KANSA NOUSEE
Kirj.
Winston Churchill
Englanninkielestä ["Savrola"] suomentanut
Toivo Wallenius
Hämeenlinnassa,
Arvi A. Karisto Osakeyhtiö,
1916.
SISÄLLYS:
I. Valtiollinen merkkitapaus
II. Valtion päämies
III. Kansan mies
IV. Lähetystö
V. Salajuonia
VI. Perustuslaillisista syistä
VII. Hovitanssiaiset
VIII. Tähtien tuikkeessa
IX. Amiraali
X. Taikasauva
XI. Yön hetkinä
XII. Sotaneuvottelu
XIII. Hallitus ryhtyy toimenpiteisiin
XIV. Armeija
XV. Yllätyksiä
XVI. Kapina edistyy
XVII. Palatsin puolustus
XVIII. Akkunan ääressä
XIX. Havainto-opetusta
XX. Loppu lähenee
XXI. Laivaston paluu
XXII. Elämä palkitsee
I LUKU
Valtiollinen merkkitapaus
Oli satanut rankasti, mutta aurinko paistoi jälleen pilvien
repeämistä ja loi nopeasti vaihtuvia varjoja Lauranian kaupungin
kaduille, taloihin ja puutarhoihin. Kaikki kimalteli kosteana
päivänpaisteessa; tomu oli tahmautunut maahan, ilma tuntui
raikkaalta, puut näyttivät vehreiltä ja kiitollisilta. Tämä oli
ensimmäinen sade kesähelteiden jälkeen, ja siitä alkoivat nuo ihanat
syksysäät, jotka ovat tehneet Lauranian pääkaupungista taiteilijain,
sairaiden ja hekumoitsijain tyyssijan.
Sadekuuro oli ollut voimakas, mutta ei ollut saanut hajoitetuksi
väkijoukkoa, joka oli kerääntynyt isolle aukiolle parlamenttitalon
edustalle. Se oli tervetullut, mutta ei ollut muuttanut ihmisten
levotonta ja vihaista ilmettä; se oli kastellut läpikotaisin
viilentämättä heidän kiihtymystään. Ilmeisesti odotettiin jotain
merkkitapausta. Tuo upea rakennus, missä kansanedustajain oli tapa
kokoontua, näytti synkän tärkeältä, eivätkä sen ilmettä lieventäneet
voitonmerkit ja kuvapatsaat, joilla vanha ja taidetta rakastava
kansa oli koristanut sen julkisivun. Osasto tasavallan kaartin
keihäsratsumiehiä oli sijoitettu suurten portaiden juurelle, ja
melkoinen joukko jalkaväkeä suojeli leveätä tilaa pääoven edustalla.
Sotamiesten takana täytti kansa koko muun näyttämön. Ihmisiä
tunkeili aukiolla ja sinne johtavilla kaduilla; heitä oli kavunnut
lukuisille muistopatsaille, joita tasavallan taideaisti ja ylpeys
oli pystyttänyt muinaisten sankarien kunniaksi, ja nämä he peittivät
niin täydellisesti, että ne näyttivät eläviltä röykkiöiltä. Yksinpä
puillakin oli asujansa, ja näyttämön varrella kohoavien talojen
ja julkisten rakennusten akkunoissa ja katoilla oli tukuittain
katselijoita. Siinä oli suuri väkijoukko, ja se värisi jännityksestä.
Hurjat intohimot kuohuttivat tungosta, kuten vihurit pyyhältävät yli
myrskyisen meren. Siellä ja täällä ryhtyi naapuriensa yläpuolelle
kiivennyt mies pitämään puhetta niille, jotka olivat äänen kantaman
rajoissa, ja eläköön-huutoihin tai ulvontaan yhtyi tuhansia, jotka
eivät olleet kuulleet sanaakaan, mutta halusivat jollakin tapaa
purkaa ilmoille tunteensa.
Tämä oli suuri päivä Lauranian historiassa. Sisällissodan
päätyttyä kansa oli viisi pitkää vuotta sietänyt itsevaltaisen
hallinnon häpeää. Tietoisuus siitä, että hallitus oli voimakas,
sekä muisto menneistä mellakoista olivat vaikuttaneet syvästi
järkevämpiin kansalaisiin. Mutta alun pitäen oli kuulunut nurinaa.
Elossa oli vielä monta sellaista, jotka olivat käytelleet aseita
tappionpuolella siinä pitkällisessä taistelussa, joka oli päättynyt
presidentti Antonio Molaran voittoon. Muutamat olivat haavoittuneet
tai menettäneet omaisuutensa valtiolle, toiset olivat joutuneet
vankilaan, moni oli kadottanut ystäviä tai omaisia, jotka viimeiseen
henkäykseensä asti olivat yllyttäneet heltiämättä jatkamaan
taistelua. Hallitus oli aloittanut toimintansa leppymättömien
vihollisten keskuudessa, ja sen hallinto oli ollut ankaraa sortoa.
Vanha perustuslaki, johon kansalaiset olivat niin lujasti kiintyneet
ja josta he suuresti ylpeilivät, oli kumottu. Vedoten muka
vallitsevaan kapinallisuuteen presidentti oli kieltäytynyt kutsumasta
kansaa lähettämään edustajansa eduskuntaan, jota vuosisatojen
kuluessa oli pidetty kansalaisvapauden lujimpana varustuksena.
Niin tyytymättömyys kasvoi päivä päivältä, vuosi vuodelta.
Kansallispuolue, jonka ensinnä olivat muodostaneet vain tappiopuolen
harvat eloon jääneet jäsenet, oli paisunut valtion mahtavimmaksi
yhtymäksi, ja lopultakin se oli löytänyt johtajan. Kiihotustyö
suuntausi joka taholle. Pääkaupungin lukuisa ja levoton väestö oli
kauttaaltaan omaksunut uuden asian. Mielenosoitus oli seurannut
toistaan, katumeteleitä oli puhjennut tuhka tiheään, yksinpä
sotajoukossakin ilmeni levottomuuden oireita. Viimein presidentti
oli päättänyt suostua myönnytyksiin. Hallitus oli kuuluttanut,
että syyskuun 1. päivänä julkaistaisiin vaaliluettelot ja kansalle
suotaisiin tilaisuus tuoda ilmi toivomuksensa ja mielipiteensä.
Tämä lupaus oli tyydyttänyt rauhallisia kansalaisia. Havaiten
joutuneensa vähemmistöksi äärimmäiset olivat muuttaneet äänen sävyä.
Hallitus käytti silloin suotuisaa tilaisuutta hyväkseen ja antoi
vangita useita kiihkeimpiä johtajia. Toiset, jotka olivat taistelleet
sodassa ja palanneet maanpaosta ottaakseen osaa kapinaliikkeeseen,
pakenivat henkensä kaupalla rajan taakse. Tarmokkaiden etsiskelyjen
tuloksena oli ollut melkoiset aselöydöt. Euroopan kansat, jotka
kiinnostuneina ja levottomin katsein tarkkasivat valtiollista
ilmapuntaria, olivat varmat siitä, että hallituksen voima oli
nousemassa. Mutta sillä välin kansa odotti äänetönnä ja jännittyneenä
lupauksen täyttymistä.
Lopulta oli toivottu päivä koittanut. Viranomaiset olivat
suorittaneet tarpeelliset valmistukset, joiden päätyttyä
seitsemänkymmentätuhatta miespuolista valitsijaa voitiin kutsua
antamaan äänensä. Kuten tapa määräsi, oli presidentin mieskohtaisesti
merkittävä kehotuskirjelmä uskollisille kansalaisille.
