta teho ei
menisi pilalle.
Melkein tunnin ajan hän selitti suunnitelman yksityiskohtia
ollakseen varma siitä, ettei tapahtuisi mitään erehdyksiä. Lopulta
kaikki oli valmiina, ja tuon alkiomaisen yleishyvän valiokunnan
jäsenet poistuivat. Savrola päästi heidät ulos omin käsin, koska
hän ei tahtonut herättää vanhaa hoitajatartaan. Eukko parka, miksi
kunnianhimoisten miesten kamppailu saisi häiritä hänen lepoaan?
Moret poistui täynnä innostusta; molemmat toiset olivat synkkiä ja
aavistivat pahaa. Heidän suuri johtajansa sulki oven, ja toistamiseen
sinä yönä hän kapusi portaita myöten huoneeseensa.
Hänen saapuessaan sinne tunkeutui aamun kajastus sisään
akkunaverhojen lomasta. Harmaassa valaistuksessa näytti huone
puoliksi tyhjennettyine laseineen ja täysine tuhkakuppeineen
nuoruutensa sivuuttaneelta naiselta, jonka tyly päivänkoitto yllättää
edellisen illan irstaassa maalauksessa ja upeudessa. Oli liian
myöhäistä käydä levolle; hän oli kuitenkin väsyksissä, tuntien sitä
kuivanlaista uupumusta, joka valtaa ihmisen, kun hänestä on kaikonnut
kaikki halu päästä nukkumaan. Hän tunsi mieliharmia ja masennusta.
Elämä tuntui epätyydyttävältä; siitä puuttui jotakin. Kun siitä
oli vähennetty kaikki, mikä kuului kunnianhimon, velvollisuuden,
jännityksen tai maineen laskuun, jäi jäljelle mihinkään soveltumaton
määrä pelkkää tyhjyyttä. Mitä se kaikki hyödytti? Hän ajatteli
äänettömiä katuja; muutaman tunnin kuluttua niillä kajahtelisi
kiväärinlaukauksia. Ruhjoutuneita ihmispoloisia kannettaisiin
verisinä taloihin, joiden ovet säikähtyneet naiset sulkisivat
pelon armottomalla kiireellä. Toisia, jotka olivat murskautuneet
muodottomiksi, tuntemattomiksi lihakasoiksi, viruisi velttoina ja
syyttävinä katukiveyksellä. Ja minkä vuoksi? Hän ei voinut keksiä
vastausta siihen kysymykseen. Hänen omien toimiensa puolustus oli
sulautunut siihen paljon suurempaan puolustukseen, mikä luonnon
olisi esitettävä ihmissuvun olemassaolosta. No niin, hän saattoi
surmata itsensä; ja tämän ajatuksen johtuessa mieleen hän ajatteli
omituisen uteliaisuuden valtaamana tuota äkillistä muutosta, joka
mahdollisesti paljastaisi hänelle suuren salaisuuden. Se lievensi
hänen tyytymättömyyttään ihmispyrkimysten matalia tarkoitusperiä
kohtaan. Kun elämän äänet kaikuivat väärinä, silloin ihmisten pitäisi
korjata ne ottaen ohjetta kuoleman ääniraudasta. Vasta kun tuo
selvä uhkaava ääni kajahtaa, siiloin rakkaus elämää kohtaan kasvaa
suurimmaksi ihmissydämessä.
Karu todellisuus kutsuu kaikki ihmiset takaisin maan päälle
sellaisista mielialoista ja ajatuksista. Hän muisti julistuksen, joka
oli sepitettävä, ja sukelsi elämän lukemattomiin yksityiskohtiin,
unohtaen siten sen köyhyyden. Niin hän istui kirjoitellen, sillä
välin kuin aamunkoiton kalpea kajastus selkeni auringonnousun
heleäksi valoksi ja kirkkaan päivän lämpimiksi väreiksi.
