liittolaisensa suoruuteen ja miehuuteen, ja kuinka suuri hänen
luottamuksensa omaan sotataitoonsa sekä väkensä urhoollisuuteen ja
sotakuriin lieneekin ollut, niin ei sittenkään käynyt helpoksi antautua
taisteluun armeijan kanssa joka oli kahtakymmentä kertaa suurempi hänen
omaansa. Hänen edessään juoksi virta, jonka yli oli helppo päästä,
vaan jonka yli ei yksikään hänen pienestä parvestaan voinut päästä
palajamaan jos asiat menivät huonosti. Tässä tilaisuudessa pani se
ankara edesvastaus, joka liittyi lopullisen päätöksen tekemiseen,
tuon pelkäämättömän miehen ensimmäisen ja viimeisen kerran muutamiksi
tunneiksi arvelemaan. Hän kutsui kokoon sotaneuvoston. Sen enemmistö
oli taistelua vastaan ja Clive oli yhtä mieltä enemmistön kanssa. Kauan
senjälkeen sanoi hän, ett'ei hän ollut ikänänsä kutsunut sotaneuvostoa
kokoon kuin yhden ainoan kerran, ja ett'eivät Brittiläiset koskaan
olisi tulleet Bengalin herroiksi, jos hän olisi noudattanut tämän
neuvoston mieltä: Vaan kokous oli tuskin ennättänyt päättyä, kuin hän
jälleen oli entisellään. Hän meni yksinäisyyteen muutamien puiden
varjoon ja vaipui siellä mietteihin melkein kokonaisen tunnin ajaksi.
Hän palasi päätöksellä panna kaikki alttiiksi ja antoi käskyn, että
kaikki piti olla valmiina virran yli menemistä varten seuraavaan aamuun.
Virran yli mentiin ja vaivaloisen marssin jälkeen asettui armeija
leiriin kauan auringon laskettua mangopuu-metsään lähellä Hassia,
penikulman matkan päähän vihollisesta. Clive ei voinut nukkua;
hän kuuli koko yön rumpujen ja symbalin ääntä nabobin avarasta
leiristä. Ei ole outoa että hänenkin jäntevä mielensä toisinaan oli
masentumaisillansa hänen miettiessään, minkälaista ylivoimaa vastaan ja
mistä hinnasta hänen muutamien tuntien kuluttua oli taisteleminen.
Vaan ei Suradsja Daulakaan ollut levollisempi mieleltään. Hurja ja
kauhea pelko raateli tätä kerrallaan arka- ja rajuluontoista miestä.
Ratkaisevan hetken suuri merkitys ja läheisyys herätti hänessä
tuskallisen hädän. Peljäten päällikköjänsä, peljäten jokaista, joka
lähestyi häntä, peljäten yksinäisyyttä, istui hän synkkänä teltassaan,
niinkuin kreikkalainen runoilija olisi sanonut, niiden kostotarten
vainoamana, jotka vielä kuolemanponnistuksissaan olivat kironneet häntä
"mustassa luolassa".
Se päivä koitti, joka oli ratkaiseva Indian kohtaloon. Auringon
noustessa alkoi nabobin armeija tulvata ulos leiristä monen
eri aukeaman kautta ja lähteä liikkeelle sitä metsää kohti,
johon Englantilaiset olivat asettuneet. Neljäkymmentä tuhatta
pyssyillä, keihäillä, jousilla, miekoilla ja nuolilla varustettua
jalkamiestä peitti kentän. Heillä oli mukanansa viisikymmentä mitä
suurimmanlaatuista tykkiä. Kutakin oli pitkä jono valkoisia härkiä
edestäpäin vetämässä ja takaapäin auttoi elefantti. Muutamat pienemmät,
vähäisen franskalaisen apujoukon tykit olivat kenties peljättävämmät.
Ratsuväen lukumäärä nousi viiteentoista tuhanteen, ja ne eivät olleet
Bengalin veltostuneesta kansasta, vaan siitä rohkealuontoisemmasta
heimokunnasta otettuja miehiä, joka asui pohjoisissa maakunnissa,
ja Clive'n tarkka silmä huomasi, että sekä miehet että hevoiset
olivat vankempia kuin ne, jotka Karnatikissa olivat saatavina.
