herra. Hän oli jo kotiutunut, tottunut ja päässyt makuun: söi paljon,
kylpi usein, lihoi, käräjöi jo kunnan ja molempain tehtaitten kanssa ja
suuttui hirveästi, elleivät talonpojat kutsuneet häntä "teidän
ylhäisyytenne". Huolehtipa sielustaankin, vaikka herrastapaan, eikä
tehnyt hyvää muuten vaan, vaan harrastuksesta. Entä mitä hyvää?
Paranteli talonpoikia kaikenmoisista taudeista soodavedellä ja
risiniöljyllä ja piti nimipäivänään kiitosrukouksen kylässä ja juotti
sitten alustalaisilleen puoli sankoa viinaa, sillä hän arveli, että se
kuului asiaan. Ah, näitä kauheita juominkeja! Tänään kiskoo lihava
tilanomistaja talonpoikia laitumenvarkaudesta kruununvoudin eteen, vaan
huomenna, juhlapäivänä, juottaa heille oikein sangosta, ja talonpojat
juovat ja huutavat ja kumartavat humalassa isäntänsä jalkojen juureen.
Muutos parempaan päin, kylläisyys, laiskuus kehittävät venäläisessä
mitä hävyttömintä itsetietoisuutta. Nikolai Ivanitsh, joka kerran
valtiokonttorissa palvellessaan ei ollut edes itselleen uskaltanut
tunnustaa omaavansa mitään mielipiteitä, puhui nyt vain sulaa totuutta
ja aivankuin joku ministeri. "Sivistys on välttämätön, mutta kansalle
se on vielä ennenaikaista tai ruumiillinen rangaistus on yleensä
vaarallista, mutta muutamissa tapauksissa se on hyödyllistä ja
ehdottoman tarpeellista."
-- Minä tunnen kansan ja osaan kohdella sitä, -- sanoi hän. -- Kansa
rakastaa minua. Kun minä vaan sormea heilautan, niin tekee kansa
minulle, mitä tahdon.
Ja tämän hän sanoi tietävästi ja hyväntahtoisesti hymyillen. Ainakin
parikymmentä kertaa toisti hän: "me, aateliset", "minä aatelismiehenä".
Kaikesta päättäen ei hän enää muistanut, että isoisämme oli talonpoika
ja isämme -- sotamies. Vieläpä sukunimemme Tshimsha-Himalaiskij, joka
todella on hyvin ruma, tuntui hänestä nyt sointuvalta, arvokkaalta ja
miellyttävältä.
Mutta asia ei koske häntä, vaan minua itseäni. Minä tahdon kertoa
teille, mikä muutos tapahtui minussa näiden muutamien tuntien kuluessa
hänen maatilallaan. Illalla, kun joimme teetä, toi kyökkipiika
kukkuraisen lautasellisen karviaismarjoja pöytään. Ne eivät olleet
ostetuita, vaan omista pensaista ensi kertaa koottuja. Nikolai Ivanitsh
hymyili ja hetken aikaa vaieten katseli marjoja kyynelsilmin, -- hän ei
voinut liikutuksen tähden puhua. Pani sitten yhden marjan suuhunsa,
katseli minua voitokkaasti kuin lapsi, joka vihdoinkin on saanut
toivomansa leikkikalun ja sanoi:
-- Kuinka maukas!
Ja hän söi halukkaasti toistaen yhä:
-- Kuinka maukkaita! Maistahan nyt!
Marjat olivat kovia ja happamia, mutta, niinkuin sanoo Pushkin, "meitä
kohottava petos on meille kalliimpi kuin kaikki totuudet yhteensä."
