Te tiedätte varsin hyvin, minkä arvoinen minun elämäni olisi
salapoliisin suojeluksetta. Minä muistan vain, kenen kanssa ja kenen
hyväksi kaikki se tapahtui."
"Kenties minä pikaistuin, Miguel, mutta kaikella on rajansa,
yksinpä ys..." Hän aikoi sanoa _ystävien_ kesken, mutta vaikeni,
jolloin Miguel lisäsi täydennykseksi "_rikostoverien_ kesken".
"Samantekevää", sanoi Molara, "miksi sitä nimitätte. Mitä siis
ehdotatte?"
"Filistealaiset", virkkoi Miguel, "tuhosivat Simsonin, mutta ensin
Delilan täytyi leikata hänen tukkansa".
"Tarkoitatteko sitä, että hänen pitäisi pyytää meidän Simsoniamme
hillitsemään kättään?"
"Minun luullakseni se olisi hyödytöntä, mutta jos hänet saataisiin
huonoon valoon --".
"Mutta tuo toinen, hän ei suostuisi. Se tuottaisi hänellekin
ikävyyksiä."
"Eihän hänen tarvitsisi ehdottomasti tietää sitä. Voisihan ehdottaa
toisen syyn lähentelyä varten. Se tulisi hänelle aivan yllätyksenä."
"Te olette konna -- täydellinen konna", virkkoi presidentti
rauhallisesti.
Miguel hymyili ikäänkuin kiitoksesta kiittäen. "Tämä asia", hän
sanoi, "on liian vakava säädyllisyyden ja kunnian tavallisiin
sääntöihin soveltuakseen. Erikoistapauksissa täytyy turvautua
erikoisiin parannuskeinoihin."
"Hän ei antaisi minulle koskaan anteeksi sitä."
"Anteeksianto olisi teidän asianne. Armeliaisuutenne tekisi teidät
kykeneväksi antamaan anteeksi tekemättömän rikoksen. Teidän tarvitsee
vain näytellä mustasukkaisen aviomiehen osaa ja myöhemmin myöntää
erehtyneenne."
"Entä Savrola?"
"Kuvitelkaahan mielessänne tuon suositun johtajan asemaa!
Isänmaanystävä, demokraatti, ties mitä kaikkea, ja matelemassa
tyrannin puolison jalkojen juuressa. Ja vieläkin enemmän --
huomatkaa, kuinka hän rukoilee armoa, ryömien presidentin edessä
-- mikä kaunis kuva! Se tuhoaisi hänet; vain naurettavuus surmaisi
hänet."
"Niin voisi käydä", sanoi Molara. Tuo kuva miellytti häntä.
"Sen täytyy käydä päinsä. Se on ainoa mahdollisuus, mikäli minä
ymmärrän, eikä sen tarvitse maksaa teille mitään. Jokainen nainen on
salaisesti mielissään rakastamansa miehen mustasukkaisuudesta, vaikka
tämä olisikin hän puolisonsa."
"Mistä te sellaiset asiat tunnette?" kysyi Molara, katsahtaen
toverinsa rumaan, surkastuneeseen ulkomuotoon ja kiiltävään tukkaan.
"Kyllä _minä_ tiedän", sanoi Miguel suun vääntyessä inhottavan
ylpeyden virnistykseen. Vihjaaminen hänen haluihinsa teki tympäisevän
vaikutuksen. Presidentti tunsi inhoa. "Herra sihteeri Miguel", hän
sanoi kasvoillaan ilme, joka osoitti hänen tehneen päätöksensä,
"minun täytyy pyytää teitä vastaisuudessa karttamaan tätä kysymystä.
Minun mielestäni se tuottaa vähemmän kunniaa teidän sydämellenne kuin
päällenne."
"Huomaan teidän ylhäisyytenne käytöksestä, että siihen on tarpeetonta
kajota."
"Onko teillä maanviljelysvaliokunnan kertomusta viime vuodelta?
Hyvä -- antakaa laatia siitä yhteenveto; tarvitsen muutamia
tietoja. Maaseudun voimme ehkä säilyttää, vaikka menettäisimmekin
pääkaupungin; se merkitsee paljon armeijalle."
Niin asia raukeni silleen. Kumpikin ymmärsi toisensa, ja takana
uhkasi vaaran tutkain.
