tilanteen, kuten olette niin usein ennekin tehnyt."
"Mistä tämä on tullut?" kysyi De Mello.
"Ranskalaisista lähteistä."
"Se on mahtava alus, tuo _Aggressor_ -- viimeistä mallia, uusimmat
tykit, sanalla sanoen kaikki nykyaikaiset parannukset; minulla ei ole
mitään, jota se ei voisi upottaa kymmenessä minuutissa. Siellä on
sitäpaitsi myös muutamia tykkiveneitä.
"Tiedän, että tilanne on tukala", sanoi presidentti; "sen vuoksi
minä uskonkin sen teidän selvitettäväksenne! Kuunnelkaahan nyt;
tapahtukoon mitä tahansa, niin en halua taistelua, -- se päättyisi
vain turmiollisesti; ja te tiedätte, mitä turmio merkitsisi täällä.
Teidän täytyy väitellä ja sovitella ja esittää vastalauseita joka
kohtaan ja aiheuttaa niin paljon viivyttelyä kuin mahdollista.
Neuvotelkaa minun kanssani sähkeitse joka tapauksesta, ja koettakaa
päästä englantilaisen amiraalin ystäväksi; sillä on jo puolet
voitettu. Jos lopultakin jouduttaisiin pommitukseen asti, niin me
peräydymme ja protestoimme uudestaan. Minä toimitan ohjeenne teille
kirjallisesti täksi illaksi. Teidän olisi paras lähteä liikkeelle
yöllä. Ymmärrätte kai tämän pelin?"
"Ymmärrän", sanoi De Mello; "olen ollut sellaisissa ennenkin". Hän
puristi presidentin kättä ja astui ovelle.
Presidentti saattoi häntä. "Mahdollisesti", hän virkkoi vakavana,
"minä tarvitsen teidät tänne takaisin, ennenkuin olette päässyt
kovinkaan pitkälle; kaupungissa on havaittavissa paljon levottomuuden
oireita, ja joka tapauksessa Strelitz viipyy vielä rajalla odotellen
sopivaa tilaisuutta Jos lähetän teille sanan, palaatteko silloin?"
Hänen äänessään oli melkein pyytävä sävy.
"Palaanko?" sanoi amiraali. "Luonnollisesti palaan -- täysin
höyryin. Koko viime kuun olen pitänyt suurinta tykkiäni suunnattuna
parlamenttia kohti, ja jonakin päivänä aion sen vielä laukaista. Oh,
laivastoon voitte luottaa."
"Jumalan kiitos, en ole koskaan epäillyt sitä", virkkoi presidentti
hiukan liikuttuneena, ja puristettuaan De Mellon kättä lämpimästi
hän palasi työpöytänsä ääreen. Hän tunsi, että amiraali oli täysin
lojaalinen hallitusta kohtaan.
Nuo miehet, jotka viettävät elämänsä suurissa koneissa, sulautuvat
itse niiden koneistoon. De Mello oli viettänyt koko ikänsä
sotalaivoilla eikä tiennyt eikä välittänytkään mistään muusta. Maalla
eläjiä ja siviilihenkilöitä hän halveksi ammattimiehen ylenkatsetta
tuntien. Niitä maailman osia, jotka sijaitsivat merien partaalla,
hän piti erilaatuisina mahdollisina maalitauluina; muista hän ei
välittänyt tuon taivaallista. Hän lennättäisi pomminsa yhtä hartaasti
vapautensa puolesta kamppailevien patrioottien keskelle kuin
muukalaisia vihollisia kohti; hänestä oli samantekevää, ampuiko hän
vihollisen linnaketta tai syntymäkaupunkiaan. Hän oli tyytyväinen,
kunhan ampumiskäsky vain saapui oikeata tietä; sen jälkeen hän
katseli kysymystä pelkästään teknilliseltä näkökannalta.