Minä näin onnellisen ihmisen, jonka pyhä unelma toteutui, joka saavutti
elämänsä päämäärän, sai mitä tahtoi, ja joka oli tyytyväinen
kohtaloonsa, itseensä. Minun käsitykseeni ihmis-onnesta oli aina
liittynyt jotakin surullista, mutta nähdessäni nyt onnellisen ihmisen
minut valtasi raskas, epätoivoinen tunne. Etenkin oli minun yöllä kovin
vaikea olla. Vuoteeni oli valmistettu veljen makuusuojan viereiseen
huoneeseen ja minä kuulin kuinka hän, voimatta nukkua, nousi ylös ja
meni karviaismarjalautasen luo ottaen siitä marjan kerrallaan. Minä
ajattelin: kuinka paljon tyytyväisiä, onnellisia ihmisiä todella
löytyykään! Millainen onkaan tämä voima! Te silmäilette elämää:
voimakkaitten hävyttömyyttä ja joutilaisuutta, heikkojen raakuutta ja
eläimellisyyttä, ympärillä köyhyyttä, ahdinkoa, luonnottomuutta,
juoppoutta, teeskentelyä, valhetta... Siitä huolimatta vallitsee
kaikissa taloissa ja kaduilla rauha ja hiljaisuus. Viidestäkymmenestä
tuhannesta kaupungin asukkaasta ei yksikään huutaen vaikeroi. Me näemme
ne, jotka menevät torille ostamaan ruokatavaroita, jotka päivällä
syövät, yöllä nukkuvat, puhuvat joutavia, menevät naimisiin,
vanhentuvat, kuljettavat hartain mielin vainajiaan hautaan. Mutta me
emme näe emmekä kuule niitä, jotka kärsivät ja se, mikä elämässä on
kauheata, tapahtuu jossakin kulissien takana. Kaikki on hiljaista ja
rauhallista, ainoastaan sanaton tilasto puhuu toista: noin paljon
juotu, noin paljon lapsia kuollut nälkään. Ja tällainen järjestys on
nähtävästi tarpeellinen. Kaiketi on onnellisen hyvä olla vain siksi,
että onnettomat kantavat kuormansa valittamatta, ja ilman tätä
äänetöntä hätää ei onni olisi mahdollinen. Se on yleistä hypnosia.
Jokaisen tyytyväisen ja onnellisen ihmisen oven takana pitäisi jonkun
seistä vasara kädessä ja yhtä mittaa jyskyttäen muistuttaa, että on
olemassa onnettomia, että vaikka hän olisi kuinka onnellinen, niin
elämä joko ennemmin tai myöhemmin näyttää kyntensä, uhkaa tuho --
sairaus, köyhyys, vahingot, eikä kukaan häntä enää näe eikä kuule,
niinkuin hän nyt ei näe eikä kuule muita. Mutta vasaralla kolkuttajaa
ei ole, onnellinen elää elämistään ja elämän pikkuhuolet hipaisevat
häntä vain hiljaa kuin tuuli haavan lehtiä, -- ja kaikki on taas
onnellista.
-- Sinä yönä selvisi minulle, kuinka minäkin olin tyytyväinen ja
onnellinen, -- jatkoi Ivan Ivanitsh nousten. -- Minäkin aterioidessani
tai metsästäessäni opin tietämään, kuinka pitää elää, kuinka uskoa,
kuinka hallita kansaa. Minäkin sanoin, että oppi on valoa, että
sivistys on välttämätöntä, mutta yksinkertaisille ihmisille on luku- ja
kirjoitustaito toistaiseksi kyllin. Vapaus on hyve, sanoin, ilman sitä
on yhtä mahdoton elää kuin ilmatta, mutta pitää odottaa. Niin minä
puhuin, mutta nyt kysyn:
-- Miksi odottaa? -- ja kertoja katsoi vihaisesti Burkiniin. -- Miksi
odottaa? Minkä mietelmäin nimessä? Minulle vastataan: ei kaikkea
yhdellä kertaa, jokainen aate toteutuu elämässä vähitellen, aikanaan.
Mutta kuka sen sanoo? Missä on todistus siitä, että se on
oikeudenmukaista? Te turvaudutte asiain luonnolliseen menoon, ilmiöiden
lakiin, mutta onko se mikään laki, että minä, elävä, ajatteleva ihminen
seison kuilun partaalla ja odotan, sillaikaa kun se yhä suurenee tai
peittyy liejuun, sillaikaa kun minä, ehkä, voisin hypätä sen yli tai
rakentaa sillan sen yli. Ja vieläkin: miksi siis odottaa? Odottaa, kun
ei riitä voimia elääkseni, vaikka elettävä kuitenkin on ja elää
haluttaa!
Minä läksin varhain aamulla veljeni luota ja siitä saakka oli minusta
sietämätöntä olla kaupungissa. Minua ahdistavat rauha ja hiljaisuus,
minä pelkään katsoa akkunoihin, koska minusta nyt ei ole olemassa sen
raskaampaa näkyä kuin onnellinen perhe, joka istuu pöydän ympärillä
teetä juomassa. Olen jo vanha, en kelpaa taisteluun enkä kykene edes
vihaamaan. Minä henkisesti vaan suren, tuskaannun, harmistun, öisin
polttaa päätäni ajatusten tulva enkä voi nukkua... Oi, jospa olisin
nuori!
