autio ja sentään tehoava se olikaan! Filosofeiksi itseään nimittävät
narrit olivat koettaneet saada ihmiset oivaltamaan katkeran totuuden.
Hänen filosofiansa lainautui pyhään petokseen -- sen avulla hän
oppi vähentämään tuskiensa merkitystä ja suurentamaan huvitustensa
määrää; se teki elämän miellyttäväksi ja kuoleman sivuseikaksi.
Zeno oli opettanut häntä kestämään vastoinkäymisiä ja Epikuros
nauttimaan huvituksista. Hän lämmitteli onnensa hymyssä ja kohautti
hartioitaan kohtalon rypistäessä otsaansa. Hänen olemassaolonsa --
tai sarja olemassaoloja -- oli ollut miellyttävä. Kaikki, minkä
hän muisti, oli ollut elämisen arvoista. Jos tulevaa elämää oli
olemassa, jos leikki alkaisi uudelleen jossakin muualla, niin
hän ryhtyisi siihen. Hän toivoi kuolemattomuutta, mutta ajatteli
tyhjyyteen raukenemista maltillisin mielin. Sillä välin oli tämä
elämä varsin mielenkiintoinen ongelma. Hänen puheensa -- hän oli
pitänyt useita ja tiesi, ettei mitään hyvää saavuteta ponnistuksitta.
Nuo valmistamattomat puhetaidon voitot olivat syntyneet yksinomaan
kuulijain mielessä, kaunopuheisuuden kukkaset olivat ansarikasveja.
Mistä nyt olisi puhuttava? Sarja savukkeita oli koneellisesti
kulutettu tuhaksi. Savupilven keskellä hän näki mielessään
puheen, joka viilsi syvälle kuulijakunnan sydämiin; ylevä ajatus,
hieno vertaus lausuttuna tuolla virheettömällä kielellä, jonka
oppimattominkin tajuaa ja joka vaikuttaa yksinkertaisimpaankin;
jotakin mikä kohottaisi mielet elämän aineellisista huolista ja
herättäisi tunteet eloon. Hänen ajatuksensa alkoivat pukeutua
sanoiksi, ryhmittyä lauseiksi; hän mutisi itsekseen; oman kielen
poljenta sai hänet valtaansa, vaistomaisesti hän alkoi käyttää
alkusointuja. Ajatus seurasi toistaan, niinkuin virta vyöryy nopeasti
tietään ja valo vaihtuu sen kalvossa. Hän sieppasi paperipalan ja
rupesi kiireisesti tekemään sille muistiinpanoja. Tuo oli hyvä
kohta, eikö sitä voisi tautologian avulla tehostaa? Hän kirjoitti
paperille karkeasti muovaillun lauseen, pyyhki sen pois, siloitteli
sitä ja kirjoitti uudelleen. Ääni miellyttäisi korvaa, ajatus
kiihoittaisi mieltä. Kuinka mielenkiintoista peliä tämä oli! Hänellä
oli aivoissaan kortit, joilla hän aikoi pelata, ja panoksena oli koko
maailma.
Hänen työskennellessään tunnit vierivät edelleen. Emännöitsijä, joka
astui sisään einettä tuomaan, tapasi hänet äänettömänä uurastamassa;
sellaisena hän oli nähnyt herransa ennenkin eikä uskaltanut häiritä
häntä. Koskematon ruoka kylmeni pöydällä, kun kellon osoittimet
siirtyivät edelleen, merkiten ajan säännöllistä kulkua. Sitten hän
nousi ja alkoi, kokonaan omien ajatustensa ja kielensä vallassa,
astella pitkin lattiaa, lyhyin, nopein askelin, puhuen itsekseen
matalalla äänellä ja erittäin pontevasti. Äkkiä hän vaikeni, ja
omituisen rajusti painui käsi pöytään. Siihen puhe loppui.
