tulla minun tietäni ja jatkaa sitten edelleen samalla hevosella."
Monen muun korkealentoisen luonteen tavoin hän kaipasi moisina
hetkinä myötätuntoa ja kiitosta; ja hän tiesi saavansa sitä Moret'lta.
Hänet nähdessään tungos työntyi eteenpäin. Lucil menetti
jalansijan ja pusertui erästä tummaa äreännäköistä miestä vastaan.
Ritarillinen kohteliaisuus ei kuulu kiihtyneiden demokraattien
luonteenominaisuuksiin. Taakseen katsahtamatta mies survaisi
kyynärpäällään ja iski häntä keskelle rintaa. Se tuotti sietämätöntä
tuskaa; tahtomattaan hän parahti.
"Hyvät herrat", huusi Savrola, "täällä on nainen loukkaantunut;
kuulin hänen huutavan. Väistykää tieltä!" Hän riensi rappuja alas.
Väkijoukko antoi tilaa. Toistakymmentä innokasta ja palvelunhaluista
kättä ojentui auttamaan Lucilia, jonka kauhu oli herpaissut. Nyt
hänet tunnettaisiin; seuraukset olisivat liian kamalia ajatellakin.
"Kantakaa hänet tänne", sanoi Savrola. "Moret, auta minua!" Hän
puolittain kantoi, puolittain ohjasi Lucilia portaita myöten
vähäiseen odotussuojaan. Codoy, Renos ja puolikymmentä johtomiestä,
jotka olivat pohtineet äskeistä puhetta, ryhmittyivät uteliaina
hänen ympärilleen Savrola sijoitti hänet eräälle tuolille. "Vettä!"
hän komensi kiireesti. Joku ojensi lasin hänelle, ja hän kääntyi
tarjoamaan sitä vieraalleen. Kykenemättä puhumaan tai liikahtamaan
Lucil näki, ettei hänellä ollut mitään mahdollisuutta päästä pakoon.
Savrolan täytyi tuntea hänet. Nauru, pilkka, vaara, kaikki olivat
hänelle ilmeisiä. Kun hän koetti heikosti torjua vesilasia, katsoi
Savrola häneen kiinteästi paksun harson lävitse. Äkkiä hän hätkähti
läikyttäen lattialle vettä, jota juuri ojensi juotavaksi. Hän oli
siis tuntenut! Nyt se tulisi -- hirveä paljastus!
"Hyvänen aika, Mirette", Savrola huudahti, "pikku sisarentyttäreni!
Kuinka sinä saatoit myöhään illalla lähteä yksinäsi sellaiseen
tungokseen? Kuulemaanko minun puhettani? Godoy, Renos, tämä vasta
on tunnustus! Se merkitsee minulle enemmän kuin kansan kaikki
eläköön-huudot. Tässä on sisareni tytär, joka on uskaltautunut
moiseen ahdinkoon saadakseen kuulla minun puhuvan. Mutta sinun
äitisi", hän kääntyi Lucilin puoleen, "ei olisi saanut päästää sinua
lähtemään; ei tämä ole mikään sopiva paikka yksinäiselle tytölle.
Minun täytyy toimittaa sinut kotiin. Et kai ole loukkaantunut? Jos
olisit ilmoittautunut minulle, niin olisin varannut sinulle tuolin
väljemmässä paikassa. Ovatko vaununi vielä ulkona? Hyvä, meidän on
parasta lähteä heti kotiin; äitisi voi olla hyvin levoton. Hyvää
yötä, herrat. Tulehan nyt, kultaseni." Hän tarjosi käsivartensa ja
talutti hänet portaita alas. Kadun täyttävä kansa, jonka ylöspäin
kääntyneet kasvot hohtivat kalpeina kaasuvalossa, hurrasi hurjasti.
Savrola opasti Lucilin vaunuihin. "Ajakaa!" hän virkkoi ajurille
astuen itsekin sisään.
"Minne, herra?" kysyi ajuri.