Ivan Ivanitsh asteli innostuneena nurkasta nurkkaan ja toisti:
-- Jospa olisin nuori!
Hän astui yhtäkkiä Aljohinin luo ja alkoi puristella hänen käsiään
puhuen rukoilevalla äänellä:
-- Pavel Konstantinitsh, älkää rauhottuko, älkää antako nukuttaa
itseänne! Niin kauan kuin olette nuori, voimakas, reipas, älkää väsykö
tekemään hyvää! Onnea ei ole olemassa eikä se ole välttämätön, mutta
jos elämällä on tarkotus ja päämäärä, niin tämä tarkotus tai päämäärä
ei ole onni, vaan jokin järkevämpi ja jalompi. Tehkää hyvää!
Ja kaiken tämän sanoi Ivan Ivanitsh säälittävän pyytävästi hymyillen
ikäänkuin olisi pyytänyt sitä itselleen.
Sitten he kaikki kolme istuivat nojatuoleissa salin eri puolilla
eivätkä puhuneet mitään. Ivan Ivanitshin kertomus ei tyydyttänyt
Burkinia eikä Aljohinia. Kun kenraalit ja naiset katsoivat kultaisista
taulunkehyksistä hämärässä näyttäen eläviltä ihmisiltä ja kuuntelivat
kertomusta surkuteltavasta virkamiehestä, joka söi karviaismarjoja,
niin tuli kovin ikävä. Halutti saada kuulla ja puhua kauneista
ihmisistä, naisista. Ja se, että he istuivat salissa, jossa
kynttiläkruunu ja nojatuolit olivat verhotut, matot jalkojen alla ja
puhelivat, että tässä ovat nuo samat henkilöt, jotka nyt katsovat
kehyksistään, asuneet, istuneet, juoneet teetä ja se, että kaunis
Pelageja nyt liikkui ääneti, -- se oli kuvaavampaa kuin kaikki
kertomukset.
Aljohinia nukutti kovasti, sillä hän nousi taloustointensa tähden hyvin
varhain, noin kello kolmen tienoissa, ja nyt olivat hänen silmänsä
painua kiinni. Mutta hän pelkäsi, että vieraat hänen poissaollessaan
kertoisivat jotakin hauskaa, eikä sentähden tullut lähteneeksi levolle.
Oliko se, mitä Ivan Ivanitsh äsken kertoi, viisasta ja oikein, sitä ei
Aljohin ottanut harkitakseen. Vieraat eivät puhuneet suurimoista, ei
heinistä eikä tervasta, vaan jostakin, mikä ei suorastaan kuulunut
hänen jokapäiväiseen elämäänsä, ja sentähden hän oli iloissaan ja
tahtoi, että he jatkaisivat...
-- Mutta kyllä nyt on jo aika lähteä levolle, -- sanoi Burkin nousten
nojatuolistaan. -- Toivotan teille hyvää yötä.
Aljohin hyvästeli ja poistui alikertaansa, mutta vieraat jäivät
ylikertaan. Heille molemmille oli yöksi varattu suuri huone, jossa oli
kaksi vanhaa puusänkyä kuvaveistoksineen ja nurkassa norsunluinen
ristiinnaulitun kuva. Heidän leveistä, viileistä vuoteistaan, jotka
kaunis Pelageja oli valmistanut, tuoksuivat uutukaiset liinavaatteet
miellyttävästi.
Ivan Ivanitsh riisuutui puhumatta ja meni levolle.
-- Jumala armahtakoon meitä syntisiä -- lausui hän ja veti peiton
päänsä yli.
Hänen piipustaan, joka oli jäänyt pöydälle, levisi lujasti tupakan
katkua, eikä Burkin saanut nukutuksi eikä edes selville, mistä tämä
voimakas haju tuli.
Sade rapisteli akkunoita koko yön.
Rakkaudesta.