Iltapäivä oli kulunut pitkälle, ennenkuin presidentti sai toimensa
päätetyksi virkahuoneessaan. "Tänä iltana on suuri kokous, eikö
niin?" hän kysyi Miguelilta.
"Niin on", vastasi sihteeri, "kaupungitalolla; Savrola aikoo puhua".
"Oletteko järjestänyt sinne vastustajia?"
"Luulen, että muutamat urkkijat panevat siellä jotakin toimeen;
eversti Sorrento on järjestänyt sen puolen. Mutta luullakseni herra
Savrolan puolue on tällä haavaa verraten tyytymätön johtajaansa."
"Ah", virkkoi Molara, "tunnen hänen valtansa; hän repii heiltä
sydämenkin rinnasta sanoillaan. Hän on hirvittävä mahti; meidän
täytyy ryhtyä kaikkiin varokeinoihin. Kai sotaväki on saanut käskyn
olla aseissa? Ihmisjoukon hän saa mihin tahansa -- piru hänet
periköön?"
"Eversti oli täällä aamupäivällä; hän kertoi minulle, että oli
ryhtynyt järjestämään asiaa."
"Hyvä on", sanoi presidentti; "hän tietää, että hänen omakin
turvallisuutensa on vaarassa. Missä minun on määrä aterioida tänä
iltana?"
"Herra Louvet'n luona, sisäministeriössä -- viralliset illalliset."
"Kerrassaan inhottavaa! Mutta hänellä on hyvä kokki, ja häntä
kannattaa tarkata tänä iltana. Savrolan purkaessa sisuaan hän joutuu
sellaisen kauhun valtaan, että käy aivan naurettavaksi. Minä vihaan
raukkoja, mutta ne tekevät elämän hauskemmaksi."
Hän lausui sihteerilleen hyvästi ja poistui huoneesta. Ulkopuolella
hän kohtasi Lucilin. "Rakkaani", hän sanoi, "syön tänään illallisen
ulkona, Louvet'lla on viralliset kutsut. Se on ikävää, mutta minun
täytyy mennä. Ehkä palaan vasta myöhään. Kovin ikävää, kun täytyy
jättää sinut niin usein, mutta näin kiireisinä päivinä minä voin
sanoa tuskin sieluanikaan omakseni."
"Älä huolehdi, Antonio", vastasi Lucil; "minä tiedän, kuinka paljon
sinulla on puuhaa. Miten se Englannin-asia on käynyt?"
"En pidä ensinkään koko tilanteesta", sanoi Molara. "Siellä on
vallassa oikea sotaintoilijapuolue, ja nyt ne ovat lähettäneet
laivojaan vastaukseksi meidän kirjelmäämme. Se on perin onnetonta.
Nyt minun täytyy lähettää laivasto pois -- juuri tällaiseen aikaan."
Hän huokasi alakuloisena.
"Minä kerroin sir Richardille, että meidän täytyy ottaa huomioon
täkäläinen tilanne ja että koko kirjelmä oli laadittu kotoisia
tarkoitusperiä silmällä pitäen", virkkoi Lucil.
"Luultavasti myöskin Englannin hallituksen täytyy huvittaa
valitsijoita", sanoi presidentti. "Ministeriö on vanhoillinen; sen
täytyy puuhata ulkomailla, jotta yleisön huomio ei kohdistuisi
lainsäädäntökysymyksiin. Mitä nyt, Miguel, vieläkö enemmän?"
"Kyllä, herra presidentti; tämä laukku saapui juuri, ja siinä on
useita tärkeitä kirjelmiä, jotka pitää heti tarkastaa."
Presidentti näytti hetkisen siltä kuin aikoisi hän käskeä
Miguelin laittautua laukkuineen hornaan; mutta hän tukahdutti
tämän mielihalun. "Hyvä, tulen heti. Tapaamme toisemme huomenna
aamiaisella, rakkaani; siis näkemiin." Ja väsyneesti hymyillen hän
poistui työhuoneeseensa.