Hänellä ei ollut asettaa tätä laumaa vastaan kuin 3,000 miestä.
Mutta näiden joukossa oli tuhat Englantilaista ja kaikki olivat
englantilaisten upseerien johdon alla ja englantilaiseen sotakuriin
harjoitetut. Erityisesti huomioon astuva tässä pienessä armeijassa oli
yhdeksäsneljättä rykmentti, jonka lipulla vielä, monen Wellingtonin
alla Espanjassa ja Gaskognessa voitetun lisäyksen ohessa, on nähtävänä
Plassin nimi ja tuo ylpeä tunnuslause: Primus in Indis.
Tappelu alkoi kanuunatulella, jossa nabobin artilleria tuskin teki
mitään jälkeä, vaan Englantilaisten harvat tykit saivat suurta
tuhoa aikaan. Useammat Suradsja Daulan etevimpiä upseereja kaatui.
Epäjärjestys alkoi vallata hänen sotarivinsä. Hänen oma pelkonsa
kasvoi kasvamistaan. Eräs salaliittolaisista koetti osoittaa hänelle
peräytymisen otollisuutta. Tähän kavalaan neuvoon, joka soveltui
yhteen sen kanssa mitä hänen pelkonsa saattoi hänelle mieleen, oli hän
valmis suostumaan. Hän käski armeijansa peräytymään, ja tämä käsky
ratkaisi hänen kohtalonsa. Clive otti tilaisuudesta vaarin ja käski
joukkonsa etenemään. Tuo sekasorron ja alakuloisuuden valtaama lauma
hajosi järjestetyn ja miehuullisen joukon ryntäyksen alla. Ei sitä
tilaisuutta, jossa rahvasjoukkion kimppuun käynyt säännöllinen sotaväki
olisi niin peräti mullistanut sen. Pakolaisvirta tempasi mukaansa
Franskalaisten pienen joukon, joka yksin uskalsi tehdä vastarintaa
Englantilaisille. Tunnin kuluttua oli Suradsja Daulan sotaväki
hajoitettu ja se jäi ainaiseksi kokoontumatta. Voitetuista ei tapettu
kuin 500. Vaan heidän leirinsä, heidän tykkinsä, heidän kuormastonsa,
lukemattomat vaunut, lukemattomat elukat joutuivat voittajain käsiin.
Clive'llä oli 22 kaatunutta ja 50 haavoitettua ja tällä menetyksellä
oli hän musertanut lähes kuudenkymmenen tuhannen miehen armeijan ja
valloittanut valtakunnan, joka oli avarampi ja väkirikkaampi kuin Iso
Britannia.
Mir Dsjaffir ei ollut taistelun kestäessä antanut minkäänlaista apua
Englantilaisille. Mutta niin pian kuin hän näki päivän kohtalon
ratkaistuksi, eroitti hän osakuntansa pois armeijasta ja lähetti
tappelun jälkeen onnentoivotukset liittolaisilleen. Seuraavana
aamuna lähti hän englantilaisten majoille eikä ollutkaan aivan vähän
huolissaan vastaanoton suhteen. Hän osoitti selvästi levottomuutensa
kuin vahti astui esiin ottamaan häntä vastaan hänen arvonsa mukaisella
kunnioituksella. Mutta hänen pelkonsa haihtui pian. Clive tuli häntä
kohtaamaan, syleili häntä, tervehti häntä kolmen suuren maakunnan,
Bengalin, Orissan ja Baharin nabobina, kuunteli suosiollisella mielellä
hänen puolustuspuheitaan ja kehoitti häntä viipymättä marssimaan
Mursjedabadiin.
