Bengalissa. Franskalaiset olivat asettuneet Tsjandernagoreen ja
Hugliin, jossa vielä nytkin ovat. Hollantilaisilla oli ylempänä joen
varrella Tsjinsura hallussaan. Lähemmäksi merta olivat Englantilaiset
rakentaneet Williamin linnan. Kirkko ja avarat varastohuoneet
kohosivat sen läheisyydessä. Joen kumpaisellakin rannikolla oli
itä-indialaisen kompanian korkeimmilla asiamiehillä joukko tilavia
taloja, ja syntyperäiset olivat läheisyyteen perustaneet suuren ja
vilkasliikkeisen kaupungin, johon muutamat sangen varakkaat hindulaiset
kauppiaat asettuivat. Mutta, sillä paikalla, jonka Chowringin
palatsit nykyjään peittävät, ei ollut kuin muutamia pahanpäiväisiä,
oljilla katettuja hökkeliä. Vesilintujen ja alligatorien vallassa
oleva dsjungeli peitti linnan nykyisen paikan ja sen kadun, joka nyt
auringon laskun aikaan joka päivä on täynnä Kalkutan loistavimpia
vaunuja. Englantilaiset maksoivat siitä maapalaisesta, jolla heidän
kauppa-asemansa oli, niinkuin muutkin suuret tilalliset, hallitukselle
veroa, ja he olivat, niinkuin muutkin suuret tilanhaltijat, oikeutetut
harjoittamaan jonkunlaista tuomiovaltaa alueessansa.
Varakuningas, jota Englantilaiset kutsuivat Aliverdi Kaniksi ja joka,
samoin kuin muutkin mogulin varakuninkaat, oli tullut itsenäiseksi
valtiaaksi, hallitsi kauan Bengalin suurta maakuntaa ynnä Orissaa ja
Baharia. Hän kuoli v. 1756 ja valta siirtyi hänen pojanpojallensa,
nuorukaiselle, joka oli alle kahdenkymmenen vuoden ja nimeltään
Suradsja Daula. Itämaiden despotit ovat kenties kehnoin luokka
inhimillisten olentojen joukossa, ja tämä onnetoin nuorukainen oli
kehnoimpia luokassaan. Hänen ymmärryksensä oli luonnostaan heikko ja
hänen olentonsa luonnostaan epämiellyttävä. Hän oli saanut kasvatuksen,
joka olisi voinut lannistaa hyvänkin ymmärryksen ja turmella jalonkin
luonnon. Hän oli ymmärtämätön, kosk'ei kukaan milloinkaan uskaltanut
saattaa hänelle asioita ymmärrettäviksi, ja itsekäs, kosk'ei hänen
milloinkaan annettu kokea että hän riippui toisten hyvästä tahdosta.
Aikainen irstas elämä oli lamauttanut hänen ruumiinsa ja henkensä
voimat. Hän nautti kohtuuttomalla tavalla väkeviä juomia, joista hänen
heikot aivonsa tulistuivat milt'ei hulluuteen. Hänen mieliseuralaisensa
olivat kansan kehnoimpiin kerroksiin kuuluvia imartelijoita, joiden
ainoana ansiona oli hullunkurisuus ja orjamaisuus. Hänen sanotaan
vajonneen sille viimeiselle inhimillisen kehnouden asteelle, jolla
julmuus itsessänsä on miellyttävä, jolla tuskan näkeminen jo sinänsä,
ilman että mikään etu on saavutettava, mikään rikos rangaistava, mikään
vaara torjuttava, herättää ihastuksen tunteita. Jo aikaisin huvittelihe
hän eläinten ja lintujen kiduttamisella, ja aikamiehenä tuotti hänelle
lähimmäistensä kurjuus vielä suuremman huvituksen.
