kantaen. Savrola oli väsynyt, mutta hyviä tapoja oli noudatettava.
Hän nousi ja siirtyi toiseen huoneeseen peseytymään ja pukuaan
muuttamaan. Hänen palatessaan pöytä oli jo katettu; pyydetyn keiton
oli emännöitsijän huolenpito kartuttanut paljon perusteellisemmaksi
ateriaksi. Tämä tarjoili hänelle tehden samalla uutterasti kysymyksiä
ja tarkaten hänen ruokahaluaan levottoman mielihyvän valtaamana. Hän
oli hoitanut isäntäänsä syntymästä pitäen hartaudella ja huolella,
jotka eivät koskaan ehtyneet. Omituinen on moisten naisten rakkaus.
Kenties se on ainoa epäitsekäs hellyydentunne tässä maailmassa. Äiti
rakastaa lastaan; se kuuluu äidin luontoon. Nuorukainen rakastaa
lemmittyään; senkin voi selittää. Koira rakastaa herraansa, sillä
tämä ruokkii sitä; ihminen rakastaa ystäväänsä, mutta ehkä tämä on
tukenut häntä arveluttavana hetkenä. Kaikella tuolla on syynsä;
mutta kasvatusäidin rakkaus suojattiaan kohtaan tuntuu ehdottomasti
järjettömältä. Se on noita harvoja seikkoja, joita ei voi selittää
edes mielleyhtymillä ja jotka todistavat, että ihmisluonne kohoaa
pelkän hyötyperiaatteen yläpuolelle ja että hänen tarkoituksensa on
korkealla.
Kevyen ja yksinkertaisen illallisen päätyttyä vanha emännöitsijä
poistui tarjottimineen, ja Savrola vaipui jälleen mietteisiinsä.
Tulevaisuudessa häämöitti useita vaikeita tehtäviä, joiden suunnasta
hän ei ollut vielä varma. Hän karkoitti ne mielestään; minkä vuoksi
hän antaisi aina todellisuuden rasittaa ajatuksia? Minkälainen
oli yö? Hän nousi, kävi akkunan ääreen ja siirtäen verhon syrjään
kurkisti ulos. Kadulla vallitsi hiljaisuus, mutta etäällä hän luuli
kuulevansa kiertovahdin askelten töminän. Kaikki talot näyttivät
pimeiltä ja synkiltä; yläpuolella kimmelsivät tähdet kirkkaina; yö
oli kuin luotu niiden tarkasteluun.
Hän sulki akkunan ja ottaen kynttilän astui verhon peittämälle ovelle
huoneen toiseen päähän; se avautui kapeihin kierreportaisiin, jotka
johtivat talon laakealle katolle. Useimmat Lauranian rakennuksista
olivat matalia, ja ylhäälle päästyään Savrola saattoi katsella yli
nukkuvan kaupungin. Kaasulyhty-rivit viitoittivat katuja ja aukioita,
ja kirkkaammat pisteet merkitsivät satamaan ankkuroitujen alusten
paikkoja. Mutta kauan hän ei näitä katsellut; tällä haavaa hän oli
kyllästynyt ihmisiin ja heidän tekoihinsa. Tämän ilmalavan nurkassa
oli pieni lasiobservatorio, ja kaukoputken pää työntyi esiin sen
aukosta. Hän avasi oven ja astui sisään. Tässä oli muuan puoli hänen
elämäänsä, jota maailma ei koskaan nähnyt; hän ei ollut mikään
tutkimuksia tai mainetta tavoitteleva matemaatikko, mutta hän rakasti
tarkastella tähtiä niiden salaperäisyyden vuoksi. Muutamalla otteella
kaukoputki oli suunnattu ihanaa Jupiteria kohti, joka parhaillaan
välkkyi korkealla pohjoisella taivaalla. Kaukoputki oli perin
voimakas, ja suuri kiertotähti seuralaiskuidensa ympäröimänä hehkui
loistavan värisenä. Kellolaitteen avulla hän saattoi pitää sen kaiken
aikaa näköpiirissään, maan pyöriessä edelleen sikäli kuin tunnit
kuluivat. Kauan hän sitä katseli, joutuen hetki hetkeltä yhä enemmän
sen lumon valtaan, minkä tähtien tarkastelu herättää uteliaassa,
tutkivassa ihmisolennossa.