Sillä tavoin suuret miehet nauttivat vallasta, jonka saavuttaakseen
he panevat alttiiksi henkensä ja jonka säilyttäminen usein tuottaa
kuoleman.
Lucil jäi yksin, eikä se tapahtunut ensimmäistä kertaa hetkenä,
jolloin hän oli seuran ja myötätunnon tarpeessa. Hän tunsi hämärästi
tyytymättömyyttä olemassaoloa kohtaan yleensä. Se oli niitä hetkiä,
jolloin elämän palkinnot ja rangaistukset tuntuvat yhtä kuluneilta
ja turhilta. Hän etsi lievitystä jännityksestä. Edellisenä iltana
syntynyt suunnitelma alkoi pukeutua hänen mielessään selvempään
muotoon; niin, hän aikoi lähteä tuota puhetta kuuntelemaan.
Huoneeseensa saavuttuaan hän soitti kelloa. Kamarityttö tuli
nopeasti. "Mihin aikaan se kokous on tänä iltana?"
"Kello kahdeksalta, teidän armonne", sanoi tyttö.
"Onko sinulla pääsylippua?"
"On, minun veljeni --"
"Hyvä, anna se minulle; tahdon kuulla sen miehen puhuvan. Hän aikoo
käydä hallituksen kimppuun; minun täytyy mennä sinne kertoakseni
presidentille."
Tyttö näytti kummastuneelta, mutta luovutti nöyrästi lippunsa. Kuuden
vuoden ajan hän oli palvellut Lucilia ja oli hartaasti kiintynyt
nuoreen ja ihanaan emäntäänsä. "Mitä teidän armonne ottaa ylleen?"
hän vain lopuksi tiedusti.
"Jotakin tummaa ja paksun hunnun", sanoi Lucil. "Älä kerro
kenellekään."
"En suinkaan, teidän arm..."
"Älä edes veljellesi."
"En suinkaan, teidän armonne."
"Sano, että päätäni kivistää ja olen käynyt vuoteeseen. Sinun täytyy
itsekin mennä huoneeseesi."
Tyttö riensi noutamaan pukua ja hattua. Lucilin valtasi hermostunut
jännitys, jonka päätös oli herättänyt. Se oli seikkailua, siitä
tulisi elämys, enemmänkin; hän saisi nähdä hänet. Väkijoukko -- sitä
ajatellessaan hän tunsi lievää pelkoa, mutta sitten hän muisti, että
naiset kävivät usein mielenosoitustilaisuuksissa, ja siellä olisi
tarpeeksi poliiseja pitämässä yllä järjestystä. Hän pukeutui nopeasti
tytön tuomaan pukuun, laskeutui portaikkoa ja astui puutarhaan. Oli
jo hämärä, mutta Lucil löysi vaikeudetta tien pienelle yksityiselle
portille, jonka hän avasi avaimellaan.
Hän astui ulos kadulle. Kaikkialla oli hiljaista. Kaasulyhdyt
loistivat pitkänä kaksoisrivinä, kunnes melkein yhtyivät kaukana
taustalla. Muutamia ihmisiä kiiruhti kaupungintalolle päin. Hän
seurasi heitä.
X LUKU
Taikasauva
Kaupungintalo oli jättiläismäinen kokouspaikka, missä jo vuosikausia
oli pidetty kaikki Lauranian väestön yleiset keskustelutilaisuudet.
Sen kivinen julkisivu oli upea ja loistelias, mutta itse rakennuksen
muodosti vain suuri sali ja pieni määrä vähäisempiä suojia ja
virastohuoneita. Saliin mahtui lähes seitsemäntuhatta henkeä;
valkoiseksi maalattuine kattoineen, jota kannattivat rautaiset
parrut, ja kaasun kirkkaasti valaisemana se soveltui kaikessa
vaatimattomuudessaan hyvin tähän tarkoitukseen.