Lopetettuaan aamutoimensa presidentti nousi poistuakseen huoneesta,
mutta matkalla hän kääntyi Miguelin puoleen ja sanoi äkisti: "Meille
olisi erittäin hyödyllistä, jos saisimme tietää, mihin suuntaan
vastustuspuolueet aikovat toimia senaatin istuntojen alkaessa, eikö
totta?"
"Ehdottomasti."
"Kuinka voisimme houkutella Savrolan puhumaan? Häntä ei käy
lahjominen."
"Onhan olemassa muukin menettelytapa."
"Sanoin jo, ettei väkivaltaa kannata ajatellakaan."
"Onhan olemassa muukin menettelytapa."
"Ja siitä", virkkoi presidentti, "minä kielsin teitä puhumasta sen
enempää".
"Aivan niin", sanoi sihteeri ryhtyen jälkeen kirjoittamaan.
Puutarha, johon presidentti lähti, oli kaikkein kauneimpia ja
kuuluisimpia maassa, missä kaikki kasvullisuus saavutti rehevän
upeuden. Maaperä oli hedelmällistä, aurinko kuuma, ja sadetta saatiin
runsaasti. Siinä vallitsi miellyttävä epäjärjestys. Lauranialaiset
eivät ihailleet tuota omituista makua, joka kauneutta nähdäkseen
vaatii tasaisen luvun tasasuhtaisia pikkupuita järjestettäväksi
matemaattisten kaavojen mukaan tai laadittaviksi mittausopillisia
kuvioita kapeiden käytävien ja leikattujen pensasaitain avulla.
He olivat valistumatonta kansaa, ja heidän puutarhoissaan ilmeni
täydellinen mittausopin ja täsmällisyyden halveksunta. Suuret
värilaikut miellyttäviin vastakohtiin järjestettyinä ja viileät,
vihreät lehviköt muodostivat heidän maalaistauluissaan valot ja
varjot. Heidän puutarhanhoitoihanteenaan oli saada jokainen kasvi
versomaan niin vapaasti kuin luonto määräsi ja yhtä täydelliseksi
kuin se olisi taidolla kasvatettu. Ellei tulos ollutkaan
taiteellinen, se oli ainakin ihana.
Presidentti ei kuitenkaan paljon välittänyt kukista tai niiden
järjestelystä; hän sanoi olevansa liian suuressa määrin toimen mies
ennättääkseen kiinnittää huomiotaan värien sopusointuun tai viivojen
kauneuteen. Ruusun värivivahdukset tai jasmiinin tuoksu eivät
herättäneet enempää kuin alkeellista ruumiillista mielihyvää, joka on
luonnollista ja tahdotonta. Hän omisti mielellään hyvän kukkatarhan,
koska sellainen oli tavallista; se teki sitä paitsi mahdolliseksi
johtaa ihmisiä sinne, jotta voisi keskustella heidän kanssaan
persoonallisesti valtiollisista asioista, ja se oli varsin mukava
iltapäivä-vastaanotoissa käytettäväksi. Mutta itse hän ei siitä
välittänyt. Keittiötarha miellytti häntä sittenkin enemmän; hänen
käytännöllinen sielunsa nautti enemmän sipulista kuin kämmekästä.
Miguelin kanssa keskusteltuaan hän oli syvissä mietteissä ja lähti
pitkin askelin astumaan varjoisaa polkua, joka johti suihkukaivoille.