Suradsja Daula oli pienestä pitäen vihannut Englantilaisia. Tämä
oli hänen oikkujansa ja niitä ei milloinkaan vastustettu. Hänellä
oli peräti liioiteltu käsitys niistä rikkauksista, jotka heidän
ryöstämisellään saavutettaisiin, ja hänen heikko ja kehkeämätöin
ymmärryksensä ei pystynyt tajuamaan, että, jos Kalkutan aarteet
olisivat olleet vieläkin suuremmat kuin hän luuli niiden olevan,
niin ei ne sittenkään olisi voineet korvata sitä tappiota, jonka hän
välttämättömästi tuli kärsimään, jos hän väkivaltaisuudellansa pakoitti
eurooppalaisen kaupan siirtymään toiseen paikkaan pää-asemastaan,
joka oli Bengali. Riidan tekosyitä keksittiin pian. Englantilaiset
olivat, varoen sodan syttyvän Franskalaisten kanssa, alkaneet varustaa
siirtopaikkaansa valleilla ilman nabobin erityistä lupaa. Eräs varakas
syntyperäinen, jonka hän tahtoi ryöstää, oli paennut Kalkuttaan eikä
häntä palautettu sieltä. Tämmöisillä perustuksilla marssi Suradsja
Daula suurella armeijalla Williamin linnaa vastaan.
Dupleix oli pakoittanut kompanian palvelijat Benaresissa rupeamaan
valtiomiehiksi ja sotilaiksi. Bengalissa olivat he yhä edelleen
harjoittaneet yksistään kauppatoimia, ja uhkaava vaara herätti heissä
kauhistusta ja hämmästystä. Kuvernööri, joka oli kuullut paljo Suradsja
Daulan julmuudesta, kävi peljästyksestä neuvottomaksi, riensi venheesen
ja pakeni likeisimpään laivaan. Sotaväen päällikkö arveli olevan
viisainta noudattaa näin oivallista esimerkkiä. Linna otettiin heikon
vastarinnan perästä ja suuri joukko Englantilaisia joutui valloittajan
käsiin. Nabobi asettui kuninkaallisella komeudella kauppapaikan
muhkeimpaan taloon ja käski tuoda Mr. Holwell'in eteensä, joka oli
arvoltaan etevin vangittujen joukossa. Hänen ylhäisyytensä morkkasi
Englantilaisten ynseyttä ja intoili löytämänsä aarteen vähyyttä, vaan
lupasi säästää heidän henkensä ja meni levolle.
Tämän jälkeen tapahtui se suuri rikos, joka on merkillinen tavattoman
julmuutensa ja sen hirveän koston tähden, mikä sillä oli seurauksena.
Englantilaiset vangit jätettiin vartijain armoihin, ja vartijat
päättivät sulkea heidät yöksi linnan vankihuoneesen, joka oli tuo
"mustan luolan" kauhealla nimellä tunnettu komero. Tämä vankihuone
olisi sikäläisessä ilma-alassa ollut liian pieni ja ahdas yhdelle
ainoallenkin europpalaiselle pahantekijälle. Se ei ollut alaltaan kuin
kaksikymmentä neliöjalkaa. Sen pienet ilmareijät olivat suljetut.
Kesäinen päivän käänne, se vuoden aika oli käsissä, jolloin Englannista
kotiperäiset tuskin tilavissa huoneissa ja viuhkainten alituisesti
liehuessa voivat kestää Bengalin polttavaa kuumuutta. Vankeja oli
kaikkiansa neljäkymmentä kuusi. Kuin heitä käskettiin menemään
luolaan, luulivat he sotilasten piloittelevan ja pitäen henkensä
turvattuna nabobin lupauksen johdosta, olivat he hyvällä tuulella,
nauroivat tuolle mahdottomalle käskylle ja laskivat leikkiä siitä. Pian
huomasivat he erehtyneensä. He väittivät vastaan, he rukoilivat, mutta
turhaan. Vartijat uhkasivat hakata alas maahan jokaisen joka virkaili.
Vangitut tungettiin miekan kärjellä kammioon ja ovet suljettiin ja
lukittiin heidän perästänsä.