Läjähdys palautti hänet takaisin arkielämään. Hän oli nälissään ja
väsynyt, ja naurahtaen omalle innostukselleen hän istuutui pöydän
ääreen ja kävi käsiksi laiminlyötyyn ateriaansa.
Kymmenkunta paperiarkkia, täynnä lauseita, tietoja ja numeroita,
oli tuloksena aamupäivän työstä. Ne viruivat pöydällä yhteen
nidottuina, viattomina, vähäpätöisinä paperilappusina; eikä Antonio
Molara, Lauranian tasavallan presidentti, kuitenkaan olisi pelännyt
pommiakaan sen enempää. Eikä hän niin tehden olisi ollut hölmö eikä
raukkakaan.
VII LUKU
Hovitanssiaiset
Lauranian palatsi oli erinomaisen sopiva valtion
seuraelämä-tilaisuuksiin. Yleisiin huvituksiin, joita
perustuslaillinen tottumus kannatti, oli myönnetty runsas määräraha,
ja se teki mahdolliseksi ulottaa tasavallan vieraanvaraisuuden mitä
laajimmaksi ja suurenmoisimmaksi. Kauden ensimmäiset hovitanssiaiset
olivat monessa suhteessa tärkeimmät näistä tilaisuuksista.
Tällöin molempien puolueitten suurmiehet kohtasivat toisensa
ensimmäistä kertaa kesähelteiden jälkeen, ennen syysistuntoja,
ja pääkaupungin loistava hienosto kokoontui jälleen maaseudulta
ja vuoristohuviloistaan palaten. Maku, hienous ja loistavuus
pääsivät yhä suuressa määrin oikeuksiinsa. Hienoin musiikki,
paras samppanja, mitä vaihtelevin ja kuitenkin valituin seurue
olivat illan viehätyksiä. Palatsin avara piha oli kauttaaltaan
jättiläispäivänvarjon peittämä. Käytäviä reunustivat kaartin
jalkaväen rivit, ja välkkyvillä teräspistimillään ne lisäsivät tämän
tilaisuuden loistoa ja turvallisuutta. Kirkkaasti valaistut kadut
olivat täynnä uteliasta rahvasta. Palatsin avara halli, joka aina
teki mahtavan ja suurenmoisen vaikutuksen, tuntui vielä upeammalta,
kun sen täytti heleänvärinen joukko.
Portaikon yläpäässä seisoi presidentti puolisoineen, edellinen
kunniamerkeissä ja tähdissä kimallellen, jälkimmäinen verratonta
kauneutta säteillen. Vieraiden lähetessä muuan adjutantti,
tulipunaiseen ja kultaan verhottu komea olio, tiedusteli heidän
nimeään ja arvoaan ja kuulutti ne sitten isäntäväelle. Monenkirjava
oli seurue, siinä oli edustettuna jokainen Euroopan pääkaupunki,
jok'ikinen maa maailmassa.
Illan merkkivieraana oli Etiopian kuningas, kasa silkkiä ja jalokiviä
mustan, mutta eloisan muodon kehyksenä. Hän saapui varhain -- mutta
omaksi onnettomuudekseen, sillä myöhemmin tullen hän olisi saanut
paremman katsomon tuloaan tarkkaamaan, mutta kenties tämä seikka ei
merkinnyt suuria hänen sivistymättömälle mielelleen.
Diplomaattikunta seurasi pitkänä sarjana. Vaunut toistensa jälkeen
vierivät pääovelle ja tyhjensivät portaille kantamuksensa poliittista
oveluutta puettuna jokaiseen mahdolliseen kullan ja värien
yhdistelmään. Päästyään portaikon yläpäähän Venäjän lähettiläs,
harmaa, mutta kohtelias ylimys, seisahtui ja tehden juhlallisen
kumarruksen suuteli Lucilin ojentamaa kättä.
"Tämä näky on oivallinen kehys verrattomalle jalokivelle", hän mutisi.
"Säteilisikö se yhtä kirkkaana Talvipalatsissa?" kysäisi Lucil
kepeästi.