Tilanne alkoi näyttää toivottomalta. Se oli, kuten Miguel oli
sanonut, vain ajankysymys, ellei -- ellei Savrolaa raivattu tieltä
tai saatettu huonoon valoon. Hän pidättyi muodostamasta selväksi
ajatusta, joka oli vallannut hänen mielensä. Sodan hurjina aikoina,
jolloin täytyi kamppailla, hän oli suorittanut monta tekoa, joita ei
ollut hauska muistella. Hänen mieleensä johtui upseeritoveri, ylenevä
mies, erään rykmentin eversti, joka oli ollut pelottava kilpailija;
ratkaisevalla hetkellä hän oli pidättynyt lähtemästä avuksi, jättäen
vihollisen tehtäväksi raivata tämän esteen hänen tieltään. Sitten
palautui muistiin toinen tarina, joka ei myöskään ollut kaunis,
tarina rikotusta välirauhasta, miehistä, jotka olivat antautuneet
määrätyin ehdoin ja sitten tulleet ammutuiksi sen linnakkeen
edustalla, jota olivat niin kauan puolustaneet. Vastenmielisesti hän
ajatteli myöskin niitä keinoja, joiden avulla hän oli kiristänyt
tietoja vangitulta vakoojalta; viiden vuoden uuttera elämä, täynnä
menestystä ja onnea, ei ollut himmentänyt muistista tuon miehen
kasvoja, jotka vääntyivät tuskasta. Mutta tämä uusi ajatus tuntui
kaikkein inhoittavimmalta. Hän oli häikäilemätön, mutta monen
historian tai nykyajan henkilön lailla hän oli koettanut vapautua
häpeällisestä menneisyydestä. Tästä lähtien, hän oli vannonut valtaan
päästyään, hän luopuisi sellaisista menettelytavoista, niitä ei
enää tarvittaisi; ja kuitenkin kaikitenkin, nyt ne olivat jälleen
tarpeen. Sitä paitsi, Lucil oli niin ihana; hän rakasti vaimoaan
jyrkkään tapaansa yksinomaan senkin vuoksi; ja tämä oli oiva puoliso,
niin tahdikas, niin loistava, että hän ihaili ja piti häntä arvossa
pelkästään viralliseltakin kannalta katsoen. Jos hän saisi sen
tietää, ei hän koskaan antaisi sitä anteeksi. Tosin hän ei saisi
milloinkaan tietää, mutta kuitenkin tuo ajatus herätti inhoa.
Mutta oliko muutakaan keinoa? Hän ajatteli eilispäiväisen väkijoukon
katseita, Savrolaa, armeijasta saapuneita uutisia, muitakin
kuulumisia, laadultaan synkempiä ja salaperäisempiä -- kertomuksia
omituisista liitoista ja salaseuroista, jotka toivat mieleen
vallankumouksen ja murhat. Vesi oli nousemassa; vaarallista oli
vitkastella.
Ja sitten mieleen tuli toinen vaihtoehto: paeta, luopua vallasta,
elää vieraalla maalla halveksittuna, loukattuna, epäiltynä; ja hän
oli kuullut, että maanpakolaiset elävät aina korkeaan ikään. Sitä
hän ei tahtonut ajatella, kernaammin hän heittäisi henkensä; vain
kuolema voisi raahata hänet pois palatsistaan, ja hän kamppailisi
viimeiseen asti. Mieli palasi ajatusten lähtökohtaan. Olihan olemassa
yksi keino, ainoa mahdolliselta näyttävä ratkaisu; miellyttävä ei se
tosin ollut, mutta joko se tahi ei mitään. Hän oli ennättänyt polun
päähän, ja kääntyessään sen kulmauksessa hän näki Lucilin istumassa
suihkukaivon luona. Siinä oli kaunis kuva.
Lucil huomasi hänen miettiväisen ilmeensä ja nousi käydäkseen
vastaan. "Mikä sinua vaivaa, Antonio? Sinä näytät niin
huolestuneelta."
"Meidän asiamme alkavat käydä hullusti, rakkaani. Savrola, lähetystö,
sanomalehdet ja ennen kaikkea uutiset kansan mielialasta ovat pahaa
ennustavia ja huolestuttavia."
"Minäkin huomasin aamulla ajeluretkellä synkkiä katseita. Luuletko,
että meitä uhkaa vaara?"
"Luulen", hän vastasi täsmälliseen viralliseen tapaansa, "vakava
vaara".
"Kunpa voisin auttaa sinua", Lucil virkkoi, "mutta minähän olen vain
nainen. Mitä minä voisin tehdä?" Presidentti ei vastannut, ja niin
hän jatkoi: "Savrola on hyvä mies. Minä tunsin hänet varsin hyvin
ennen sotaa."
"Hän tuhoaa meidät vielä."
"Ei suinkaan."
"Meidän täytyy paeta maasta -- jos he edes suostuvat siihen."
Lucil kalpeni. "Mutta minä tiedän, miltä miehet näyttävät; meidän
välillämme vallitsee suuri sympatia; ei hän ole mikään kiihkoilija."
"Hänen takanaan ja alapuolellaan on voimia, joista hän ei tiedä
paljonkaan; hän ei kykene niitä hillitsemään, mutta on yllyttänyt ne
liikkeelle."