Lucil joutui sisäänpyrkivien virtaan ja kulkeutui mukana saliin.
Hän oli luullut saavansa istumapaikan, mutta suurta ihmisjoukkoa
odotettaessa kaikki tuolit oli poistettu salista, ja käytettävissä
oli vain seisomatilaa. Tuossa kiinteässä ihmismassassa hän tunsi
olevansa vain atomi. Liikkuminen oli vaikeata, palaaminen melkein
mahdotonta.
Se oli valtava näky. Lipuilla koristettu sali oli melkein ääriään
myöten täynnä; pitkälle parvekkeelle, joka kiersi kolmea sivua,
oli ahtautunut väkeä aina kattoon asti; liehuvat kaasuliekit
loivat keltaista valoaan tuhansiin kasvoihin. Suurimmalta osaltaan
kuulijakunta oli miesväkeä, mutta helpotusta tuntien Lucil havaitsi,
että oli saapuvilla toki useita naisiakin. Lavalla salin toisessa
päässä sijaitsi tavanmukainen pöytä ainaisine vesilaseineen.
Lavan edustalla istui kaksi pitkää riviä sanomalehtimiehiä,
jotka laittoivat papereitaan ja kyniään kuntoon -- siinä oli
kuin jonkinlainen orkesteri. Takana ja yläpuolella oli jälleen
tuolirivejä täynnä valtiollisten yhdistysten ja järjestöjen lukuisia
valtuutettuja, virkailijoita ja sihteerejä, kullakin rinnassaan
seuransa merkkinauha. Moret oli ponnistanut voimiaan ajaakseen
liikkeelle koko puolueen, ja hänen oli todellakin onnistunut
järjestää valtavin mielenosoitus, mitä milloinkaan oli nähty
Lauraniassa. Edustettuina olivat kaikki valtiolliset voimat, jotka
olivat nousseet hallitusta vastaan.
Salissa aaltoili äänekäs puheensorina, jota silloin tällöin
keskeyttivät eläköön-huudot ja isänmaallisia lauluja kaiuttavat
kuorot. Äkkiä tornin kello helähdytti määrälyönnit. Samassa tuokiossa
astui oikeanpuolisesta ovesta lavalle Savrola, saattajinaan Godoy,
Renos, Moret ja joukko muita huomattavia johtajia. Hän tunkeutui
tuolirivin ohitse, kunnes joutui pöytää lähimmälle tuolille,
mihin istuutui katsellen rauhallisesti ympärilleen. Nyt kajahti
sekasointuinen huutomyrsky, missä jokaisella tuntui olevan eri
mielipide. Toisin ajoin kuului siltä kuin olisivat kaikki hurranneet;
toisin ajoin pääsi ulvonta ja rääkynä voitolle. Kokous olikin
jakaantunut melkein tasan. Uudistuspuolueen äärimmäiset piirit, jotka
pitivät Savrolan tanssiaiskäyntiä mitä julkeimpana kavalluksena,
ulvoivat raivoissaan; maltillisemmat hurrasivat pitäen häntä
miehenä, johon varmimmin saattoi turvautua sisäisten levottomuuksien
aikana. Edustajat ja virkailijat, jotka olivat sijoittuneet lavan
tuoliriveille, pysyivät äänettöminä ja nyrpeinä ikäänkuin miehet,
jotka odottavat selitystä, uskomatta sitä riittäväksi.
Lopulta huudot taukosivat. Godoy, joka toimi puheenjohtajana,
nousi ja piti lyhyen puheen, jossa hän varoi vihjaamasta Savrolaan
ärsyttävällä tavalla, rajoittuen selittämään vain liikkeen
edistymistä. Hän puhui hyvin ja selvästi, mutta kukaan ei halunnut
kuunnella häntä, ja kaikki huokasivat helpotuksesta, kun hän kehotti
"johtajaamme" Savrolaa puhumaan kokoukselle. Tämä oli keskustellut
välinpitämättömänä oikealla puolellaan istuvan valtuutetun
kanssa; nyt hän kääntyi nopeasti yleisöön päin ja nousi. Tällöin
muuan sinipukuinen mies, joka kuului samoin vaatetettuun pieneen
ryhmään, karjaisi: "Petturi ja liehittelijä!" Huutoon yhtyi satoja
ääniä; kajahti taasen ulvontamyrsky; toiset hurrasivat laimeasti.
