oli asettanut hänet sille. Hän ei tosin ollut enää poika eikä häntä
ollut kohdannut purppurassa-syntymisen kova kohtalo. Sentähden hän
ei ollut aivan niin heikko eikä aivan niin turmeltunut kuin hänen
edeltäjänsä. Vaan hänellä ei ollut niitä luonnonlahjoja eikä niitä
avuja, joita hänen asemansa vaati, ja hänen poikansa Miran oli
Suradsja Daulan vertainen. Äskeinen vallankumous oli järkäyttänyt
ihmisten mieliä. Monta päällikköä oli ilmeisessä kapinassa uutta
nabobia vastaan. Ouden varakkaan ja mahtavan maakunnan varakuningas,
joka, samoin kuin mogulin muutkin varakuninkaat, nyt oikeastaan oli
itsenäinen valtias, uhkasi hyökätä Bengaliin. Ainoastaan Clive'n
taito ja hänen mahtavuutensa saattoi antaa tukea tuolle horjuvalle
hallitukselle. Asiain tällä kannalla ollessa saapui laiva Englannista
kirjeiden kanssa, jotka olivat kirjoitetut India-huoneella ennenkuin
tieto Plassin tappelusta oli ehtinyt perille Londoniin. Tirehtorit
olivat päättäneet antaa Bengalin englantilaisten siirtopaikkain
hallinnon mitä hankalimmin ja oudoimmin järjestetyn hallituskunnan
käsiin; ja asia tuli vielä pahemmaksi sen kautta, ett'ei Clive'llä
ollut mitään sijaa tässä laitoksessa. Ne henkilöt, jotka olivat
määrätyt jäseniksi uuteen hallituskuntaan, kielsihet omalla uhallaan
-- luettakoon se heille kunniaksi -- noudattamasta näitä hullunkurisia
käskyjä ja pyysivät Clive'ä harjoittamaan korkeinta valtaa. Hän suostui
heidän pyyntöönsä ja pian näyttihekin, että kompanian palvelijat
ainoasti ennakolta olivat täyttäneet isäntiensä toivomukset. Kuin
tirehtorit saivat tiedon Cliven loistavasta menestyksestä, määräsivät
he hänet paikalla suurimmilla kiitollisuuden ja kunnioituksen
osoituksilla bengalilaisten siirtokuntiensa kuvernööriksi. Hänen
valtansa oli nyt rajatoin ja paljoa suurempi sitäkin, jonka Dupleix oli
saavuttanut: Etelä-Indiassa. Mir Dsjaffir kohteli häntä orjamaisella
nöyryydellä. Muutamassa tilaisuudessa lausui nabobi ankaroita
sanoja eräälle korkea-arvoiselle syntyperäiselle päällikölle, jonka
saattojoukko oli joutunut kahakkaan muutamien kompanian sepoiden
kanssa. "Pitääkö teidän", sanoi hän, "ensin oppia tuntemaan, kuka
tämä eversti Clive on ja mihin asemaan Jumala on asettanut hänet?"
Päällikkö, joka mainiona pilkanlaskijana ja Mir Dsjaffirin vanhana
ystävänä uskalsi puhua vapaasti, vastasi: "Minäkö voisin loukata
everstiä! Minä, joka en yhtenäkään aamuna nouse vuoteeltani tekemättä
kolmea syvää kumarrusta hänen aasinsa edessä!" Tässä oli tuskin mitään
liioiteltua. Eurooppalaiset ja Indian syntyperäiset asukkaat olivat
yhtäläisesti Cliven jalkain juurella. Englantilaiset pitivät häntä
ainoana miehenä, joka kykeni pakoittamaan Mir Dsjaffiria täyttämään
heille tehdyt sitoumuksensa. Mir Dsjaffir piti häntä ainoana miehenä,
joka kykeni suojelemaan uutta hallitsijasukua levottomia alamaisia ja
ahneita naapuria vastaan.