XIII LUKU
Hallitus ryhtyy toimenpiteisiin
Presidentin palatsin yksityinen aamiaishuone oli pieni, mutta
hienosti sisustettu suoja. Seiniä peittivät kuvaverhot; ovien
yläpuolelle oli järjestetty vanhanaikaisia ja historiallisia aseita
mutkikkaiksi kuvioiksi. Isot oviakkunat olivat sovitetut syvälle
seinään, ja aamun kirkasta valoa lievensivät raskaan tummapintaiset
verhot. Talon muiden osien tavoin sekin näytti perin viralliselta.
Akkunat olivat kivipengermälle päin, ja astuessaan niistä ulos tunsi
helpotusta saadessaan vaihtaa palatsin raskaan loiston puutarhan
ihanaan sekasotkuun, missä tuuheiden puiden ja solakkain palmujen
välistä välkkyi sataman kimmeltävä vesi.
Kahdelle katettu pöytä oli sopivan kokoinen ja taidokkaasti
järjestetty. Runsas vuosiraha, minkä Lauranian tasavalta jo kauan
oli myöntänyt ensimmäiselle virkamiehelleen, salli presidentin
viettää komeata ja ylellistä elämää ja nauttia kauniin hopeakaluston,
tuoreiden kukkien ja oivallisen kokin tarjoamista huveista. Mutta
synkkä pilvi otsallaan Molara kohtasi puolisonsa aamiaispöydässä
äsken kerrottujen tapahtumain jälkeisenä aamuna.
"Huonoja uutisia -- ikäviä uutisia taaskin, rakkaani", hän virkkoi
istuutuen paikalleen ja laskien kourallisen papereita pöydälle hän
viittasi palvelijoita poistumaan huoneesta.
Lucil tunsi ääretöntä huojennusta. Hänen ei siis tarvinnutkaan
ilmoittaa salaisuutta, jonka oli yöllä saanut selville. "Onko hän
lähtenyt liikkeelle?" hän kysyi varomattomasti.
"On, viime yönä; mutta me voimme pysähdyttää hänet."
"Jumalan kiitos!"
Molara katsahti puolisoonsa kummastuneena. "Mitä sinä tarkoitat?
Miksi iloitset siitä, että amiraali ja laivasto tulevat estetyiksi
panemasta täytäntöön minun käskyäni?"
"Laivasto!"
"Hyvänen aika! Mitä sinä luulit minun tarkoittavan?" presidentti
kysyi kärsimättömänä.
Onneksi Lucil keksi pienen pakoreiän. Hän ei ollut kuulevinaan
kysymystä. "Olen iloinen, että laivasto voidaan palauttaa, sillä
luulen meidän tarvitsevan sitä täällä, koska kaupunki on käynyt
levottomaksi."
"Vai niin", sanoi presidentti lyhyesti -- epäluuloisesti, arveli
Lucil. Peräytymistään suojellakseen hän kysyi: "Miksi se on
pysähdytetty?"
Molara poimi paperiensa joukosta sähkösanomaliuskan.
_"Port Said, syysk. 9 pnä klo 6 a.p."_, hän luki; _"englantilainen
hiilihöyrylaiva Maude, kantavuus 1400 tonnia ajoi tänä aamuna karille
kanavassa ja liikenne on siitä syystä seisahtunut. On ryhdytty
tarmokkaihin toimenpiteisiin väylän selvittämiseksi. Onnettomuuden
arvellaan aiheutuneen siitä, että englantilainen sota-alus Aggressor,
joka viime yönä kulki kanavasta on suunnattomalla imuvoimallaan
liettänyt väylää umpeen."_ Hän lisäsi: "Kyllä nuo hemmetin
englantilaiset tietävät mitä tekevät."
"Arveletko, että he ovat tehneet sen tahallaan?"
"Luonnollisesti."
"Mutta eihän laivasto ole siellä vielä."
"Sen oli määrä saapua sinne huomisiltana."