Moret lähestyi vaunuja. "Minä nousen etuistuimelle", hän sanoi.
"Minä voin jatkaa eteenpäin sinun asunnoltasi." Ja ennenkuin Savrola
ennätti sanoa sanaakaan, hän oli jo kavunnut ajurin viereen.
"Minne ajetaan, herra?" kysyi ajuri toistamiseen.
"Kotiin", virkkoi Savrola epätoivoissaan.
Vaunut lähtivät liikkeelle, vierivät halki hurraavien väkijoukkojen
ja sitten edelleen kaupungin hiljaisempiin osiin.
Lucil nojautui vaunujen pieluksiin suunnatonta huojennusta tuntien.
Savrola oli pelastanut hänet. Kiitollisuuden tunne valtasi hänen
mielensä, ja hetken mielijohteesta hän tarttui seuralaisensa käteen
ja puristi sitä. Kolmatta kertaa heidän uudistuneen tuttavuutensa
aikana heidän kätensä nyt yhtyivät, ja joka kerta oli merkitys
muuttunut.
Savrola hymyili. "Teidän armonne menetteli varsin varomattomasti
lähtiessään moiseen tungokseen. Onneksi keksin ajoissa
pelastuskeinon. Toivottavasti ette loukkaantunut tungoksessa?"
"En", vastasi Lucil; "muuan mies tyrkkäsi minua kyynärpäällään ja
minä parahdin siitä. Minun ei olisi sopinut tulla sinne."
"Se oli vaarallista."
"Minä tahdoin --" Hän vaikeni.
"Kuulla minun puhuvan", Savrola lisäsi päättäen lauseen hänen
puolestaan.
"Niin; tahdoin nähdä teidän käyttävän valtaanne."
"Olen ylpeä kuullessani, kuinka suurta mielenkiintoa te osoitatte
minua kohtaan."
"Oh, se johtui vain valtiollisista syistä."
Hänen kasvoillaan väikkyi hymyn häivä. Savrola katsahti häneen
nopeasti. Mitä hän tarkoitti? Miksi oli tarpeen sanoa niin? Hänen
mielensä oli siis pohtinut toista syytä.
"Toivottavasti en ikävystyttänyt teitä?"
"Sellainen mahti on jotakin kamalaa", Lucil vastasi vakavana; ja
sitten tuokion kuluttua: "Minne me ajamme?"
"Olisin vienyt teidät palatsiin", sanoi Savrola, "mutta meidän
kekseliäs nuori ystävämme tuolla etuistuimella pakottaa meitä
jatkamaan tätä ilveilyä hiukan kauemmin. Meidän täytyy päästä
eroon hänestä. Toistaiseksi teidän on parasta pysyä minun
sisarentyttärenäni."
Lucil katsahti häneen huvitettuna hymyillen ja virkkoi sitten
vakavasti: "Oli kerrassaan loistavaa, että tulitte ajatelleeksi sitä,
ja jaloa panna se toimeen. En unohda sitä koskaan, te olette tehnyt
minulle suuren palveluksen."
"Nyt olemme perillä", sanoi Savrola viimein, kun vaunut tulivat hänen
asuntonsa edustalle. Hän avasi vaunujen oven; Moret hyppäsi maahan
etuistuimelta ja soitti kelloa. Hetken kuluttua vanha emännöitsijä
avasi oven. Savrola puhutteli häntä. "Ah, Bettine, hyvä, että olette
vielä ylhäällä. Täällä on sisarentyttäreni, joka tuli kokoukseen
kuullakseen minun puhuvan ja joutui siellä kovaan tungokseen. Alina
en salli hänen lähteä yksinään kotiin. Onko teillä makuuhuonetta
kunnossa?"
"Ensi kerroksessa on varahuone", vastasi emännöitsijä; "mutta
pelkään, ettei se kelpaa".
"Miksi ei?" kysyi Savrola nopeasti. "Ison vuoteen peitteitä ei ole
tuuletettu eikä siellä ole ollut tulta pitkään aikaan."