Viimein hän nousi ajatusten yhä vielä ladellessa kaukana maasta.
Molara, Moret, puolue, päivän kiihottavat tapaukset, kaikki
tuntuivat usvaisilta ja epätodellisilta; toinen maailma, paljon
kauniimpi, rajattomia mahdollisuuksia käsittävä, oli lumonnut hänen
mielikuvituksensa. Hän ajatteli Jupiterin tulevaisuutta, noita
käsittämättömiä aikakausia, jotka ennättäisivät kulua, ennenkuin
jäähtymisprosessi tekisi elämän mahdolliseksi sen pinnalla,
kehityksen hidasta, tasaista, armotonta, vääjäämätöntä kulkua.
Kuinka kauas se veisi tuon maailmasikiön syntymättömät asujaimet?
Kenties vain sellaiseen tilaan, mikä olisi muodoton vääristymä-aste
todellista elämää; kenties kauemmaksi kuin hän saattoi uneksiakaan.
Kaikki arvoitukset ratkaistaisiin, kaikki esteet voitettaisiin;
elämä saavuttaisi täydellisimmän kehityksensä. Ja sitten
mielikuvitus, liitäen paikan ja ajan yli, jatkoi tarinaa vieläkin
etäisempiin kausiin. Jäähtymisprosessia jatkuisi; elämän täydellinen
kehittyneisyys päättyisi kuolemaan; koko aurinkokunta, koko
maailmanavaruus olisi jonakin päivänä kylmä ja eloton kuin loppuun
palanut ilotulituslaite.
Se oli murheellinen lopputulos. Hän sulki observatorion ja laskeutui
rappusia myöten toivoen, että uni kumoisi hänen ajatuksensa.
IV LUKU
Lähetystö
Presidentin tapana oli nousta varhain, mutta sitä ennen hän sai
säännöllisesti sanomalehdet ja luki sellaiset kohdat, joissa
käsiteltiin hallituksen menettelyä tai arvosteltiin hänen
toimenpiteitään. Tänä aamuna hänellä oli harvinaisen runsaasti
luettavaa. Kaikissa sanomalehdissä oli pääkirjoituksia äänioikeuden
rajoittamisesta ja siitä suuresta katumellakasta, joka oli aiheutunut
sen ilmoittamisesta. Ensinnä hän avasi _Ajan_, oikeaoppisen
keskinkertaisuuden puhetorven, joka tavallisesti kannatti
varovaisesti hallitusta satunnaisten uutisten tähden, joita sille
välistä suotiin. Puolentoista palstan alalla _Aika_ pahoitteli
lievästi, ettei presidentti ollut voinut palauttaa äänioikeutta
muuttamattomana; täten se tyydytti lukijainsa enemmistöä. Toisella
palstalla se toi julki ankaran paheksumisensa -- (_ehdottoman
tuomionsa_, kuten se sanoi) -- onnettomasta katumellakasta,
joka oli johtanut niin _surkuteltaviin tuloksiin_; täten se
palkitsi presidenttiä siitä, että tämä oli lähettänyt lehdelle
edellisenä iltana tulleen Englannin kirjelmän, jonka se julkaisi
sanasta sanaan juhlallisesti ja yksityiskohtaisesti muka "omalta
Lontoon-kirjeenvaihtajalta" saapuneena.
