hansikkaan, joka oli pudonnut lattialle. Jokainen nousi, ja seurue
hajaantui. Kun Savrola asteli Lucilin kera takaisin halliin, he
kulkivat puutarhaan johtavan avoimen käytävän ohitse. Lukematon määrä
salaperäisiä tulia viitoitti kukkalavoja tai riippui köynnöksinä
puista. Polut olivat peitetyt punaisella veralla; viileä leyhkä
hyväili heidän kasvojaan. Lucil seisahtui.
"Mikä ihana yö!"
Kehotus oli ilmeinen. Lucil oli sittenkin halunnut päästä puhumaan
hänen kanssaan. Kuinka hän oikein menettelikään saapuessaan --
perustuslaillisista syistä.
"Lähdemmekö ulos?" hän kysyi.
Lucil suostui, ja he tulivat pengermälle.
VIII LUKU
Tähtien tuikkeessa
Yö oli aivan äänetön. Leppeä leyhkä ei ollut kyllin voimakas
liikutellakseen edes hentoja palmuja, joita kohosi joka taholla
ja joiden ääriviivat, kaartuen ympäröivän lehvikön yläpuolelle,
kehystivät tähditettyä taivasta. Palatsi sijaitsi korkealla kummulla,
ja puutarha vietti länsipuolella mereen päin. Pengermän päässä oli
kivipenkki.
"Istukaamme tähän", virkkoi Lucil. He istuutuivat. Valssin unelmoivat
sävelet keinuivat kuin etäisenä säestyksenä heidän ajatuksilleen.
Palatsin ikkunat leimusivat valoa ja johtivat mieleen loiston,
kimmellyksen ja kuumuuden; puutarhassa oli kaikkialla hiljaista ja
viileätä.
"Miksi te pilkkaatte kunniaa?" kysyi Lucil ajatellen katkennutta
keskustelua.
"Koska sillä ei ole mitään todellista perustaa, ei mitään
peruuttamatonta vahvistusta. Sen lait muuttuvat alituiseen ajan ja
paikan mukaan. Jonakin aikana pidetään kunniakkaampana surmata mies,
jota on loukannut, kuin tarjota hänelle hyvitystä; toisena aikana on
tärkeämpää maksaa kilpa-ajovetonsa kuin lihakaupanlaskunsa. Taiteen
tavoin se vaihtelee ihmisoikkujen mukaan, ja taiteen lailla se
aiheutuu ylellisyydestä ja yltäkylläisyydestä."
"Mutta miksi te väitätte kauneudella ja kunniallisuudella olevan
korkeamman alkuperän?"
"Siksi että minne hyvänsä olenkin luonut katseeni, niin aina olen
nähnyt, että kaikki seikat ovat alituiseen alistetut ikuisen
soveltuvaisuuden normaalimitan alaisiksi ja että oikeus pääsee
voitolle vääryydestä, totuus petoksesta, kauneus rumuudesta.
_Soveltuvaisuus_ on yleinen lausuma! Tämän ohjeen mukaan
arvosteltuina taiteella ja kunnialla on varsin vähän arvoa."
"Mutta onko näiden seikkojen laita niin?" Lucil kysyi kummastellen.
"Epäilemättä on olemassa monta poikkeustakin."
"Luonto ei ota koskaan huomioon yksilöä; se välittää vain lajin
keskimääräisestä soveltuvaisuudesta. Ajatelkaa kuolleisuustilastoa.
Kuinka tarkkaa se onkaan: se ilmaisee kuukaudelleen, mitä ihmiset
saattavat odottaa elämältä, eikä se kuitenkaan ilmoita ihmiselle
mitään. Me emme voi sanoa, että kelpo mies voittaa aina lurjuksen;
mutta evolutionisti ei epäröi vakuuttaa, että korkeimpia ihanteita
kannattava kansakunta menestyy."