Ei mikään kohta historiassa eikä runoudessa, ei edes se, jonka Ugolino
kertoo ikuisen jään meressä, pyyhittyään veriset huulensa murhaajansa
päänahkaan, vedä läheskään vertoja niille kauhuille, jotka tämän yön
harvat henkiin jääneet ovat kertoneet. He huusivat armoa; he koettivat
murtaa oven. Holwell, joka tässäkin kovimmassa hädässä jonkun verran
pysyi tyyneenä mieleltään, tarjosi vartijoille suuria lahjoja. Mutta
vastaus kuului, ett'ei mitään voitu tehdä nabobin käskyttä, että nabobi
makasi ja että hän vihastuisi jos joku rohkenisi herättää häntä. Nyt
joutuivat vangit epätoivon raivoon. He tallasivat toinen toistansa,
tappelivat sijoista ikkunan alla, tappelivat siitä vesimäärästä,
jolla murhaajain julma sääliväisyys pilkkasi heidän epätoivonsa
ponnistuksia, riehuivat, rukoilivat, kiroilivat ja pyysivät hartaasti
vartijoita sytyttämään heidät tuleen. Sillä välin valaisivat vartijat
kynttelillä kammion häkki-aukon kautta ja nauroivat avosuin uhriensa
hurjille kamppauksille. Vihdoin kuoli melske hiljaisiin valituksiin ja
voivotuksiin. Päivä oli käsissä. Nabobi oli levännyt mässäyksestänsä
ja antoi luvan aukaista vankilan oven. Vaan aikaa kului ennenkuin
sotamiehet ehtivät saada raivatuksi tien henkiin jäänneille latomalla
pitkin seiniä kuolleet, joihin tuo polttava ilma jo oli alkanut tehdä
inhoittavan vaikutuksensa. Kuin tie vihdoin oli auki, hoiperteli
kolmekolmatta kauhistuttavaa haamua, joita ei heidän omat äitinsä olisi
tunteneet, yksi toisensa perästä ulos ruumishuoneesta. Hauta kaivettiin
paikalla. Kuolleiden ruumiit, joita oli 123, heitettiin siihen hujan
hajan ja peitettiin mullalla.
Mutta nämä asiat, joita ei yhdeksättäkymmenen vuoden kuluttua voi
lukea eikä kertoa kauhistuksetta, eivät herättäneet mitään katumusta
eikä sääliä tuossa julmassa nabobissa. Hän ei määrännyt minkäänlaista
rangaistusta murhaajille. Hän ei osoittanut henkiinjääneille
minkäänlaista hellyyttä. Tosin sallittiin muutamien, joilta ei ollut
mitään saatavissa, mennä matkoihinsa; mutta niitä, joilta arveltiin
voitavan pusertaa jotakin, kohdeltiin inhoittavalla julmuudella.
Holwell joka ei kyennyt omin voimin tulemaan, kuljetettiin tyrannin
luo. Tämä soimasi ja uhkaili häntä sekä lähetti hänet raudoissa
sisämaahan yhdessä muutamien muiden herrasmiesten kanssa, joiden
epäiltiin tietävän enemmin kompanian aarteista, kuin he katsoivat
sopivaksi ilmaista. Nämä yhä vielä tuosta hirveästä kuoleman
kamppauksesta masennetut henkilöt pantiin pahanpäiväisiin komeroihin
ja elätettiin paljaalla elolla ja vedellä, kunnes vihdoinkin nabobin
naissukulaisten välitys saattoi heidät vapauteen. Yksi englantilainen
nainen oli hengissä kestänyt tuon hirveän yön. Hän vietiin ruhtinaan
haaremiin Mursjedobadiin.
Sillä välin lähetti Suradsja Daula kirjeitä nimelliselle valtiallensa
Delhiin, joissa viimeistä valloitusta kuvataan mitä ylpeimmillä
sanoilla. Hän asetti vartijajoukon Fort Williamiin, kielsi
Englantilaiset oleskelemasta sen läheisyydessä ja määräsi, että
Kalkutalle siitä lähtien hänen urostöidensä muistoksi oli annettava
nimi Alinagore, joka merkitsee Jumalan Portti.