_Hovilainen_, yläluokan kunnianarvoisa aamulehti, pahoitteli,
että niin sopimaton katumellakka oli sattunut syyskauden alussa,
ja lausui toivomuksen, ettei se mitenkään himmentäisi 7. päivänä
tapahtuvain hovitanssiaisten loistoa. Se julkaisi oivallisen
selostuksen presidentin ensimmäisistä ministeripäivällisistä,
joiden ruokalista oli liitetty oheen, ja ilmoitti pahoitellen, että
sisäasiain ministeri Louvet oli sairastumisen vuoksi estetty olemasta
läsnä tässä tilaisuudessa. _Päivänpaiste_, jolla oli suunnaton
levikki, pidättäytyi omia mielipiteitään lausumasta, mutta julkaisi
suurenmoisen selonteon itse _verilöylystä_, jonka kiusallisiin
yksityiskohtiin se tuhlasi paljon itkunherkkää tunteellisuutta ja
sairaalloista mielikuvitusta.
Tässä olivat ne lehdet, joilta hallitus saattoi odottaa kannatusta,
ja presidentti luki ne aina ensimmäiseksi karaistakseen itseään
kestämään niitä herjauspuheita, joita radikaalinen, kansanvaltainen
ja kansallinen sanomalehdistö palstamäärin syyti häntä, hänen
hallitustaan ja kaikkia tekojaan vastaan. Kun alituiseen käyttää
voimakasta kieltä, niin pahimpana tuloksena on se, ettei sitä
saakaan enää huomatuksi, kun erikoinen tilaisuus todella ilmaantuu.
_Eteenpäin, Auringonpilkku_ ja _Vuoksi_ olivat jo kuluttaneet laajan
sanastonsa kaikki nimityssanat aikaisemmissa ja vähäarvoisemmissa
tilaisuuksissa. Nyt, kun kansalaisia oli julkeasti ammuttu ja
ikivanhoja oikeuksia loukattu, niiden täytyi purkaa tunteitaan
lievänpuoleisesti. Ne olivat verranneet valtion päämiestä niin
usein ja niin elävästi Neroon ja Iskariotiin, varsin selvästi
näiden arvomiesten eduksi, että vaikeata oli tietää, miten ne
häntä nyt käsittelisivät. Siitä huolimatta niiden onnistui
keksiä muutamia käyttämättömiä sanantapoja, ja ne tekivät suuren
numeron ministeripäivällisistä, jotka todistivat "alkeellisimman
inhimillisyystunteen törkeätä halveksumista". _Auringonpilkun_
lukijat arvelivat lehtensä tehneen erikoisen onnistuneen keksinnön,
kun se vihjaili ministerien "hekumoivan riettaassa irstailussa ja
kurkotellen veren tahraamilla sormillaan valioherkkuja, sillä välin
kun heidän uhrinsa viruivat hautaamattomina ja kostamattomina".
Tarkastelunsa lopetettuaan presidentti heitti viimeisen lehden
lattialle ja rypisti otsaansa. Arvosteluista hän ei välittänyt
vähääkään, mutta hän tunsi sanomalehdistön mahdin ja tiesi, että se
kuvasti yleistä mielipidettä samoin kuin vaikuttikin siihen. Ihan
selvästi vaaka alkoi kallistua hänen vahingokseen.
Aamiaispöydässä hän oli synkkä ja äänetön, ja hienotunteisena Lucil
pidättäytyi hermostuttamasta häntä aamurupattelun väkinäisillä
joutavuuksilla. Kello yhdeksältä hän oli aina työssä, ja tänä
aamuna hän aloitti tavallista varhemmin. Molaran astuessa sisään
sihteeri istui jo pöytänsä ääressä uutterasti kirjoittamassa. Tämä
nousi ja kumarsi; se oli muodollinen kumarrus, joka näytti pikemmin
tasa-arvoisuuden vakuutukselta kuin kunnioituksen osoitukselta.