Emme noudata kuin oikeuden vaatimuksia sanoessamme, että Clive taidolla
ja pontevuudella käytti valtaansa isänmaansa hyödyksi. Hän lähetti
retkikunnan Karnatikin pohjoispuolella olevaan seutuun. Täällä olivat
Franskalaiset vielä voiton puolella ja välttämätöintä oli saada heidät
sieltä karkoitetuiksi. Yrityksen johdatus uskottiin eräälle upseerille
nimeltä Forde, joka silloin vielä oli vähän tunnettu, vaan jossa
kuvernöörin tarkka silmä oli keksinyt suuria sotilaanlahjoja. Retken
menestys oli pikainen ja loistava.
Kuin melkoinen osa Bengalin armeijaa tällä tavalla oli toimessa
matkojen päässä, uhkasi uusi ja kova vaara läntistä rajaa. Suuri
moguli oli vankina Delhissä erään omaisensa vallassa. Hänen vanhin,
Sjah Alum-niminen poikansa, joka oli määrätty monet vuodet olemaan
kovan onnen alaisena ja ensin Marattilaisten, sitten Englantilaisten
välikappaleena, oli paennut isänsä hovista. Indiassa pidettiin hänen
sukuperäänsä yhä arvossa. Muutamat mahtamat ruhtinaat ja varsinkin.
Ouden nabobi olivat taipuvaisia antamaan hänelle kannatusta. Sjah
Alumin kävi helpoksi koota lippujensa alle suuret joukot niitä
kulkulaissotilaita, joita maa kaikkialla vilisi. Hänen lippujensa
alle keräytyi pian neljäkymmentä tuhatta miestä, jotka olivat eri
alkuperää ja eri uskontoa, mitkä Marattilaisia, mitkä Rohillalaisia,
mitkä Dsjauteja ja mitkä Afganilaisia, ja hänellä syntyi hanke syöstä
Englantilaisten valta-istuimelle koroittaman uudismiehen ja perustaa
oma valta Bengalissa, Orissassa ja Baharissa.
Mir Dsjaffirin kauhistus oli ääretöin. Hän ei tietänyt muuta neuvoa
kuin ostaa sovinto Sjah Alumilta suurella rahasummalla. Tätä keinoa oli
kerta toisensa perästä käytetty niiden valtiasten aikana, jotka ennen
häntä olivat hallinneet noita varakkaita ja velttoja maakuntia alisen
Gangesin ympäristöllä. Mutta Clive ei voinut terävällä järjellään ja
pelkäämättömällä mielellänsä katsoa tämän neuvon ansaitsevan muuta
kuin ylenkatsetta. "Jos teette sen", kirjoitti hän, "niin saatte
nähdä, että Ouden nabobi, Marattilaiset ja monet muut lisäksi tulevat
kaikista maanne rajaseuduista pusertamaan teiltä rahoja, kunnes
varanne ovat lopussa. Minä pyydän, että teidän ylhäisyytenne luottaa
Englantilaisten ja niiden joukkojen uskollisuuteen, jotka ovat teille
alttiit". Samaan tapaan kirjoitti hän Patnan kuvernöörille, joka oli
urhoollinen syntyperäinen sotilas, ja jota Clive piti suuressa arvossa.
"Älkää suostuko minkäänlaisiin ehtoihin; puolustakaa kaupunkia niinkauan
kuin vähänkään voitte. Olkaa vakuutetut, että Englantilaiset ovat
luotettavia ja varmoja ystäviä, ja ett'eivät he koskaan luovu asiasta,
johon he kerran ovat ottaneet osaa".
Hän pysyi sanassaan. Sjah Alum oli saartanut Patnan ja valmistihe
juuri tekemään ryntäystä, kuin hän sai kuulla everstin tulevan
pikamarsseissa. Lähestyvässä armeijassa ei ollut kaikkiansa
kuin 450 Eurooppalaista ja 2,500 sepoita. Mutta Cliveä ja hänen
Englantilaisiansa peljättiin nyt kaikkialla itämailla. Niin pian kuin
hänen etujoukkonsa näyttihe lähtivät piirittäjät pakenemaan sen tieltä.