"Epäilemättä Venäjän pakkasyöt suurentaisivat sen loistavuutta."
"Mutta niin monen muun joukossa se katoaisi."
"Kaikkien muiden joukossa se jäisi kilpailijaa vaille ja ainoaksi
laatuaan."
"Ah", Lucil virkkoi, "minä kammoan julkisuutta, ja mitä
yksinäisyyteen tulee, niin pelkkä ajatuskin saa minut värisemään."
Hän naurahti. Lähettiläs loi häneen ihailevan silmäyksen, ja astuen
väkijoukkoon, joka jo salpasi portaikon pään, hän sai vastaanottaa
lukuisilta ystäviltään onnitteluja, joista hän kiitteli.
"Rouva Tranta", kuulutti adjutantti.
"Hauskaa tavata teidät", virkkoi Lucil. "Kuinka ikävää, ettei
tyttärenne voinut saapua; se on tuottanut suuren pettymyksen monelle."
Täten puhuteltu ruma nainen säteili ihastuksesta, ja nousten
portaita hän tunkeutui parvekkeen marmorikaiteiden ääreen. Hän
tarkasteli myöhemmin tulevia ja lausui peittelemättä huomautuksiaan
heidän puvuistaan ja käytöksestään; myöskin hän lateli jokaisesta
tietoja, jotka olisivat olleet pahansuopia, vaikka eivät olisikaan
olleet sepitettyjä, mutta vaikka hän kertoikin ystävilleen yhtä
ja toista, ei hän kuitenkaan tullut maininneeksi, että hänen oli
täytynyt pakottaa Tranta kirjoittamaan ja uhkaamaan erota presidentin
puolueesta, ellei häntä itseään kutsuttaisi tanssiaisiin, ja
ettei edes moisin keinoin saatu varatuksi kutsua tyttärelle, joka
sukupiirteiden lisäksi oli saanut kannettavakseen vielä ruman
hipiänkin.
Sitten saapui Louvet silmäillen levottomana niitä lukemattomia
kasvoja, jotka tarkastelivat häntä portailta, ja kuvitellen joka
askeleella kohtaavansa pommin tai tikarin. Hän katsahti Luciliin
epäröivästi, mutta tämän hymy tuntui luovan häneen rohkeutta, ja niin
hän sekautui tungokseen.
Nyt läheni kumartaen sir Richard Shalgrove, Englannin lähettiläs,
miellyttävillä ja hilpeillä kasvoillaan viaton ilme, joka
oli täydellinen vastakohta hänen maineelleen. Lauranian ja
Suur-Britannian kiristyneet välit tuntuivat häipyvän tuohon paljon
puhuvaan tervehdykseen. Lucil antautui hetkiseksi keskustelemaan
hänen kanssaan. Hän ei ollut tietävinään juuri mitään. "Ja milloin",
hän kysyi, "me julistamme sodan?"
"Toivottavasti ei ennen kuin minä olen saanut huvin tanssia kolmannen
valssin", vastasi lähettiläs.
"Kuinka harmillista! Minua halutti niin kovin tanssia se teidän
kanssanne."
"Ettekö sitten aio tehdä sitä?" kysyi lähettiläs perin ymmällä.
"Uskallanko minä syöstä kaksi kansakuntaa sotaan valssin vuoksi?"
"Jos teillä on samat vaikuttimet kuin minulla, niin ette suinkaan
epäröisi", vastasi lähettiläs ritarillisesti.
"Mitä, en epäröisi jouduttaa vihollisuuksia! Mitä me olemme tehneet?
Mikä suuri vaikutin teillä on ryhtyäksenne taisteluun?"
"Ei taisteluun -- vaan tanssiin", virkkoi sir Richard menettäen
hiukkasen tavallisesta varmuudestaan.