Presidentti nyökkäsi ja kävi pöytänsä ääreen, jolle oli sirosti
järjestetty sellaista kirjeenvaihtoa, joka vaati hänen omakohtaista
tarkasteluaan. Hän istuutui ja alkoi lukea. Silloin ja tällöin
hän huudahti hyväksyvästi ja paheksuvasti, ja kynä joutui usein
käytäntöön ilmaisemaan hänen päätöksiään ja mielipiteitään. Aika
ajoin Miguel keräsi paperit, joita hän täten oli käsitellyt, ja
vei ne viereisessä huoneessa työskenteleville apulaisille, joiden
tehtävänä oli pukea virallisen kielen juhlalliseen asuun lausunnot
sellaiset kuin "Lyhyt epäys", "Ei millään muotoa", "Käännyttävä
sotaministeriön puoleen", "Imarteleva vastaus", "En suostu", "Katso
viime vuoden tiedonantoa."
Myöskin Lucililla oli luettavaa ja kirjoitettavaa. Työnsä
suoritettuaan hän päätti lähteä ajeluretkelle puistoon. Viime
viikkoina, aina siitä pitäen kun he olivat palanneet kesäasunnostaan,
hän oli kokonaan lyönyt laimin tavan, jota varemmin oli
säännöllisesti noudattanut; mutta edellisen päivän kohtausten ja
mellakoiden jälkeen hän tunsi velvollisuudekseen osoittaa rohkeutta,
jota ei kuitenkaan omannut. Se saattoi auttaa hänen puolisoaan,
sillä sellainen oli hänen kauneutensa, että taidetta rakastava kansa
osoitti poikkeuksetta kunnioitusta häntä kohtaan. Ei se ainakaan
voinut vahingoittaa, ja sitä paitsi hän oli kyllästynyt palatsiin ja
sen puutarhoihin. Tässä tarkoituksessa hän määräsi vaununsa saapumaan
ja oli juuri käymäisillään niihin, kun ovelle astui muuan nuori mies.
Tämä tervehti häntä vakavasti.
Lauranian tasavallan kansalaiset kerskailivat, etteivät koskaan
sekoittaneet politiikkaa yksityiselämään tai yksityiselämää
politiikkaan. Kuinka paljon siinä on perää, se selviää myöhemmin.
Epäilemättä nykyinen tilanne oli asettanut tämän periaatteen
kovaan koetukseen, mutta vielä valtiolliset vastustajat osoittivat
toisilleen kohteliaisuutta. Lucil, joka oli tottunut näkemään
tuon suuren demokraatin tiheään vierailevan isänsä talossa ennen
kansalaissotaa ja oli aina säilyttänyt muodollisen tuttavuuden heidän
välillään, kumarsi hymyillen ja tiedusteli saapuiko hän presidenttiä
tapaamaan.
"Kyllä", Savrola vastasi. "Minulla on asiaa."
"Luultavasti yleistä laatua?" Lucil kysyi koettaen hymyillä.
"Niin", vastasi toinen hiukan jyrkästi.
"Kuinka väsyttäviä te kaikki olette", sanoi Lucil rohkeasti; "aina
teillä on niitä yleisiä asioitanne ja juhlallinen muotonne. Minä
en kuule aamusta iltaan muuta kuin valtion asioista, ja nyt, kun
pakenen palatsista virkistystä saadakseni, ne kohtaavat minut ihan
kynnyksellä."
Savrola hymyili. Mahdotonta oli vastustaa tuon naisen viehätystä.
Ihailu, jota hän oli aina tuntenut presidentin puolison kauneutta
ja älyä kohtaan, pääsi vallalle siitä varovaisuudesta ja
päättäväisyydestä huolimatta, minkä hän oli koettanut omaksua
valmistuakseen presidenttiä kohtaamaan. Hän oli nuori mies, eikä
Jupiter ollut ainoa hänen ihailemistaan tähdistä. "Teidän armonne",
hän virkkoi, "suvainnee vapauttaa minut ainakin tahallisuuden
syytteestä".