"Ellei", huomautti Lucil, "jokin toinen kansa, jolla on alhaisemmat
ihanteet, mutta voimakkaammat aseet, tule väliin."
"No, silloinkin voima on vain muuan muoto soveltuvaisuutta; pidän
sitä alhaisena muotona, mutta kuitenkin ruumiillinen voima sisältää
inhimillisen edistyksen aineksia. Tämä on vain esimerkki; meidän
täytyy laajentaa katsantokantaamme. Luonto ei ota huomioon yksityisiä
lajeja. Tahdomme nyt vain väittää, että siveellisen soveltuvaisuuden
omistavat elimistöt kohoavat lopullisesti niiden yläpuolelle, joiden
hyve on fyysillistä laatua. Kuinka monta kertaa onkaan sivistys --
tarkoitan yhteiskunnallista tilaa, missä siveellinen voima alkaa
vapautua ruumiillisen voiman tyranniasta -- kavunnut edistyksen
tikkaita ja sitten tullut kiskotuksi maahan? Kenties monta sataa
kertaa yksistään tässä maailmassa. Mutta liikevoima, pyrkimys
ylöspäin, on ollut muuttumaton. Kehitysoppi ei sano 'aina' vaan
'lopullisesti'. No niin, lopullisesti sivistys on kavunnut ylöspäin
raakalaisuuden ulottuman ulkopuolelle. Korkeammat ihanteet ovat
päässeet pinnalle suuremman kantovoimansa avulla."
"Miksi te oletatte, että tämä voitto on pysyväinen? Mistä tiedätte,
etteivät suhteet muutu päinvastaisiksi, kuten kaikki muutkin ovat
tehneet?"
"Koska meillä on puolellamme voima yhtä hyvin kuin siveellinen
ylemmyys."
"Ehkä roomalaisetkin ajattelivat samoin ollessaan valtansa
kukkuloilla."
"Varsin mahdollista, mutta perusteettomasti. He saattoivat
äärimmäisessä hädässä turvautua vain miekkoihinsa; ja veltoiksi
käytyään he eivät kyenneet enää niitä heiluttamaan."
"Entä meidän aikamme sivistys?"
"Oh, meillä on toisia aseita. Kun me olemme suvustamme huonontuneet,
kuten kerran täytyy tapahtua, -- kun olemme menettäneet sisäisen
ylemmyytemme, ja toiset rodut, luonnon lain mukaan, astuvat esiin
vallatakseen meidän paikkamme, silloin turvaudumme näihin aseisiin.
Moraali meiltä on mennyt, mutta konekiväärit ovat vielä jäljellä.
Veltostunut ja vapiseva Eurooppa pyyhkäisee tieteellisen koneiston
avulla maan päältä ne voimakkaat raakalaiset, jotka käyvät sen
kimppuun."
"Onko se siveellisen ylemmyyden voittoa?"
"Ensinnä se olisi, sillä sivistyksen hyveet ovat korkeampaa laatua
kuin raakalaisuuden. Ystävällisyys on parempaa kuin rohkeus, ja
armeliaisuus merkitsee enemmän kuin voima. Mutta lopulta vallitseva
rotu degeneroituu, ja koska ei ole toista sen sijalle astumassa,
niin degeneroitumisen täytyy jatkua. Se on tuota vanhaa taistelua
elinvoimaisuuden ja rappeutumisen, energian ja toimettomuuden
välillä; se taistelu päättyy aina äänettömyyteen. Emmekä me voisikaan
odottaa, että inhimillinen kehitys olisi loppumaton. On vain ajan
kysymys, milloin planeetta käy sopimattomaksi ylläpitämään elämää
pinnallaan."
"Mutta te sanoitte, että lopullisesti soveltuvaisuuden täytyy päästä
voitolle."
"Niin, suhteellisesta soveltumattomuudesta. Mutta rappeutuminen
on käsittävä kaikki, voittajat ja voitetut. Elämän tuli sammuu,
elinvoimaisuus häipyy."