Elokuussa saapui tieto Kalkutan kukistumisesta Madrasiin ja herätti
siellä kiihkeintä ja katkerinta kostonhimoa. Koko siirtopaikka huusi
kostoa. Kahdeksanviidettä tunnin kuluessa siitä, kuin sanoma oli
saapunut, päätettiin että retkikunta oli lähetettävä Hugliin ja Clive
asetettava mannerväen johtajaksi. Merivoima oli amiraali Watsonin
komennon alla. 900 englantilaista jalkamiestä, kaikki uljasta ja
kunnon väkeä, ja 1,500 sepoita kuului siihen armeijaan, joka purjehti
rankaisemaan ruhtinasta joka alamaistensa lukumäärän suhteen voitti
Ludvik XV ja keisarinna Maria Teresian. Lokakuussa lähti retkikunta
vesille, vaan sen oli tehtävä matkansa vastatuuleen ja se saapui
sentähden Bengaliin vasta Joulukuussa.
Nabobi eleli Mursjedobadissa luuloitellussa turvallisuudessa.
Peräti tietämätöin ulkomaiden olojen suhteen, oli hänellä tapana
sanoa, ett'ei koko Euroopassa ollut kymmentä tuhatta asukasta ja
hänestä näytti mahdottomalta, että Englantilaiset uskaltaisivat
samota hänen alueehensa. Mutta vaikk'ei hän ollenkaan peljännyt
heidän sotavoimiansa, alkoi hän kuitenkin suuresti kaivata heitä.
Hänen tulonsa supistuivat ja neuvonantajat onnistuivat saada hänet
käsittämään että valtiaalle toisinaan saattoa olla edullisempi suojella
kauppiasten nauttimia oikeuksia, kuin panna heidät kidutuspenkille
löytääksensä kätkettyjä kulta- ja jalokivi-lippaita. Hän oli jo
taipuvainen antamaan suostumuksensa siihen, että kompania jälleen
ryhtyi harjoittamaan kauppaansa, kuin tieto tuli, että englantilainen
laivasto oli Huglissa. Hän käski paikalla kaikki sotaväkensä
kokountumaan Mursjedobadiin ja lähti niiden kanssa matkalle Kalkuttaan.
Clive oli tavallisella pontevuudellaan alottanut sotaliikkeensä.
Hän otti Budsjebudsjin, löi Fort Williamin varustusväen hajalle,
valloitti Kalkutan takaisin, sai Huglin valtaansa väkiryntäyksellä
ja ryösti sen. Tuon jo ennestään myönnytyksiin Englantilaisille
taipuvaisen nabobin sovinnolliset tuumat vakaantuivat näiden heidän
voimansa ja urhoollisuutensa todistusten kautta. Hän teki sentähden
tarjouksia maahan karanneen sotavoiman johtajille, suostui panemaan
kauppapaikan jälleen kuntoon ja antamaan korvausta niille, joita hän
oli vahingoittanut.
Sota oli Clive'n mielityötä ja hänestä tuntui sopimus Suradsja Daulan
kanssa jotenkin häpeälliseltä. Vaan hänen valtansa oli rajoitettu.
Komitealla, jonka enimmät jäsenet olivat Kalkutasta karanneita
kompanian virkamiehiä, oli asiain ylin johto käsissään, ja nämä
halusivat jälleen päästä paikoilleen ja saada vahinkonsa korvatuksi.
Madrasin hallitus, joka oli saanut tiedon sodan syttymisestä
Euroopassa, ja pelkäsi hyökkäystä Franskalaisten puolelta, odotti
levottomuudella laivaston palajamista. Nabobin lupaukset olivat
suuret, taistelun päätös epätietoinen, ja Clive suostui rupeamaan
keskusteluihin, vaikka hän lausui mielipahansa siitä, ett'eivät asiat
tulleet ratkaistuiksi niin loistavalla tavalla kuin hän olisi toivonut.