Muutamat franskalaiset seikkailijat, jotka olivat ruhtinaan seurassa,
kehoittivat häntä turhaan koettamaan taistelun onnea. Harvojen päivien
kuluessa hävisi tämä suuri armeija, joka Mursjedabadissa oli herättänyt
niin paljo huolta, tietymättömiin Brittiläisten paljaan nimen
synnyttämän kauhistuksen kautta.
Voittaja palasi riemusaatossa Fort Williamiin. Mir Dsjaffirin ilo
oli yhtä hillitsemätöin kuin hänen hätänsä oli ollut kova, ja se
pani hänet palkitsemaan pelastajansa ruhtinaallisilla kiitollisuuden
osoituksilla. Maavero, jonka itäindialainen kompania oli suostunut
maksamaan avaroista tiluksistaan eteläpuolella Kalkuttaa, nousi lähes
kolmeenkymmeneen tuhanteen sterlinkipuntaan vuodessa. Koko tämä
loistava tulo, jolla Englannin korkein pääri kunnialla olisi voinut
kannattaa arvoansa, annettiin Clivelle hänen ijäksensä.
Tämän lahjan vastaanottamiseen katsomme Cliven olleen oikeutetun. Se
oli lahja, jonka luonto kerrassaan ei myöntänyt mitään salaperäisyyttä.
Kompania oli oikeastaan itse hänen arentilaisensa, ja se antoi
suostumuksensa Mir Dsjaffirin lahjoitukseen sallimalla asian mennä
menojaan.
Vaan Mir Dsjaffirin kiitollisuutta ei kestänyt kauan. Hän oli joku
aika sitten alkanut huomata, että se mahtava liittolainen, joka oli
koroittanut hänet ylös, myöskin voi syöstä hänet alas ja sentähden
ruvennut etsimään kannatusta sitä peljättävää voimaa vastaan, joka
siihen saakka oli ollut hänen omana kannattajanansa. Hän tiesi että
Indian syntyperäisistä oli mahdoton saada sotaväkeä, joka ottaisi
vastustaakseen everstin pientä joukkoa. Franskalaisten valta Bengalissa
oli hävitetty. Vaan Hollantilaisten maine oli vanhastaan ollut suuri
itämailla, ja Aasiassa ei vielä tarkoilleen tiedetty kuinka suuressa
määrässä Hollantilaisten valta oli vajonnut Euroopassa. Salaisia
keskusteluja pidettiin Mursjedabadin ja Tsjinsuran hollantilaisen
kauppa-aseman välillä, ja hartaita kirjeitä lähetettiin Tsjinsurasta
Batavian hallitukselle varustaa retkikunta, joka voisi kestää
Englantilaisia vastaan Bengalissa. Batavian vallanomaiset olivat
halukkaat laajentamaan isänmaansa vaikutusalaa ja vielä halukkaammat
hankkimaan itselleen osan niitä aarteita, jotka äskettäin olivat
saattaneet niin monta englantilaista seikkailijaa varallisuuteen,
ja varustivat sentähden mahtavan laivaston. Seitsemän laivaa saapui
äkki-arvaamatta Hugliin. Niissä oli sotaväkeä 1,500 miestä, joista
lähes toiset puolet olivat Eurooppalaisia. Tämä retki tehtiin
sopivalla ajalla. Clive oli lähettänyt niin suuren osan sotaväkeänsä
Karnatikiin Franskalaisia vastaan, että hänen armeijansa nyt luvultaan
oli pienempi kuin Hollantilaisten. Hän tiesi Mir Dsjaffirin salaa
suosivan tulijoita. Hän tiesi, että hän otti niskoilleen ankaran
edesvastauksen käydessään ystävällisen vallan sotavoiman kimppuun. Hän
tiesi, ett'eivät Englannin ministerit voineet toivoa sotaa Hollannin
kanssa lisäksi sille, joka heillä jo ennestään oli Franskan kanssa,
että he kenties hylkäisivät hänen hankkeensa ja että he kenties
saattaisivat hänet rangaistavaksi. Hän oli äskettäin lähettänyt
suuren osan omaisuuttansa Eurooppaan Hollannin itä-indialaisen
kompanian kautta ja sentähden oli hänellä painava syy välttää kaikkia
riitaisuuksia. Vaan hän oli vakuutettu että, jos hän kerran päästäisi
Batavian laivaston purjehtimaan ylös virtaa pitkin ja yhdistymään
Tsjinsuran varustusväen kanssa, rientäisi Mir Dsjaffir lisäämään
uusien liittolaistensa joukkoa, ja Englantilaisten ylivalta Bengalissa
joutuisi mitä suurimpaan vaaraan. Luonteensa mukaisella rohkeudella
teki hän päätöksensä ja sai toimissaan nauttia taitavaa kannatusta
upseereiltansa ja varsinkin eversti Fordelta, jolle tehtävän tärkein
osa uskottiin. Hollantilaiset koettivat väkivoimalla aukaista itselleen
tien. Englantilaiset kävivät heidän kimppuunsa sekä maalla että
merellä. Kumpaisessakin paikassa oli vihollisella suuri ylivoima.