"No niin, teidän täytyy koettaa järjestää se parhaanne mukaan. Hyvää
yötä, Moret. Lähetä vaunut takaisin, niin pian kuin olet päässyt
perille. Minun pitäisi lähettää toimitukselle muutamia tietoja
huomista pääkirjoitusta varten. Älä unohda -- niin pian kuin saatat,
sillä olen lopen väsynyt."
"Hyvää yötä", sanoi Moret. "Sinä olet pitänyt oivallisimman puheen
elämässäsi. Meitä ei pidätä mikään, niin kauan kuin sinä olet tietä
näyttämässä."
Hän astui vaunuihin ja ajoi tiehensä. Savrola ja Lucil nousivat
portaita myöten saliin, sillä välin kun emännöitsijä touhusi tiehensä
valmistautuakseen tuulettamaan peitteitä ja pieluksia. Lucil silmäili
huonetta mielenkiinnolla ja uteliaana. "Nyt minä olen vihollisleirin
sydämessä", hän sanoi.
"Te olette vielä monen sydämessä elämänne aikana", virkkoi Savrola,
"joko sitten pysytte kuningattarena tai ette."
"Te aiotte siis yhä vielä karkoittaa meidät?"
"Kuulittehan, mitä tänä iltana sanoin."
"Minun pitäisi vihata teitä", sanoi Lucil; "enkä kuitenkaan tunne,
että olisimme vihollisia."
"Me olemme vastakkaisilla puolilla", Savrola vastasi. "Meidän
väliimme tunkeutuu vain politiikka."
"Politiikka ja persoonat", Savrola lisäsi merkitsevästi käyttäen
kulunutta sanontatapaa.
Lucil katsahti häneen hätkähtäen. Mitä hän tarkoitti? Oliko hän
lukenut syvemmältä hänen sydämestään kuin hän itsekään uskalsi
katsoa? "Minne tuo ovi johtaa?" hän kysyi toiseen asiaan siirtyen.
"Sekö? Se johtaa katolle -- minun observatoriooni."
"Oi, näyttäkää se minulle", hän huudahti. "Sielläkö te tähtiä
tarkkaatte?"
"Katselen niitä usein. Rakastan niitä; ne ovat niin täynnä aatteita."
Hän avasi oven ja opasti vieraansa kapeita kiertoportaita myöten
katolle. Oli jälleen noita Lauranian tavallisia ihania öitä. Lucil
asteli suojuskaiteen ääreen ja katsahti sen ylitse: alapuolella
vilkkuivat kaupungin lyhdyt, ja yläpuolella olivat tähdet.
Äkkiä välähti kaukaa satamasta esiin leveä valkoinen valojuova; se
oli sotalaivan valonheittäjästä. Tuokion ajan se pyyhälsi pitkin
sotasataman aallonmurtajaa ja viivähti väylän suuhun sijoitetussa
patterissa. Laivasto lähti liikkeelle satamasta ja haparoi tietään
vaikeassa väylässä.
Savrola oli saanut tietää amiraalin aikovan lähteä ja käsitti heti,
mitä tuo näky merkitsi. "Tuo", hän sanoi, "voi jouduttaa asioita."
"Tarkoitatte sitä, että laivojen poistuttua ette pelkää enää ryhtyä
kapinaan?"
"Minä en pelkää; mutta parempi on odottaa otollista hetkeä."
"Ja se hetki?"
"On kenties koittamassa. Toivoisin teidän poistuvan pääkaupungista.
Se ei sovellu naisten tyyssijaksi muutaman päivän kuluttua. Teidän
miehenne tietää sen; miksi hän ei ole lähettänyt teitä maaseudulle?"
"Siksi", hän vastasi, "että me aiomme tukahuttaa tämän kapinan ja
rangaista niitä, jotka ovat sen aiheuttaneet."
"Ei pidä hautoa harhaluuloja", sanoi Savrola. "Minä en laske
väärin. Armeijaan ei voi luottaa: sotalaivasto on poissa, kansa on
päättäväisellä mielellä. Teidän ei ole turvallista viipyä täällä."