"Mutta miksi he tukkesivat kanavan nyt jo -- olisihan voinut odottaa?"
"Luultavasti se on heidän luonteenomaista kammoaan teatteritemppuja
kohtaan. Ranskalaiset olisivat odottaneet, kunnes me olisimme
päässeet kanavan suulle, ja sitten läimähyttäneet oven kiinni nenämme
edessä. Mutta Englannin valtiotaito ei tavoittele tehoja; tämä
näyttää sitä paitsi paljon luonnollisemmalta."
"Kuinka inhottavaa!"
"Ja kuulepas tätä", sanoi presidentti, joka päästäen ärtymyksensä
valloilleen sieppasi toisen paperin käteensä ja alkoi lukea;
"Tämä on lähettiläältä", hän selitti: _"Hänen Majesteettinsa
hallitus on käskenyt virkamiesten, jotka toimivat Englannin
kivihiiliasemilla Punaisen meren eteläpuolella, kaikin tavoin avustaa
Lauranian laivastoa ja toimittaa sille kivihiiltä paikkakunnan
markkinahintoihin."_
"Sehän on loukkaus", huudahti Lucil.
"Kissa leikkii hiirellä", presidentti myönsi katkerasti.
"Mitä aiot tehdä?"
"Tehdäkö? Panna vastalauseeni -- mutta niellä harmini ja taipua.
Mitä muuta me voimme tehdä? Heidän laivansa on paikalla, meidän
aluksiltamme on tie suljettu."
Molemmat vaikenivat. Molara lueskeli papereitaan ja jatkoi
syöntiään. Lucil palautti ajatuksensa päätökseensä. Hän aikoi kertoa
miehelleen; mutta hän tahtoi tinkiä itselleen määrätyt ehdot. Savrola
oli pelastettava millä hinnalla hyvänsä. "Antonio", hän virkkoi
hermostuneesti.
Presidentti, joka oli perin huonolla tuulella, luki edelleen hetkisen
ja kohotti sitten äkisti katseensa. "No, mitä?"
"Minun täytyy ilmoittaa sinulle jotain."
"Mitä sitten?"
"Meitä uhkaa suuri vaara."
"Tiedän sen", hän sanoi lyhyesti.
"Savrola". -- Lucil vaikeni epävarmana.
"Mitä hänestä?" sanoi Molara käyden äkkiä uteliaaksi.
"Jos sinä saisit todistetuksi hänet syypääksi salaliittoon,
vallankumouksellisiin hankkeisiin, mitä silloin tekisit?"
"Ammuttaisin hänet mitä suurimmalla mielihyvällä."
"Mitä, tutkimattako?"
"En suinkaan! Hänet toimitettaisiin sotaoikeuteen ja hyvästi sitten!
Mitä hänestä tiedät?"
Tämä oli tukala hetki. Lucil etsiskeli uutta pakotietä.
"Hän piti eilen illalla puheen", hän virkkoi viimein.
"Niin piti", sanoi presidentti kärsimättömänä.
"Se lienee ollut kovin kiihottava, koska kuulin kansan hurraavan
kaduilla kaiken yötä."
Molara katsahti häneen perin harmistuneena. "Rakkaani, kuinka
lapsellinen sinä olet tänä aamuna", hän sanoi syventyen jälleen
papereihinsa.
Seurasi pitkällinen äänettömyys, ja se keskeytyi vasta sitten, kun
Miguel astui kiireisesti sisään kädessään avattu sähkösanoma. Hän
kulki suoraa päätä presidentin luo ja ojensi sen hänelle sanaakaan
sanomatta; mutta Lucil saattoi nähdä, että hän vapisi kiireestä,
kiihtymyksestä tai kauhusta.
Molara avasi kokoon käärityn paperin verkalleen, silitti sen pöydälle
ja hypähti sitten tuoliltaan sitä lukiessaan, "Hyvä Jumala! Milloin
tämä saapui?"
"Juuri vast'ikään."