Seuraavana päivänä tarjottiin aamiaiseksi hyvin maukkaita piirakoita,
rapuja ja lampaanlihakotletteja. Syödessämme tuli kokki Nikanor
ylikertaan tiedustelemaan, mitä vieraat haluaisivat päivälliseksi. Hän
oli keskikokoinen, kasvoiltaan pöhöttynyt, pienisilmäinen, parraton, ja
näytti siltä kuin hän ei olisi partaveitsellä ajanut viiksiänsä, vaan
kyninyt ne sormin.
Aljohin kertoi, että kaunis Pelageja oli rakastunut tähän kokkiin.
Mutta koska tämä oli juoppo ja eli hurjasti, ei Pelageja tahtonut mennä
naimisiin hänen kanssaan, vaan suostui elämään näin. Kokki oli
jumalinen mies eikä voinut uskonnollisen vakaumuksensa vuoksi taipua
sellaiseen, vaan vaati Pelagejaa avioliittoon ja ollessaan humalassa
herjasi häntä, vieläpä löikin. Mutta silloin piiloutui Pelageja
ylikertaan itkemään ja Aljohin sekä palvelija pysyttelivät kotona siltä
varalta, jos Pelageja olisi tarvinnut apua.
Alettiin puhua rakkaudesta.
-- Kuinka rakkaus syntyy, -- sanoi Aljohin, -- miksei Pelageja
rakastunut johonkin toiseen, joka olisi paremmin sopinut hänelle sekä
henkisten että ulkonaisten ominaisuuksiensa puolesta, vaan rakastui
juuri kokki Nikanoriin, tuohon pölkkyyn, -- kuten täällä kaikki häntä
kutsuivat, -- mikäli personallisen onnen vaatimukset rakkaudessa ovat
tärkeitä. Kaikki tämä on tuntematonta ja siitä saattaa keskustella
miten hyvänsä. Tähän saakka on rakkaudesta sanottu ainoastaan yksi
kieltämätön totuus, nimittäin, että "se on suuri salaisuus", kaikki
muu, mitä rakkaudesta on kirjotettu tai sanottu, ei ole johtanut
lopputuloksiin, vaan on ainoastaan vaikuttanut kysymysten
järjestykseen, jotka ovatkin jääneet ratkaisematta. Selitys, joka
näyttää sopivan johonkin tapaukseen, ei kelpaa muihin, ja sentähden on
minusta paras selittää kukin tapaus erikseen, ryhtymättä mitään yleisiä
sääntöjä muodostamaan. Pitää, kuten lääkärit sanovat, yksilöityttää
kukin eri tapaus.
-- Aivan oikein, -- myönsi Burkin.
-- Me, venäläiset, innostumme herkästi näihin kysymyksiin, jotka
sittenkin jäävät ratkaisematta. Tavallisesti kuvataan rakkautta
runolliseksi, sitä koristellaan ruusuilla ja satakielillä, mutta me,
venäläiset, koristelemme rakkautemme näillä suurilla kysymyksillä,
valitsemmepa niistä kaikkein ikävimmät. Oli minullakin ollessani
Moskovassa ylioppilaana elämän toveri, rakastettava daami, joka aina,
kun häntä sylissäni hyväilin, ajatteli vain sitä, paljonko rahaa minä
annan hänelle kuukausittain ja paljonko maksaa naula naudanlihaa. Niin
mekin, kun rakastamme, emme herkeä tekemästä itsellemme kysymyksiä:
onko tämä rehellistä vai epärehellistä, viisasta vai tyhmää, mihin
johtaa tämä rakkaus ja niin edelleen. Onko se oikein vai ei, sitä eri
tiedä, mutta että se häiritsee, ei tyydytä, kiusottaa, sen kyllä
tiedän.
Tuntui siltä kuin Aljohin olisi tahtonut kertoa jotakin. Sellaisilla
ihmisillä, jotka asuvat yksinään, on aina sydämellään jotakin, josta
mielellään kertoisivat. Kaupungissa menevät vanhatpojat vartavasten
saunaan tai ravintolaan saadakseen jotakin jutella, ja kertovatpa
toisinaan kylvettäjille ja viinureille sanomattoman hauskoja juttuja.
Maalla he tavallisesti vuodattavat sydämensä vierailleen. Nyt näkyi
akkunasta harmaa taivas ja sateesta märät puut; tällaisessa säässä ei
ollut minnekään menemistä eikä mitään muuta tekemistä, kuin kertoa ja
kuunnella.