"Minä en salli ajaa itseäni pois", Lucil vastasi tarmokkaasti; "minua
ei saa mikään pakenemaan. Tahdon hukkua mieheni kanssa."
"Oh, me koetamme olla paljoa proosallisempia", hän selitti. "Me
tarjoamme presidentille varsin sievän eläkkeen, ja hän vetäytyy
ihanan puolisonsa kanssa johonkin iloiseen ja rauhalliseen
kaupunkiin, missä hän voi nauttia elämästä riistämättä toisilta
vapautta."
"Luuletteko saavanne aikaan kaiken tuon?" Lucil huudahti. "Teidän
mahtinne voi nostattaa laumat, mutta voitteko myöskin hillitä niitä?"
Ja hän kertoi sanat, jotka oli kuullut tungoksessa sinä iltana.
"Ettekö te leikittele jättiläisvoimilla?"
"Sen teen", hän myönsi; "ja juuri sen vuoksi olen pyytänyt teitä
siirtymään muutamiksi päiviksi maaseudulle, kunnes olot järjestyvät
suuntaan tai toiseen. On mahdollista, että joko minä tai teidän
miehenne kaadumme. Luonnollisesti koetan pelastaa hänet, jos me
onnistumme; mutta, kuten sanotte, täällä on toisiakin voimia, jotka
saattavat käydä hillittömiksi; ja jos hän pääsee voitolle --"
"Mitä sitten?"
"Luultavasti minut silloin ammutaan."
"Hirveätä!" Lucil huudahti. "Miksi te olette itsepintainen?"
"Oh, vasta sitten kun peli alkaa käydä korkeaksi, vasta sitten minä
rupean antamaan sille arvoa. Sitä paitsi, ei kuolema ole kovinkaan
hirveätä."
"Kuoleman jälkeen voi olla."
"Sitä en luule. Jatkuakseen elämän täytyy osoittaa ylijäämänä
onnellisuutta. Yhdestä asiasta olen varma; meidän täytyy sanoa
tulevasta tilasta: -- jos sellaista on, niin sitten se on parempi!"
"Te sovitatte tuntemuksenne tästä maailmasta kaikkiin muihinkin?"
"Miksi en?" hän virkkoi. "Miksi eivät samat lait pitäisi paikkaansa
koko maailmankaikkeudessa ja, jos mahdollista, sen ulkopuolellakin?
Toisetkin auringot osoittavat kirjollaan, että ne sisältävät samoja
aineksia kuin meidänkin."
"Te kiinnitätte uskonne tähtiin", Lucil lausui epäilevästi, "ja
ajattelette, vaikka ette tahdokaan myöntää sitä, että ne voivat
ilmaista teille kaiken."
"En ole koskaan syyttänyt niitä liiallisesta mielenkiinnosta meidän
hommiamme kohtaan; mutta jos niin olisi laita, niin kummia tarinoita
ne voisivat meille silloin kertoa."
Lucil kohotti silmänsä ja kohtasi hänen katseensa. He katsoivat
toisiinsa kiinteästi. Lucil hätkähti; mitä hyvänsä tähdet
mahtoivatkin tuntea, he ainakin olivat lukeneet toistensa salaisuuden.
Joku kuului rientävän yläkertaan. Se oli emännöitsijä.
"Vaunut ovat palanneet", virkkoi Savrola rauhallisella äänellä. "Ne
voivat nyt viedä teidät takaisin palatsiin."
Emännöitsijä astui katolle huohottaen kapuamisesta. "Olen tuulettanut
peitteet", hän virkkoi voitonriemuisella äänellä, "ja tuli palaa
kirkkaasti. Valmistin hiukan keittoa tälle nuorelle neidille, jos
häntä haluttaa tulla syömään ennenkuin se kylmenee."