Kumpaisellakin joutui se täydellisesti häviölle. Sen laivat otettiin.
Sen sotajoukko lyötiin peräti hajalle. Melkein kaikki eurooppalaiset
sotilaat, jotka olivat tuon maahan tunkeutuvan armeijan päävoimana,
tapettiin tahi otettiin vangiksi. Voittajat asettuivat Tsjinsuran
edustalle, ja tämän siirtopaikan päämiehet, jotka nyt olivat vallan
nöyrtyneet, suostuivat Clive'n tarjoomiin ehtoihin. He sitoutuivat
olemaan perustamatta mitään linnoitusta ja pitämättä muuta sotaväkeä
kuin kauppapaikan järjestyksen valvomista varten tarvittavan vähäisen
poliisivoiman, ja nimenomaan määrättiin, että näiden sopimusten
pieninkin loukkaaminen rangaistaisiin heti tapahtuvalla karkoituksella
Bengalista.
Kolme kuukautta tämän suuren voiton jälkeen purjehti Clive Englantiin.
Kotona odottivat häntä kunnianosoitukset ja palkinnot, jotka tosin
eivät tyydyttäneet hänen vaatimuksiansa ja hänen kunnianhimoaan, vaan
jotka sittenkin ovat pidettävät harvinaisina ja loistavina hänen
ikäänsä, arvoonsa armeijassa ja alkuperäiseen yhteiskunnalliseen
asemaansa katsoen. Hän koroitettiin irlantilaiseksi pääriksi ja
hänelle annettiin aihetta odottaa englantilaista arvonimeä. Yrjö III,
joka juuri oli noussut valtaistuimelle, otti hänet mainiolla tavalla
vastaan. Ministerit osoittivat hänelle silminnähtävää huomiota, ja
Pitt, jonka valta alihuoneessa ja maassa oli rajatoin, harrasti
näyttää kunnioitustansa miehelle, jonka työt niin suuressa määrässä
olivat enentämät tämän ajantaitteen loistoa. Tuo suuri puhuja oli
jo esittänyt Cliven Parlamentissa taivaan lähettämänä kenraalina ja
miehenä joka, kasvatettuna kauppakirjurin toimeen, sodan tehtävissä
oli osoittanut älyä, joka saattoi herättää Preussin kuninkaan
ihmettelemistä. Silloin ei ollut referenttejä lehterillä, vaan nuo
aikansa etevimmän valtiomiehen lausumat sanat olivat kulkeneet suusta
suuhun, saapuneet Cliven kuultaviin ja nähtävästi ihastuttaneet ja
miellyttäneet häntä. Clive olikin Wolfin kuoltua ainoa englantilainen
kenraali, jonka puolesta hänen kansalaisensa hyvällä syyllä kannatti
ylpeillä. Cumberlandin herttua oli tavallisesti ollut kovaonninen ja
hänen ainoa voittonsa oli sen kautta, että se oli saavutettu hänen
omien, kansalaistensa yli ja että siinä oli harjoitettu armotointa
ankaruutta, suuremmassa määrässä kuin nuo monet tappiot haitanneet
hänen kansalaissuosiotansa. Conway, joka oli tieteellisesti oppinut
ja mieleltänsä urhoollinen, kaipasi pontevuutta ja kykyä. Granby
oli rehellinen, ylevämielinen ja urhoollinen kuin jalopeura, vaan
puuttui sekä taitoa että älyä. Sackville, joka opin ja taidon puolesta
veti vertoja kenelle hyvänsä oman aikansa miehistä, oli, ainakin
meidän arvelumme mukaan, syyttömästi joutunut sotilaan maineelle
turmiollisimman syytöksen alaiseksi. Vieras oli se kenraali, jonka
johdattamina Brittiläiset voittivat Mindenin ja Warburgin luona.