"Kenties tässä maailmassa."
"Jokaisessa maailmassa. Koko maailmankaikkeus jäähtyy, toisin sanoen
kuolee, ja sen jäähtyessä elämä käy tuokion ajaksi mahdolliseksi
sen pallojen pinnalla ja luo omituisia ilmiöitä. Ja sitten tulee
loppu; maailmankaikkeus kuolee ja haudataan lopullisen olemattomuuden
kylmään pimeyteen."
"Mitä siis hyödyttävä kaikki ponnistukset?"
"Jumala sen tietää", virkkoi Savrola kyynillisesti, "mutta voin
kuvitella, että olisi verraten mielenkiintoista seurata tämän draaman
kulkua."
"Ja kuitenkin te uskotte ikuiseen ihanteeseen sellaisista seikoista
kuin kauneudesta ja hyveestä puhuttaessa."
"Uskon, että soveltuvaisuuden etevämmyys suhteellisen
soveltumattomuuden rinnalla on aineen suuria lakeja. Tarkoitan
sillä kaikenlaista soveltuvaisuutta -- siveellistä, ruumiillista,
matemaattista."
"Matemaattista!"
"Aivan niin; maailmat ovat olemassa vain oikeihin matemaattisiin
lakeihin sopeutuessaan. Siinä on muuan suuri todistus siitä,
että matematiikka on löydetty eikä keksitty. Planeetat kulkevat
säännöllisesti määrättyjen välimatkain päässä auringosta.
Evoluutio-oppi arvelee, että ne, jotka eivät noudata näitä lakeja,
tuhoutuvat törmäämällä yhteen ja sulautuvat toisiinsa. Siinä on
periaate sopivimman voitosta koko maailmankaikkeuteen toteutettuna."
Lucil jäi äänettömäksi. Hän jatkoi: "Sanokaamme, että alussa oli
olemassa kaksi tekijää, aine, jota elähytti halu elää, ja ikuinen
ihanne; suuri tekijä ja suuri arvostelija. Juuri näiden kahden
keskinäisestä ja vastakkaisesta toiminnasta johtuu kaikki kehitys,
kaikki elämän muodot. Kuta enemmän elämisen halun ilmaukset lähenevät
soveltuvaisuuden ikuista normaalimittaa, sitä paremmin se onnistuu."
"Minä tahtoisin lisätä kolmannenkin", virkkoi Lucil, "suuren Olion,
joka luo kaikkiin elämän muotoihin halun saavuttaa ihanteen ja
opettaa niille, millä keinoin ne onnistuvat siinä".
"Miellyttävää on", vastasi Savrola, "ajatella, että sellainen Olio
on olemassa hyväksymässä meidän voittomme, kannustamassa meitä
ponnistuksissa ja valaisemassa tietämme; mutta ei ole tieteellisesti
tai loogisesti välttämätöntä olettaa sellaista, sen jälkeen kuin
mainitsemani kaksi tekijää ovat työssä".
"Epäilemättä tietoisuuden sellaisen yli-inhimillisen ihanteen
olemassaolosta on täytynyt tulla ulkoapäin."
"Ei suinkaan; se vaisto, jota me nimitämme omaksitunnoksi, on
syntynyt kokemuksesta, kuten kaikki muukin tuntemus."
"Kuinka se olisi mahdollista?"
"Ajattelen sitä seuraavasti. Kun ihmisrotu alkoi kohota pimeästä
alkuperästään ja puolittain eläimelliset, puolittain inhimilliset
oliot rupesivat liikkumaan maan päällä, ei täällä ollut mitään
käsitystä oikeudesta, kunniallisuudesta tai hyveistä, vain vaikuttava
voima, jota saatamme sanoa 'elämishaluksi'. Sitten kenties muutamat
noista ihmisen varhaisista esivanhemmista rupesivat keskinäisen
turvallisuuden vuoksi ryhmittymään kaksittain tai kolmittain. Niin
oli tehty ensimmäinen liitto; nämä yhdistymät menestyivät, missä
erillään elävät yksilöt joutuivat tappiolle. Liittymiskyky osoittausi
yhdeksi soveltuvaisuuden alkuaineksista. Yhdistymät jäivät eloon vain
luonnollisen valinnan avulla. Siten ihmisestä tuli yhteiskunta-eläin.