Tämä keskeytys oli niin arkipäiväinen, että Lucil ja Savrola
purskahtivat molemmat nauruun. Se oli onnellinen pelastus
pulmallisesta tilanteesta. "Aina te onnistutte järjestämään kaikki
mukavasti, Bettine", Savrola virkkoi; "mutta makuuhuonetta ei nyt
tarvitakaan. Sukulaiseni pelkää, että hänen äitinsä käy levottomaksi,
jos hän viipyy vieraissa yönsä, ja minä aion lähettää hänet kotiin,
heti kun vaunut ovat palanneet."
Vanhus-poloinen näytti hirveän pettyneeltä; lämmin vuode, herttainen
takkavalkea, kuuma keitto olivat nautintoja, joita hän mielellään
valmisti toisille, nauttien niistä itsekin ikäänkuin sijaisen kautta.
Hän kääntyi takaisin laskeutuen murheellisena portaita ja jättäen
heidät jälleen kahden.
Niin he istuivat puhellen, ei enää entiseen tapaan, vaan täysin
tietoisina keskinäisestä sympatiastaan, sillä välin kuin kuu nousi
korkeammalle ja leppeät leyhkät liikuttelivat palmupuiden lehvistöä
alapuolella olevassa puutarhassa. Ei kumpikaan ajatellut paljon
tulevaisuutta, eivätkä he myöskään nureksineet ajurin viivyttelyä.
Lopulta yön hiljaisuus ja heidän keskustelunsa katkesi, kun
kivikadulta kuului pyörien kolinaa.
"Viimeinkin", sanoi Savrola innostuksetta. Lucil nousi ja kurkisti
kaiteen ylitse. Kadulla lähestyivät vaunut melkein täyttä laukkaa. Ne
pysähtyivät äkkiä ovelle, ja muuan mies hyppäsi hätäisesti kadulle.
Ovikello helähti kaikuvasti.
Savrola tarttui vieraansa molempiin käsiin. "Meidän täytyy erota",
hän virkkoi. "Milloin tapaamme toisemme uudelleen -- Lucil?"
Lucil ei vastannut, eikä kuunvalo paljastanut hänen kasvojensa
ilmettä. Savrola laskeutui edellä portaita alas. Hänen astuessaan
huoneeseensa sen toisen oven avasi joutuisasti muuan mies, joka
Savrolan nähdessään pysähtyi äkisti ja otti hatun päästään. Hän oli
Moret'n palvelija.
Mielenmalttinsa säilyttäen Savrola sulki oven jälkeensä, jättäen
Lucilin pimeihin portaisiin. Tämä odotti kummastellen; ovi oli ohut.
"Herra Moret", sanoi outo ääni, "käski minun tuoda tämän teille niin
joutuin kuin suinkin ja antaa sen teidän omaan käteenne". Kuului
paperin repeämistä, huudahdus, ja sitten Savrola vastasi äänessään
sointu, joka ilmaisi hänen vain vaivoin saavan sen hillityksi
äärettömältä liikutukselta: "Kiitos: sanokaa, että odotan heitä
täällä. Älkää viekö pois vaunuja; menkää jalan -- malttakaa, minä
päästän teidät itse kadulle."
Lucil kuuli toisen oven avautuvan ja sitten askeleita, jotka
kertoivat heidän laskeutuvan portaita; hän väänsi ripaa ja astui
huoneeseen. Jotakin oli tapahtunut, jotakin äkillistä, odottamatonta,
kohtalokasta. Savrolan ääni -- omituista, kuinka hyvin hän alkoi
tuntea sen! -- oli ilmaissut sen. Lattialla virui kuori; pöydällä
-- missä savukelaatikko ja revolveri sijaitsivat rinnatusten --
oli paperi, puolittain kokoon kierrettynä, ikäänkuin olisi haluttu
suojella sen salaisuutta.