"Etkö voi tehdä mitään?"
"En voi vangituttaa häntä; hän on liian suuressa suosiossa, eikä
hän sitä paitsi ole rikkonut lakia. Hän on jatkava toimintaansa.
Kahden viikon kuluttua ovat vaalit: hän tulee valituksi minun
varokeinoistani huolimatta, ja sitten me joudumme pulaan." Hän
vaikeni, ja puhuen sitten kuin itsekseen hän jatkoi: "Jos saisimme
tietää, mitä hän aikoo tehdä, niin ehkä voisimme saada sen
raukenemaan."
"Enkö voi auttaa sinua?" kysyi Lucil äkkiä. "Minä tunnen hänet;
luulen että hän pitää minusta. Kenties hän kuiskaisi minulle, mitä
ei kertoisi yhdellekään toiselle." Hänen mieleensä muistuivat monet
voitot menneiltä ajoilta.
"Rakkaani," sanoi Molara, "miksi sinä turmelisit elämäsi
sekaantumalla politiikan ikäviin puoliin? Sitä en voi pyytää sinulta."
"Mutta minä tahdon tehdä sen. Tahdon koettaa, jos se vain hyödyttää
sinua."
"Se vaikuttaisi paljon enemmänkin."
"No hyvä, minä otan selvän asiasta; kahden viikon kuluessa saat sen
tietää. Hänen täytyy saapua hovitanssiaisiin; niissä tapaan hänet."
"Minusta on inhottavaa sallia sinun puhutella sellaista miestä, mutta
tunnen sinun älysi, ja me olemme pulassa. Mutta mahtaneeko hän tulla?"
"Lähetän hänelle kutsun ohessa kirjeen", Lucil virkkoi: "nauran koko
politiikalle ja kehotan häntä pitämään ainakin yksityiselämänsä siitä
vapaana; ellei se auta, niin keksin jonkin toisen keinon tavatakseni
hänet".
Molara katsoi häneen ihaillen. Hän ei ollut koskaan rakastanut
vaimoaan enempää kuin huomatessaan, kuinka paljon apua hänestä oli.
"Jätän sen siis sinun huoleksesi. Pelkään, ettei se onnistu, mutta
jos saat sen suoritetuksi, niin kenties pelastat koko valtion. Ellet,
niin ei siitä ainakaan koidu mitään vahinkoa."
"Kyllä minä onnistun", vastasi Lucil luottavaisena, ja nousten
istuimeltaan hän lähti astumaan palatsia kohti. Hän huomasi miehensä
käytöksestä, että tämä halusi olla yksinään.
Presidentti jäi istumaan pitkäksi aikaa, tuijottaen veteen, missä
lihavat, laiskat kultakalat uiskentelivat rauhallisina. Hänen
kasvoillaan oli sellainen ilme kuin olisi hän niellyt jotakin
inhottavaa.
VI LUKU
Perustuslaillisista syistä
Lauranian tasavallan viisaat perustajat olivat tajunneet,
kuinka tärkeätä oli säilyttää valtion julkishenkilöiden kesken
kohteliaisuuteen perustuva seurustelusuhde puolueista huolimatta. Sen
vuoksi oli kauan vallinnut sellainen tapa, että presidentti järjesti
syyskauden kuluessa useita virallisia juhlia, joihin kutsuttiin
kaikki merkkihenkilöt kummastakin leiristä ja joihin etiketti vaati
saapumaan. Tänä vuonna mielet olivat niin kuohuksissa ja välit niin
kiristyneet, että Savrola oli päättänyt kieltäytyä, ja muodollisesti
hän olikin jo vastannut kutsuun epäävästi; sen vuoksi hän hämmästyi
melko lailla saadessaan toisen kutsun ja vielä enemmän luettuaan
siihen liitetyn Lucilin kirjeen.