Vähitellen nuo pienet yhteiskunnat kävivät suuremmiksi.
"Kehityttiin perheestä heimoihin ja heimoista kansoihin ja aina
huomattiin, että kuta paremmin yhdistyttiin, sitä paremmin
onnistuttiin. Mistä tämä liittymisjärjestelmä sitten riippui? Se
riippui siitä, että jäsenet pysyivät toisilleen uskollisina ja
ottivat huomioon rehellisyyden, oikeuden ja muut hyveet. Ainoastaan
ne, joissa nämä kyvyt valitsivat, saattoivat yhdistyä, ja siten vain
suhteellisesti rehelliset ihmiset säilyivät. Tämä menettely toistui
lukemattomia kertoja määrättömien aikojen kuluessa. Joka askeleelta
rotu edistyi, ja joka askeleelta alettiin yhä selvemmin tajuta
todellinen syy. Rehellisyys ja oikeus ovat liittyneet yhteen meidän
rakenteessamme ja muodostavat erottamattoman osan luonnettamme. Vain
vaivoin me saamme tukahutetuksi moiset ikävät taipumukset."
"Ettekö sitten usko Jumalaa olevan olemassa?"
"Sellaista en ole sanonut", virkkoi Savrola. "Pohdin vain meidän
olemassaoloamme yhdeltä näkökohdalta, nimittäin järjelliseltä. Moni
ajattelee, että järjen ja uskon, tieteen ja uskonnon täytyy olla
ainaisessa erossa ja että toisen tunnustaessamme meidän täytyy
kieltää toinen. Me näemme vain lyhyen matkan, ehkä me siitä syystä
ajattelemme, että niiden viivat ovat yhdensuuntaisia eivätkä koskaan
pääse koskettamaan toisiaan. Omasta puolestani olen aina toivonut,
että jossakin vastaisuuden perspektiivissä on olemassa kohta, missä
kaikki ihmispyrkimysten urat lopullisesti yhtyvät."
"Ja te uskotte sen, mitä nyt olette sanonut?"
"En", hän vastasi, "epäuskossa ei ole mitään uskoa, sanokoot
runoilijat mitä tahansa. Ennenkuin ratkaisemme olemassaolon
arvoituksen, meidän täytyy todeta, että olemme ensinkään olemassa. Se
on kummallinen arvoitus, eikö totta?"
"Siihen saamme vastauksen kuollessamme."
"Jos ajattelisin niin", lausui Savrola, "niin surmaisin itseni jo
tänä yönä vastustamattomasta uteliaisuudesta".
Hän vaikeni ja katsahti tähtiin, jotka kimmelsivät kirkkaina
yläpuolella. Lucil seurasi hänen katsettaan. "Pidättekö tähdistä?"
hän kysyi.
"Rakastan niitä", Savrola vastasi; "ne ovat ihania".
"Kenties teidän kohtalonne on kirjoitettuna niissä."
"Olen aina ihaillut ihmisen rohkeutta ajatella, että Korkein Voima
kuvaisi taivaalle hänen typerän tulevaisuutensa yksityiskohdat ja
että hänen avioliittonsa, vastoinkäymisensä ja rikoksensa olisivat
piirretyt aurinkokirjaimin rajattoman avaruuden taustalle. Me olemme
omahyväisiä atomeja."
"Eikö meillä teidän mielestänne ole mitään merkitystä?"