Herkkiä, monenkaltaisia ja monimutkaisia ovat ihmistekojen
vaikutinjouset. Hän tunsi, että paperi koski häntä läheisesti; hän
tiesi sen koskevan tuota toista henkilöä. Heidän harrastuksensa
olivat vastakkaisia; eikä hän kuitenkaan tiennyt, tuon toisenko
tähden vain oman etunsako ajamana hän joutui hurjan uteliaisuuden
valtaan. Hän silitti paperin suoraksi. Se oli lyhyt ja kiireesti
piirretty kirjelmä, mutta suorasukainen: _Juuri tullut salasanoina
kertoo, että Strelitz on tänä aamuna kulkenut rajan poikki kahden
tuhannen miehen kera ja marssii tänne Turgan ja Lorenson kautta.
Hetki on tullut. Olen lähettänyt sanan Godoyelle ja Renosille ja tuon
heidät kerallani viipymättä. Helvetinkin halki ystäväsi Moret_.
Lucil tunsi veren syöksyvän sydämeensä; hän oli jo kuulevinaan
kiväärien paukkeen. Hetki oli totisesti tullut. Tuo tuhoa ennustava
paperi lumosi hänet, hän ei voinut siirtää katsettaan siitä. Äkkiä
ovi avautui ja Savrola astui sisään. Hälinä, kiihtymys ja ennen
kaikkea ilmitulemisen tunne saivat Lucilin päästämään matalan, lyhyen
säikähtyneen huudahduksen. Savrola käsitti viipymättä tilanteen.
"Siniparta", hän virkkoi iroonisesti.
"Valtiopetosta", Lucil vastasi turvautuen suuttumukseen. "Vai aiotte
te nousta kapinaan ja murhata meidät keskellä yötä -- vehkeilijä!"
Savrola hymyili herttaisesti; hänen mielenmalttinsa oli ihmeteltävä.
"Olen lähettänyt viestin takaisin jalkaisin, ja vaunut ovat teidän
käytettävinänne. Olemme puhelleet pitkälti; kello on jo kolme. Teidän
armonne ei pitäisi enää vitkastella palata palatsiin. Se olisi perin
harkitsematonta; sitä paitsi, kuten ymmärtänette, odotan tänne
vieraita."
Hänen tyyneytensä kuohutti Lucilia. "Niin", hän sanoi, "presidentti
lähettää teille vieraiksi -- poliiseja".
"Hän ei tiedä vielä hyökkäyksestä."
"Minä kerron sen hänelle."
Savrola nauroi pehmeästi. "Ette suinkaan, se ei olisi kohtuullista",
hän virkkoi.
"Rakkaudessa ja sodassa ovat kaikki keinot luvallisia."
"Ja tämä --?"
"On kumpaakin", Lucil virkkoi ja purskahti sitten itkuun.
Tämän jälkeen he lähtivät alas. Savrola auttoi vieraansa vaunuihin.
"Hyvää yötä", hän sanoi, vaikka olikin jo aamu, "ja jääkää hyvästi."
Mutta Lucil, tietämättä mitä sanoisi tai ajattelisi tai tekisi, itki
edelleen lohduttomasti ja vaunut vierivät tiehensä. Savrola sulki
oven ja palasi huoneeseensa. Hän tunsi, ettei salaisuus ollut enää
vaarassa.
XII LUKU
Sotaneuvottelu
Tuskin Savrola ennätti polttaa savukkeen, kun vallankumouksellisten
johtajat jo alkoivat saapua. Moret tuli ensimäisenä; hän soitti
kelloa kiivaasti ja tömisteli portailla, kunnes ovi avattiin,
juoksi sitten yläkertaan kolme askelmaa kerrallaan ja hyökkäsi
kärsimättömänä huoneeseen, kauttaaltaan kiihkosta väristen. "Ah", hän
huudahti, "hetki on koittanut -- nyt ei kaivata sanoja, vaan tekoja!
Me paljastamme miekkamme hyvän asian vuoksi; omasta puolestani heitän
huotran tiehensä; Onnetar on meidän puolellamme."
"Niinpä kyllä", virkkoi Savrola; "otapas hiukan whiskyä ja
soodaa -- tuolla niitä on sivupöydällä. Se on hyvää juomaa
miekanpaljastajaisiksi -- suoraan sanoen kaikkein parasta."