Sentähden olikin luonnollista, että kansa ylpeillen ja riemuiten
tervehti kotimaista sotapäällikköä, jonka syntyperäinen urhoollisuus ja
itsehankkima taito oli koroittanut hänet Saksan suurten sodanjohtajain
rinnalle.
Clive saattoi varojensa puolesta kilpailla Englannin ensimmäisten
ylimysten kanssa. Todistuksia on vielä tallella siihen, että hän
Hollannin itä-indialaisen kompanian kautta oli lähettänyt kotimaahan
yli sadan kahdeksankymmenen tuhannen punnan ja englantilaisen
kompanian kautta yli neljänkymmenen tuhannen punnan. Niiden varojen
määrä, jotka hän yksityisillä kauppamiehillä oli toimituttanut
kotimaahan, oli niinikään melkoinen. Hän oli vaihtanut suuret summat
jalokiviin, joita silloisena aikana hyvin tavallisesti käytettiin
rahan lähetysten välikappaleina. Hänen timanttiostoksensa yksistään
Madrasissa nousivat viiteenkolmatta tuhanteen puntaan. Paitsi suurta
summaa puhdasta rahaa oli hänellä tulonsa Indiasta, jotka tekivät
seitsemänkolmatta tuhatta puntaa vuodessa hänen oman arvionsa mukaan.
Koko hänen vuotuiset tulonsa nousivat, sir John Malcolmin arvellessa,
joka on tahtonut laskea ne niin pieniksi kuin suinkin on ollut
mahdollista, neljäänkymmeneen tuhanteen puntaan ja neljänkymmenen
tuhannen punnan tulot olivat Yrjö III:nen valtaistuimelle noustessa
varsinkin yhtä harvinaisia, kuin sadantuhannen punnan tulot nyt ovat.
Me voimme huoletta vakuuttaa, ett'ei kukaan Englantilainen, joka on
alkanut tyhjin käsin, koskaan missään toimessa ole niin nuorella kuin
neljänneljättä vuoden ijällä hankkinut itselleen moista omaisuutta.
Väärin olisi jättää lisäämättä, että Clive käytti varojansa
kunnioitusta ansaitsevalla tavalla. Heti kuin Plassin tappelu oli
perustanut hänen onnensa, lähetti hän kymmenen tuhatta puntaa
sisarilleen, auttoi yhtä suurella summalla puutteenalaisia ystäviä ja
sukulaisia, käski asiamiehensä maksaa vanhemmilleen kahdeksansataa
puntaa vuosittain ja hartaasti kehoittaa heitä pitämään vaunuja
käytettävinänsä, ja määräsi vanhalle päällikölleen, Lavrence'lle, jonka
varat olivat sangen vähissä, viisisataa puntaa vuosittain. Koko se
summa, jonka Clive käytti tällaisiin tarkoituksiin, lienee arvattava
viiteenkymmeneen tuhanteen puntaan.