"Valtiomieheksi te olette todellakin selväpuheinen. Koska olette noin
hyvällä tuulella, niin kertokaa minulle mitä on tapahtunut; onko
vaara uhkaamassa?"
"Vaarako? Ei -- kuinka se olisi mahdollista?" Hän valitsi
kaavalauseen: "Perinnäisesti ystävällisten valtojen kesken
sovinto-oikeus ratkaisee kaikki riita-asiat."
"Ymmärrätte kai", virkkoi Lucil vakavasti ja kokonaan tapaa muuttaen,
"että meidän on otettava huomioon täkäläinen valtiollinen tilanne?
Luja kirjelmä parantaa hallituksen asemaa."
"Minä olen ihan selvästi tuntenut", sanoi lähettiläs itsepäisesti,
"ettei ole ollut mitään vaaraa." Hän ei kuitenkaan maininnut
että H. M. panssarilaiva _Aggressor_ (uppouma 12.000 tonnia,
hevosvoimia 14.000 ja aseistuksena neljä 11-tuumaista tykkiä) höyrysi
kahdeksantoista solmunväliä tunnissa Lauranian tasavallan Afrikan
rannikkoa kohti tai että hän oli itse uurastanut kaiken iltapäivää
sähköttäen salakirjaimin laivoista, varastoista ja sotajoukkojen
liikkeistä. Hän arveli, että siten hän vain ikävystyttäisi emäntäänsä
pelkästään teknillisillä yksityiskohdilla.
Tämän keskustelun aikana oli ihmisvirta herkeämättä noussut
portaikkoa ja koko hallia kiertävälle leveälle parvekkeelle oli
muodostunut tiheä tungos. Oivallinen soittokunta jäi melkein mykäksi
puheensorinan paisuessa; tanssisalin mainiolla lattialla liikkui vain
muutama nuori pari, joiden omat asiat kiinnittivät kokonaan heidän
huomionsa ja karkoittivat mielestä kaikki muut harrastukset. Hallissa
vallitsi odotuksen aiheuttama jännitys; huhu Savrolan aikomuksesta
saapua kutsuihin oli levinnyt laajalle kautta koko Lauranian.
Äkkiä kaikki vaikenivat ja soittokunnan sävelten yli kuului etäistä
huutoa. Yhä äänekkäämmäksi se paisui nopeasti läheten, kunnes ennätti
itse portille; sitten se häipyi, ja hallissa vallitsi äänettömyys.
Oliko hänelle hurrattu vaiko karjuttu? Hälinä oli ollut omituisen
sekava; miehet olivat valmiit veikkaamaan siitä, hänen kasvonsa
antaisivat vastauksen.
Ovet avautuivat ja Savrola astui sisään. Kaikkien katseet
kohdistuivat häneen, mutta hänen kasvonsa eivät ilmaisseet mitään, ja
vedot jäivät ratkaisemattomiksi. Noustessaan verkalleen portaita hän
antoi katseensa kiertää ahdinkoon asti täyttynyttä parveketta ja sitä
reunustavaa loistavaa seuruetta. Hänen käyttämäänsä yksinkertaista
frakkipukua ei koristanut mikään tähti tai kunniamerkki. Tuossa
väriloistossa, tuossa upeiden univormujen vilinässä hän teki
suorastaan synkän vaikutuksen; mutta kuten Rautaherttua Pariisissa
näytti hänkin kaikkien johtajalta, tyyneltä, itseensä luottavalta ja
hillityltä.
Presidentti laskeutui muutaman askelman kuuluisaa vierastaan vastaan.
Molemmat kumarsivat vakavan arvokkaasti.
"Olen iloinen siitä, että olette saapunut", sanoi Molara "se on
sopusoinnussa valtion perimätapojen kanssa."
"Velvollisuus ja halu ovat yhtyneet tietä osoittamaan", vastasi
Savrola, kasvoillaan hymy, jossa ilmeni ivan häivä.
"Eikö väkijoukko tuottanut teille vaikeuksia?" kysyi presidentti
purevasti.