Vastaanotto oli varsin vähän lupaava. Moret katseli ympärilleen aivan
epätoivoisena.
Kuumuudesta ja ahdingosta huolimatta Lucil ei saattanut kääntää
katsettaan Savrolasta. Hän voi nähdä, että tämä värisi tuhahdutetusta
kiihkosta. Mielenmaltti oli pikemminkin vain pakollista; väkijoukot
panivat hänen verensä liikkeelle, ja noustessaan hän ei kyennyt
enää säilyttämään naamiotaan. Hän näytti melkein kauhistavalta
odottaessaan siinä mielenosoitusryöppyä vastassa, uhman kuvastuessa
jokaisesta piirteestä hänen kalpeissa, vakavissa kasvoissaan ja
päättäväisessä ryhdissään. Sitten hän alkoi puhua, mutta sanoja
ei voinut ensin erottaa sinipukuisen miehen ja tämän ystävien
herkeämättömän ulvonnan vuoksi. Kun hurjaa mellakkaa oli kestänyt
viiden minuutin ajan, pääsi lopulta kuulijakunnan uteliaisuus
voitolle kaikista muista tunteista, ja yleisö alkoi vähitellen vaieta
kuullakseen, mitä johtajalla oli sanottavaa.
Savrola aloitti uudelleen. Vaikka hän puhuikin varsin rauhallisesti
ja verkalleen, kantautuivat hänen sanansa kuitenkin salin etäisimpään
soppeen. Hän ilmaisi tai kenties vain teeskenteli alussa lievää
hermostuneisuutta, ja silloin ja tällöin hän pysähtyi keskellä
lausetta ikäänkuin sanoja etsien. Hän sanoi kummastelevansa moista
vastaanottoa, Nyt, kun päämäärä oli niin pian saavutettavissa,
hän ei ollut odottanut, että Lauranian asukkaat muuttaisivat
mieltään. Sinipukuinen mies alkoi ulvoa inhottavaa huutoaan. Syntyi
jälleen melskettä, mutta enemmistö halusi nyt kuunnella, ja pian
oli hiljaisuus palautunut. Savrola jatkoi. Hän palautti lyhyesti
mieliin viime sodan tapahtumat: kuinka he olivat saaneet taistella
luodakseen puolueen; kuinka hurjan vastarinnan he olivat kohdanneet
ja voittaneet; minkä menestyksen he olivat saavuttaneet uhatessaan
tarttua aseisiin; kuinka presidentti oli luvannut heille vapaan
parlamentin; miten heitä oli petetty; kuinka sotaväki oli ampunut
kansaa. Hänen vakavat, ajatusrikkaat sanansa herättivät hyväksymisen
sorinaa. Nämä olivat sellaisia tapahtumia, joissa kuulijat olivat
olleet osallisina, ja heitä huvitti saada ne palautetuksi muistiin.