"Sen teen", tämä vastasi nauraen, "ja niin vapautan teidät kaikesta
rangaistuksesta".
Hän viittasi ajajalle ja läksi kumartaen tiehensä.
Savrola astui palatsiin, ja kamaripalvelija, joka upeili tasavallan
sinikeltaisessa livreessä, opasti hänet odotussaliin. Siellä hänet
otti vastaan nuori kaartinupseeri, sama luutnantti, joka edellisenä
päivänä oli komentanut presidentin saattuetta. Presidentti olisi
muutaman minuutin kuluttua tavattavissa, hän ilmoitti. Lähetystön
toiset jäsenet eivät olleet vielä saapuneet; suvaitsisiko hän sillä
välin istuutua? Luutnantti tarkasteli häntä epäilevästi, niinkuin
katsellaan outoa eläintä, joka kyllä on vaaraton silmäillä, mutta
jonka voimasta, kun sitä ärsytetään, tarinat kertovat ihmeellisiä
asioita. Hän oli kasvanut sotilaallisessa ilmakehässä: kansa (jolla
hän tarkoitti roskaväkeä) oli joukko "sikoja"; sen johtajat olivat
samaa lajia laatusanalla varustettuina; kansanvaltaiset laitokset,
parlamentti ynnä muut senkaltaiset olivat kaikki "roskaa". Sen vuoksi
näytti siltä, ettei hänellä ja Savrolalla ollut montakaan yhteistä
harrastusta. Mutta edullisen ulkomuotonsa ja hyvän käytöksensä ohella
tuolla nuorella soturilla oli muitakin avuja; miehistön mielestä hän
oli "mukava poika", ja kaartin keihäsratsumiesten poolojoukkue piti
häntä mitä lupaavimpana urheilijana.
Savrola, jonka ammattiin kuului kaiken tunteminen, tiedusteli
Lauranian ratsuväen esittämää ehdotusta poolojoukkueen lähettämisestä
Englantiin ottamaan osaa suuriin kilpailuihin, joita vuosittain
pidettiin Hurlinghamissa. Luutnantti Tiro (sillä tämä oli hänen
nimensä) puuttui mielihyvin kysymykseen. He pohtivat sitä, kuka
olisi otettava tukimieheksi. Keskustelu keskeytyi vasta sitten,
kun pormestari ja Renos saapuivat, ja upseeri poistui ilmoittamaan
presidentille, että lähetystö odotti.
"Otan heidät vastaan heti", sanoi Molara; "opastakaa heidät sisään."
Niin lähetystö johdettiin portaita myöten presidentin
yksityishuoneeseen. Hän nousi ja otti sen vastaan kohteliaasti. Godoy
tulkitsi kansalaisten valitukset. Hän palautti mieleen vastalauseet,
joita oli tehty kuluneiden viiden vuoden epäperustuslaillisen
hallinnon johdosta, ja mielihyvän, jonka presidentti oli aiheuttanut
lupaamalla kutsua eduskunnan kokoon. Hän kuvaili katkeraa pettymystä,
jonka äänioikeuden rajoittaminen oli synnyttänyt, ja ilmaisi,
kuinka hartaasti haluttiin, että se palautettaisiin entiselleen.
Hän tulkitsi suuttumusta sen julmuuden johdosta, jota sotaväki oli
osoittanut surmaamalla aseettomia ihmisiä, ja selitti lopuksi, ettei
hän pormestarina voinut taata kansan edelleenkin pysyvän kuuliaisena
presidentille tai kunnioittavan hänen persoonaansa. Renos puhui
samaan tapaan, pohtien etenkin presidentin äskeisten toimenpiteiden
laillista puolta ja sitä seikkaa, kuinka arveluttavaksi
ennakkotapaukseksi ne voisivat jäädä jälkipolvien elämään.