Suradsja Daula oli paennut taistelukentältä niin nopeasti, kuin
kovajuoksuinen tehevä vähänkään saattoi kuljettaa häntä ja viipyi
matkalla Mursjedabadiin hiukan yli neljänkolmatta tunnin. Täällä kutsui
hän neuvoksensa ympärilleen. Viisaimmat kehoittivat häntä antaumaan
Englantilaisten käsiin, joilta hänen ei tarvinnut peljätä mitään
pahempaa kuin valtansa menettämistä ja vankeutta. Vaan hän katsoi
tätä neuvoa petollisuuden tuotteeksi. Toiset yllyttivät häntä jälleen
koettamaan sodan onnea. Hän hyväksyi neuvon ja jakeli käskyjä siihen
nähden. Vaan hänellä ei ollut tarpeeksi mielenpontta voidaksensa
edes päivääkään pysyä lujasti päätöksessään. Hän sai tietää että Mir
Dsjaffir saapui ja hänen kauhistuksensa kävi hillitsemättömäksi. Hän
laskihe halvassa valhepuvussa, juveelilipas kädessä, yön aikana alas
erään palatsinsa ikkunan kautta ja lähti ainoastaan kahden seuralaisen
kanssa matkalle Patnaan.
Muutamien päivien kuluttua saapui Clive Mursjedabadiin, kahden sadan
englantilaisen sotilaan ja kolmen sadan sepoin saattamana. Asunnoksi
oli hänelle määrätty palatsi, jota ympäröi niin avara tarha, että koko
hänen saattojoukollaan oli siinä mukava olopaikka. Mir Dsjaffirin
valtaanasettamis-menot suoritettiin heti kohta. Clive saattoi uuden
nabobin kunnia-istuimen luo, asetti hänet sille, antoi hänelle, Indian
ikivanhan tavan mukaan, lahjaksi kultaa, kääntyi sitten syntyperäisen
väen puoleen, joka täytti salin, ja toivotti heille onnea sen hyvän
tapauksen johdosta, joka oli vapauttanut heidät tyrannin vallasta. Hän
oli tässä tilaisuudessa pakoitettu käyttämään tulkin apua; sillä se
on otettava huomioon, että vaikka hän oleskeli pitkät ajat Indiassa,
vaikka hän tarkoin tunsi Indialaisten politiikin ja Indialaisten
luonteen omituisuudet ja vaikka indialaiset sotilaat hartaalla
mieltymyksellä olivat kiintyneet häneen, ei hän koskaan oppinut
sujuvasti puhumaan yhtään Indian kieltä. Onpa sanottu hänen toisinaan
olleen pakoitetun käyttämään yhteyksissään Indian syntyperäisen väestön
kanssa sitä vähäistä taitoansa Portukalin kielessä, jonka hän poikana
oli saavuttanut Brasiliassa käydessään.
Uutta valtiasta vaadittiin nyt täyttämään ne sitoumukset, jotka hän
oli tehnyt liittolaisilleen. Neuvoittelu pidettiin niistä hankkeista,
joihin oli ryhdyttävä, suuren pankkiirin, Dsjugget Seitin luona.
Omikund saapui sinne täydellisesti vakuutettuna, että hän oli Cliven
erinomaisessa suosiossa, sillä tämä, joka viekkaudessa voitti yksin
Bengalilaisetkin, oli tähän päivään saakka kohdellut häntä entisellä
ystävyydellä. Valkoiselle paperille tehty kirja otettiin käsille ja
luettiin julki Clive kääntyi nyt mr. Scrafton'in puoleen, joka oli
kompanian virkamiehiä, ja sanoi hänelle: "Nyt on aika saattaa Omikund
hänen harhaluulostansa". "Omikund", sanoi mr Scrafton Hindostanin
kielellä, "punainen kirja on väärä, te ette tule saamaan mitään".