Sitten hän ryhtyi puhumaan lähetystöstä ja siitä ylenkatseellisesta
tavasta, millä presidentti oli katsonut voivansa kohdella
kansalaisten valtuuttamia edustajia. "Petturi ja liehijä!" karjaisi
sinipukuinen mies kuuluvasti mutta siihen ei tullut mitään
vastakaikua. "Ja", virkkoi Savrola, "tahdon vielä kiinnittää
huomionne tähän asiaan. Ei ole riittänyt vielä sekään, että
sanomalehdistö on kuristettu, että kansaa ammutaan kuoliaaksi ja
perustuslait kumotaan, vaan yksinpä silloinkin, kun me epäämättömän
oikeutemme nojassa kokoonnumme tänne pohtimaan valtion asioita
ja päättämään yleisistä kysymyksistämme, vielä silloinkin meidän
toimintaamme keskeyttävät hallituksen palkatut kätyrit" -- hän
katsahti sinipukuiseen päin, ja nyt syntyi vihan sorinaa --
"jotka herjahuudoillaan eivät loukkaa vain minua itseäni, vapaata
lauranialaista, vaan myöskin teitä, tänne kerääntyneitä kansalaisia,
jotka olette kutsuneet minut esittämään teille mielipiteitäni". Tämä
sai kuulijakunnan paukuttamaan suosionosoituksiaan ja hurjistuneita
katseita suuntautui keskeyttäjiin, jotka kuitenkin olivat jo
huomaamattomasti hajaantuneet väkijoukkoon. "Moisesta menettelystä
huolimatta", jatkoi Savrola, "ja uhmaten kaikkea vastarintaa,
tapahtui se sitten lahjuksien tai luotien voimalla, ostettujen
hurraajien tai palkatun ja tunnottoman sotaväen avulla, on se suuri
asia, jota me olemme täällä kannattamassa, kuitenkin edistynyt ja
edistyy edistymistään, kunnes lopulta meidän vanha vapautemme on
saavutettu ja sen riistäjät joutuneet rangaistuksen alaisiksi."
Salissa kaikui joka taholta voimakkaita suosionhuutoja. Hänen äänensä
oli tasainen eikä suinkaan kova, mutta sanat ilmaisivat säikkymätöntä
päättäväisyyttä.
Ja sitten, saatuaan kuulijakunnan valtaansa, hän kohdisti
ivailukykynsä presidenttiin ja tämän ammattiveljiin. Jokainen
sukkeluus otettiin vastaan hurraten ja nauraen. Hän puhui Louvet'stä,
tämän miehuullisuudesta ja luottamuksesta kansaa kohtaan. Kenties,
hän sanoi, ei ollutkaan hullumpaa, että ulkoministeriössä majaili
"ahmatti" ja sisäministeriössä "kotikissa", joka pelkäsi lähteä
öiseen aikaan kansalaistensa keskuuteen. Louvet soveltuikin
oivallisesti pilkattavaksi; kansa vihasi häntä, halveksien hänen
pelkuruuttaan, ja ilkamoi hänelle aina. Savrola jatkoi. Hän
kuvaili presidentin tarrautuvan virkaansa, mitä tahansa se maksoi
hänelle tai muille. Kääntääkseen kansan huomion toiminnastaan ja
mielivaltaisesta hallituksestaan omassa maassa tyranni oli koettanut
tuottaa rettelöitä ulkomailla, ja hän oli siinä onnistunut paremmin
kuin oli toivonutkaan. Maa oli nyt joutunut riitaan suurvallan
kanssa, riitaan, josta sillä ei ollut mitään voitettavissa, mutta
kyllä kaikki menetettävissä. Laivasto ja sotaväki oli lähetettävä
liikkeelle valtion kustannuksella; heidän omaisuutensa oli vaarassa;
kenties käytäisiin uhraamaan heidän soturiensa ja merimiestensä
henkiä. Ja minkä tähden? Jotta Antonio Molara voisi tehdä kuten oli
julistanut tekevänsä: saisi kuolla valtion päämiehenä. Se oli huonoa
pilaa. Mutta olkoon hän varuillaan; usein oli totuuden sana lausuttu
leikillä. -- Jälleen nousi hurja sorina.