"Elämä on varsin halpaa. Luonnolla ei ole liioiteltua käsitystä
sen arvosta. Minä käsitän oman merkityksettömyyteni, mutta minä
olen filosofinen mikrobi, ja se vain pikemmin tekee asian minulle
huvittavammaksi. Olkoon elämä merkityksetöntä tai ei, eläminen on
minusta hauskaa, on hyvä ajatella tulevaisuutta."
"Ah", virkkoi Lucil kärsimättömästi, "mihin te joudutatte meitä
tulevaisuudessa -- vallankumoustako kohti?"
"Kenties", sanoi Savrola tyynesti.
"Olisitteko te valmis syöksemään maan sisälliseen sotaan?"
"Toivon, ettei tarvitse turvautua niin äärimmäiseen keinoon.
Mahdollisesti täällä sukeutuu katutaisteluja ja muutamat ihmiset
saavat surmansa, mutta --"
"Mutta miksi te saattaisitte heidät sellaiseen?"
"Minä täytän velvollisuuteni ihmisrotua kohtaan murtamalla
sotilasmielivallan. Minusta on vastenmielistä nähdä hallituksen
tukevan itseään vain pistimillä; se on nykyaikaan nurinkurista."
"Hallitus on oikeamielinen ja luja; se pitää yllä lakia ja
järjestystä. Miksi te kävisitte sen kimppuun vain siitä syystä, ettei
se ole sopusoinnussa teidän teorioittenne kanssa?"
"Minun teorioitteni!" sanoi Savrola. "Senkö nimen te annatte
sotamiesriveille, jotka vartioivat tätä palatsia panostetuin
kiväärein, tai keihäsratsuväelle, jonka näin viikko sitten
seivästävän ihmisiä tuolla aukiolla?"
Hänen äänensä oli käynyt omituisen kiivaaksi, ja hänen tapansa
värisytti Lucilia. "Te tuhoatte meidät", tämä virkkoi heikosti.
"En", hän vastasi suurenmoiseen tapaansa, "teitä ei voi koskaan
tuhota. Teidän loistavuutenne ja kauneutenne on aina tekevä teidät
naisista onnellisimmaksi ja puolisonne miehistä onnellisimmaksi."
Hänen suurta sieluaan ei voinut epäillä julkeudesta. Lucil katsahti
häneen, hymyili nopeasti ja ojensi vaistomaisesti kättään. "Me olemme
vastakkaisilla puolilla, mutta me taistelemme sotalakien mukaan.
Toivon, että voimme pysyä ystävinä, vaikka --"
"Olemmekin virallisesti vihollisia", sanoi Savrola täydentäen
lauseen, ja tarttuen ojennettuun käteen hän kumartui sitä
suutelemaan. Tämän jälkeen molemmat olivat äänettömiä ja palasivat
palatsiin astuen pengermää pitkin. Useimmat vieraista olivat jo
poistuneet, eikä Savrola noussut portaita, vaan poistui alaovesta.
Lucil palasi tanssisaliin, missä muutamat nuorekkaat ja uupumattomat
parit yhä karkeloivat. Molara tuli häntä vastaan. "Rakkaani", hän
kysyi, "missä olet viipynyt kaiken aikaa?"
"Puutarhassa", hän vastasi.
"Savrolanko kanssa?"
"Niin."
Presidentti tukahutti tyydytyksen tunteen. "Kertoiko hän sinulle
mitään?" hän tiedusteli.
"Ei mitään", Lucil vastasi, muistaen ensimmäistä kertaa, missä
tarkoituksessa hän oli etsinyt tätä kohtausta; "minun täytyy tavata
hänet uudestaan".
"Aiotko koettaa saada selville hänen valtiolliset aikeensa?" kysyi
Molara levottomana.
"Aion tavata hänet uudestaan", hän vastasi.
"Luotan sinun älyysi", sanoi presidentti, "sinä jos kukaan voit tehdä
sen, rakkaani".