Molara vastasi jotensakin pitkälti. Hän kiinnitti huomion maassa
ja varsinkin pääkaupungissa vallitsevaan häiriötilaan; hän vihjasi
viimeisen sodan aikana sattuneihin epäjärjestyksiin ja niihin
kärsimyksiin, joita se oli tuottanut kansan enemmistölle. Valtio
kaipasi ennen kaikkea voimakasta ja pysyväistä hallitusta. Sikäli
kuin asema kävisi vakavammaksi, laajennettaisiin äänioikeuttakin,
kunnes se lopulta palautettaisiin entiselleen. Mitä syytä oli heillä
sillä välin valitella? Lait ja järjestys pysytettiin voimassa;
yleisiä asioita hoidettiin hyvin; kansa sai nauttia rauhasta ja
turvallisuudesta. Ja vieläkin enemmän, voimakas ulkopolitiikka
kohotti maan kunnian korkealle. Siitä he saisivat heti esimerkin.
Hän kääntyi ja pyysi Miguelia lukemaan vastauksen Englannin noottiin,
joka koski Afrikan-kysymystä. Sihteeri nousi ja luki kyseenalaisen
kirjelmän, ja hänen pehmeä hyrräävä äänensä soveltui oivallisesti
tehostamaan siihen sisältyviä loukkauksia.
"Ja tämä, hyvät herrat," sanoi presidentti, kun lukeminen oli
päättynyt, "on tarkoitettu yhdelle maailman suurimmista sotilas- ja
merivalloista".
Godoy ja Renos olivat ääneti. Heidän isänmaanrakkautensa oli
herännyt, heidän ylpeytensä oli tullut tyydytetyksi; mutta Savrola
hymyili ärsyttävästi. "Kyllä te tarvitsette enemmän kuin nootteja",
hän virkkoi, "pidättämään Englannin loitolla Afrikan alueelta tai
lepyttämään Lauranian kansan teidän hallintoanne sietämään".
"Ja jos voimakkaampia toimenpiteitä tarvitaan", sanoi presidentti,
"niin olkaa varma siitä, että niihin ryhdytään".
"Eilisten tapahtumain jälkeen sitä on tarpeeton vakuuttaa."
Presidentti ei ollut huomaavinaan pistosta. "Minä tunnen Englannin
hallituksen", hän jatkoi; "ei se vetoa aseisiin".
"Ja minä", sanoi Savrola, "tunnen Lauranian kansan. Minä en ole niin
varma asiasta."
Syntyi pitkällinen äänettömyys. Molemmat miehet seisoivat
vastatusten, ja heidän katseensa kohtasivat toisensa. Niin
silmäilevät toisiaan kaksi miekkailijaa, jotka valmistautuvat
taisteluun, sellainen on kahden katkeran vihamiehen katse; he
tuntuivat mittailevan välimatkaa ja laskevan mahdollisuuksiaan.
Sitten Savrola kääntyi poispäin, hymyn häivän vielä väikkyessä hänen
huulillaan; mutta hän oli lukenut presidentin sielun ja hänestä
tuntui siltä kuin olisi katsahtanut helvettiin.
"Kukin ratkaisee sen oman mielipiteensä mukaan", sanoi Molara viimein.
"Pian sen ratkaisee historia".
"Sitä ennen historia saa kertoa toisia tarinoita", virkkoi
presidentti. Sitten hän jatkoi perin virallisesti: "Olen teille
kiitollinen, herra pormestari ja arvoisat herrat, että tulkitsette
niitä vaarallisia epäjärjestystä hautovia suuntia, jotka ovat vallan
erinäisissä kansankerroksissa. Olkaa varmat siitä, että me ryhdymme
tarpeellisiin varokeinoihin estääksemme niitä purkautumasta ilmoille.
Pyydän teitä ilmoittamaan niistä edelleenkin minulle. Hyvästi."