Hiukan häveten Moret kääntyi ja astuttuaan pöydän ääreen alkoi avata
soodavesipulloa. Hänen kaataessaan juomaa ilmaisivat lasin ja pullon
helinä hänen kiintymyksensä. Savrola nauroi pehmeästi. Äkkiä kääntyen
hänen malttamaton seuralaisensa koetti peitellä kiihkoaan uuden
purkauksen turviin. "Olen sanonut sinulle jo aikoja", hän virkkoi
kohottaen lasiaan, "että voima on ainoa ratkaisutapa. Nyt on käynyt,
kuten ennustin. Minä juon sen maljan -- sodan, kansalaissodan,
taistelun, murhan ja äkkikuoleman maljan -- näillä keinoin me
saavutamme takaisin vapautemme!"
"Kylläpä näillä savukkeilla on ihmeellisen rauhoittava vaikutus.
Eikä niissä ole mitään ooppiumiakaan -- ne ovat mietoja, tuoreita
egyptiläisiä. Saan niitä joka viikko Kairosta. Niitä valmistaa muuan
pikku ukko, jonka tapasin siellä kolme vuotta sitten -- Abdullah
Rachuan on hänen nimensä."
Hän ojensi rasiaa. Moret otti siitä yhden: sen sytyttäminen sai hänet
hallitsemaan ruumiinsa; hän istuutui ja alkoi tupakoida kiihkeästi.
Savrola tarkasteli häntä unelmoivan tyynenä, katsellen usein
savukiehkuroita, jotka kohosivat ilmaan hänen ympärillään. Hetken
kuluttua hän ryhtyi puhumaan. "Vai iloitset sinä siitä, että nyt
puhkeaa sota ja ihmisiä surmataan?"
"Iloitsen siitä, että tästä tyranniasta saadaan loppu."
"Muista, että me saamme maksaa jokaisesta nautinnosta ja voitosta
tässä maailmassa."
"Minä otan kannettavakseni osani."
"Minä uskon -- olisin iloinen, jos voisin sen sanoa täydellä
vakaumuksella -- minä toivon, ettei sinulle sattuisi raskainta osaa.
Mutta joka tapauksessa on varmaa, että meidän on maksettava, ja
kaikista elämän hyvyyksistä ihmiset maksavat etukäteen. Tähän ovat
sovellettuina terveen taloudenhoidon periaatteet."
"Mitä sinä tarkoitat?" kysyi Moret.
"Tahdotko kohota maailmassa? Silloin sinun täytyy tehdä työtä toisten
huvitellessa. Haluatko tulla kuuluisaksi urhoollisuudesta? Silloin
sinun täytyy uskaltaa henkesi. Tahdotko olla siveellisesti tai
ruumiillisesti voimakas? Sinun täytyy voittaa kiusaukset. Kaikki se
on ennakkomaksua; se on vastaisuuteen tähtäävää taloudenhoitoa. Ota
huomioon kuvan toinen puoli: ikävyyksistä maksetaan perästäpäin."
"Ei aina."
"Maksetaanpa, yhtä varmasti kuin sunnuntai-aamuna seuraa päänkivistys
lauantai-illan juominkeja, yhtä varmasti kuin veltto nuoruus tuottaa
köyhän vanhuuden, kuin ylensyönti kasvattaa mahdottoman mahan."
"Ja sinä luulet siis, että minun täytyy maksaa tästä kiihtymyksestä
ja innostuksesta? Arveletko, etten ole tähän asti maksanut yhtään
mitään?"
"Sinun täytyy panna paljon alttiiksi, se on maksamista. Kohtalo
heittää usein arpaa. Mutta sellaiseen uhkapeliin ei ihmisten
pitäisi antautua kevytmielisesti; oikea gentlemanni ajattelee aina
maksupäivää."