Tämä sovinnon hierominen alottaa uuden taitteen Clive'n elämässä.
Tähän saakka oli hän ollut paljas sotilas, joka erinomaisella taidolla
ja miehuudella pani toimeen muiden hankkeita. Tästä lähtien on häntä
enemmin katsominen valtiomiehen kannalta, ja hänen sotatoimensa
ovat pidettävät riippuvina hänen valtiollisista tarkoituksistaan.
Myönnettävä on, että hän tuolla uudella alalla osoitti suurta taitoa ja
toimi suurella menestyksellä. Mutta se on niinikään myönnettävä, että
ne neuvottelut, joihin hän nyt alkoi ottaa osaa, ovat jättäneet tahran
hänen siveelliselle maineelleen.
Me emme voi millään ehdolla olla yhtä mieltä sir John Malcolm'in
kanssa, joka kerrassaan on päättänyt, ett'ei hänen sankarinsa
käytöksessä huomaa muuta kuin jaloutta ja vilpittömyyttä. Mutta yhtä
vähä voimme yhtyä mr Mill'in mielipiteesen; hän on mennyt siihen
määrään liiallisuuteen, että hän on sanonut Clive'ä mieheksi, joka
ei koskaan pitänyt väliä petoksesta, kuin se vaan auttoi häntä
tarkoitusten perille. Clive näyttää meistä luonnoltansa olleen roiston
suora vastakohta, välin hurjan rohkea, välin varomattoman suora, harras
ystävä ja teeskentelemätöin vihamies. Me emme tapaa hänen yksityisessä
emmekä siinä hänen julkisessa elämässään, jossa hänellä oli tekemistä
omain kansalaistensa kanssa, mitään kavaluuden taipumuksen merkkiä.
Päinvastoin olivat hänen virheensä kaikissa riitaisuuksissa, joissa
hän Englantilaisena seisoi Englantilaisia vastaan, niin hyvin hänen
nyrkkikahakoissaan koulussa, kuin niissä kiivaissa otteluissa
India-huoneessa ja parlamentissa, joita kesti hänen myöhemmän ikänsä
päivinä, semmoisia, jotka ovat omituisia jaloille ja yleville
luonteille. Todenmukaiselta näyttää, että hän piti itämaalaista
politiikiä leikkinä, jossa ei mikään ollut epärehellistä. Hän tiesi,
että Indian syntyperäisten asukasten siveellinen kanta suuressa
määrässä erisi siitä, joka vallitsi Englannissa. Hän tiesi itsellänsä
olevan tekemistä miesten kanssa, joilta puuttui käsitys siitä, mitä
Euroopassa sanotaan kunniaksi, miesten, kanssa, jotka arvelematta
tekivät minkä lupauksen tahansa ja häpeämättä rikkoivat minkä lupauksen
tahansa, miesten kanssa, jotka tarkoitustensa saavuttamiseksi hyvällä
omalla tunnolla käyttivät lahjomista, väärää valaa ja väärentämistä.
Hänen kirjeensä osoittavat, että tuo suuri eroitus aasialaisen ja
eurooppalaisen siveellisyyden välillä alati oli hänellä mielessä.
Hän näyttää, meidän mielestämme mitä kovimmin erehtyen, arvelleen,
ett'ei hän taitanut mitään moisille vastustavoille, jos hän otti
noudattaaksensa välipuheita, joista he eivät pitäneet mitään väliä,
jos hän pysyi totuudessa saamatta kuulla totuutta, jos hän omaksi
vahingokseen täytti kaikki sitoumuksensa liittolaisia kohtaan, jotka
eivät koskaan pysyneet sitoumuksessaan, jos se ei ollut heille
edullista. Sentähden kävi tämä mies, joka muussa elämässään oli kunnon
englantilainen getlemanni ja sotilas, niinpian kuin hän sai tekemistä
indialaisen kujeilijan kanssa, itse kujeilijaksi, ja antautui tunnon
puutteetta petokseen ja teeskenteleviin miellytyksiin, asiakirjan
väärentämiseen ja käsi-alain jäljittelemiseen.