"Oh, ei vaikeuksia, mutta ihmiset ottavat politiikan liian vakavalta
kannalta; he paheksuivat sitä, että minä saavuin teidän palatsiinne."
"Teitte oikein tullessanne", Molara sanoi. "Me, jotka olemme
joutuneet valtiollisiin asioihin, tiedämme, minkä arvoisia he ovat;
maailmanmiehet eivät kiihdy yleisistä asioista eivätkä sivistyneet
taistele lyijypääsauvoilla."
"Minä käytän kernaammin miekkaa", sanoi Savrola miettivästi. Hän oli
ennättänyt portaikon päähän, ja Lucil seisoi hänen edessään. Hän
näytti suurenmoiselta kuin kuningatar; hän oli vertaistaan vailla
naisten joukossa. Otsaa kiertävä hieno tiara saattoi ajattelemaan
valtiutta, ja kansanvaltaisenakin hän kumarsi sille. Lucil ojensi
kätensä; hän tarttui siihen kunnioittavasti ja kohteliaasti, mutta
kosketus saattoi hänet värisemään.
Presidentti valitsi erään lihavan, mutta kuuluisan naisen Lauranian
hienostosta ja lähti astumaan tanssisaliin. Savrola ei tanssinut;
elämässä oli muutamia huvituksia, joita hänen filosofiansa oli
opettanut hänet halveksimaan. Lucilin valtasi Venäjän lähettiläs, ja
hän jäi katselemaan.
Luutnantti Tiro huomasi hänen seisovan yksinään ja lähestyi haluten
päättää heidän poolokeskustelunsa, joka viikkoa aikaisemmin oli
tullut keskeytetyksi. Savrola otti hänet vastaan hymyillen;
hän piti tuosta nuoresta soturista kuten kaikki muutkin. Tiro
oli varustautunut vastaväitteillä; hän suosi väkevää raskasta
pelaajaa, joka pysytteli taustalla eikä antautuisi sattumain
varaan. Huomautettuaan kuinka tärkeätä oli saada Lauranian armeija
kunnollisesti edustetuksi kansainvälisissä kilpailuissa, Savrola
kannatti kevytpainoista miestä, joka lennättäisi pallon suoraan
eturiville ja olisi milloin tahansa valmis ottamaan sen huostaansa.
Siitä sukeusi vilkas keskustelu.
"Missä te olette pelannut pooloa?" kysäisi luutnantti hänen
tuntemustaan kummastellen.
"En ole koskaan pelannut sitä", vastasi Savrola; "mutta olen aina
pitänyt sitä hyvänä harjoituksena upseereille."
Keskustelu siirtyi toisiin asioihin.
"Selittäkääpä minulle", virkkoi suuri demokraatti, "mitä nuo
erilaiset ritarimerkit ovat. Mikä on esimerkiksi tuo sininen, jota
Englannin lähettiläs käyttää?"
"Se on Sukkanauhan ritarikunnan merkki", vastasi luutnantti,
"kaikkein arvokkain Englannissa."
"Vai niin, entä mikä teillä on itsellänne?"
"Minullako! Oh, se on Afrikan-mitali. Minä olin mukana vuosina 86 ja
87." Kuten Savrola oli aavistanut, hän oli tavattomasti mielissään
tästä kysymyksestä.
"Se mahtoi olla omituinen elämys teille, joka olette niin nuori."
"Se oli hemmetin hyvää urheilua", sanoi luutnantti päättäväisesti.
"Olin mukana Langi Talin luona. Minun eskadroonani joutui ajamaan
takaa lähes peninkulman matkan. Keihäs on ihana ase. Englantilaisilla
on Intiassa eräs urheilu, jota he nimittävät sianpistäjäisiksi; en
ole koskaan yrittänyt sitä, mutta kyllä minä tiedän paremmankin."
"No, pian voitte saada toisenkin tilaisuuden. Me näytämme saavan
ikävyyksiä Englannin hallituksen taholta."