Ovi näytti olevan ainoa tie selviytyä tästä tilanteesta, ja lähetystö
poistui, kun Savrola oli kiittänyt presidenttiä vastaanotosta ja
vakuuttanut, ettei menettäisi ainoatakaan tilaisuutta tehdäkseen
hänelle tiettäväksi kansalaisten vihamielisen käytöksen.
Portaita laskeutuessaan he kohtasivat Lucilin, joka oli palannut
ajeluretkeltään odottamattoman varhain. Hän näki heidän ilmeestään,
että sisällä oli keskusteltu kiivaasti. Godoyn ja Renos'n hän
sivuutti huomiotta, mutta hän hymyili hilpeästi Savrolalle ikäänkuin
ilmaistakseen tälle, ettei hän välittänyt politiikasta eikä saattanut
ymmärtää, kuinka ihmiset ollenkaan voivat joutua kiihdyksiin
sellaisista asioista. Hymy ei pettänyt Savrolaa; hän tunsi Lucilin
maun ja kyvyn liian hyvin, mutta sitä enemmän hän ihaili tämän
näyttelemistä.
Hän käveli kotiin. Keskustelu ei ollut osoittautunut kokonaan
onnistumattomaksi. Hän ei ollut milloinkaan toivonut saavansa
presidenttiä vakuutetuksi, sellainen oli tuskin mahdollistakaan;
mutta he olivat ilmaisseet kansan mielipiteet, ja Godoy ja Renos
olivat jo lähettäneet jäljennökset lausunnoistaan sanomalehdille,
joten puolue ei voinut valittaa johtajien jääneen toimettomiksi
niin ratkaisevassa tilanteessa. Hän luuli peloittaneensa Molaraa,
jos yleensä oli mahdollista peloittaa sellaista miestä; joka
tapauksessa tämä oli saatu suuttumaan. Sitä ajatellessaan hän oli
iloinen. Miksi? Tähän asti hän oli aina niin paljon kuin suinkin
tukahduttanut moiset epäfilosofiset ja hyödyttömät tunteet, mutta
tänään hän tunsi epämääräisesti, että hänen vastenmielisyytensä
presidenttiä kohtaan oli käynyt väriltään tummemmaksi. Ja sitten
hänen ajatuksensa palasivat takaisin Luciliin. Mikä ihana nainen
tämä olikaan! Kuinka täynnä ihmistunteitten vaistomaista tuntemusta,
joka on kaiken todellisen älyn lähde! Onnen kantamoinen oli Molara,
jolla oli sellainen vaimo. Ehdottomasti hän vihasi presidenttiä
mieskohtaisesti, mutta se johtui tämän perustuslainvastaisesta
menettelystä.
Kotiinsa ennätettyään hän tapasi Moret'n siellä odottamassa
perin kiihtyneenä ja ilmeisesti vihoissaan. Hän oli kirjoittanut
johtajalleen useita pitkiä kirjeitä, joissa hän ilmoitti
peruuttamattomasti päättäneensä katkaista kaiken yhteyden tämän ja
hänen puolueensa kanssa. Mutta hän oli repinyt kaikki palasiksi
päätettyään lausua sen hänelle suorin sanoin.
Savrola huomasi hänen ilmeensä. "Kas, Louis", hän huudahti; "olipa
hyvä, että satuit tulemaan tänne. Olen oikein iloinen siitä. Saavun
juuri presidentin palatsista; hän hangoittelee vastaan, ei anna perää
tuumankaan vertaa. Tarvitsen sinun neuvoasi. Mihin suuntaan ryhdymme
nyt toimimaan?"
"Mitä on tapahtunut?" kysyi nuori mies nyrpeänä, mutta uteliaana.
Savrola kuvaili kohtausta tarkasti ja elävästi. Moret kuunteli
tarkkaavaisena ja sanoi sitten, yhä vielä syvästi harmissaan:
"Fyysillinen voima on ainoa todiste, jonka hän ymmärtää. Minä
kannatan kansan nostamista kapinaan."