Omikund vaipui, tunnottomana seuralaistensa syliin. Hän tointui
jälleen, vaan hänen mielensä oli auttamattomasti vialla. Clive, joka ei
yhteyksissään indialaisten valtiomiesten kanssa antanut omantuntonsa
paljoa häiritä itseänsä, vaan siltä ei puuttunut ihmisyyttä, näyttää
heltyneen. Hän tapasi Omikundin muutamia päiviä myöhemmin, puhui
ystävällisesti hänen kanssansa, neuvoi häntä tekemään pyhävaellukseen
johonkuhun suureen indilaiseen temppeliin, toivoen että olopaikan
muutos palauttaisi hänen terveytensä, ja oli, huolimatta kaikesta
mitä oli tapahtunut, päälle päätteeksi taipuvainen jälleen käyttämään
tätä lahjakasta miestä julkisissa toimissa. Vaan tuon äkillisen
mielenjärkähdyksen perästä tylsyi tämä miesparka tylsymistään. Hän,
joka ennen oli herättänyt huomiota terveen järkensä ja tapojensa
yksinkertaisuuden kautta, tuhlasi nyt loput varojansa lapsellisiin
huvituksiin ja rakasti näytellä itseänsä puettuna komeihin vaatteihin
ja koristettuna kallisarvoisilla jalokivillä. Tässä kurjassa tilassa
poti hän muutamia kuukausia ja kuoli.
Me emme katsoisi tarpeelliseksi ohjata lukijaimme arvostelua tästä
menettelystä minkäänlaisilla muistutuksilla, jos ei sir John Malcolm
olisi ottanut sitä kaikin puolin puolustaakseen. Hän surkuttelee
tosin että täytyi ryhtyä väärinkäyttämiselle niin alttiisen keinoon
kuin väärentäminen on; vaan hän ei tahdo myöntää, että joku moite
voi kohdata niitä, jotka pettäjän pettivät. Hän arvelee, ett'eivät
Englantilaiset olleet velvolliset harjoittamaan uskollisuutta miestä
kohtaan, joka ei osoittanut heille uskollisuutta, ja että, jos olisivat
täyttäneet sitoumuksensa tuolle kavalalle Bengalilaiselle, olisi
niin erinomainen petoksen menestymisen esimerkki synnyttänyt koko
joukon jäljittelijöitä. Me emme tahdo arvostella tätä asiata ankarain
siveellisten periaatteiden kannalta. Se olisikin aivan tarpeetointa;
sillä jos pidämme kysymystä paljaana hyödyn kysymyksenä, tämän sanan
halvimmassa merkityksessä, emmekä käytä muita perusteita, kuin
mitä Machiavellikin on mahtanut käyttää neuvoitteluissaan Borgian
kanssa, niin olemme vakuutetut, että Clive oli peräti väärässä, ja
että hän teki ei ainoastaan rikoksen, vaan vieläpä hairahduksenkin.
Sen periaatteen, että rehellisyys on korkein viisaus, uskomme me
vakavasti ylimalkaan pitävän paikkansa yksityistenkin satunnaisiin
etuihin nähden; vaan yhteiskuntien suhteen on tämä sääntö vieläkin
vähemmin poikkeusten alainen juuri sentähden, että yhteiskuntain ikä on
pitempi kuin yksityisten. Voipi mainita henkilöitä, jotka yksityisen
luottamuksen pettämisellä ovat hankkineet itselleen suurta maallista
onnea. Vaan epäilemme, voiko mainita sitä valtiota, jolla ylipään on
ollut etua julkisen luottamuksen pettämisestä. Brittiläisen Indian koko
historia todistaa sen jalon tosi-asian, ett'ei ole viisasta asettaa
petollisuutta petollisuutta vastaan, ja että voimakkain ase, jolla
ihminen voi taistella valheellisuutta vastaan, on totuus. Pitkien
aikojen kestäessä ovat Indian englantilaiset herrat, liittolaisten
ja vihollisten keskellä, joita ei mikään välipuhe ole voinut sitoa,
ylipään harjoittaneet toimissaan rehellisyyttä ja suoruutta, ja
kokemus on osoittanut, että rehellisyys ja suoruus ovat yhtä kuin
viisaus. Englantilaisten miehuus ja Englantilaisten taito ovat
vähemmässä määrässä edistäneet itämaisen valtamme leviämistä ja
säilymistä kuin Englantilaisten totuuden harrastus. Kaikki mitä
olisimme voineet saavuttaa noudattamalla sitä petollisuuden ja
kavaluuden, niitä valheiden ja väärien valojen esimerkkiä, joita meitä
vastaan on käytetty, ei ole mitään siihen verraten, mitä olemme
saavuttaneet sen kautta, että valtamme on ainoa Indiassa jonka sanaan
on voitu luottaa. Ei mikään vala, jonka taikausko saa keksityksi,
ei arvokkainkaan panttivanki voi synnyttää sitä luottamusta, jonka
englantilaisen lähettilään "kyllä, kyllä" ja "ei, ei" saavat aikaan.