Viimeinen tanssi päättyi ja viimeinen vieras poistui. Perin väsyneenä
ja miettiväisenä Lucil vetäytyi huoneeseensa. Keskustelu Savrolan
kanssa täytti hänen mielensä; tämän vakavuus, innostus, toiveet ja
uskomukset tai oikeammin epäusko, kaikki siirtyivät jälleen sarjana
hänen editseen. Mikä suuri mies hän olikaan! Oliko ihmeellistä, että
ihmiset seurasivat häntä? Hauska olisi kuulla hänen puhuvan huomenna.
Kamarineito saapui auttaakseen häntä riisuutumaan. Tyttö oli
katsellut ylemmältä parvekkeelta ja nähnyt Savrolan. "Oliko hän se
suuri agitaattori?" hän tiedusteli emännältään uteliaana. Hänen
veljensä aikoi huomenna mennä kuulemaan Savrolan puhetta.
"Aikooko hän puhua huomenna?" kysyi Lucil.
"Niin veljeni kertoi", sanoi tyttö; "hän sanoi, että Savrola aikoo
antaa sellaisen löylytyksen, ettei sitä koskaan unohdeta." Tyttö pani
paljon arvoa veljensä sanoihin. Heidän välillään vallitsi lämmin
suhde; tyttö nimittikin häntä vain veljekseen juuri siitä syystä,
että se kuului paremmalta.
Lucil otti iltalehden, joka oli asetettu vuoteelle. Ensimmäisellä
sivulla oli ilmoitus, että seuraavana päivänä pidettäisiin kello
kahdeksan illalla suuri kokous kaupungintalolla. Hän lähetti tytön
pois ja astui akkunan ääreen. Hiljaisena lepäsi kaupunki hänen
edessään; huomenna mies, jonka kanssa hän oli keskustellut, saisi
sen kiihkon kouristuksiin. Hän päätti lähteä kuulemaan puhetta;
kävihän noissa kokouksissa naisiakin; miksi ei hän lähtisi tarkoin
hunnutettuna? Oppisihan siellä joka tapauksessa tuntemaan eräitä
puolia hänen luonteestaan, ja siten hän kykenisi paremmin auttamaan
miestään. Mielessään tämä ajatus, joka tuntui perin lohduttavalta,
hän kävi vuoteeseen.
Presidentti oli juuri nousemassa yläkertaan, kun häntä vastaan tuli
Miguel. "Vieläkö enemmän asioita?" hän kysyi väsyneesti.
"Ei", sanoi sihteeri; "asiat luistavat erinomaisesti".
Molara katsahti häneen äkillistä suuttumusta tuntien, mutta Miguelin
kasvot pysyivät kylminä, joten hän vastasi vain: "Sepä hauskaa", ja
jatkoi matkaansa.
IX LUKU
Amiraali
Moret oli paheksunut Savrolan päätöstä lähteä hovitanssiaisiin, ja
tulos osoitti tämän täysin oikeutetuksi. Jok'ikinen sanomalehti,
ottamatta lukuun niitä, jotka olivat täysin puoluehallinnon vallassa,
tekivät ankarin ja halveksivin sanoin selkoa hänen teostaan, _Aika_
vihjaili, että murina, jolla väkijoukko oli häntä tervehtinyt,
ilmaisi hänen vaikutuksensa olevan vähenemässä yleisön keskuudessa ja
vallankumouksellisen puolueen alkavan hajota. Myöskin se huomautti
lukijoilleen, että merkityksellinen yhteiskunnallinen asema on
aina kannustanut kansanvillitsijän kunnianhimoa, ja selitti, että
presidentin kutsun hyväksymällä Savrola oli paljastanut "halpamaiset
persoonalliset tarkoitusperänsä". Toiset hallituksen äänenkannattajat
ilmaisivat samanlaisia mielipiteitä vieläkin loukkaavammalla tavalla.