Vaalivaltakirjat oli annettava pääkaupungin ja maaseudun eri
vaalipiireille, ja niiden, joille vanha laki soi äänestysoikeuden,
oli sitten määrä lausua tuomionsa siitä henkilöstä, jota
kansanvaltaiset katkerassa vihassaan nimittivät diktaattoriksi.
Juuri tätä hetkeä väkijoukko nyt odotteli. Vaikka aika ajoin
kohosikin eläköön-huutoja, odoteltiin enimmäkseen äänettöminä.
Yksinpä silloinkin, kun presidentti oli ajanut senaattiin, oli kansa
pidättynyt huutamasta; sen silmissä hän aikoi nyt luopua vallastaan,
ja se sovitti kaiken. Ajan pyhittämät tavat, vanhastaan rakastetut
lait saatettaisiin jälleen voimaan, ja vielä kerran pääsisi
kansanvaltainen hallinto voitolle Lauraniassa.
Äkkiä ilmestyi portaiden yläpäähän kansan nähtäviin nuori mies puku
epäjärjestyksessä ja kasvot kiihtymyksestä punoittavina. Hän oli
Moret, muuan kansallisneuvoston jäseniä. Viipymättä väkijoukko tunsi
hänet, ja siitä kohosi voimakas eläköön-huuto. Useat, jotka eivät
voineet häntä nähdä, yhtyivät huutoon, joka kaikuen kantautui aukion
yli kansakunnan tyytyväisyyden ilmauksena. Hän viittoili rajusti,
mutta hänen sanansa, jos hän edes puhuikaan, hukkuivat melskeeseen.
Häntä seurasi kiireesti toinen mies, muuan ovenvartija; tämä laski
kätensä hänen olkapäälleen, näytti puhuvan vakavasti ja veti hänet
takaisin sisäänkäytävän varjoon. Väkijoukko hurrasi yhä.
Ovesta ilmestyi kolmas henkilö, kunnallisviranomaisen asua käyttävä
vanhus. Hän astui tai oikeammin hoippui raukeana portaita myöten
vaunuihin, jotka oli ajettu esille häntä kohtaamaan. Jälleen kaikui
hurraa-huutoja: "Godoy! Godoy! Hyvä, Godoy! Kansan puoltaja! Eläköön!
Eläköön!"
Hän oli pormestari, Uudistuspuolueen voimakkaimpia ja arvokkaimpia
jäseniä. Hän nousi vaunuihin ja ajoi sotamiesten suojeleman avoimen
paikan halki väkijoukkoon, joka yhä hurraten antoi kunnioittavasti
tilaa.
Vaunut olivat avoimet, ja silminnähtävästi vanhuksen oli vallannut
tuskallinen mielenliikutus. Hänen kasvonsa olivat kalpeat, suu
vääristyi surun ja suuttumuksen ilmeeksi, koko vartaloa vapisutti
tukahutettu mielenkuohu. Väkijoukko oli tervehtinyt häntä suosiota
osoittaen, mutta herkkätajuisena se joutui ymmälle hänen oudosta
ulkomuodostaan ja tuskallisista katseistaan. Ihmiset tunkeilivat
hänen vaunujensa ympärille huudellen: "Mitä on tapahtunut? Onko
kaikki kunnossa? Puhukaa, Godoy, puhukaa!" Mutta hän ei ollut
kuullakseen, vaan käski kiihkosta väristen ajurin jouduttaa kulkua.
Kansa väistyi verkalleen, nyrpeänä, miettiväisenä, ihmisten lailla,
jotka tekevät kohtalokkaan päätöksen. Jotakin oli tapahtunut, jotakin
turmiollista, odottamatonta, ikävää; mitä se oli, sen halusi jokainen
levottomana saada tietoonsa.
Ja sitten alkoi levitä hurjia huhuja. Presidentti oli kieltäytynyt
vahvistamasta kutsukirjeitä; hän oli tehnyt itsemurhan; sotaväki
oli saanut käskyn ampua; vaaleja ei kaikesta huolimatta
toimitettaisikaan; Savrola oli vangittu -- yllätetty itse senaatissa,
sanoi joku, murhattu, lisäsi toinen. Väkijoukon melske muuttui
kumeaksi, epäsointuisaksi yltyvän suuttumuksen mörinäksi.
Lopulta saatiin vastaus. Aukion varrella kohosi rakennus, jonka vain
kapea katu erotti eduskuntatalosta, ja tämän kadun oli sotaväki
pitänyt liikenteelle vapaana. Sen parvekkeelle ilmestyi nyt äskeinen
nuori mies, kansallisneuvos Moret, ja hänen saapumisensa oli kuin
merkki, joka sai hurjat, levottomat huudot myrskyn tavoin puhkeamaan
esiin ihmismerestä. Hän kohotti kättään hiljaisuutta vaatien, ja
tuokion kuluttua lähinnä seisovat saattoivat jo kuulla hänen sanansa.
"Teidät on petetty -- sydämetöntä kavallusta -- toiveet, joita olemme
hautoneet, on murskattu -- kaikki on ollut turhaa -- kavallettu!
kavallettu! kavallettu!" Hänen puheestaan kantautui palasia kauas
kiihtyneeseen väkijoukkoon, ja sitten hän huusi ilmoille lauseen,
jonka tuhannet kuulivat ja vielä useammat tuhannet toistivat.
"Kansalaisluettelo on silvottu, ja siitä on pyyhitty pois enemmän
kuin toinen puoli valitsijoita. Käy telttoihisi, oi sinä Lauranian
kansa!"
Tuokion ajan vallitsi hiljaisuus, ja sitten laumasta kohosi valtaava
raivon, pettymyksen ja päättäväisyyden huokaus.
Samassa portaiden juurelle siirtyivät presidentin vaunut neljän
hevosen vetäminä, tasavallan livreeseen pukeutuneiden eturatsastajien
ja keihäsratsumiesten ympäröiminä. Parlamenttitalosta ilmestyi
näkyviin merkkihenkilö. Hänellä oli yllään Lauranian armeijan
loistava sinivalkoinen kenraalin puku, rinnassa kimalteli kunnia- ja
ritarimerkkejä, hänen terävät, voimakkaat kasvonsa olivat ilmeeltään
varsin rauhalliset. Hän pysähtyi hetkeksi, ennenkuin laskeutui
vaunujen luo, ikäänkuin suodakseen väkijoukolle tilaisuuden viheltää
ja ulvoa kyllikseen, ja näytti välinpitämättömänä keskustelevan
seuralaisensa, sisäasiainministeri Louvet'n kanssa. Pari kertaa hän
viittasi kuohuvaan väkijoukkoon ja astui sitten hitaasti portaita
myöten. Louvet oli aikonut seurata häntä, mutta kuuli kansan
melskeen ja muisti, että hänellä oli vielä senaatissa tehtäviä,
joita ei käynyt siirtäminen tuonnemmaksi; toinen jatkoi matkaansa
yksinään. Sotamiehet tekivät kunniaa aseillaan. Väkijoukosta kohosi
raivokas ulvonta. Muuan ratsastava upseeri, joka istui satulassaan
liikkumattomana, järkkymättömänä koneena, kääntyi komentaen erään
aliupseerin puoleen. Useita komppanioita jalkaväkeä marssi esiin
eduskuntatalon oikeanpuoleiselta sivukadulta, asettuen riviin
aukealle paikalle, jonka väkijoukko oli nyt osittain vallannut.
Presidentti nousi vaunuihinsa, jotka lähtivät heti nopeasti
liikkeelle, etujoukkona kokonainen puolieskadroona keihäsratsumiehiä.