Ei luonnon ja ihmistaidon parhaitenkaan varustamat linnoitukset
voi antaa asukkaalleen sen päällikön nauttimaa turvallisuutta,
joka matkallaan mahtavan ja leppymättömän vihollisensa alueella on
varustettu brittiläisellä suojeluskirjeellä. Itämaiden mahtavimmat
ruhtinaat ovat hädin tuskin lupaamalla suunnattomia korkoja voineet
houkutella itselleen jonkun verran niitä rikkauksia, jotka ovat
kätkettynä heidän alamaistensa asunnoissa. Brittiläinen hallitus ei
tarjoa korkoa kuin vähä viidettä sadalta, ja ahneus panee tuomaan
esille kymmeniä miljoonia rupeja niiden salaisimmista piilopaikoista.
Vihollinen valtias saa luvata kokonaiset vuorimäärät kultaa sepoillemme
saadaksensa hänet luopumaan kompanian lippujen alta. Kompania ei
lupaa kuin kohtuullisen eläkerahan pitkän palvelusajan jälkeen. Vaan
jokainen sepoi tietää, että kompania pitää lupauksensa: hän tietää,
että jos hän elää vaikka sata vuotta, on hänellä yhtä varma riisi ja
suola kuin kenraalikuvernöörillä on vuotuinen palkka; ja hän tietää,
ett'ei Indiassa löydy toista valtiota, joka ei, huolimatta pyhimmistä
lupauksista, jätä häntä nääntymään haudassa nälkään niin pian kuin
hän ei enää kelpaa käytettäväksi mihinkään. Suurin hallituksen
saavutettavissa oleva etu on olla ainoana luotettavana hallituksena
keskellä semmoisia hallituksia, joihin ei kukaan voi luottaa. Tätä
etua nautimme me Aasiassa. Jos me kahden viimeisen miespolven aikana
olisimme toimissamme noudattaneet niitä periaatteita, joita sir John
Malcolm näyttää katsoneen järkeviksi; jos me, joka kerta kuin meillä on
ollut tekemistä Omikundin-kaltaisten miesten kanssa, olisimme koston
vuoksi heidän tapansa mukaan harjoittaneet valheellisuutta, vääryyttä
ja luottamuksen pettämistä, niin olemme varmat, ett'ei minkäänlainen
miehuus eikä taito olisi voinut pitää valtaamme pystyssä.
Sir John Malcolm myöntää, että ainoasti kovin täytymys voi oikeuttaa
Cliven luottamuksen pettämiseen. Koska tämä luottamuksen pettäminen
meidän mielestämme oli sekä tarpeetoin että mitä suurimmassa määrässä
haitallinen, tarvinnemme tuskin sanoa, että me peräti hylkäämme sen.
Omikund ei ollut vallankumouksen ainoa uhri. Suradsja Daula yhdytettiin
muutamia päiviä pakenemisensa jälkeen ja tuotiin Mir Dsjaffirin eteen.
Täällä heittihe hän pelon väänteissä maahan, anoen kyyneleet silmissä
ja tuskan huudoilla armoa, jota hän itse ei koskaan ollut osoittanut.