"Luuletteko, että sota käy mahdolliseksi?" kysyi nuorukainen
kiihkeästi.
"Tietysti", virkkoi Savrola, "sota kääntäisi kansan huomion
sisäisestä agitaatiosta ja uudistusliikkeestä. Presidentti on ovela
mies. Voimme joutua sotaan. Minä en puolestani tahtoisi ruveta
ennustelemaan; mutta haluaisitteko sitä?"
"Luonnollisesti haluan; se on minun ammattiani. Olen kyllästynyt
maleksimaan sylikoirana tässä palatsissa; kaipaan taasen leiri-elämää
ja satulaa. Sitä paitsi englantilaisia vastaan kannattaa taistella,
kyllä silloin saadaan laukata. Langi Talin luona minulla oli
seurassani eräs heikäläisistä upseereista, muuan luutnantti; hän
saapui katselijana, seikkailuja etsien."
"Miten hänen kävi?"
"Niin, nähkääs, me ajoimme vihollista takaa aina vuorille asti ja
pitelimme sitä aika pahoin. Juuri kun me nelistimme eteenpäin,
näki hän erään joukon pyrkivän muuatta metsikköä kohti ja tahtoi
katkaista siltä tien. Minä sanoin, ettemme ennättäisi; hän veikkasi
kuusi neljää vastaan, että joutuisimme ajoissa perille, ja niin minä
lähetin parven ratsumiehiä -- minä komensin nähkääs eskadroonaa
sinä päivänä. Hän lähti niiden mukaan suoraa päätä -- mutta minä
ikävystytän teitä?"
"Päin vastoin, kuuntelen erittäin mielelläni; entä sitten?"
"Hän oli väärässä; vihollinen pääsi metsään ensiksi ja ampui hänet
aukealle. Meidän miehet toivat hänet takaisin; hän oli saanut
säärensä ison valtimon lävistetyksi; siitä ei tule mikään pitkällinen
juttu. Hän sanoi vain: 'No niin, te voititte, mutta kuinka hemmetissä
te voitte saada maksun, se on minulle käsittämätöntä. Pyytäkää
veljeltäni -- Kuninkaan keihäsväestä.'"
"Ja sitten?"
"Niin, minä en löytänyt valtimoa sitoakseni sen, eikä saapuvilla
ollut yhtään lääkäriä. Hän kuoli -- oivallinen mies!"
Luutnantti vaikeni hiukan häpeissään siitä, että oli jutellut niin
paljon sotaseikkailuistaan. Savrolasta tuntui ikäänkuin hän olisi
katsahtanut uuteen maailmaan, palavamielisen, huolettoman, sotaisan
nuoruuden maailmaan. Hän oli itsekin kyllin nuori tunteakseen jonkin
verran kateutta. Tuo nuorukainen oli nähnyt sellaista, mitä hän ei
ollut itse saanut kokea; hänellä oli kokemuksia, jotka opettivat
hänelle seikkoja, joita Savrola ei ollut milloinkaan saanut oppia.
Heidän elämänsä olivat olleet erilaisia; mutta jonakin päivänä hän
kenties avaisi tuon oudon sodan kirjan ja saisi mieskohtaisen vaaran
eloisassa valaistuksessa lukea sen sisältämiä opetuksia.
Sillä välin tanssi oli seurannut toistaan ja ilta kulunut. Etiopian
kuningas oli poistunut kammoksuen hunnuttomien naisten keveitä
pukuja ja peläten joutuvansa aterioimaan inhoittavien valkoihoisten
parissa. Lähestyen Savrolaa presidentti pyysi tätä johtamaan hänen
puolisonsa illalliselle. Vieraat muodostivat kulkueen; hän tarjosi
käsivartensa Lucilille ja he laskeutuivat portaista. Illallinen
oli oivallinen; samppanja oli kuivaa ja viiriäiset lihavia. Pöytää
koristi kokonainen tulva harvinaisia ja ihania kämmeköitä; Savrolan
ympäristö oli miellyttävä, ja hän istui Lauranian kauneimman naisen
rinnalla, joka hänen tietämättään koetti saada hänet valtoihinsa.