Lucil kuunteli kuin tenhottuna. Kun Savrola oli noussut tuon suuren
väkijoukon ulvoessa ja viheltäessä, silloin hänessä oli herännyt
myötätunto vastustajaansa kohtaan, olipa hän pelännyt tämän
hengenkin puolesta ja ihmetellyt sitä suurta rohkeutta, joka sai
hänet yrittämään niin mahdottomalta näyttävää tekoa kuin moisen
kuulijakunnan voittamista. Sikäli kuin Savrola oli alkanut päästä
voitolle ja saavuttaa hyväksymistä, hän oli iloinnut tämän puolesta;
jokainen eläköön-huuto oli herättänyt hänessä mielihyvän tunteen.
Hän oli äänetönnä yhtynyt siihen paheksumiseen, jota joukko oli
osoittanut Sorrenton poliisikätyreitä kohtaan. Nyt puhuja kävi
hänen omaa miestänsä vastaan; ja silti hän tuskin tunsi mitään,
vastustuksentunnetta.
Savrola lopetti ministerikysymyksen ylenkatseellisen ivallisena,
kuulijakunnan vakavasti kannattamana ja yleisen mielipiteen
aallonharjalle kohonneena. Nyt heidän täytyi, hän sanoi, käsitellä
korkeampia asioita. Hän kutsui kuulijat tarkastamaan ihanteita,
joita he tavoittelivat. Nostettuaan heidän luontonsa hän hillitsi
sitä raivon ja innostuksen purkausta, johon heidän teki mieli
antautua. Kun hän puhui onnellisuuden toiveista, joita kurjimmillakin
ihmisolennoilla oli oikeus helliä, silloin vallitsi kautta salin
hiljaisuus, jonka keskeytti vain puhujan vakava, sointuva ääni,
tunkeutuen jokaisen sydämeen. Enemmän kuin kolmen neljännestunnin
ajan hän pohti yhteiskunnallisia ja taloudellisia parannuksia.
Tervettä käytännöllistä järkeä välähteli monesta onnistuneesta
esimerkistä, monesta sukkelasta vertauksesta, monesta ylevästä ja
kirkkaasta ajatuksesta.
"Kun katselen tätä ihanaa maata, joka on meidän ja jonka
esi-isämme omistivat ennen meitä, kun katselen sen sinisiä järviä
ja lumihuippuisia vuoria, sen hyvinvoipia kyliä ja varakkaita
kaupunkeja, sen hopeisia virtoja ja kultaisia vainioita, silloin
kummastelen kohtalon ivaa, joka on luonut niin kauniin maiseman ylle
sotilasmielivallan synkän varjon."
Ahdinkoon asti täyttyneestä salista kohosi jälleen kohtalokas
päättäväisyyden sorina. Hän oli hillinnyt innostusta kokonaisen
tunnin ajan. Höyry oli kaiken aikaa noussut. Kakki etsivät
mielessään jotakin, minkä avulla saattaisivat huojentaa tunteitaan,
tuoda julki sen yksilöllisen päättäväisyyden, joka oli vallannut
jokaisen erikseen. Kautta koko salin vallitsi vain yksi mieli.
Hänen intohimonsa, hänen mielenliikutuksensa, hänen sielunsa tuntui
siirtyneen noihin seitsemään tuhanteen ihmiseen, jotka kuuntelivat
hänen sanojaan, ja jokainen innosti omasta puolestaan toistansa.
Sitten hän päästi heidät lopulta valloilleen. Ensimmäistä kertaa
hän korotti ääntään, ja kaikuvin, voimakkain, läpitunkevin
sanoin, jotka saivat kuulijat värisemään, hän ryhtyi lopettamaan
puhettaan. Tämä muutos vaikutti sähkön lailla. Jokainen lyhyt lause
nostatti riemuhuutoja. Kuulijakunnan kiihko kävi kuvaamattomaksi.
Se tempasi jokaisen valtaansa. Tuo väkevä innostuksen ryöppy vei
Lucilinkin vastustamattomasti mukaansa; hänen omat etunsa, hänen
tarkoituksensa, hänen pyrkimyksensä, hänen miehensä, kaikki unohtui.