Englantilaisten ja nabobin välisessä keskustelussa oli pääasiallisesti
kaksi miestä asianajajina, nimittäin mr. Watts, joka oli kompanian
virkamies, ja eräs Bengalilainen nimeltä Omikund. Tämä Omikund
oli ollut Kalkutan rikkaimpia syntyperäisiä kauppiaita ja saanut
kärsiä suuria vahinkoja nabobin tätä paikkaa vastaan tekemän retken
kautta. Kaupankäyntinsä aikana oli hän monessa kohdin tutustunut
Englantilaisiin ja oli erittäin sopiva välittäjänä näiden ja
syntyperäisen hovin välillä. Hänellä oli suuri arvo heimokuntansa
kesken ja Hindulaisen tavalliset luonnonlahjat omasi hän korkeassa
määrässä, nimittäin nopean huomion, sopivaisuuden tunnon, oveluuden
ja kestäväisyyden ja niinikään Hindulaisen virheet, orjamaisuuden,
ahneuden ja petollisuuden.
Nabobi harjoitti kaikkea indialaisen valtiomiehen uskottomuutta ja
kaikkea pojalle omaansa kevytmielisyyttä, jonka hengen valta ja
itsekkäisyys ovat heikontaneet. Hän lupaili, peräytyi, vitkasteli ja
karttoi. Kerran läksi hän uhkaavalla tavalla marssimaan Kalkuttaan
päin, vaan nähtyänsä Englantilaisten vankat rivit, peräytyi hän
säikähtyneenä ja suostui rauhan tekoon heidän määräämillänsä
ehdoilla. Tuskin oli sopimus tehty, kuin hän ryhtyi uusiin hankkeihin
heitä vastaan. Hän vehkeili franskalaisten viranomaisten kanssa
Tsjandernagoressa. Hän kutsui Bussya marssimaan Dekanista Hugliin ja
ajamaan Englantilaiset pois Bengalista. Kaiken tämän tiesivät Clive
ja Watson vallan hyvin. He päättivät sentähden lyödä ratkaisevan
iskun ja käydä Tsjandernagoren kimppuun, ennenkuin sikäläinen
joukkokunta ennätti saada uutta apuväkeä joko Indian etelä-osasta tahi
Euroopasta. Watson johti meritse, Clive maitse tehtävää retkeä. Näiden
yhdistettyjen liikkeiden menestys oli nopea ja täydellinen. Linnoitus,
varustusväki, tykistö, sotatarpeet, kaikki joutui Englantilaisten
käsiin. Vangittujen joukossa oli lähes 500 miestä eurooppalaista
sotaväkeä.
Nabobi oli peljännyt ja vihannut Englantilaisia silloinkin, kuin hän
vielä oli tilaisuudessa asettamaan heitä vastaan heidän franskalaiset
kilpailijansa. Nyt olivat Franskalaiset voitetut, ja Englantilaiset
alkoivat synnyttää hänessä vielä suurempaa pelkoa ja vielä suurempaa
vihaa. Tuo heikko ja peri-aatteetoin mies horjui orjallisuuden ja
ynseyden välillä. Yhtenä päivänä lähetti hän suuren rahasumman
Kalkuttaan osana sitä korvausta, jonka hänen tuli sovittaa tekemistänsä
vääryyksistä. Seuraavana päivänä lähetti hän juvelilahjan Bussy'lle
ja pyysi tätä mainiota upseeria rientämään puolustamaan Bengalia
"Cliveä, tuota sodassa urhoollista miestä vastaan, jota", niinkuin
hänen ylhäisyytensä sanoi, "kaikki kovat onnet kohdatkoot". Hän antoi
käskyn armeijallensa marssia Englantilaisia vastaan. Hän peräytti
käskynsä. Hän repi Clive'n kirjeet palaisiksi. Sitten lähetti hän
vastauksia oikealla kohteliaisuuden kukkaiskielellä. Hän käski
Watts'in hävitä hänen näkyvistänsä ja uhkasi seivästää hänet. Hän pani
jälleen hakemaan Watts'ia ja pyysi anteeksi tekemänsä loukkauksen.