Nyt ryhtyi hän harrastamaan parlamenttiasioita. Tätä tarkoitusta
varten näyttää hän tehneen suuret maatilusostoksensa, ja yleisten
vaalien jälkeen v. 1761 oli hän alihuoneessa liittolaisjoukon
päämiehenä, jonka kannatusta minkä hallituskunnan hyvänsä oli
pitäminen tärkeänä. Vaan hän ei kuitenkaan vaikuttanut millään
etevällä tavalla Englannin valtiollisiin asioihin. Ensin oli hän,
niinkuin olemme nähneet, liittynyt mr Foexiin; sittemmin veti mr
Pitt älyllään ja menestyksellänsä hänet puolelleen, mutta lopuksi
teki hän mitä hartaimman liiton Yrjö Grenville'n kanssa. Vuoden
1764 alussa, jolloin tuon vähäpätöisen kansankiihottajan, Wilken,
epälaillinen ja valtiollisessa suhteessa epäviisas vainoaminen oli
ankarasti kiihoittanut mieliä, huvitti Londonin kaupunkia eräs tarina,
jonka olemme tavanneet Horas Walpolen painamattomissa muistelmissa.
Vanha mr Rikhard Clive, joka poikansa koroituksen jälkeen oli tullut
saatetuksi seuraan, missä hän ei tahtonut oikein hyvin tulla toimeen
entisten elämäntapojensa kanssa, saapui aamutervehdykselle hoviin.
Kuningas kysäsi häneltä, missä lordi Clive oli. "Hän saapuu varsin
pian kaupunkiin", sanoi tuo vanha herrasmies, "ja silloin on teidän
majesteetillanne yksi ääni lisää".
Vaan oikeastaan veti sen maan asiat kaikki Cliven harrastukset
puoleensa, jossa hän sotilaana ja valtiomiehenä oli osoittanut
niin verratointa etevyyttä ja Indian olosuhteita tarkoitti hänen
valtiollisen toimensa Englannissakin. Kompanian valta, vaikka
säännöttömyyden valta, on nykyjään -- me olemme siitä varmasti
vakuutetut -- terveellisen säännöttömyyden valta. Cliven aikana oli
se sekä säännötöin että turmiollinen. Ei mitään tarkastajakuntaa
ollut olemassa. Tirehtorit olivat enimmästi paljaita kauppamiehiä. He
olivat tiedottomia yleisen politiikin, tiedottomia sen valtakunnan
olojen suhteen, joka niin oudolla tavalla oli joutunut heidän valtansa
alle. Missä ikinä osakaskunta katsoi hyväksi sekaantua asioihin,
siinä sai se tahtonsa ajetuksi perille. Tämä osakaskunta oli sinä
aikana sekä monilukuisempi että mahtavampi kuin nykyjään, sillä
jokainen viiden sadan punnan osake antoi yhden äänen. Kokouksissa
oli runsaasti läsnäolijoita; ne olivat myrskyiset ja metelisetkin,
ja keskusteluissa vallitsi tavatoin katkeruus. Kaikki Westminsterin
vaalia vallitsema kiihko, kaikki Grampoundin vaalissa käytetty kavaluus
ja lahjominen tahrasi tämän seuran menettelyä tärkeimmissä asioissa.
Valheääniä käytettiin suunnattomassa määrässä. Clive itse pani noin
sata tuhatta puntaa osakkeihin, jotka hän sitten jakeli nimellisille,
hänen hankkeillensa uskollisille miehille, ja nämä toi hän mukanansa
jokaiseen keskusteluun ja äänestykseen. Toisia löytyi, jotka
harjoittivat samaa menettelyä, jos kohta ei yhtä suuressa määrässä.
Englannin yleisö harrasti silloin Indian asioita paljon enemmin kuin
nyt, ja syy tähän on silminnähtävä. Nykyjään menee kirjuri nuorena
palvelukseen, hän pääsee hitaasti nousemaan; hän on onnellinen jos
hän viidenviidettä vuoden ikäisenä voi palata kotimaahansa tuhannen
punnan vuotuisella eläkekorolla ja kolmeenkymmeneen tuhanteen puntaan
nousevalla säästöllä. Englantilaiset virkamiehet kokoovat suuria
varoja Indiassa; vaan ei kukaan yksityinen virkamies saa varsin
suurta omaisuutta kerätyksi, ja se mikä saavutetaan, on hitaasti,
työläästi ja rehellisesti ansaittua. Ainoasti neljä tahi viisi korkeata
valtiollista virkaa on pidätetty Englannin valtiomiesten varalle.