Niin pian kuin vaunut ennättivät aukean paikan reunalle, teki
väkijoukko rynnäkön niitä kohti. Saattue sulkeutui renkaaksi.
"Takaisin!" huusi muuan upseeri, mutta hänestä ei välitetty.
"Lähdettekö liikkeelle vai pitääkö meidän antaa vauhtia?" virkkoi
äreämpi ääni. Väkijoukko ei väistynyt tuumaakaan. Vaara oli uhkaava.
"Petturi! Väärentäjä! Valehtelija! Tyranni!" huusivat ihmiset,
lisäten vielä sarjan sanoja, jotka ovat liian raakoja toistettaviksi.
"Anna meille takaisin oikeutemme -- sinä olet varastanut ne!"
Ja sitten joku laukaisi väkijoukon takana revolverin ilmaan. Se
vaikutti sähkön lailla. Ratsumiehet laskivat keihäänsä tanaan
ja syöksyivät eteenpäin. Joka taholla kohosi kauhun ja raivon
huudahduksia. Kansa pakeni ratsuväen tieltä; muutamia kaatui
maahan ja polkeutui kuoliaaksi, toisia kaatoivat hevoset kumoon
ja tallasivat jalkoihinsa, muutamia lävistivät sotamiehet
keihäillään. Se oli kamala kohtaus. Takana olevat heittivät kiviä,
ja muutamat ampuivat umpimähkään revolvereilla. Presidentti pysyi
järkkymättömänä. Suorana ja pelkäämättömänä hän tuijotti melskeeseen,
kuten ihmiset tuijottavat kilpa-ajoon, josta eivät ole lyöneet
vetoa. Häneltä iskettiin hattu päästä ja poskea pitkin tihkuva
verijuova osoitti, mihin kivi oli osunut. Tuokion ajan näytti tulos
epävarmalta. Väkijoukko saattoi rynnäköllä vallata vaunut ja sitten
-- joutua roskaväen raadeltavaksi! Olihan olemassa muitakin ja
miellyttävämpiä kuolemantapoja. Mutta kuriin tottunut sotaväki voitti
kaikki esteet, miehen käytös tuntui lamauttavan hänen vihollisiaan,
ja väkijoukko alkoi väistyä yhä ulvoen ja karjuen.
Sillä välin upseeria, joka johti parlamenttitalon äärelle sijoitettua
jalkaväkeä, alkoi huolestuttaa yhä uudistuva hyökkäys, jonka hän näki
kohdistuvan presidentin vaunuja vastaan. Hän päätti johtaa huomion
toisaalle. "Meidän on pakko ampua", hän virkkoi majurille, joka
seisoi vieressä.
"Mainiota", vastasi tämä upseeri; "siten saamme tilaisuuden päättää
ne kokeilut, joita olemme tehneet pehmeäkärkisillä luodeilla.
Kerrassaan arvokas koe!" Ja sitten hän kääntyi sotamiesten puoleen
antaen useita määräyksiä.
"Jotensakin kallis", vastasi eversti kuivasti; "ja puoli komppaniaa
riittää, majuri".
Kuului lukkojen rasahdus, kun kiväärit panostettiin. Sotaväen
edessä seisova joukko pyrki mielettömänä kamppaillen pakoon
uhkaavaa luotiryöppyä. Yksi ainoa mies, olkihattuinen, säilytti
mielenmalttinsa. Hän syöksyi eteenpäin. "Jumalan tähden, älkää
ampuko!" hän huusi. "Olkaa sääliväisiä! Me hajaannumme."
Syntyi hetkellinen seisahdus, sitten kajahti terävä komennus ja
voimakas räjähdys kiljahdusten säestämänä. Olkihattuinen mies
taipui taaksepäin ja kaatui maahan; toisiakin lysähti kokoon ja jäi
paikalleen kummallisiin asentoihin vääntyneinä. Kaikki muut pakenivat
paitsi sotilaat; onneksi aukiolta johti monta katua, ja muutaman
minuutin kuluttua se oli melkein tyhjentynyt. Presidentin vaunut
tunkeutuivat pakenevan väkijoukon halki palatsin portille, jota
vieläkin suurempi joukko sotamiehiä vartioksi, ja vierivät turvaan.
Kaikki oli nyt päättynyt. Väkijoukon rohkeus oli murtunut ja
Perustuslaki-aukion laaja pinta oli melkein autiona. Neljäkymmentä
ruumista ja muutamia tyhjiä patruunia virui maassa. Ne olivat kaikki
näytelleet osansa inhimillisen kehityksen historiassa ja menettäneet
merkityksensä elävien parissa. Siitä huolimatta sotamiehet poimivat
maasta tyhjät patruunat, ja ennen pitkää saapui joukko poliiseja
kuormarattaineen kuljettaakseen pois kaiken muun, ja Lauraniassa
vallitsi jälleen rauha.
II LUKU
Valtion päämies
Vaunut kulkivat saattueineen vanhasta portista ja vierittyään
avaran pihan poikki pysähtyivät palatsin pääovelle. Presidentti
astui maahan. Hän oli täysin selvillä siitä kuinka tärkeätä oli
säilyttää armeijan suosio ja kannatus, ja viipymättä hän nyt astui
keihäsratsumiehiä johtavan upseerin luo. "Toivottavasti ei kukaan
teidän väestänne ole haavoittunut?" hän kysyi.
"Ei vaarallisesti, kenraali", vastasi luutnantti.
"Te komensitte joukkoanne hyvin älykkäästi ja rohkeasti. Se pidetään
muistissa. Mutta helppoa on johtaa urhoollisia miehiä; heitä ei
unohdeta. Ah, eversti, teette aivan oikein tullessanne luokseni.
Aavistin tyytymättömien kerrosten panevan toimeen levottomuuksia,
niin pian kuin saataisiin tietää, että me olemme yhä edelleen
päättäneet pitää yllä lakia ja järjestystä valtiossa." -- Nämä
viimeiset sanat lausuttiin tummalle, vaskenkarvaiselle miehelle,
joka oli kiireesti astunut pihaan eräästä sivuportista. Eversti
Sorrento, sillä se oli tulijan nimi, oli poliisin sotilaspäällikkö.
Tämän tärkeän toimen ohella hän suoritti tasavallan sotaministerin
velvollisuudet. Tämän yhdistelmän avulla siviilivaltaa voi tukea
sotilasmahdilla perin tehokkaasti ja vitkastelematta, milloin
se oli välttämätöntä tai kävi suotavaksi ryhtyä voimakkaihin
toimenpiteisiin. Sellainen järjestelmä soveltui erinomaisesti
niihin aikoihin. Tavallisesti Sorrento oli tyyni ja ylevän kylmä.
Hän oli ollut mukana monessa taistelussa ja sellaisessa sodassa,
missä armo on tuntematonta, oli useat kerrat haavoittunut, ja häntä
pidettiin urhoollisena ja tunteettomana miehenä. Mutta kansanjoukon
keskittyneessä raivossa on jotain kaameata ja everstin käytös
ilmaisi, ettei hän ollut välinpitämätön sitä kohtaan.
"Oletteko haavoittunut, herra presidentti?" hän kysyi huomatessaan
päämiehensä kasvot.
"Se ei merkitse mitään -- vain kivestä; mutta kansa oli kerrassaan
väkivaltainen. Joku oli yllyttänyt sitä; olin toivonut pääseväni
pois, ennenkuin uutinen ennätti levitä. Kuka kävi heille puhumassa?"
"Moret, kansallisneuvos, puhui hotellin parvekkeelta. Kerrassaan
vaarallinen mies! Hän kertoi kansalle, että se oli petetty."