"Nuo agitaattorit", sanoi _Hovilainen_, "ovat kaikkina aikoina
maailmanhistoriassa tavoitelleet arvonimiä ja kunnianosoituksia,
ja mahdollisuus päästä korkea-arvoisten säätyhenkilöiden pariin
on jälleen osoittautunut vastustamattomasti houkuttelevan vakavaa
ja taipumatonta kansan miestä." Tämä ylimielinen törkeys, vaikka
tuntuikin harmillisemmalta, ei kuitenkaan ollut niin vaarallista kuin
ne ankarat ja vakavat varoitukset ja vastalauseet, joita julkaistiin
kansanvaltaisessa sanomalehdistössä. Muuan niistä lausui selvin
sanoin, että kansanpuolueen oli pakko etsiä itselleen toinen johtaja,
jos moista menettelyä yhä jatkuisi. "Johtaja, joka ei matelisi
vallanpitäjien jalkain juuressa eikä mielistelisi hienostoa."
Savrola luki nämä arvostelut ylenkatsetta tuntien. Hän oli ottanut
huomioon, että sellaista sanottaisiin, ja oli ehdoin tahdoin
asettautunut sille alttiiksi. Hän tiesi menetelleensä epäviisaasti,
hän tiesi sen jo alun pitäen; eikä hän kuitenkaan katunut
harha-askeltaan. Minkä vuoksi hänen puolueensa saisi määrätä,
kuinka hän järjestäisi yksityiselämänsä? Hän ei luopuisi koskaan
oikeudestaan mennä, minne kulloinkin mieli teki. Tässä tapauksessa
hän oli noudattanut omaa taipumustaan, ja vihamielisyys, minkä
tämä teko oli nostattanut häntä vastaan, oli hinta, jonka hän oli
valmis maksamaan. Muistellessaan puutarhassa sattunutta keskustelua,
hän tunsi, ettei kannattanut katua kauppoja. Mutta vahinko oli
korjattava. Hän tarkasteli uudelleen puheensa luonnosta, sijoitteli
lauseitaan, arvosteli ydinkohtia, keräsi todisteensa ja teki muutamia
lisäyksiä, jotka arveli sopiviksi yleisen mielialan muuttuneeseen
tilaan nähden.
Näissä puuhissa kului aamu. Moret saapui puolipäiväselle. Hän
pidättäysi sanomasta suoraan "Sanoinhan minä sen", mutta hänen
ilmeensä todisti, että vastaisuuden varalta hän tunsi arvostelunsa
perustetuksi järkkymättömälle pohjalle. Nyt hän oli synkkä ja
masennuksissa, pitäen koko asiaa menetettynä. Vain yksi toivo oli
vielä jäljellä; Savrola saattoi lausua kokouksessa pahoittelunsa
ja pyytää kansaa muistamaan hänen entisiä palveluksiaan. Hän
vihjasi tästä johtajalleen, joka nauroi hilpeästi koko ajatukselle.
"Hyvä Louis", hän virkkoi, "semmoisiin en ryhdy. En luovu koskaan
riippumattomuudestani; aion aina mennä minne mielin ja tehdä mitä
haluan, ja ellei siitä pidetä, niin etsittäköön joku toinen hoitamaan
yleisiä asioita." Moret'ta värisytti. Savrola jatkoi: "En aio suoraan
ilmaista sitä heille, mutta tapani saakoon osoittaa, että pelkään
heidän moitteitaan yhtä vähän kuin Molaran vihaa."
"Ehkeivät ne rupea edes kuuntelemaan; olen kuullut sellaistakin
huhuttavan, että kokouksessa osoitettaisiin vihamielisyyttä."
"Oh, minä pakotan heidät kuuntelemaan. Alussa ne kyllä saavat ulvoa,
mutta kyllä ääni muuttuu, ennenkuin olen päässyt kovinkaan pitkälle."