Hän ymmärsi, että tämä oli avosilmin antautunut alttiiksi
loukkaukselle, ja kummasteli, miksi hän oli niin menetellyt. Tietysti
Lucil luotti viehätysvoimaansa. Vaikeata, melkeinpä mahdotontakin
on nolata kaunista naista; tämä jää edelleenkin kauniiksi, ja
loukkaus kimmoaa takaisin. Hän olisi tosin voinut keinotella
itselleen valtiollista hyötyä moisesta tyrkytetystä kutsusta,
joka lähetettiin niin kriitilliseen aikaan; mutta hän tunsi, että
Lucil oli arvostellut häntä oikein ja tiesi olevansa turvassa
ainakin sellaisesta. Tämä miellytti häntä. Hän pahoitteli sitä,
ettei voinut noudattaa kutsua; mutta hän oli tehnyt päätöksensä
ja istuutui sepittämään epäyskirjettä. Puoliväliin päästyään hän
pysähtyi; mieleen juolahti ajatus, että kenties Lucil tarvitsi hänen
apuaan. Hän luki kirjeen uudelleen ja kuvitteli, vaikka sanat eivät
taanneetkaan sitä, että siinä ilmeni pyytävä sävy. Ja sitten hän
alkoi etsiä syitä muuttaakseen mielensä; se oli vanha lujittunut
tapa; puoluetovereille oli välttämätöntä osoittaa, että tätä nykyä
hän kannatti yksinomaan perustuslaillista agitaatiotyötä; se oli oiva
tilaisuus ilmaista, että hän luotti suunnitelmiensa menestymiseen;
hän kannusti varhempaa päätöstään vastaan jokaisen todisteen paitsi
ainoata totuudenmukaista.
Niin, hän lähtisi tanssiaisiin; puolue saattoi kyllä paheksua sitä,
mutta hän ei välittänyt; tämä ei ollut sen asioita, ja hän oli kyllin
voimakas kestääkseen kannattajiensa paheksumisen. Nämä mietteet
keskeytyivät, kun sisään astui Moret, kasvot innostuksesta hehkuen.
"Keskiryhmän toimikunta on yksimielisesti nimittänyt sinut
ehdokkaaksi tuleviin vaaleihin. Diktaattorin nukke Tranta otettiin
vastaan ulvoen. Olen järjestänyt torstai-illaksi yleisen kokouksen,
missä sinä voit esiintyä puhujana. Nyt me olemme aallon harjalla!"
"Suurenmoista!" sanoi Savrola. "Olen odottanut pääseväni ehdokkaaksi;
pääkaupungissa meillä on ylivalta. Olen iloinen saadessani
tilaisuuden puhua; en ole pitkään aikaan päässyt esiintymään, ja
juuri nyt meillä on aika lailla puheen aihetta. Miksi päiväksi sanoit
järjestäneesi sen?"
"Se on ensi torstaina kaupungintalolla kello kahdeksalta illalla",
selitti Moret, joka vilkasverisyydestään huolimatta ei suinkaan ollut
epäkäytännöllinen.
"Torstainako?"
"Niin, ethän sinä ole sitoutunut muualle."
"Niin", sanoi Savrola, puhuen verkalleen ja ikäänkuin sanojansa
punniten; "torstaina ovat hovitanssiaiset".
"Tiedän sen", sanoi Moret, "juuri siksi valitsinkin sen illan. He
saavat tuntea, että tanssivat tulivuorella; vain parin kilometrin
päässä palatsista odottaa kansa valtavana joukkona, yksimielisenä,
päättäväisenä. Louvet ei uskalla lähteä liikkeelle, Sorrento
valmistautuu tarpeen varalta joukkomurhaan. Se turmelee koko juhlan;
kaikki ovat näkevinään seinälle piirtyvän kirjoituksen."
"Torstai ei sovi, Moret."
"Ei sovi! Miksi ei?"
"Koska minä lähden sinä iltana hovitanssiaisiin", sanoi Savrola
harkitusti.
Moret jäi tuijottamaan suu ammollaan. "Mitä", hän huudahti, "sinäkö!"
"Lähden ihan varmaan. Valtion vanhoja tapoja ei saa sillä lailla
syrjäyttää. Minun on velvollisuus mennä; me taistelemme perustuslain
puolesta, ja meidän täytyy osoittaa kunnioittavamme sen periaatteita."
"Sinä suostut nauttimaan Molaran vieraanvaraisuutta -- astut hänen
taloonsa, syöt hänen ruokaansa?"
"En suinkaan", selitti Savrola; "minä syön valtion varaamaa ruokaa.
Tiedäthän hyvin, että nämä viralliset toimitukset kustannetaan
yleisillä varoilla."
"Aiotko puhua hänen kanssaan?"
"Ihan varmasti, mutta ei siitä koidu hänelle huvia."
"Aiotko siis loukata häntä?"