"Laivasto", hän huusi, "laivasto, Miguel -- emme saa menettää
hetkeäkään! Kutsu amiraali takaisin! Hänen täytyy palata viipymättä.
Kirjoitan sähkösanoman itse." Rypistäen viestin kouraansa hän riensi
ulos huoneesta, Miguel kintereillään. Ovella hän tapasi palvelijan.
"Lähetä noutamaan eversti Sorrento -- hänen on tultava viipymättä.
Mene! joudu! juokse!" hän huusi, kun mies poistui verkkaiseen
hovitapaan.
Lucil kuuli heidän rientävän käytävää pitkin ja etäisen oven
paukahtavan; sitten kaikkialla oli hiljaista. Hän tiesi, mitä
sähkösanoma sisälsi. Tragedia oli yllättänyt heidät, murhenäytelmä,
jonka ratkaisu iski häneen perin syvästi; mutta hän oli iloinen
siitä, että oli aikonut kertoa miehelleen -- ja vielä iloisempi
siitä, ettei ollut kertonut. Kyynikko olisi voinut huomauttaa, että
Savrolalla oli pätevät syyt luottaa salaisuutensa säilyvän.
Lucil palasi salonkiinsa. Epävarma tulevaisuus pelotti häntä. Jos
vallankumous onnistui, silloin hänen täytyi puolisonsa kera paeta
henkensä kaupalle; jos se tukahdutettiin, näyttivät seuraukset
vieläkin kauhistavammilta. Yksi seikka oli selvä: presidentti
lähettäisi hänet heti pääkaupungista johonkin turvapaikkaan. Minne?
Kaikkien näiden epäilysten ja ristiriitaisten tunteiden keskellä
pääsi vallalle muuan halu -- nähdä Savrola uudelleen, lausua
hänelle jäähyväiset, kertoa, ettei hän ollut häntä kavaltanut. Se
oli mahdotonta. Monenlaisten aavistusten raatelemana hän harhaili
päämäärättä ympäri huonetta, odottaen pelkäämäänsä tapausten
kehitystä.
Sillä välin presidentti ja hänen sihteerinsä olivat saapuneet
yksityiseen työhuoneeseensa. Miguel sulki oven. Molemmat katsoivat
toisiinsa.
"Nyt se on tullut", sanoi Molara pitkään henkäisten.
"Onnettomalla hetkellä", vastasi sihteeri.
"Kyllä minä voitan, Miguel", vakuutti presidentti.
"Luota minun tähteeni, minun onneeni. Minä suoriudun tästä kyllä.
Me muserramme heidät; mutta nyt vaaditaan toimintaa. Kirjoita nyt
seuraava sähkösanoma meidän asiamiehellemme Port Saidiin; lähetä
se salakirjaimin ja pidä linja vapaana: _Vuokratkaa heti nopea
postihöyry ja lähtekää henkilökohtaisesti amiraali de Melloa vastaan,
joka lähti laivastoineen Lauraniasta Port Saidiin keskiyöllä tämän
kuun kahdeksantena. Piste. Käskekää minun nimessäni hänen palata
tänne viipymättä. Piste. Älkää arkailko kustannuksia_. Lähetä se
nyt menemään. Jos onni on myötäinen, niin laivat voivat olla täällä
huomisiltana."
Miguel istuutui pöytänsä ääreen ja alkoi kirjoittaa viestiä
salakirjaimin. Presidentti asteli huoneesta kiihtyneenä; sitten hän
soitti kelloa; muuan palvelija astui sisään.
"Onko eversti Sorrento saapunut?"
"Ei, teidän ylhäisyytenne."
"Lähetä sana, että hänen on tultava heti."
"Hänelle on lähetetty sana, teidän ylhäisyytenne."
"Lähetä uudestaan."
Mies katosi. Molara soitti jälleen kelloa. Hän kohtasi palvelijan
ovessa.
"Onko täällä ratsaslähettiä?"