Ensinnä he juttelivat hauskoista joutavuuksista. Presidentti, joka
oli tavoiltaan hienostunut, osoittautui hupaiseksi seuramieheksi
ja taitavaksi keskustelijaksi. Savrola, joka nautti säkenöivästä
keskustelusta, huomasi olevan kerrassaan vaikeata pysytellä
pelkästään virallisen vieraan kannalla, kuten hän tullessaan oli
päättänyt. Viinin, älyn ja kauneuden yhdistyneet voimat pyrkivät
murtamaan hänen vastarintansa; ennenkuin itse tiesikään hän oli jo
yhtynyt haasteluun, tuollaiseen puolittain kyynilliseen, puolittain
vakavaan keskusteluun, mikä on niin luonteenomainen aikakaudelle,
joka kyselee siitä syystä, että epäilee sitä enemmän koska kyselee.
Venäjän lähettiläs oli sanonut palvovansa kauneutta ja kertonut
vierustoverilleen, Ferrolin nuorelle kreivittärelle, että hän piti
tämän opastamista illalliselle uskonnollisena toimituksena.
"Sillä te kai tarkoitatte, että se on teistä ikävää", tämä vastasi.
"En ensinkään; minun uskonnossani eivät juhlamenot ole milloinkaan
ikävystyttäviä; se on juuri sen suurimpia etuja."
"Eikä niitä juuri olekaan muita", sanoi Molara; "te palvotte
epäjumalaa, joka on omaa tekoanne. Jos te jumaloitte kauneutta, niin
teidän jumalattarenne seisoo ihmisoikun epävarmalla alustalla. Eikö
totta, prinsessa?"
Tarentumin prinsessa, joka istui presidentin oikealla puolella,
vastasi, että sekin perusta oli varmempi kuin monen uskonnon pohja.
"Te tarkoitatte, että omassa kokemuksessanne ihmisoikut ovat
osoittautuneet kyllin pysyväisiksi? Sen minä kyllä voin uskoa."
"En suinkaan", prinsessa selitti; "tarkoitan vain sitä, että
kauneuden rakkaus on yleinen kaikille ihmisolennoille."
"Kaikille eläville olennoille", paransi Savrola. "Juuri kasvin
rakkaus synnyttää kukkasen."
"Oh", virkkoi presidentti, "mutta vaikka kauneuden rakkaus saattaakin
olla kestävää laatua, niin kauneus itse voi muuttua. Katsokaahan,
kuinka kaikki vaihtuu, meidän kautemme kauneus ei ole enää
kauneutta seuraavalla kaudella: se, mitä Euroopassa ihaillaan, on
Afrikassa rumaa. Se riippuu pelkästään mielipiteestä, paikallisesta
mielipiteestä. Teidän jumalattarellanne, arvoisa herra, on yhtä monta
muotoa kuin Proteuksella."
"Minä pidän vaihtelusta", sanoi lähettiläs. "Muodon vaihtelevaisuutta
minä pidän jumalattaressa ehdottomana etuna. En välitä siitä, kuinka
monta muotoa saa katsella kunhan ne vain ovat kauniita."
"Mutta", ehätti Lucil sanomaan, "ette te erota toisistaan sitä, mikä
on kaunista, ja sitä, mitä me pidämme kauniina."
"Sellaista erotusta ei olekaan", virkkoi presidentti.
"Meidän ylhäiseen emäntäämme nähden ei todella olekaan", tokaisi
lähettiläs kohteliaasti.
"Mitä on kauneus muuta", selitti Molara, "kuin mitä me valitsemme
ihailtavaksemme?"
"Mekö valitsemme? Onko meillä sellaista valtaa?" kysyi Savrola.