"Petetty? Mikä julkeus! Epäilemättä sellaista puhetta tarkoitetaan
Perustuslain 20. osastossa: _Yllyttäminen väkivaltaisiin tekoihin
valtion päämiestä kohtaan väärin tulkitsemalla tai muulla tavoin_."
Presidentti oli hyvin perehtynyt sellaisiin lakipykäliin, joiden
tarkoituksena oli lujittaa toimeenpanevaa valtaa. "Antakaa vangita
hänet, Sorrento. Emme voi sallia, että hallituksen majesteettia
loukataan rankaisematta -- tai malttakaa, kenties olisi viisaampaa
menetellä jalomielisesti nyt, kun asia on ratkaistu. En halua juuri
tällä haavaa syytettä hallituksen taholta." Sitten hän lisäsi
kuuluvammalla äänellä: "Tämä nuori upseeri, eversti, suoritti
velvollisuutensa erittäin päättäväisesti -- hän on oivallinen
soturi. Olkaa niin hyvä ja pitäkää huolta siitä, että se merkitään
muistiin. Ylenemisessä olisi aina otettava huomioon ansiot eikä ikä,
palvelukset eikä palvelusaika. Me emme unohda teidän käytöstänne,
nuori mies."
Hän nousi portaita ja astui palatsin eteishalliin, jättäen
luutnantin, kaksikolmatta-vuotiaan nuorukaisen, mielihyvästä ja
kiihtymyksestä punehtuneena rakentamaan rohkeita unelmia tulevista
merkkitehtävistä ja menestyksestä.
Eteishalli oli tilava ja rakenteeltaan sopusuhtainen. Se oli
koristettu Lauranian puhtaimpaan tyyliin, ja tasavallan vaakuna oli
sovitettu kaikkialle. Pylväät olivat vanhaa marmoria, ja koollaan
sekä värillään ne todistivat menneiden aikojen varallisuutta
ja loistoa. Ruudukas lattiakiveys oli laadittu miellyttävään
malliin. Seinien huolelliset mosaikkilaitteet esittivät kohtauksia
kansallishistoriasta; siinä oli kuvattuna kaupungin perustaminen,
vuoden 1370 rauha, Suur-Mogulin lähettiläiden vastaanotto, Brotan
voitto, kuoleva Sandanho, ylevä patriootti, joka mieluummin heitti
henkensä kuin taipui muodollisesti loukkaamaan perustuslakia.
Ja sitten, myöhempiin aikoihin siirtyen, seinät esittivät
parlamenttitalon rakentamista, Cape Cherontan merivoittoa ja lopuksi
sisällissodan päättymistä vuonna 1883. Eteishallin kummallakin
sivulla kumpuili syvennyksessä pronssinen suihkukaivo palmujen ja
sananjalkojen ympäröimällä, levittäen silmää ja korvaa virkistävää
viileyttä. Pääovea vastapäätä oli leveä porraskäytävä johtaen
juhlahuoneistoon, jonka ovia peittivät tulipunaiset verhot.
Porraskäytävän yläpäässä seisoi muuan nainen. Hänen kätensä nojasivat
marmorikaiteisiin; hänen valkoinen pukunsa muodosti miellyttävän
vastakohdan heleänväriselle verhotaustalle. Hän oli erittäin kaunis,
mutta kasvoilla oli säikähtynyt ja levoton ilme. Naisen tapaan hän
teki kolme kysymystä samalla haavaa. "Mitä on tapahtunut, Antonio?
Onko kansa noussut kapinaan? Miksi on ammuttu?" Hän seisahtui arkana
portaiden yläpäähän, ikäänkuin peläten laskeutua alemmaksi.
"Kaikki on hyvin", vastasi presidentti viralliseen tapaansa.
"Muutamat tyytymättömät rupesivat metelöimään, mutta tämä meidän
everstimme on ryhtynyt tarpeellisiin varokeinoihin, ja nyt on
järjestys taasen vallalla, rakkaani." Kääntyen sitten Sorrentoon hän
jatkoi: "Mahdollisesti vallattomuus uudistuu. Sotaväki on pidätettävä
kasarmeissaan, ja te voitte antaa miehille ylimääräisen päivärahan,
jotta voivat juoda lasin tasavallan menestykseksi. Asettakaa
kaksinkertaiset vahdit, ja parasta olisi määrätä kaduille patrulleja
yön ajaksi. Jos jotakin sattuisi tapahtumaan, niin löydätte minut
täältä. Hyvää yötä, eversti." Hän nousi muutaman askelman, ja
juhlallisesti kumartaen sotaministeri kääntyi ja poistui hallista.
Nainen astui portaita alas ja he kohtasivat toisensa puolivälissä.
Presidentti tarttui hänen molempiin käsiinsä ja hymyili hellästi;
seisoen askelmaa korkeammalla nainen kumartui eteenpäin ja suuteli
häntä. Se oli miellyttävä, joskin muodollinen tervehdys.
"Niin", presidentti sanoi, "me olemme suoriutuneet tästä päivästä
hyvin, rakkaani. Mutta kuinka kauan tätä saattaa kestää, sitä
en tiedä; vallankumoukselliset näyttävät käyvän päivä päivältä
voimakkaammiksi. Meillä oli juuri nyt varsin vaarallinen tilanne
tuolla aukiolla; mutta tällä haavaa juttu on päättynyt."
"Minä olen ollut niin levoton", virkkoi nainen, ja sitten, huomaten
vasta nyt hänen verisen otsansa, hän hätkähti. "Mutta sinä olet
haavoittunut."
"Se ei merkitse mitään", sanoi presidentti. "Kansa heitteli kiviä; no
niin, me käytimme luoteja -- ne ovat tehoisampia todistuskappaleita."
"Mitä tapahtui senaatissa?"
"Kuten tiedät, olin odottanut ikävyyksiä. Ilmoitin puheessani, että
vaikka tilanne vielä olikin sekava, olimme kuitenkin päättäneet
palauttaa tasavallan vanhan perustuslain, mutta oli käynyt
välttämättömäksi poistaa luettelosta tyytymättömät ja kapinalliset.
Pormestari otti sen laatikosta, ja ne polkivat toisiaan varpaille
päästäkseen näkemään äänestäjäin kokonaismäärää eri vaalipiireissä.
Nähdessään kuinka suuresti ne olivat supistuneet, he olivat perin
suutuksissaan. Godoy oli aivan sanaton; se mies on aika hölmö. Louvet
ilmoitti, että tämä oli katsottava vain kokeeksi ja että äänioikeutta
laajennettaisiin, kunhan päästäisiin vakiintuneempiin oloihin; mutta
ne ulvoivat raivosta. Niin, ellei siellä olisi ollut ovenvartijoita
ja muutamia kaartilaisia, luulen että he olisivat käyneet minun
kimppuuni itse eduskuntasalissa. Moret pui minulle nyrkkiään --
naurettava aasi -- ja syöksyi puhumaan roskajoukolle pötyä?"
"Entä Savrola?"
"Oh, Savrola -- hän pysyi vallan tyynenä; hän nauroi nähdessään
luettelon. 'Tässä on kysymys vain muutamasta kuukaudesta', hän sanoi;
'minua kummastuttaa, että te luulette sen kannattavan'. Sanoin, etten
ymmärtänyt häntä, mutta siitä huolimatta hän ilmaisi totuuden." --
Tarttuen sitten vaimonsa käteen hän nousi verkalleen ja mietteissään
portaita.