Mir Dsjaffir oli kahdella päällä, vaan hänen seitsentoista-vuotias
poikansa Miran, joka järkensä heikkouden ja luontonsa julmuuden
suhteen oli suuressa määrässä tuon kurjan vangin kaltainen, pysyi
leppymättömänä. Suradsja Daula vietiin salaiseen huoneesen, johon
pian senjälkeen kuoleman palvelijat lähetettiin. Tähän tekoon ei
Englantilaisilla ollut mitään osaa, ja Mir Dsjaffir käsitti niin
paljo heidän tunteitaan, että hän katsoi tarpeelliseksi puolustaa
heidän edessään työtä, jonka kautta hän oli kostanut heidän pahimmalle
vihollisellensa.
Nyt tulvasi aarteita runsaasti kompanialle ja sen palvelijoille.
Kahdeksansadan-tuhannen sterlinkipunnan suuruinen summa rahaksi
lyötyä hopeata lähetettiin jokea myöten Mursjedabadista Williamin
linnaan. Siinä laivastossa, joka kuljetti tämän aarteen perille, oli
toista sataa alusta ja se teki riemumatkansa lippujen liehuessa ja
soiton kaikuessa. Tuo muutamia kuukausia autiossa ollut Kalkutta oli
nyt kukoistavampi kuin milloinkaan ennen. Kauppa virkosi jälleen ja
ylenpalttisuus astui näkyviin jokaisen Englantilaisen talossa. Clive'n
tuloilla ei ollut muita rajoja kuin hänen oma kohtuullisuutensa.
Bengalin aarre-aitta oli hänelle auki. Siinä oli Indian ruhtinasten
tavan mukaan koottuna äärettömät kasat rahoja, joiden joukossa ei
ollut harvinaista tavata niitä florineja ja bysantineja, joilla
Venetsialaiset olivat ostaneet itämaiden kankaita ja höysteitä
ennenkuin yksikään eurooppalainen laiva oli kaartanut Hyvän Toivon
nientä. Clive kulki keskitse kulta- ja hopeakekoja, joita seppelöitsi
ruvit ja timantit ja hänellä oli vapaassa vallassaan ottaa minkä
tahtoi. Hän otti kolmattasataa-tuhatta sterlinkipuntaa.
Yleinen mielipide julisti kuusitoista vuotta jälkeenpäin Clive'lle
syyllisyyden tuomion näiden hänen ja Mir Dsjaffirin välisten
raha-asiain johdosta ja parlamentissa arvosteltiin niitä ankarasti.
Sir John Malcolm puolustaa niitä kiivaasti. Tuon voitollisen kenraalin
syyttäjät esittivät hänen saaliinsa lahjomispalkkana tahi ryöstönä,
joka miekan terällä oli puserrettu turvattomalta liittolaiselta.
Elämänkertoja puolestaan arvelee näitä suuria saannoksia vapaiksi
lahjoiksi, jotka tuottavat yhden verran kunniata antajalle kuin
vastaanottajalle, ja vertaa niitä niihin palkintoihin, joita vieraat
vallat antoivat Marlborough'ille, Nelson'ille ja Wellington'ille.
Hän sanoo että lahjain antaminen ja vastaanottaminen aina on ollut
tapana itämailla ja ett'ei silloin vielä niinkuin nyt ollut olemassa
mitään parlamenttiasetusta, joka suorastaan olisi kieltänyt Indian
englantilaisia virkamiehiä käyttämästä tätä aasialaista tapaa
hyödykseen. Me tunnustamme, ett'ei tämä puhe täydelleen tyydytä meitä.
Me emme kannata semmoista epäluuloa Clive'ä kohtaan, että hän muka
möi isäntiensä ja isänmaansa edun, vaan me emme voi lausua hänen
käytöstänsä virheettömäksi, koska se, jos kohta ei itsessään kehno,
ainakin oli kehnona esimerkkinä.