"On, teidän ylhäisyytenne."
"Oletko valmis, Miguel?"
"Kas tässä", sanoi sihteeri nousten tuolilta ja ojentaen viestin
säikähtyneelle palvelijalle -- "täyttä vauhtia."
"Ala joutua", karjaisi presidentti iskien pöytään kämmenellään, ja
mies pakeni huoneesta. Laukkaavan hevosen kavioiden kapse viihdytti
jossakin määrin Molaran kärsimättömyyttä.
"Hän kulki rajan poikki eilisiltana kello yhdeksän, Miguel; hänen
olisi pitänyt joutua Turgaan päivän koittaessa. Meillä on siellä
linnake, tosin pieni, mutta se riittää hidastuttamaan marssia. Miksi
ei saavu mitään uutisia? Tämä sähkösanoma on tullut Pariisista,
ulkoministeriltä. Meidän olisi pitänyt saada -- kuka siellä on
päällikkönä?"
"En tiedä, teidän ylhäisyytenne. Eversti saapuu paikalla; mutta tämä
hiljaisuus merkitsee pahaa."
Presidentti puri hampaansa yhteen. "En voi luottaa sotajoukkoon; se
on tyytymätön. Tämä on kauheata peliä; mutta kyllä minä voitan, minä
voitan!" Hän toisti lauseen useaan kertaan suuremmalla tarmolla kuin
vakaumuksella, ikäänkuin lujittaakseen mieltänsä.
Ovi avautui. "Eversti Sorrento", ilmoitti ovenvartija.
"Kuulkaapas nyt, veikkoseni", sanoi Molara tuttavallisesti -- hän
tunsi tarvitsevansa pikemmin ystävän kuin käskyläisen -- "Strelitz
on käynyt kimppuumme. Hän kulki rajan poikki eilen illalla kahden
tuhannen miehen kera, ja hänellä on useita konekiväärejä; he
marssivat tänne Turgan ja Lorenzon kautta. Emme ole saaneet mitään
tietoja Turgan päälliköltä, kuka hän on?"
Sorrento oli noita sotureita, jotka eivät juuri pelkää muuta kuin
riippumatonta vastuunalaisuutta. Hän oli palvellut presidentin
alaisena monet vuodet niin hyvin sodassa kuin hallitustoimissakin.
Jos hän olisi ollut yksinään uutisen saapuessa, niin se olisi iskenyt
häneen kuin salama; nyt, kun hänellä oli johtaja, hän totteli
sotilaallisen täsmällisesti. Ilmaisematta vähintäkään hämmästystä hän
mietti hetkisen ja vastasi sitten: "Majuri de Roc. Hänellä on neljä
komppaniaa -- hyvä upseeri -- voitte luottaa häneen."
"Entä sotamiehiin?"
"Se on aivan eri asia. Koko armeija on levottomana, kuten olen
useita kertoja ilmoittanut. Me voimme luottaa vain kaartiin ja
luonnollisesti upseereihin."
"Hyvä, saamme nähdä", sanoi presidentti päättäväisesti. "Miguel,
kartta tänne. Te tunnette maan, Sorrento. Turgan ja Lorenzon välillä
on Musta sola, joka on pidettävä meidän hallussamme. Tässä", hän
viittasi karttaan, jonka sihteeri kehitti auki, "tässä heidät on
pysähdytettävä tai ainakin hidastutettava, kunnes laivasto ennättää
takaisin. Mitä meillä on Lorenzossa?"
"Yksi pataljoona ja kaksi pikatykkiä", vastasi sotaministeri.
Presidentti asteli kerran lattian poikki. Hän oli tottunut päättämään
nopeasti. "Yksi prikaati onnistuisi aivan varmasti", hän sanoi.
Hän teki toisen kierroksen. "Lähettäkää heti rautateitse kaksi
kaartinpataljoonaa Lorenzoon." Sorrento, joka oli ottanut esille
muistikirjansa, alkoi kirjoittaa. "Kaksi kenttäpatteria", sanoi
presidentti. "Mitkä kaksi sopivat parhaiten, eversti?"