Hallinnon päävirat sihteeripaikat, sijat tuloja varten asetetussa
virastossa ja Sudder-tuomiokunnassa ovat kaikki jaetut miehille, joiden
paras ikä on kulunut kompanian palveluksessa, ja ei niitä loistavia
lahjoja eikä niitä mahtavia yhteyssuhteita, jotka voivat hankkia näitä
suurituloisia paikkoja oikeasta ovesta tulemattomalla ja oikeata
porrasta kulkemattomalle. Seitsemänkymmentä vuotta takaperin tuotiin
idästä vähemmin rahaa kotimaahan kuin meidän aikoinamme. Vaan se oli
jaettu paljoa pienemmän henkiluvun kesken, ja summattomat summat
koottiin usein muutamien kuukausien kuluessa. Jokainen Englantilainen,
oli hän minkä ikäinen hyvänsä, saattoi toivoa tulevansa yhdeksi
noita onnen kohtaamia siirtolaisia. Jos hän oli pitänyt hyvän puheen
Leaden-hallin kadulla tahi painattanut taitavasti tehdyn lentokirjan
esimiehen puolustukseksi, niin voi hän tulla lähetetyksi kompanian
palvelukseen Indiaan ja kolmen tahi neljän vuoden kuluttua palata
takaisin yhtä rikkaana kuin Pigot tahi Clive. Niinpä oli India-huone
arpajaistoimisto, joka tarjosi jokaiselle tilaisuutta lipun ostamiseen
ja asetti herttualliset omaisuudet voitoiksi muutamille harvoille
onnensuosikille. Niin pian kuin oli tullut tunnetuksi, että paikka
löytyi maailmassa, jossa everstiluutnantti eräänä aamuna oli saanut
lahjaksi yhtä suuret tulot, kuin Bath'in jaarlilla tahi Rockingham'in
markiisilla oli, ja jossa ei kukaan brittiläinen virkamies näyttänyt
tarvitsevan kuin lausua toivomuksensa julki, saadaksensa niin
vähäpätöisen summan kuin kymmenen tahi kaksikymmentä tuhatta puntaa,
alkoi yleisö osoittaa kaikki Etelä-meren kompanian aikuisia oireita,
niinkuin kuumeentapaista kiihtymystä, hillitsemätöintä rikkauden
ahnehtimista ja hitaisen, varman sekä kohtuullisen ansion halveksimista.
India-huoneen vallitsevan puolueen etupäässä oli kauan seisonut
mahtava, taitava ja kunnianhimoinen mies, nimeltä Sulivan. Hän oli
alkanut kovasti kadehtia Clive'ä ja muisteli katkeralla mielellä sitä
rohkeutta, jolla tuo tähänastinen Bengalin kuvernööri alituisesti
oli vähätellyt kompanian kaukaisten tirehtorien valtaa. Clive'n
tulon jälkeen tehtiin nimellinen sovinto, vaan kumpaisenkin mieleen
jäi tuima viha kytemään. Koko tirehtorikunta valittiin silloin
joka vuosi uudelleen. Vuoden 1763 vaalissa pyrki Clive murtamaan
vallitsevan puolueen valtaa. Taistelua käytiin tuimuudella, jota hän
kertoo kauheaksi. Sulivan pääsi voitolle ja kiirehti harjoittamaan
kostoa. Sitä verolahjaa, jonka Clive oli saanut Mir Dsjaffirilta,
katsoivat Englannin etevimmät lainoppineet lailliseksi. Se oli
saman vallanharjoittajan antama, jolta kompanialla itsellään oli
pääasialliset alueensa Bengalisssa ja kompania oli kauan suostunut
siihen. Vaan mitä suurimmalla vääryydellä päättivät tirehtorit ottaa
sen pois, ja Clive oli pakoitettu nostamaan kanteen heitä vastaan
kanslia-oikeudessa.