Mutta vähän on julkisuuden miehelle suotu lepoa sisäisten häiriöiden
aikana. Tuskin oli Molara ennättänyt portaiden päähän ja astunut
vastaanottohuoneeseen, kun vastakkaisesta ovesta tuli muuan mies
häntä vastaan. Tämä oli pienikasvuinen, tumma ja varsin ruma,
kasvot iän ja kamarielämän kurtistuttamat. Niiden kalpeus kävi
sitä silmäänpistävämmäksi, koska sekä tukan että viiksien väri oli
punertavaa mustaa, jota luonto ei koskaan kykene luomaan. Kädessään
hän kantoi isoa paperikääröä, jonka hänen pitkät ja laihat sormensa
olivat huolellisesti jakaneet eri osastoihin. Mies oli presidentin
sihteeri.
"Mitä nyt, Miguel?" kysyi presidentti; "onko teillä papereita minua
varten?"
"On, herra presidentti; mutta muutama minuutti riittää kyllä. Teillä
on ollut jännittävä päivä; olen iloinen siitä, että se on päättynyt
onnellisesti."
"Eihän se ole ollut vailla mielenkiintoa", virkkoi Molara väsyneesti.
"Mitä teillä siinä on?"
"Useita ulkomaanasioita. Suur-Britannia on lähettänyt kirjelmän
afrikkalaisen siirtokuntamme eteläpuolella olevan toiminta-alueen
johdosta, ja ulkoasiainministeri on luonnostanut siihen vastauksen."
"Oh, ne englantilaiset -- aina ne pyrkivät anastamaan ja
vallitsemaan! Mutta meidän täytyy pysyä lujina. Minä aion säilyttää
tasavallan alueet koskemattomina kaikista vihollisista, sisäisistä
tai ulkoisista huolimatta. Me emme voi lähettää liikkeelle
sotajoukkoja, mutta, jumalan kiitos me osaamme sepittää kirjelmiä.
Onko se kyllin lujaksi laadittu?"
"Teidän ylhäisyytenne ei tarvitse olla huolissaan. Me olemme
puolustaneet oikeuksiamme mitä tehokkaimmin; siitä tulee suuri
siveellinen voitto."
"Toivon, että siitä koituu niin hyvin aineellista kuin siveellistäkin
etua. Se maa on rikas; se tuottaa kultaa, ja se riittää selittämään
kirjelmän. Tietysti meidän täytyy vastata ankarasti. Mitä muuta?"
"Tässä on muutamia armeijaa koskevia papereita, valtakirjoja ja
virkaylennyksiä, herra presidentti", virkkoi Miguel hypistellen
erästä erikoista tukkua, joka oli sovitettu peukalon ja etusormen
väliin. "Sitten on vahvistettavia tuomioita, luonnos Morgonin tulo- ja
menoarvioksi presidentin lausuntoa varten sekä pari vähäisempää
asiaa."
"Hm, pitkä juttu! No hyvä, tulen katsomaan. Rakkaani, tiedäthän,
kuinka paljon minulla on puuhaa. Me tapaamme toisemme illallisilla.
Ovatko kaikki ministerit luvanneet saapua?"
"Kaikki muut paitsi Louvet, Antonio. Hän ei ennätä toimiltaan."
"Toimiltaan, joutavia! Hän pelkää liikkua kadulla öiseen aikaan.
Pelkuruus on kerrassaan surkeata! Nyt hän menettää hyvät illalliset.
Kello kahdeksalta siis, Lucil." -- Ja nopein, varmoin askelin hän
astui sisään virkahuoneensa pienestä ovesta sihteerinsä seuraamana.
Rouva Lucil Molara jäi hetkeksi seisomaan suureen vastaanottosuojaan
Sitten hän siirtyi akkunan luo ja astui ulos parvekkeelle. Hänen
eteensä avautui sanomattoman ihana näky. Palatsi kohosi korkealla
kunnaalla, joten siitä näki laajalle yli koko kaupungin ja sataman.
Aurinko oli vaipunut matalalle kohti taivaanrantaa, mutta talojen
seinät hohtivat yhä vielä huikaisevan valkoisina. Punaisten ja
sinisten tiilikattojen lomissa pistäytyi tuhka tiheään esiin
puutarhoja ja puistikkoja, joiden vihreät ja solakat palmut
viihdyttivät ja miellyttivät silmää. Pohjoisessa kohosivat senaatin
ja parlamenttitalon rakennukset majesteettisina ja mahtavina. Lännen
puolella sijaitsi satama aluksineen ja suojalinnakkeineen. Ulompana
kellui muutamia sotalaivoja, ja joukko valkopurjeisia pursia hohti
kimmeltävinä pisteinä Välimeren laineilla, jotka olivat jo alkaneet
vaihtaa sinensä päivänlaskun loistavampiin väreihin.
Seisoessaan siinä syysillan kuulakkaassa valaistuksessa hän näytti
jumalallisen ihanalta. Hän oli ennättänyt siihen ikäkauteen,
jolloin tyttömäisen kauneuden suloihin on liittynyt naisellisen
älyn viehättävyys. Hänen virheettömät piirteensä kuvastivat hänen
mieltänsä, ja jokainen mielenliikutus, jokainen mieliala loihti
niille eloisan ilmehikkyyden, joka on suurin naisen suloista.
Hänen solakka vartalonsa oli vaistomaisen sulava, ja sitä verhoava
melkein klassillinen puku tehosti hänen ihanuuttaan ja oli täysin
sopusoinnussa hänen ympäristönsä kanssa.
Hänen kasvoissaan oli jotakin, mikä vihjasi epämääräiseen
kaipaukseen. Lucil oli mennyt naimisiin Antonio Molaran kanssa
lähes viisi vuotta sitten, jolloin tämä oli voimansa ja valtansa
kukkulalla. Hänen perheensä oli kuulunut Molaran lujimpain
kannattajain joukkoon, ja isä ja veli olivat menettäneet henkensä
Soraton taistelukentällä. Onnettomuuden ja murheen murtamana hänen
äitinsä eli vain kyllin kauan luovuttaakseen tyttärensä heidän
mahtavimman ystävänsä hoivaan, ja tämä oli sama kenraali, joka
oli pelastanut valtion ja ryhtynyt sitä hallitsemaan. Hän oli
suostunut tehtävään ensin velvollisuudentunteesta niitä kohtaan,
jotka olivat uskollisesti seuranneet hänen tähteään, mutta myöhemmin
toisistakin vaikuttimista. Ennenkuin kuukausi oli kulunut, hän oli
rakastunut tuohon kauniiseen tyttöön, jonka Onnetar oli opastanut
hänen luokseen. Tyttö ihaili hänen uljuuttaan, hänen tarmoaan ja
kykyään; eikä ollut vaikuttamatta myöskään se loistava asema,
jonka hän oli saavuttanut; hän tarjosi rikkautta ja korkean
yhteiskunnallisen sijan -- melkein valtaistuimen, ja sitä paitsi
hän oli komea mies. Lucil oli kolmenkolmatta vanha, kun he menivät
naimisiin. Kuukausimääriä hänen elämänsä oli ollut varsin uutteraa.