"Ensimäinen ja toinen", vastasi Sorrento. "Ja sitten kaartin
keihäsratsuväki."
"Kokonaan?"
"Niin, paitsi minkä tarvitsemme sanansaattajiksi."
"Silloin teille jää vain yksi luotettava pataljoona."
"Tiedän sen", sanoi presidentti. "Se on rohkeata peliä, mutta meillä
ei ole muita mahdollisuuksia. Ja nyt pääkaupungin linjarykmentit?
Mitkä ovat pahimpia?"
"Kolmas, viides ja yhdestoista ovat tuottaneet meille eniten harmia."
"Hyvä; me toimitamme ne pois täältä. Ne saavat marssia tänään
Lorenzoon päin ja pysähtyä jossain kahden peninkulman päässä
kaupungista, ollakseen varajoukkona. No niin, kenet määräämme
johtajaksi?"
"Rollo on vanhin upseeri."
"Tyhmeliini, oikea puuhevonen ja kerrassaan vanhanaikainen!" huusi
presidentti.
"Typerä, mutta vakava", sanoi Sorrento. "Voitte olla varma siitä,
ettei hän antaudu mihinkään loistaviin yrityksiin; hän tekee, mitä
käsketään, eikä sen enempää."
Molara mietti tätä suurenmoista sotilaallista hyvettä. "No hyvä;
me annamme varajoukon hänen komennettavakseen; ei sen kuitenkaan
tarvitse ryhtyä taistelemaan. Mutta se toinen tehtävä, se on toista
laatua; se pitäisi Brienzin saada."
"Miksi ei Droganin?" ehdotti sotaministeri.
"Drogan on hyvä soittoniekka", huomautti Miguel.
"Hän soittaa kitaraa -- se sointuu kauniilta." Presidentti nyökäytti
päätään kiittävästi.
"Ja hänellä on suurenmoinen kokki", lisäsi Sorrento.
"Ei", virkkoi Molara, "tässä on kysymys elämästä ja kuolemasta. Minä
en voi ottaa huomioon ennakkoluulojani sen enempää kuin teidänkään;
hän ei ole sopiva mies."
"Hyvä esikunta pitäisi kyllä huolen hänestä; hän on varsin
sovinnollinen ja helposti johdettavissa. Ja me olemme läheisiä
ystäviä; monet oivat päivälliset --"
"Ei, eversti, se ei hyödytä; minä en voi. Onko paikallaan, että juuri
nyt, kun niin suuri panos on pelissä, kun minun on uskallettava
maineeni, mahdollisuuteni, yksinpä henkenikin, onko paikallaan, että
minä luovutan tärkeän tehtävän sellaisten perusteiden mukaan? Jos
ansiot olisivat samanlaiset, silloin tekisin teille mieliksi; mutta
Brienz on parempi mies. Sitä paitsi", hän lisäsi, "hänellä ei ole
inhoittavaa vaimoa". Sorrento näytti tavattoman pettyneeltä, mutta ei
sanonut mitään. "No, se asia on siis ratkaistu", päätti presidentti;
"yksityiskohdat jätän teidän huoleksenne. Te saatte nimittää
esikunnan, kaiken muun; mutta joukkojen on lähdettävä liikkeelle
puolenpäivän aikaan. Haluan itse puhua niille asemalla."
Sotaministeri kumarsi ja poistui leppyneenä, että presidentti oli
jättänyt hänen ratkaistavikseen alemmat nimitykset.
Molara katsahti epäillen sihteeriinsä. "Eikö ole muita tehtäviä?
Eivätkö pääkaupungin vallankumoukselliset ole liikahtaneet?"
"Heistä ei ole kuulunut hiiskaustakaan; emme voi syyttää heitä
mistään."