Moret oli ääneti. Vaikka hän olikin urhea ja kärsimätön, vaikutti
keskustelu häneen kuitenkin jäähdyttävästi. Hänen uljuutensa ei ollut
stoalaista laatua; hän ei ollut kouluttanut itseään mietiskelemään
tyhjiin raukenemisen valtavaa ajatusta. Hän kiinnitti ajatuksensa
tämän maailman taisteluihin ja toiveisiin, kuten ihminen katselee
kukkia ja yrttejä, jotka kasvavat jyrkänteen reunalla, jota kohti
hänen on pakko käydä.
He pysyivät sanattomina tuokion ajan, kunnes Godoy ja Renos astuivat
sisään, saavuttuaan perille samalla haavaa.
Kukin näistä neljästä oli ottanut uutisen, joka merkitsi heille niin
suuria, vastaan oman luonteensa mukaisesti. Savrola oli pukeutunut
filosofiansa varusteisiin ja tuijotti maailmaa ikäänkuin etäämpänä.
Moret oli joutunut kiihkon kouristuksiin. Molemmat viimeksi
saapuneet, joita vaaran läheisyys ja lähestyminen ei tyynnyttänyt
eikä ylentänyt, osoittivat, etteivät olleet kiihkokausien miehiä.
Savrola tervehti heitä ystävällisesti, ja kaikki istuutuivat.
Renos oli aivan musertunut. Toiminnan raskas nuija oli osunut
ennakkotapausten ja ammattimaisuuden hauraaseen rakenteeseen, johon
hän oli aina luottanut, ja murskannut ne mäsäksi. Nyt, kun oli
jouduttu käännekohtaan, oli kaikkein ensimäisenä heitettävä syrjään
laki, hänen kilpensä ja miekkansa. "Miksi hän on tehnyt tämän?"
hän kysyi. "Mitä oikeutta hänellä oli tulla lupaa saamatta? Hän on
paljastanut meidät kaikki. Mitä voimme tehdä?"
Myöskin Godoy oli kuohuksissa ja peloissaan. Hän oli niitä miehiä,
jotka pelkäävät vaaraa, jotka kavahtavat sitä, mutta kuitenkin
astuvat harkiten poluille, joiden tietävät välttämättömästi johtavan
siihen. Hän oli jo aikoja sitten aavistanut kapinan puhkeavan, mutta
oli itsepintaisesti jatkanut tietään. Nyt se oli tullut, ja hän
vapisi; kuitenkin hän sai jonkin verran lujuutta arvokkuudestaan.
"Mitä on tehtävä, Savrola?" hän kysyi kääntyen vaistomaisesti
suuremman sielun ja voimakkaamman luonteen puoleen.
"Niin", virkkoi johtaja, "heidän ei olisi pitänyt tulla minun
käskemättäni; he ovat, kuten Renos huomautti, paljastaneet
meidät, vaikka suunnitelmamme ovat vielä muutamissa suhteissa
vaillinaisia. Strelitz on osoittautunut uppiniskaiseksi minua
kohtaan; sen asian järjestän myöhemmin. Mutta tätä nykyä ei ole
mitään hyötyä syytöksistä; meidän on hoidettava tämä tilanne.
Aamulla presidentti saa tietää hyökkäyksestä; oletan että täältä
lähetetään muutamia joukkoja vahvistamaan hallituksen kenttäarmeijaa.
Kenties kaarti saa käskyn lähteä liikkeelle. Luullakseni toiset
joukot kieltäytyisivätkin lähtemästä, ne ovat kokonaan meidän
asiamme puolella. Jos niin käy, niin meidän on iskettävä juuri
niinkuin olemme järjestäneetkin. Sinä, Moret, kutsut kansan
aseisiin. Meidän on painettava julistus, jaettava kiväärit ja
julistettava vallankumous alkaneeksi. Siitä on ilmoitettava kaikille
valtuutetuille. Jos sotaväki liittyy meihin, niin kaikki käy hyvin;
muutoin meidän täytyy tapella -- en luule, että kohtaamme kovaa
vastarintaa -- me valloitamme palatsin ja vangitsemme Molaran."