Vastaanotot, tanssiaiset ja kutsut olivat täyttäneet talvikauden
keskeytymättömällä seurustelutyöllä. Muukalaiset ruhtinaat olivat
käyneet kunnioittamassa häntä, ei vain Euroopan suloisimpana naisena,
vaan myöskin tärkeänä valtiollisena tekijänä. Hänen salonkiinsa
kokoontui mitä kuuluisimpia miehiä joka maasta. Valtiomiehet,
soturit, runoilijat ja tiedemiehet olivat palvoneet häntä. Hän
oli ottanut osaa valtiollisiin asioihin. Leppeät ja kohteliaat
lähettiläät olivat tehneet arkaluontoisia vihjauksia, ja hän oli
esittänyt epävirallisia vastauksia. Valtuutetut olivat hänen
hyväkseen selitelleet huomattavan perinpohjaisesti sopimusten ja
asiakirjain yksityiskohtia. Ihmisystävät olivat perustelleet ja
pohtineet mielipiteitään ja päähänpistojaan. Jokainen puhui hänelle
yleisistä asioista. Yksinpä hänen kamarineitonsakin oli koettanut
kääntyä hänen puoleensa hankkiakseen virkaylennyksen veljelleen,
jollekin postivirkailijalle. Ja jokainen oli häntä ihaillut, kunnes
itse ihailu, naiselle tarjotuista juomista kaikkein suloisin, alkoi
käydä tympeäksi.
Mutta jo ensimmäisinä vuosina hänen elämästään oli puuttunut jotain.
Mitä se oli, sitä ei Lucil ollut konsanaan kyennyt arvaamaan. Hänen
miehensä oli hellä ja aina hänen käytettävänään, milloin vain voi
vapautua julkisista toimistaan. Viime aikoina ei taivas ollut
pysynyt yhtä kirkkaana kuin ennen. Maassa vallitseva kiihtyneisyys,
kansanvaltaisuuden yhä yltyvä voima olivat yhdessä ennestäänkin
raskaan virantoimituksen kanssa vaatineet presidentiltä kaiken ajan
ja tarmon. Hänen kasvoihinsa oli ilmestynyt kovia piirteitä, työn
ja levottomuuden aiheuttamia, ja toisinaan Lucil oli havainnut
hirvittävää väsymystä ilmaisevan ilmeen, ikäänkuin henkilössä, joka
ponnistelee ja kuitenkin aavistaa, että hänen työnsä on turhaa. Hän
kohtasi vaimoaan harvemmin kuin ennen, ja noina lyhyinä väliaikoina
hän puheli yhä enemmän virka-asioistaan ja politiikasta.
Pääkaupungin näkyi vallanneen levottomuuden tunne. Juuri koittanut
syyskausi oli alkanut huonosti. Useat etevimmistä perheistä olivat
jääneet kesäasuntoihinsa vuorten rinteille, vaikka tasangot
olivatkin jo viileitä ja vihreitä; toiset olivat pysytelleet
kotonaan kaupunkitaloissaan, ja palatsiin oli saavuttu vain kaikkein
virallisimpiin kutsuihin. Mitä uhkaavammaksi tilanne kävi, sitä
vähemmän hän näytti kykenevän auttamaan miestään. Nyt oli kuohutettu
intohimoja, jotka olivat sokeita kauneudelle ja tylsistyttivät
mielen sulon tehoilta. Hän oli vielä kuningatar, mutta hänen
alamaisensa olivat nyrpeitä ja tarkkaamattomia. Mitä hän saattoi
tehdä auttaakseen miestään nyt, kun tämä oli niin kovassa ahdingossa?
Eroamisajatus oli hänelle vastenmielinen, kuten naiselle ainakin.
Täytyikö hänen yhä edelleen ohjata hovin seremonioita senkin jälkeen
kuin loisto oli häipynyt, sillä välin kuin viholliset ahersivat
päivät ja yöt kukistaakseen kaiken sen, mihin hänen sydämensä oli
kiintynyt?
"Enkö voi tehdä mitään, en yhtään mitään?" hän mutisi. "Olenko
näytellyt osani loppuun? Onko paras puoli elämää päättynyt?" -- Ja
sitten, äreän päättäväisyyden vallatessa hänen mielensä kuumana
aaltona: "Minä tahdon tehdä sen -- mutta mitä?"
Kysymys jäi vastausta vaille; auringon reuna painui taivaanrannan
taakse, ja sotasataman aallonmurtajan päästä, muodottomasta
multakasasta, joka kätki satamaa suojelevan patterin, lehahti
esiin savukiehkura. Se oli iltalaukaus, ja tykin jymähdys, joka
heikkona kantautui hänen kuuluviinsa, keskeytti ne ikävät mietteet,
mitkä olivat täyttäneet hänen mielensä; mutta ne jättivät muiston
jälkeensä. Hän kääntyi huoahtaen ja astui takaisin palatsiin;
vähitellen päivänvalo häipyi ja tuli ilta.
III LUKU
Kansan mies
Hämmästys ja katkera suuttumus valtasi kaupungin. Uutinen ammunnasta
levisi nopeasti ja laajalle, ja, kuten tavallisesti käy sellaisissa
tapauksissa, sen vaikutusta liioiteltiin suuresti. Mutta varokeinot
oli suunniteltu taitavasti, ja poliisi pani ne tehokkaasti
toimeen. Kaduilla ei saanut syntyä mitään väkijoukon tapaista,
ja yhtämittaisesti kiertelevät vahtiosastot estivät rakentamasta
katusulkuja. Tasavallan kaartin ilmestyminen teki sitä paitsi niin
pelottavan vaikutuksen, että hautoivatpa kansalaiset mitä tunteita
tahansa, he havaitsivat kuitenkin viisaammaksi esiintyä alistuvasti,
jopa muutamissa tapauksissa tyytyväisyyttäänkin osoittaen.
Kansallispuolueen johtajat asettuivat kuitenkin aivan toiselle
kannalle. He kokoontuivat viipymättä pormestarin virka-asuntoon, ja
siellä sukeusi kiihkeä keskustelu. Pormestarin talon eteishallissa
pidettiin tilapäinen kokous, jossa puolueen koko voima oli
edustettuna. Moret, kansallisneuvos ja lakkautetun _Torvikutsun_
entinen toimittaja, otettiin vastaan eläköön-huudoin, kun hän
astui huoneeseen. Hänen puheensa oli vaikuttanut syvästi moneen,
ja lauranialaiset olivat aina valmiit osoittamaan hyväksymistään
rohkean teon johdosta. Sitä paitsi jokainen oli kiihtynyt äskeisestä
mellakasta ja halusi kiihkeästi tehdä jotakin. Varsinkin olivat
työväestön edustajat vihoissaan. Työläisiä, jotka olivat perustuslain
hyväksymällä tavalla kokoontuneet tuomaan ilmi valituksensa, olivat
virkapukuiset kätyrit ampuneet kuoliaaksi -- _teurastaneet_ oli
tavallisimmin esiintyvä sana. Se oli kostettava; mutta miten?
Ehdotettiin mitä hurjimpia suunnitelmia. Moret, aina valmiina
uskaliaihin tuumiin, kehotti ryntäämään kaduille ja nostamaan kansan
aseisiin; palatsi oli poltettava, tyranni surmattava ja vapaus
palautettava maahan. Godoy, ollen vanha ja varovainen, vastusti
lujasti sellaista aietta, vaikkei kokous osoittautunutkaan erikoisen
innokkaaksi sitä hyväksymään. Hän neuvoi ilmaisemaan tyynesti ja
arvokkaasti esiintymällä paheksumusta ja arvostelua, mikä vaikuttaisi
syvästi vieraisiin kansoihin ja todistaisi heidän asiansa oikeaksi.
Toisetkin sekaantuivat väittelyyn. Renos, asianajaja, kannatti
menettelyä, jota hän nimitti perustuslailliseksi toiminnaksi. Heidän
oli muodostettava yleinen turvallisuuskomitea; he nimittäisivät
tarpeelliset valtionvirkamiehet (tietysti joukossa yliprokuraattorin)
ja määräisivät presidentin erotettavaksi niiden alkeellisten
periaatteiden loukkaajana, jotka ilmaistaan Kansalaisoikeuksien
julistuksen alkupuheessa. Hän ryhtyi selittelemään laajalti asiaan
kuuluvia oikeudellisia näkökohtia, kunnes useat jäsenet, jotka
halusivat tuoda julki omat huomautuksensa, keskeyttivät hänen
puheensa.