Ei mikään ole niin selvä, kuin että kenraalin tulee olla oman
hallituksensa palvelija eikä minkään muun. Tästä seuraa että, sai
hän mitä palkintoja hyvänsä, tulee niiden olla joko hänen oman
hallituksensa antamia tahi hänen oman hallituksensa täydellä tiedolla
ja suostumuksella saatuja. Tätä sääntöä on tarkasti noudattaminen
joutavimmankin korukappaleen, ristin, rintarahan ja värjätyn nauhanpään
suhteen. Mutta kuinka voi hallitus nauttia hyvää palvelusta, jos
sen sotaväen johtajalla on vallassaan, hallituksensa suostumuksetta
ja ilman sen ajoissa saatua tietoa, ottaa vastaan liittolaisilta
ruhtinaallisia aarteita. Turhaa on sanoa, ett'ei silloin löytynyt
mitään parlamenttiasetusta, joka kielsi tavan mukaan ottamasta
vastaan lahjoja Aasian valtiailta. Me emme moiti Clive'n käytöstä
sen asetuksen perustuksella, joka myöhemmin saatiin aikaan ja jonka
tarkoituksena oli estää kaikkien tällaisten lahjojen vastaanottamisen,
vaan me moitimme sitä perustuksilla, jotka olivat voimassa ennen
tämän asetuksen ilmestymistä ja jotka ovat tavallinen oikeudentunto
ja tavallinen järki. Emme tunne mitään asetusta, joka kieltää
ulkoasiain valtiosihteerin olemasta mannermain valtain palkkalaisena,
vaan ei siltä ole vähemmin totta, että valtiosihteeri, joka kantaisi
eläkerahan Franskasta, törkeästi rikkoisi velvollisuutensa ja
ansaitseisi ankaran rangaistuksen. Sir John Malcolm vertaa Clive'n
ja Wellington'in menetyksiä toisiinsa. Olettakaamme -- me pyydämme
anteeksi että todistuksenkaan vuoksi teemme tämmöisen olettamisen --
että Wellington'in herttua vuoden 1815 retken jälkeen ja sillä ajalla,
kuin hän johti valloitusarmeijaa Franskassa, olisi yksityisesti ottanut
vastaan Ludvik XVIII:lta kaksi sataa tuhatta puntaa kiitollisuuden
osoitukseksi niistä suurista töistä, joilla hän oli auttanut Bourbonein
sukua; mitä olisi ajateltu tämmöisestä asiasta? Ja kuitenkin kieltää
laki nyt yhtä vähä lahjain vastaan ottamisen Euroopassa kuin se silloin
kielsi lahjain vastaanottamisen Aasiassa.
Samalla on meidän myöntäminen, että Clive'n asiassa löytyy monta
lieventävää puolta. Hän ei pitänyt itseänsä kruunun, vaan kompanian
kenraalina. Kompania oli varsinkin välillisesti antanut asiamiehillensä
vallan hyötyä syntyperäisten ruhtinasten anteliaisuuden ja
semmoistenkin keinojen kautta, jotka ovat vielä arveluttavampaa laatua.
Ei ollut juuri luultavaa, että palvelijalle olisi ankarampi käsitys
velvollisuuksistaan kuin hänen isännällänsä oli niistä. Vaikka Clive ei
suorastaan ilmoittanut isännillensä mitä oli tapahtunut eikä pyytänyt
heidän suostumustansa, niin ei hän kuitenkaan toiselta puolen millään
tahdollisella salaamisella osoittanut, että hän tiesi tehneensä väärin.
Hän tunnusti päinvastoin, että nabobin anteliaisuus oli saattanut
hänet ylen varalliseen tilaan. Vaikka mielipiteemme on, ett'ei hänen
tämmöisessä tilaisuudessa olisi pitänyt suostua ottamaan mitään, täytyy
meidän kuitenkin lopuksi myöntää hänen ansaitsevan kiitosta siitä, että
hän tyytyi niin vähään. Hän otti kaksikymmentä lakia rupeja. Hänen ei
olisi tarvinnut virkkaa kuin yhden ainoan sanan enentääksensä nämä
kaksikymmentä neljäksikymmeneksi. Saarnat Clive'n ahneutta vastaan
Englannissa olivat aivan helppoa siveyden harjoitusta vaan ei yksi
sadasta hänen syyttäjäinsä joukossa olisi Mursjedabadin aarrehuoneessa
voinut hallita itseänsä yhden verran kuin hän.