Sillä välin oli hänen kurja hallintonsa, hänen mielettömyytensä,
hänen irstaat tapansa ja hänen mieltymyksensä halvimpiin seuralaisiin
närkästyttänyt kaikki alamaisluokat, sotilaat, kauppiaat, virkamiehet,
nuo ylpeät ja loisteliaat Mahomettilaiset ja nuo arat, ketterät ja
säästäväiset Hindulaiset. Häntä vastaan syntyi peljättävä liittokunta,
johon kuului talouden ministeri Roidullub, sotaväen ylipäällikkö Mir
Dsjaffir, Indian varakkain pankkiiri Dsjugget Seit. Hanke uskottiin
englantilaisille asiamiehille, ja Mursjedobadin tyytymättömät sekä
Kalkutan komitea ryhtyivät neuvotteluihin toistensa kanssa.
Komiteassa oltiin hyvin epäileviä, mutta Clive'n ääni lankesi
salasiittolaisten eduksi, ja hän sai pontevuudellansa ja vakavuudellaan
kaiken vastuksen raukenemaan. Päätettiin että Englantilaiset
antaisivat mahtavan apunsa Suradsja Daulan kukistamiseen ja Mir
Dsjaffirin koroittamiseen Bengalin valta-istuimelle. Mir Dsjaffir
puolestaan lupasi hyvän korvauksen kompanialle ja sen palvelijoille
sekä runsaita lahjoja armeijalle, laivastolle ja komitealle. Suradsja
Daulan inhoittava irstaisuus, Englantilaisten hänen kauttansa kärsimät
vääryydet, se vaaranalainen tila, johon kauppaliike olisi joutunut, jos
hän yhä edelleen olisi saanut jatkaa hallitustaan, näyttävät meistä
täydellisesti oikeuttaneen päätöksen syöstä hänet valtaistuimelta.
Vaan ei mikään voi oikeuttaa sitä kavaluutta, jota Clive ilkesi
harjoittaa. Hän lähetti Suradsja Daulalle niin suopeita kirjeitä,
että ne kauan kietoivat tämän heikon ruhtinaan pitämään itsensä
täydellisesti turvattuna. Sama sanansaattaja, joka toi nabobille nämät
"rauhoituskirjeet" -- joiksi Clive niitä sanoi -- toi mr Watts'ille
kirjeitä tämmöisellä sisällyksellä: "Sano Mir Dsjaffirille, että
hän pitää pelon kaukana itsestään. Minä aion yhdistyä hänen väkensä
kanssa viidellä tuhannella miehellä, jotka eivät koskaan käänny
seliin. Vakuuta hänelle, että minä marssin yöt päivät tullakseni hänen
avuksensa ja tahdon seistä hänen puolellaan niinkauvan kuin minulla on
yksikään mies jäljellä."
Mahdotointa oli kauan kokonansa peittää näin monihaaraista salaliittoa.
Sen verran tuli pian nabobin kuuluviin että hänen epäluulonsa heräsi.
Vaan hän tuli pian rauhoitetuksi niiden lorujen ja temppujen kautta,
joita Omikundin kekseliäisyys ihmeteltävällä oveluudella sai syntymään.
Kaikki meni hyvin ja hanke oli kypsymäisillään, kuin Clive sai tietää,
että Omikund uhkasi harjoittaa petollisuutta vehkeissään. Tuolle
ovelalle Bengalilaiselle oli luvattu runsaat hyväntekijäiset kaikista
hänen Kalkutassa kärsimistänsä vahingoista. Vaan tämä ei voinut
tyydyttää häntä. Hänen apunsa oli ollut suuri. Hänellä oli koko juonen
pääjohto käsissään. Hiiskahtamalla yhden ainoan sanan Suradsja Daulan
korvaan, voi hän tehdä kaiken työnsä tyhjäksi. Watts'in Mir Dsjaffirin
ja kaikkien muiden salaliittolaisten henki oli hänen vallassaan; hän
päätti käyttää tilaisuutta hyväkseen ja tuoda omat ehtonsa esille.