Tehtiin useita päätöksiä. Niinpä oltiin yksimielisiä siitä, että
presidentti oli omasta syystään menettänyt kansalaisten luottamuksen,
jonka vuoksi häntä vaadittiin eroamaan virastaan ja alistumaan
tuomioistuimen tutkittavaksi. Samoin sovittiin siitä, että armeija
oli huonosti palvellut tasavaltaa. Ne sotamiehet, jotka olivat
ampuneet kansaa, aiottiin haastaa siviilioikeuteen, ja surmattujen ja
haavoittuneiden _marttyyrien_ omaisille päätettiin lausua kokouksen
myötätunto.
Tämä voimattomuutta ja hyödyttömyyttä ilmaiseva kohtaus päättyi,
kun sisään astui se merkkimies, joka oli nostanut puolueen tomusta
ja johtanut sen menestyksestä toiseen, kunnes jo näytti siltä,
että voitto oli saavutettu. Kokouksen valtasi hiljaisuus, muutamat
nousivat kunnioittavasti seisomaan, jokainen kummasteli, mitä hän
aikoi sanoa. Kuinka hän kestäisi sen musertavan tappion, joka
puoluetta oli kohdannut? Heittäytyisikö hän epätoivon valtaan?
Olisiko hän vihoissaan vai masentunut vaiko kyynillinen? Ennen
kaikkea, mitä toimenpiteitä hän ehdottaisi?
Hän astui pitkän pöydän ääreen, jonka ympärille jäsenet olivat
ryhmittyneet, ja istuutui miettiväisenä sen päähän. Sitten hän
silmäili ympäri huonetta kasvot yhä tyyninä ja ylevän järkkymättöminä
kuin konsanaan. Tuossa hämmennyksessä ja päättämättömyydessä hän
näytti suurenmoiselta. Jo pelkällä läsnäolollaan hän herätti
luottamuksen tunteen seuralaisissaan. Hänen korkea otsansa saattoi
sisältää vastauksen jokaiseen kysymykseen; hänen päättäväinen
ryhtinsä tuntui kestävän kohtalon kovimmatkin iskut.
Hetkisen odotettuaan hän kohosi äänettömyyden kehottamana. Hänen
sanansa olivat harkitun maltillisia. Hän sanoi tunteneensa suurta
pettymystä nähdessään, että luettelot olivat niin silvotut.
Lopullinen menestys oli lykkäytynyt, mutta vain myöhästynyt. Hän
oli viivytellyt pormestarintaloon tuloaan laatiakseen muutamia
laskelmia. Luonnollisesti ne olivat vain hätäisiä luonnoksia, mutta
hän arveli niiden kuitenkin olevan lähimain oikeita. Totta oli
että presidentti saisi enemmistön tulevassa parlamentissa, vieläpä
tuntuvankin enemmistön; mutta he saattoivat voittaa erinäisiä
paikkoja äänioikeuden rajoituksesta huolimatta, hänen luullakseen
viidenkymmenen vaiheille kolmesta sadasta. Pienemmätkin vähemmistöt
olivat kumonneet mahtavampiakin hallituksia. Päivä päivältä heidän
voimansa kasvoi; päivä päivältä yltyi viha diktaattoria kohtaan. Sitä
paitsi oli muitakin vaihtoehtoja kuin perustuslaillinen menettelytapa
-- ja nämä sanat kuullessaan muutamat purivat hampaansa yhteen ja
vilkaisivat toisiinsa varsin merkitsevästi -- mutta tätä nykyä
heidän täytyi odottaa; ja heidän kannatti kyllä odottaa, sillä
saalis oli voiton arvoinen. Se oli maailman kaikkein kallisarvoisin
lahja -- vapaus. Hän istuutui saatuaan kasvot kirkastumaan ja
mielet tyyntymään. Ryhdyttiin jälleen asioita pohtimaan. Päätettiin
avustaa puolueen rahastosta niitä, jotka olivat joutuneet kurjuuteen
omaistensa teloituksen tähden; se tuottaisi puolueelle enemmän
suosiota työläisluokan taholta ja saattoi herättää myötätuntoa
vieraissa kansoissa. Presidentin luona kävisi lähetystö esittämässä
kansalaisten mielipahan vanhan vaaliluettelon silpomisesta ja
pyytämässä, että hän palauttaisi äänioikeuden entiselleen. Sen oli
myöskin määrä vaatia niitä upseereja rangaistaviksi, jotka olivat
käskeneet ampua kansaa, ja sen ohessa se tekisi presidentille
tiettäväksi, mikä hämmästys ja suuttumus kaupungissa vallitsi.
Savrola, Godoy ja Renos nimitettiin lähetystön jäseniksi, ja sitten
komitea hajaantui rauhallisesti.
Moret viivytteli jäädäkseen viimeiseksi ja lähestyi sitten Savrolaa.
Hän kummasteli sitä, ettei häntä ollut ehdotettu lähetystöön. Hän
tunsi johtajansa paljon paremmin kuin Renos, pikkumaisen tarkka
asianajaja, jolla oli harvoja ystäviä; hän oli alusta asti seurannut
Savrolaa antaumuksella ja sokealla innostuksella; ja nyt hän oli
loukkaantunut siitä, että hänet oli tuolla tavoin sivuutettu.
"Tämä on ollut onneton päivä meille", hän virkkoi tunnustellen;
sitten, kun Savrola ei vastannut, hän jatkoi; "Kuka olisi odottanut,
että he uskaltaisivat tehdä meille sellaisen kepposen?"
"Se on ollut hyvin onneton päivä -- sinulle", vastasi Savrola
miettiväisenä.
"Minulle? Mitä sinä tarkoitat?"
"Oletko tullut ajatelleeksi, että sinun vastuullasi on neljäkymmentä
ihmishenkeä? Sinun puheesi oli hyödytön -- mitä hyvää siitä olisi
voinut koitua? Heidän verensä on sinun päälläsi. Kansakin on kokonaan
masennuksissa. Tänään on tehty paljon vahinkoa; se on sinun syytäsi."
"Minun syytäni! Olin raivoissani -- hän oli pettänyt meidät --
ajattelin kapinaa. En uneksinutkaan, että sinä jäisit näin kesynä
paikallesi. Se paholainen olisi surmattava nyt, ihan paikalla --
ennenkuin sattuu enemmän onnettomuuksia."
"Kuulehan nyt, Moret: minä olen yhtä nuori kuin sinäkin, tunnen yhtä
elävästi, olen täynnä innostusta. Minäkin vihaan Molaraa enemmän kuin
on viisasta tai filosofian mukaista; mutta minä hillitsen itseni,
kun riehahtamisella ei saata mitään voittaa. Ota nyt huomioon minun
sanani. Joko sinä opettelet tekemään samoin tai voit kulkea omia
teitäsi, sillä minä en tahdo tietää sinusta mitään -- tarkoitan:
valtiollisessa suhteessa -- ystävänä kyllä, se on eri asia."
Hän istuutui ja ryhtyi kirjoittamaan kirjettä, sillä välin kuin
Moret poistui kiireisesti huoneesta kalpeana nöyryytyksestä, minkä
suuttumus ja itsesyytös synnyttävät.