"Mahdollisesti tämä on tullut heillekin yllätyksenä; heidän
suunnitelmansa eivät ole vielä kypsyneet. Minä vangitutan heidät
heti kun täällä yritetään julkisesti väkivaltaa tai kapinaa. Mutta
minun täytyy saada todisteita, ei itseäni tyydyttääkseni, vaan maata
varten."
"Tämä on kriitillinen hetki", sanoi sihteeri. "Jos kapinan johtajat
saatettaisiin huonoon valoon, jos heidät voisi tehdä naurettaviksi
tai vilpillisiksi, niin se vaikuttaisi voimakkaasti yleiseen
mielipiteeseen."
"Minä luulin", vastasi Molara, "että kenties saisimme jotakin vihiä
heidän suunnitelmistaan."
"Te kerroitte minulle, että hänen armonsa on suostunut tiedustelemaan
näitä asioita herra Savrolalta."
"Minusta on vastenmielistä sallia heidän joutua tuttavalliseen
seurusteluun keskenään; se voisi olla vaarallista."
"Sen voisi tehdä perin vaaralliseksi Savrolalle."
"Miten niin?"
"Olen jo huomauttanut siitä teille, kenraali."
"Tarkoitatko sitä, mistä kielsin sinua puhumasta?"
"Juuri sitä."
"Ja tämäkö olisi se oikea hetki?"
"Nyt se on tehtävä, jos milloinkaan."
Syntyi äänettömyys, jonka jälkeen kumpikin ryhtyi päivän toimiin.
Puolentoista tunnin ajan molemmat työskentelivät uutterasti. Sitten
Molara puhkesi puhumaan. "Minua inhottaa ryhtyä sellaiseen, se on
saastainen teko."
"Mikä on välttämätöntä, se on välttämätöntä", sanoi sihteeri
ytimekkäästi. Presidentti oli vastaamaisillaan, kun huoneeseen astui
kirjuri tuoden salamerkkisähkösanoman selityksineen. Miguel otti sen
häneltä, luki ja ojensi päämiehelleen, sanoen töykeästi: "Ehkä tämä
jouduttaa teidän päätöstänne."
Presidentti luki viestin, ja lukiessa hänen muotonsa muuttui
kovaksi ja julmaksi. Se oli Turgan poliisipäälliköltä, lyhyt, mutta
hirvittävä tieto; sotamiehet olivat siirtyneet kapinallisten puolelle
ammuttuaan ensin upseerinsa.
"No niin", virkkoi Molara lopulta, "minun täytyy pyytää sinua
seuraamaan minua tänä iltana hyvin tärkeälle retkelle. Otan mukaan
myöskin adjutantin."
"Niin", arveli sihteeri, "todistajat ovat tarpeen."
"Minä aion varustaa mukaani aseen."
"Se on kyllä suotavaa, mutta vain uhkaukseksi, vain uhkaukseksi",
sanoi sihteeri vakavasti. "Hän on liian voimakas väkivaltaisesti
kohdeltavaksi; kansa nousisi tuossa tuokiossa."
"Tiedän sen", vastasi presidentti lyhyesti; ja sitten hän lisäsi
hurjan katkerana: "Muutoin ei meillä olisikaan mitään vaikeuksia."
"Ei vähintäkään", sanoi Miguel ryhtyen jälleen kirjoittamaan.
Molara nousi ja lähti etsimään Lucilia, niellen inhon ja
vastenmielisyyden, jota hän ei voinut olla tuntematta. Hän oli
tehnyt päätöksensä; taistelu ylivallasta asetti hänet kenties
erikoisasemaan, ja sitä paitsi siihen sisältyi jonkin verran
kostoa. Häntä halutti nähdä ylpeä Savrola ryömimässä maassa armoa
anoen. Kaikki miehet, jotka olivat pelkkiä politikoitsijoita,
olivat fyysillisesti pelkureita; kuoleman kammo lamauttaisi hänen
kilpailijansa kokonaan.