"Rakas Moret, mikä sinut saa sellaista ajattelemaan? Aion olla perin
kohtelias. Se säikähdyttää häntä enemmän kuin mikään muu; hän ei
tiedä, miltä taholta vaara uhkaa."
"Et sinä voi mennä", virkkoi Moret päättäväisesti.
"Aion todellakin mennä."
"Ajattelehan, mitä ammattiyhdistykset siitä sanovat."
"Olen ajatellut kaikkia näitä asioita ja tehnyt päätökseni", vastasi
Savrola. "Sanokoot, mitä tahtovat. Se osoittaa niille, etten aio
vielä pitkiin aikoihin hylätä perustuslaillista menettelytapaa.
Niiden ihmisten täytyy saada innostuksensa silloin tällöin
jäähdytetyksi; ne ottavat elämän liian vakavalta kannalta."
"Ne syyttävät sinua yhteisen asian pettämisestä."
"Epäilemättä typerät ihmiset tekevät luonteenomaisia huomautuksiaan,
mutta toivottavasti ystäväni eivät rupea minua ikävystyttämään
toistamalla niitä minulle."
"Mutta mitä sanoo Strelitz? Se voi saada hänet käymään rajan poikki
seuralaisineen. Hänen mielestään me olemme penseitä, ja hän käy
viikko viikolta yhä kärsimättömämmäksi."
"Jos hän tulee, ennenkuin me olemme valmiit auttamaan, niin
sotajoukko tekee nopeasti lopun hänestä ja hänen roskaväestään. Mutta
hän on saanut minulta tarkan käskyn, ja toivoakseni hän tottelee
sitä."
"Sinä menettelet väärin, ja tiedät sen kyllä", sanoi Moret
terävästi ja kiukkuisesti; "puhumattakaan siitä halveksittavasta
nöyryytyksestä, että matelet vihamiehesi edessä".
Savrola hymyili seuralaisensa suuttumukselle. "Oh", hän virkkoi, "en
minä aio madella. Ethän sinä ole nähnyt minun sellaista tekevän",
ja hän laski kätensä toverinsa käsivarrelle. "Kerrassaan omituista,
Louis", hän jatkoi, "että me olemme niin monessa asiassa eri mieltä;
ja kuitenkin, jos olisin joutunut pulaan ja epäröisin, niin en kävisi
niin kernaasti yhdenkään toisen luo. Me kinastelemme joutavuuksista,
mutta jos olisi kysymys suuresta asiasta, niin sinun arvostelusi
vaikuttaisi minuun ratkaisevasti, ja sen sinä kyllä tiedät."
Moret taipui. Hän taipui aina Savrolan valtaan, milloin tämä puheli
moiseen tapaan. "No niin", hän sanoi, "milloin sitten haluat puhua?"
"Saat itse päättää."
"Perjantaina siis; kuta pikemmin, sitä parempi."
"Hyvä; järjestä sinä asiat, minä keksin jotakin puhuttavaa."
"Soisin, ettet menisi", sanoi Moret palaten äskeiseen
vastaväitteeseensä; "ei mikään koko maailmassa saisi houkutelluksi
minua sellaiseen".
"Moret", virkkoi Savrola omituisen vakavana, "sen asian me jo
ratkaisimme; meillä on muutakin puhuttavana. Minä olen huolissani.
Täällä on käymässä pohjavesissä kiillotustyö, jonka voimaa en kykene
mittaamaan. Minä olen puolueen tunnustettu johtaja, mutta toisinaan
havaitsen, että täällä on työssä mahteja, joita en hallitse. Tuo
salaseura, jota nimitetään Liigaksi, on tuntematon tekijä. Minä
vihaan tuota saksalaisjuonikkoa Kreutzeä, joka sanoo itseään Numero
Yhdeksi. Hänestä on peräisin kaikki se vastustus, jota kohtaan
itse puolueessa; kaikki työläisedustaiat näyttävät olevan hänen
vaikutuksensa alaisia. Toisinaan jo ajattelen, että sinä ja minä ja
Godoy ja kaikki, jotka taistelevat vanhan perustuslain puolesta,
olemme vain valtiollisia laineita yhteiskunnallisessa nousuvedessä,
jonka suuntaa emme tiedä. Kenties olen väärässä, mutta minä pidän
silmäni auki, ja niiden avulla saadut todisteet panevat minut
ajattelemaan. Tulevaisuus on tutkimaton, mutta pelottava; sinun
täytyy pysyä minun rinnallani. Kun en enää kykene pidättämään ja
vallitsemaan, silloin en tahdo kauempaa johtaa."