"On tietenkin", vastasi presidentti; "ja joka vuosi me muutamme
ratkaisumme, joka vuosi muoti vaihtuu. Kysykää naisilta. Tarkastakaa
muoteja kolmekymmentä vuotta sitten; niitä pidettiin silloin
kauniina. Ottakaa huomioon kaikki erilaiset maalaussuunnat, jotka
ovat seuranneet toisiaan, tai runouden tai musiikin virtaukset. Sitä
paitsi ei herra de Starnovin jumalatar miellyttäisikään jotakuta
toista, vaikka se hänelle onkin ihana."
"Minä pidän sitäkin todellisena etuna: te saatte minut hetki hetkeltä
yhä enemmän ihastumaan uskontooni. Minä en jumaloi ihanteitani
mainoksen vuoksi", sanoi lähettiläs hymyillen.
"Te tarkastatte kysymystä aineelliselta näkökannalta."
"Pikemmin aineelliselta kuin moraaliselta", virkkoi kreivitär Ferrol.
"Mutta minun jumalattareni henkipalvonnassa moraalittomuus onkin
merkityksetöntä. Sitä paitsi, jos te väitätte meidän makumme
alituiseen muuttuvan, niin minusta tuntuu siltä, että pysyväisyys on
minun uskontoni oleellisin puoli."
"Tuo on paradoksi, joka teidän täytyy selittää", virkkoi, presidentti.
"No niin, te sanotte minun muuttuvan joka päivä, ja jumalattareni
muuttuu myöskin. Tänään ihailen yhdenlaista kauneutta, huomenna
toisenlaista; mutta huomisen koittaessa minä en olekaan enää sama
henkilö. Aivojeni solurakenne on muuttunut; ajatukseni ovat käyneet
toisiksi; vanha minä on tuhoutunut rakastaen omaa ihannettaan;
uudistunut _ego_ aloittaa elämänsä uusin ihantein. Silloin olen aina
kihlautunut kuolemaan saakka."
"Aiotteko selittää, että pysyväisyys on sarja muutoksia? Yhtä hyvin
voitte väittää, että liikunto on sarja pysähdyksiä."
"Minä pysyn uskollisena hetken mielijohteelle."
"Te selitätte minun mielipiteeni toisin sanoin. Kauneus riippuu
ihmisen oikuista ja muuttuu ajan keralla."
"Katsokaa tuota kuvapatsasta", virkkoi Savrola äkkiä, viitaten
suurenmoiseen marmorista veistettyyn Diana-patsaaseen, joka kohosi
salin keskellä sananjalkojen ympäröimänä. "Enemmän kuin kaksi
vuosituhatta on kulunut siitä kun ihmiset ensinnä sanoivat sitä
ihanaksi. Kiellämmekö sitä nytkään?" Kukaan ei vastannut, ja hän
jatkoi: "Siinä on viivojen ja muotojen todellista kauneutta, joka on
ikuista. Muut teidän mainitsemanne seikat, muodit, tyylit, maut, ne
ovat vain meidän puoleltamme onnistuneita taiteen yrityksiä. Taide on
kauneudelle, mitä kunnia kunniallisuudelle, vain luonnoton muunteinen
muoto. Taide ja kunnia kuuluvat hienostolle; kauneus ja kunniallisuus
ovat kyllin hyviä tavalliselle ihmiselle."
Syntyi äänettömyys. Mahdotonta oli olla huomaamatta kansanvaltaista
sävyä; hänen vakavuutensa vaikutti heihin. Molara näytti
levottomalta. Lähettiläs saapui avuksi.
"No niin, minä aion yhä edelleen palvoa kauneuden jumalatarta,
olkoon tämä sitten pysyväinen tai vaihtuvainen" -- hän katsahti
kreivittäreen; "ja osoittaakseni uskollisuuttani minä tarjoan valssin
tuossa ihanassa pyhäkössä, tanssisalissa."