Puhujan lauseet venyivät pitemmiksi, vyöryvämmiksi ja kaikuvammiksi.
Lopulta hän pääsi viimeiseen noita yhteen kerääviä lauseita, jotka
kasaavat todisteen toisensa päälle kuten Pelionin Ossan laelle.
Kaikki viittasi peruuttamattomaan loppuun. Ihmiset havaitsivat sen
lähenevän, ja kun viimeiset sanat kajahtivat, tervehdittiin niitä
hyväksymisen jylinällä.
Sitten hän istuutui, joi hiukan vettä ja painoi kädellään otsaansa.
Jännitys oli ollut hirveä. Häntä kouristi oma mielenliikutus;
jokainen suoni hänen ruumiissaan tykytti; hikeä valui virtanaan,
ja melkein hänen täytyi haukkoa ilmaa. Viiden minuutin ajan
jokainen huusi hurjasti; lavalla valtuutetut nousivat tuoleilleen
ja heiluttivat käsivarsiaan. Hänen vihjauksestaan olisi koko lauma
rynnännyt ulos kadulle ja marssinut vaikka palatsia vastaan; ja monta
luotia olisivat Sorrenton tarkoin sijoittamat sotamiehet saaneet
lennättää, ennenkuin kansa olisi tyyntynyt tajuamaan elämän kurjaa
todellisuutta.
Moret'n ja Codoyn ehdottamat päätökset hyväksyttiin
huutoäänestyksellä. Savrola kääntyi ensiksi mainitun puoleen. "No
niin, Louis, minä olin oikeassa. Miltä kuului? Pidän itse viimeisistä
sanoista. Tämä on paras puhe, minkä olen koskaan pitänyt."
Moret katseli häntä kuin Jumalaa. "Loistavaa"! hän sanoi. "Sinä olet
pelastanut kaiken."
Ja nyt kokous alkoi hajaantua. Savrola astui eräälle sivuovelle
ja otti pienessä odotussuojassa vastaan kaikkien tärkeimpien
kannattajiensa ja ystäviensä onnittelut. Lucilin tempasi tungos
mukaansa. Hetken kuluttua syntyi kova puristus. Hänen edessään seisoi
kaksi muukalaiselta näyttävää miestä, jotka puhelivat matalalla
äänellä.
"Rohkeita sanoja, Karl", virkkoi toinen.
"Ah", vastasi toinen, "me tarvitsemme tekoja. Hän on tätä nykyä hyvä
työase; vielä koittaa aika jolloin tarvitsemme terävämmän."
"Hänellä on suuri mahti."
"On kyllä, mutta hän ei ole meidän miehiämme. Hänessä ei tapaa mitään
myötätuntoa meidän asiaamme kohtaan. Mitä hän välittäisi omaisuuden
yhteisyydestä?"
"Minä puolestani", sanoi ensimmäinen mies ilkeästi nauraen, "olen
aina ollut enemmän mieltynyt aatteeseen vaimojen yhteisomistuksesta."
"Niin, se on myöskin muuan osa seuran suurta suunnitelmaa."
"Kun rupeat niitä jakelemaan, Karl, niin merkitse minut
presidentinrouvan osakkaaksi."
Hän nauraa hörötti törkeästi. Lucilia värisytti. Tässä oli niitä
voimia suuren demokratian takana ja alapuolella, joista hänen
miehensä oli puhunut.
Ihmisvirta alkoi jälleen liikkua. Muuan pyörre kuljetti Lucilin
sivukadulle sen oven puolelle, mistä Savrolan oli määrä poistua.
Kirkas kaasulamppu saattoi kaiken selvästi näkyviin. Lopulta hän
ilmestyi portaille, joiden juurelle oli jo ajettu vaunut häntä
noutamaan. Ahdas katu oli täynnä kansaa; puristus oli ankara.
XI LUKU
Yön hetkinä