Hän vaati salaperäisyytensä ja apunsa palkaksi kolmesataa tuhatta
sterlinkipuntaa. Tuo tästä petoksesta harmistunut ja vaarasta
säikähtynyt komitea ei tietänyt mitä tehdä. Mutta Clive oli suurempi
mestari kuin Omikund itse Omikundin omissa tempuissa. Hän sanoi, että
tämä mies oli roisto. Jokainen keino oli muka oikeutettu, joka teki
semmoisen heittiömaisuuden tyhjäksi. Parasta oli, että luvattiin
suostua hänen vaatimukseensa. Omikund tuli pian olemaan heidän
vallassaan, ja silloin voivat he rangaista häntä pidättämällä häneltä
sekä tuon nyt vaaditun lahjan että sen korvauksen, joka oli tuleva
kaikille noille Kalkutassa vahinkoa kärsineille.
Hänen neuvonsa hyväksyttiin. Mutta millä tavalla oli tuo varovainen
ja teräväkärkinen Hindulainen petettävä. Hän oli vaatinut, että
erityinen hänen palkkiotansa koskeva pykälä oli otettava liittokirjaan
Mir Dsjaffirin ja Englantilaisten välillä, eikä hän tahtonut tyytyä
ennenkuin hän sai nähdä sen omilla silmillään. Clive'llä oli
apukeino varalla. Kaksi liittokirjaa tehtiin, toinen valkoiselle,
toinen punaiselle paperille; edellinen oli oikea, jälkimäinen
väärä. Edellisessä ei mainittu ensinkään Omikundin nimeä; hänelle
näytettävässä kirjassa oli määräys hänen eduksensa.
Vaan toinen pula ilmaantui. Amiraali Watson'ia arvelutti kirjoittaa
nimensä punaisen liittokirjan alle. Omikundin valppaus ja tarkka
silmä antoi aihetta peljätä, että moisen tärkeän nimen puute kenties
herättäisi hänen epäluulonsa. Vaan Clive ei ollut se mies, joka jätti
jotakin puolitiehen. Meitä milt'ei punastuta kirjoittaessamme, että hän
väärensi amiraali Watson'in nimen.
Nyt oltiin kaikin puolin valmiina ryhtymään toimeen. Mr Watts
pakeni salaa Mursjedobadista. Clive pani joukkonsa liikkeelle ja
kirjoitti nabobille kirjeen, jossa oli vallan toisenlainen henki kuin
edellisessä. Hän luetteli kaikki Englantilaisten kärsimät vääryydet,
tarjoutui jättämään riidanalaiset kohdat Mir Dsjaffirin ratkaistaviksi
ja lopetti kirjeensä ilmoituksella, että hän sadeajan lähenemisen
tähden teki itselleen kunnian käydä miehineen hänen ylhäisyytensä luona
pyytämässä vastausta.
Suradsja Daula kokosi paikalla kaikki väkensä ja marssi Englantilaisia
vastaan. Oli suostuttu, että Mir Dsjaffirin tuli erota nabobista ja
marssittaa sotajoukkonsa Clive'n puolelle. Vaan kuin ratkaiseva hetki
lähestyi, voitti kavaltajan pelko hänen kunnianhimonsa. Clive oli
saapunut Kosinbosariin; nabobi seisoi suuren voiman kanssa muutamia
penikulmia ylempänä Plassin luona, ja yhä vielä jätti Mir Dsjaffir
sitoumuksensa täyttämättä eikä antanut kuin karttavia vastauksia
englantilaisen kenraalin ankariin muistutuksiin.