-- Minä olen asunut Sofinossa ja harrastanut maanviljelystä jo
kauan, -- alkoi Aljohin, -- aina siitä saakka, kun päätin luvut
yliopistossa. Kasvatukseltani olen "hienohipiäinen" ja taipumuksiltani
"kabinettinen". Saapuessani tänne oli maatila hyvin velkainen, mutta
koska isäni oli osaksi velkaantunut minun luvuistani, niin päätin,
etten lähde täältä ennenkuin olen maksanut velat. Päätin ja aloin tehdä
työtä, mutta tunnustan, että se tuntui alussa vastenmieliseltä, Maa
tuottaa täällä huonosti ja jotta maanviljelys kannattaisi pitää käyttää
hyväkseen maaorjain tai päiväpalkkalaisten työtä, mikä on melkein
samaa, tai sitten järjestää taloutensa talonpojan tavoin, s.o. olla
itse perheineen pellolla työssä. Mitään välimuotoa ei tässä suhteessa
ole. Mutta minä en ryhtynyt niin perinpohjaisiin muutoksiin. En
jättänyt yhtäkään tilkkua viljelemättä, kokosin kaikki ukot ja akat
naapurikylistä ja työ sujui kuin rasvattu. Minä itsekin ajoin auraa,
kylvin, niitin ja surin samalla sekä olin naamaltani hapan kuin
maalais-kissa, joka nälissään pureskelee puoliraakaa kurkun päätä.
Ruumistani särki ja minä torkuin käydessänikin. Ensin näytti siltä kuin
olisin helposti voinut sovittaa yhteen tällaisen työläis-elämän ja
entiset kultturiharrastukseni. Sitä varten olisi vain, niin ajattelin,
ylläpidettävä elämässäni määrättyä ulkonaista järjestystä. Minä asetuin
tänne ylikerran vierashuoneihin asumaan ja määräsin, että minulle
aamiaisen ja päivällisen jälkeen tarjottaisiin kahvia likörin kera.
Mentyäni levolle luin "Vjestnik Evropy'a" myöhäiseen yöhön. Mutta
osuipa seurakunnan sielunpaimen, isä Ivan, luokseni ja yhteen istumaan
tyhjensi hän koko likörivarastoni. Sinne meni "Vjestnik Evropy'kin"
papin tyttärille, kun ei kesällä, etenkään heinänteon aikaan ehtinyt
edes kotiin nukkumaan, vaan nukahdin rekeen vajassa tai metsänvartijan
mökkiin, -- mitäpä luvuista silloin enää olisi voinut tulla? Vähitellen
muutin alikertaan, aloin syödä väentuvassa, ja entisestä upeudesta on
nyt jälellä vain Pelageja, joka palveli täällä jo isäni aikana. Kovin
vaikea olisi minun erottaa hänet palveluksestani.
Ensi vuosina valittiin minut täällä arvoisaan sovinto-oikeuteen. Olipa
toisinaan lähdettävä kaupunkiin ottamaan osaa piirioikeuden kokouksiin
ja tämä huvitti minua. Kun elää täällä pari kolme kuukautta, etenkin
talvella, eikä käy missään, niin tulee vihdoin oikein ikävä mustaa
takkia. Ja piirioikeudessa näki mustia takkeja, univormuja, frakkeja,
siellä oli lakimiehiä ja yleensä sivistyneitä ihmisiä, joiden kanssa
saattoi vaihtaa ajatuksiaan. Senjälkeen kun oli torkkunut reessä ja
syönyt väentuvassa, tuntui kerrassaan ylelliseltä saada istua
nojatuolissa, yllään puhtaat vaatteet, kevyet jalkineet ja kellonvitjat
rinnalla!
Kaupungissa otettiin minut sydämellisesti vastaan ja minä tein
mielelläni uusia tuttavuuksia. Ja kaikista tuttavuuksistani oli
kaikkein täydellisin ja, totta puhuen, kaikkein suloisin Luganovitshin,
piirioikeuden varapuheenjohtajan kanssa tekemäni tuttavuus. Te molemmat
tunnette hänet: mitä herttaisin mies. Silloin oli juuri se kuuluisa
murhapolttoasia esillä; tutkintoa kesti pari päivää ja me olimme kovin
rasittuneet. Luganovitsh katsahti minuun ja sanoi:
-- Tiedättekö mitä? Lähdetäänpä meille päivälliselle!