Savrola jäi jälelle. Sinä iltana oli paljon työtä suoritettavana;
oli kirjoitettava ja luettava kirjeitä, määrättävä kansanvaltaisen
sanomalehdistön pääkirjoitusten sävy ja ratkaistava monta muuta
asiaa. Suuren puolueen ja vielä enemmän suuren salaliiton koneisto
vaati huolellista ja alituista tarkkaavaisuutta. Kello oli yhdeksän,
ennenkuin hän oli lopettanut.
"No niin, hyvää yötä, Godoy", hän virkkoi pormestarille; "huomenna
meillä on taasen uuttera päivä. Meidän on koetettava säikäyttää
diktaattoria. Ilmoittakaa minulle sitten, mihin aikaan hän suostuu
ottamaan vastaan."
Pormestarintalon ovella hän kutsui ajurin, jota ei seuraelämäkauden
laimeus eikä valtiollinen häly voineet pidättää tavallista ammattiaan
harjoittamasta. Kappaleen matkaa ajettuaan hän saapui pienen, mutta
jotensakin hienon talon edustalle, joka sijaitsi suosituimmassa
kaupunginosassa, sillä hän oli varakas mies. Hänen koputtaessaan
avasi vanha nainen oven. Tämä näytti ilostuvan nähdessään hänet.
"Herra paratkoon", nainen sanoi, "minä olen pelännyt niin hirveästi,
kun te olette ollut poissa, ja ne ovat ampuneet ja rähisseet niin
kamalasti. Mutta illat ovat jo koleita, ja teillä olisi pitänyt olla
mukana päällystakki; kunhan ette vain saisi yskää huomiseksi."
"Ei mitään hätää, Bettina", hän vastasi ystävällisesti; "minulla on
hyvä rinta, ja se on teidän ansiotanne; mutta olen perin väsynyt.
Lähettäkää hiukan keittoa huoneeseeni, muusta ruoasta en välitä tänä
iltana."
Hän nousi yläkertaan, sillä välin kuin emännöitsijä mennä touhusi
tiehensä laatiakseen hänelle niin oivallisen illallisen kuin käden
käänteessä kävi päinsä. Hänen huoneistonsa sijaitsi toisessa
kerroksessa -- siihen kuului makuusuoja, kylpyhuone ja työhuone.
Ne olivat pieniä, mutta täynnä kaikkea, mitä maku ja ylellisyys
saattoi suunnitella ja kiintymys ja toimeliaisuus säilyttää.
Kunniasijalla komeili leveä työpöytä. Se oli sovitettu niin,
että valo levisi mukavasti pään ja käden tarpeeksi. Keskeisenä
esineenä oli iso pronssinen mustesäiliö, jonka eteen oli levitetty
laaja yksinkertainen imupaperialusta. Muun osan pöytää peittivät
paperikasat. Tilavasta korista huolimatta oli ympäri permantoa
siroteltu paperilappuja. Se oli julkiselämän miehen kirjoituspöytä.
Huonetta valaisi sähkövalo, jota virtasi siirrettävistä
varjostetuista lampuista. Seiniä peittävät hyllyt olivat täynnä
uutterasti käytettyjä teoksia. Tuohon kirjallisuuden Panteoniin
ei päästetty ketään, ennenkuin se oli tutkittu ja arvosteltu.
Siinä oli vaihteleva kirjasto: Schopenhauerin filosofia erotti
Kantin Hegelistä, joka riiteli tilasta St. Simonsin Muistelmien ja
uusimman ranskalaisen romaanin kanssa; "Rasselas" ja "La Curée"
seisoivat rinnatusten; kahdeksan tukevaa nidosta Gibbonin kuuluisaa
historiaa oli melkeinpä täydellä syyllä saanut jatkokseen hienon
julkaisun "Decameronea"; "Lajien synty" lepäsi vanhan raamatun
vierellä; "Tasavalta" piti yllä tasapainoa "Turhuuden markkinain" ja
"Eurooppalaisen moraalin historian" välillä. Itse kirjoituspöydällä
oli osa Macaulayn tutkielmia; se oli avattu, ja se ylevä kohta,
missä toisen miehen nero on tehnyt kuolemattomaksi toisen neron,
oli merkitty lyijykynällä. _Ja historia, vaikka tuokin kiivaiden,
korkealentoisten ja uskaliasten luonteiden varoitukseksi esiin hänen
monet erehdyksensä, on kuitenkin tarkoin harkittuaan julistava,
että niiden etevien miesten joukossa, joiden luut lepäävät hänen
lähellään, on tuskin ainoatakaan, joka olisi jättänyt jälkeensä
tahrattomampaa nimeä -- loistavampaa ei yhdeltäkään ole jäänyt_.
Puoliksi tyhjennetty laatikko savukkeita sijaitsi pienellä pöydällä
matalan, nahalla päällystetyn nojatuolin lähellä, ja sen rinnalla
välkkyi raskas revolveri, jonka piippua vasten oli karistettu tuhka
monesta savukkeesta. Huoneen nurkassa seisoi pieni, mutta taiten
tehty Kapitolilainen Venus, jonka kylmän puhdas väri ikäänkuin
moitti muotojen viekoittelevaisuutta. Se oli filosofin huone, mutta
ei mikään kylmä, akateeminen erakkosuoja; se huone kuului miehelle,
ihmiselle, joka antoi arvoa kaikille maallisille huvituksille, osasi
ratkaista niiden oikean arvon, nautti niistä ja halveksi niitä.
Pöydällä oli vielä avaamattomina muutamia sanomalehtiä ja
sähkösanomia, mutta Savrola oli väsynyt; niiden vuoro saattoi
tai ainakin sai tulla huomenna. Hän heittäytyi tuoliinsa. Niin,
päivä oli ollut pitkä ja synkeä. Hän oli nuori mies, vain
kahdenneljättä ikäinen, mutta tunsi jo työn ja huolten seuraukset.
Hänen hermostunut luonteensa ei voinut olla kiihottumatta niistä
kiihkeistä kohtauksista, joissa hän äskettäin oli ollut mukana,
ja oman mielenliikutuksen tukahduttaminen vain yllytti sisäistä
tulta. Kannattiko kaikki tämä? Tämä ponnistelu, työ, herkeämätön
aherrus, kieltäytyminen niin monesta seikasta, mikä tekee elämän
mukavaksi -- kenen hyväksi? Kansan hyväksi! Tämä, sitä hän ei voinut
itseltään salata, oli pikemmin hänen ponnistustensa suunnan ohjaaja
kuin varsinainen alkusyy. Kunnianhimo oli päävaikuttimena, eikä
hän kyennyt vastustamaan sitä. Hän osasi antaa arvoa taiteilijan
iloille, kauneuden etsintään pyhitetylle elämälle tai urheilulle,
suurimmalle nautinnolle, joka ei jätä jälkeensä mitään tunnonvaivaa.
Miellyttävämpää oli viettää haaveilevaa, rauhallista ja filosofisen
tyyntä elämää jossakin ihanassa puutarhassa, kaukana ihmisten
hälinästä, huvinaan kaikki, mitä taide ja äly voi keksiä. Ja
kuitenkin hän tiesi, ettei saattaisi kauankaan sietää sellaista.
"Kiivas, korkealentoinen ja uskalias" oli hänen luonteensa. Tämä
nykyinen elämä oli ainoa, mitä hän koskaan saattoi elää; hänen täytyi
jatkaa loppuun asti. Loppu saapuu usein varhain sellaisille miehille,
jotka luonteensa tähden saattavat tuntea lepoa vain toiminnassa,
tyytyväisyyttä vain vaarassa ja löytävät rauhansa vain hämmingistä.