"Ehkä olet oikeassa", virkkoi Savrola miettiväisenä; "olen puolittain
taipuvainen yhtymään sinun mielipiteeseesi."
Moret puolusti ehdotustaan voimakkaasti ja vakavasti, eikä hänen
johtajansa ollut koskaan ennen näyttänyt niin taipuvaiselta hänen
esittämiinsä väkivaltaisiin keinoihin. Puolen tunnin ajan he pohtivat
tätä asiaa. Savrola tuntui yhä vielä epäröivän; hän katsahti
kelloonsa. "Kello käy jo kolmea", hän virkkoi. "Syödään lounas täällä
ja seulotaan asia selväksi."
He tekivät niin. Ateria oli oivallinen, ja isännän todistelut kävivät
yhä vakuuttavammiksi. Viimein, kahvia juotaessa, Moret myönsi, että
ehkä oli parasta odottaa, ja he erosivat varsin sydämellisesti.
V LUKU
Salajuonia
"Kas niin", sanoi presidentti sihteerilleen ja uskotulleen, niin pian
kuin ovi oli sulkeutunut lähetystön jälkeen, "nyt olemme suoriutuneet
siitä, mutta vastaisuudessa saamme sellaista yllin kyllin. Savrola
valitaan aivan varmaan keskipiiristä, ja sitten meille tarjotaan
nautinto kuunnella häntä senaatissa."
"Ellei", lisäsi Miguel, "jotakin erikoista tapahtuisi".
Presidentti, joka tunsi miehensä hyvin, ymmärsi vihjauksen. "Ei,
siitä ei koidu mitään hyvää; sitä ei voi tehdä. Viisikymmentä vuotta
sitten se olisi saattanut käydä päinsä. Nykyään eivät ihmiset siedä
sellaista; yksinpä armeijaakin voisi ruveta arveluttamaan. Niin kauan
kuin hän pysyttelee lain rajoissa, en käsitä, kuinka voimme päästä
häneen käsiksi perustuslaillista tietä."
"Hän on suuri mahti, suuri mahti; toisinaan, niin ajattelen, suurin
Lauraniassa. Joka päivä hän käy voimakkaammaksi. Ennen pitkää tästä
tulee loppu", sanoi sihteeri verkalleen ja miettiväisenä; Molaran
osatoverina niin hyvin vaaroissa kuin toimissakin hänellä oli oikeus
saada sanansa kuuluviin. "Luulen, että loppu on lähellä", hän jatkoi;
"ehkä aivan oven edessä -- ellei --?" Hän vaikeni.
"Sanoinhan jo, ettei se käy päinsä. Jokainen tapaturma luettaisiin
minun syykseni. Se aiheuttaisi vallankumouksen täällä ja sulkisi
jokaisen turvapaikan ulkomailla".
"Onhan niitä muitakin keinoja kuin ruumiillinen voima."
"Ei minun ymmärtääkseni, ja hän on voimakas mies."
"Niin oli Simsonkin, ja kuitenkin filistealaiset tuhosivat hänet."
"Naisen avulla. En luule, että hän on koskaan tuntenut rakkautta."
"Se ei riitä takeeksi tulevaisuuden varalta."
"Halutaan ostaa Delila", sanoi presidentti kuivasti. "Kenties te
keksitte sellaisen häntä varten."
Sihteerin katse harhaili viattomana ympäri huonetta ja pysähtyi
hetkiseksi Lucilin valokuvaan.
"Kuinka te uskallatte, herra! Te olette roisto! Teissä ei ole
hivenenkään vertaa hyvettä!"
"Me olemme toimineet jonkin aikaa yhdessä, kenraali." Näissä
tilaisuuksissa sihteeri nimitti häntä aina _kenraaliksi_, se
muistutti presidenttiä erinäisistä pikkutapahtumista, joita oli
sattunut heidän työskennellessään yhdessä sodan aikana. "Ehkä se
johtuu siitä."
"Te olette hävytön."