"Liiga ei merkitse mitään", sanoi Moret, "se on vain vähäinen
anarkistiryhmä, joka tällä haavaa on liittynyt meidän lippumme
suojaan. Sinä olet johtaja, jota ilman puolue ei tule toimeen; sinä
olet luonut koko agitaation, ja sinun vallassasi on kiihottaa tai
hidastuttaa sitä. Tuntemattomia voimia ei ole olemassa; sinä olet
liikevoima."
Savrola astui akkunan ääreen. "Tarkasta kaupunkia", hän virkkoi.
"Se on suuri joukko rakennuksia; niissä asuu kolmesataatuhatta
ihmistä. Ota huomioon sen koko: ajattele sen sisältämiä uinuvia
mahdollisuuksia, ja katsahda sitten tätä pientä huonetta. Luuletko
sinä, että minä olen se mikä olen siitä syystä, että olen muuttanut
kaikkien noiden mielen, vai senkö takia, että tuon parhaiten ilmi
heidän mielipiteensä? Olenko heidän herransa vaiko orjansa? Usko
minua, minulla ei ole mitään harhaluuloja, eikä sinunkaan tarvitse
sellaisia säilyttää."
Hänen tapansa vaikutti toveriin. Tarkastellessaan kaupunkia ja
kuunnellessaan Savrolan vakavia sanoja Moret oli melkein kuulevinaan
laumojen pauhun, etäisenä, tukahutettuna, mutta kauas kantavana,
ikäänkuin rantahyrskyn kuohunta sen ärjyessä tuulen ajamana
kalliota vastaan. Hän ei vastannut. Hänen kiihkeä mielensä kuohahti
jokaisesta tunteesta ja intohimosta liiallisuuksiin; hän eli aina
äärimmäisyyksissä. Hänessä ei ollut terveellistä kyynillisyyttä
pitämässä yllä tasapainoa. Nyt hän oli käynyt juhlallisen vakavaksi,
ja lausuen Savrolalle hyvästi hän laskeutui verkalleen rappusia
äärimmilleen kiihottuneen mielikuvituksen järkyttämänä.
Savrola nojautui taaksepäin tuolissaan. Ensinnä hän halusi nauraa,
mutta hän oivalsi sen, ettei tämä hilpeyden puuska purkautuisi
yksinomaan Moret'n kustannuksella. Hän oli yhtä hyvin koettanut
petkuttaa itseään, mutta hienorakenteisten aivojen eri osat olivat
liian läheisessä yhteydessä säilyttääkseen salaisuuksiaan toisiltaan.
Hän ei kuitenkaan tahtonut sallia niiden muodostavan selvään asuun
hänen mielenmuutoksensa todellista syytä. Se ei ollut totta, hän
virkkoi itselleen useaan kertaan, ja vaikka olisikin ollut, niin
se ei missään tapauksessa merkinnyt mitään. Hän otti laatikosta
savukkeen, sytytti sen ja tarkasteli sitten savukiemuroita.
Kuinka paljon hän oli itse uskonut siitä, mitä oli sanonut? Hän
ajatteli Moret'n vakavaa muotoa; se ei ollut aiheutunut yksinomaan
hänen vaikutuksestaan. Myöskin tuo nuori vallankumouksellinen
oli huomannut jotakin, mutta ei ollut uskaltanut tai osannut
pukea vaikutelmiaan sanoiksi. Oli siis olemassa jokin pohjavirta;
vastaisuudessa odotti joukko vaaroja. No niin, hän ei välittänyt;
hän luotti omaan valtaansa. Vaikeuksien noustessa hän kävisi niitä
vastaan; vaarojen uhatessa hän voittaisi ne. Hänessä oli sekä
ratsu- että jalkaväkeä ja tykistöä, hän oli mies, täydellinen
kokonaisuus. Kaikissa olosuhteissa, joka tilanteessa hän tiesi
olevansa tekijä, joka oli otettava lukuun; olkoon leikki minkälainen
tahansa, hän ottaisi siihen osaa huvikseen, ellei juuri hyödykseen.