Hänen luottamuksensa tarttui. Moret'n rohkeus elpyi hänen
vaikutuksestaan, ja osaltaan teki tehtäväänsä myöskin pullollinen
oivallista viiniä. Napoleon kolmannen tavoin hän tunsi, että kaikki
oli vielä pelastettavissa.
Sillä välin presidentti oli erinomaisen tyytyväinen suunnitelmansa
ensimmäisiin tuloksiin. Hän ei ollut aavistanut, että Savrolan
suostumus saapua tanssiaisiin aiheuttaisi hänelle niin paljon
epäsuosiota; ja vaikkei se tuottanutkaan hänelle itselleen suurta
kunniaa, niin ainakin se oli odottamattoman tervetullut seikka.
Sitä paitsi, kuten Miguel oli huomauttanut, kaikki luisti varsin
hyvin toisaallakin. Hän oli karaissut sydämensä ja karkoittanut
kaikki arvelut; kova, heltymätön välttämättömyys oli pakottanut
hänet ikävälle tielle, mutta kerran alettuaan hän päätti jatkaa
matkaa. Englannin hallitus asettui päättäväiselle kannalle Afrikan
kysymyksessä. Hänen raju kirjelmänsä ei ollut ratkaissut asiaa, kuten
hän oli toivonut ja odottanutkin; oli käynyt välttämättömäksi tukea
sanoja toiminnalla. Afrikan-satamaa ei saanut jättää suojattomaksi,
laivaston oli viipymättä lähdettävä sinne. Tosin nyt ei ollut
sopiva hetki erota niistä viidestä sotalaivasta, jotka satamassa
ollessaan herättivät kammoa monessa tyytymättömässä; mutta hän
tunsi, että voimakas ulkomaanpolitiikka saavuttaisi suosiota tai
ainakin herättäisi kyllin paljon mielenkiintoa pidättääkseen yleisön
mielen loitolla kotoisesta kiillotustyöstä. Hän tiesi myöskin,
että ulkomailla sattuva onnettomuus jouduttaisi vallankumousta
kotosalla. Oli välttämätöntä menetellä hyvin varovaisesti. Hän tunsi
Suur-Britannian vallan ja mahdollisuudet; hänellä ei ollut mitään
harhaluuloja Lauranian voimiin nähden, hän tiesi maansa jotensakin
heikoksi mahtavan vastustajan rinnalla. Heikkoudessa olikin sen ainoa
voima. Englannin hallitus koettaisi kaikin tavoin välttää taistelua
niin pientä valtiota vastaan (kohtelias Eurooppa sanoisi sellaista
öykkärimäisyydeksi). Se oli uhkarohkeata peliä; kuta pitemmälle hän
uskalsi käydä, sitä paremmin hän suoriutuisi kotosalla, mutta yksi
askel liian kauas johtaisi perikatoon. Se oli perin arkaluontoista
peliä, ja se kävi mitä rasittavimmaksi lujan, taitavankin miehen
tarmolle ja kyvylle.
"Amiraali on saapunut, teidän ylhäisyytenne", ilmoitti Miguel sisään
astuessaan, ja heti hänen kintereillään seurasi lyhyt, punakka mies,
yllään meriupseerin virkapuku.
"Hyvää huomenta, rakas De Mello", huudahti presidentti nousten ja
puristaen tulijan kättä erittäin sydämellisesti. "Olen lopultakin
toimittanut teille purjehdusmääräyksen."
"Hyvä", sanoi De Mello jyrkästi, "olen jo kyllästynyt odottamaan,
milloin teidän agitaattorinne nousevat kapinaan".
"Teitä odottaa vaikea ja jännittävä tehtävä. Miguel, missä on se
salamerkki-sähkösanoman selitys? Ah, kiitos -- katsokaahan amiraali!"
Merimies luki paperin ja vihelsi merkitsevästi. "Tällä kertaa
asia voi mennä pitemmälle kuin toivottekaan, Molara", hän virkkoi
kursailematta.