Tämä oli odottamatonta, sillä me olimme hyvin vähän tuttuja, ainoastaan
virallisesti, enkä ollut kertaakaan käynyt heillä. Minä poikkesin
hetkeksi hotelliini muuttaakseni pukua ja lähdin sitten päivälliselle.
Siellä tulin tuntemaan Anna Aleksejevnan, Luganovitshin vaimon. Tämä
oli silloin vielä nuori, kaksikymmentäkaksi vuotta, ja oli puolisen
vuotta sitä ennen synnyttänyt ensimäisen lapsen. Asia on jo vanha,
mutta nyt olen koettanut selvittää itselleni, mikä oli hänessä niin
harvinaista ja mikä hänessä niin miellytti, vaikka silloin päivällistä
syödessäni kaikki oli minusta päivän selvää. Olin nähnyt nuoren naisen,
ihanan, hyväsydämisen, intelligentin, hurmaavan naisen, jollaista en
sitä ennen ollut milloinkaan nähnyt. Ja samassa tunsin hänessä
läheisen, jo tutun olennon, ikäänkuin olisin nähnyt nämä kasvot, nämä
ystävälliset, viisaat silmät jo joskus lapsuudessani, ehkä
valokuva-albumissa, joka oli äitini pöydällä.
Murhapoltosta syytettiin neljää juutalaista ja päätettiin heidän
liittoutuneen, minusta aivan syyttä. Olin päivällispöydässä hyvin
levoton, minun oli painostava olla, enkä enää muista, mitä puhuin,
mutta muistan ainakin Anna Aleksejevnan yhä nyökäytelleen päätään ja
kysyneen mieheltään:
-- Dmitrij, kuinka se on mahdollista?
Luganovitsh, tuo avosydäminen mies, oli niitä, jotka pysyvät lujasti
mielipiteessään, että jos kerran joku joutuu oikeuteen, on hän
syyllinen, ja että tuomion oikeudenmukaisuutta saattaa epäillä
ainoastaan laillisessa järjestyksessä, paperilla, vaan ei millään
muotoa päivällispöydässä eikä yksityisessä keskustelussa.
-- Me emme ole murhapolttoa tehneet, -- virkkoi hän leppeästi, -- ja
senpätähden ei meitä tuomitakaan eikä suljeta tyrmään.
Molemmat, sekä mies että vaimo, huolehtivat vain siitä, että minä
söisin ja joisin enemmän. Muutamista pikkuseikoista, kuten esim. siitä,
kuinka he yhdessä keittivät kahvia tai puolesta sanasta ymmärsivät
toisensa, saatoin minä päättää, että heidän elämänsä on rauhallista,
onnellista ja että heidän vieraansa on heille iloksi. Päivällisen
jälkeen he soittivat minulle pianoa nelikätisesti, sitten tuli pimeä ja
minä läksin kotiin. Tämä tapahtui kevään alussa. Senjälkeen vietin koko
kesän Sofinossa kulkematta minnekään ja tuskinpa ennätin edes ajatella
kaupunkia, mutta muisto sorjasta, hienopiirteisestä naisesta johtui
joka päivä mieleeni: minä en ajatellut häntä, mutta oli aivankuin hänen
heikko varjonsa olisi levännyt minun sieluni yli.
Myöhään syksyllä kaupungissa annettiin näytös hyväntekeväisyyden
hyväksi. Minä astuin kuvernörin aitioon, jonne minut oli väliajalla
kutsuttu, katson ympärilleni kuvernörinrouvan vieressä istuu Anna
Aleksejevna. Taas vaikuttivat hänen kauneutensa ja lempeät silmänsä
minuun yhtä voimakkaasti, yhtä kahlehtivasti kuin ennenkin, taas tunsin
entistä läheisyyden tunnetta.
Me istumme rinnan; sitten menimme ravintolasuojaan kävelemään.
-- Te olette laihtunut, sanoi Anna Aleksejevna. -- Oletteko
sairastanut?
-- Olen. Minun olkapääni on vilustunut ja sadeaikana minä nukun
huonosti.
-- Te näytätte väsyneeltä. Silloin keväällä, kun tulitte luoksemme
päivälliselle, olitte nuoren ja reippaan näköinen. Te olitte innostunut
ja puhuitte paljon, olitte hyvin huvittava ja tunnustaakseni totuuden,
minä viehätyin teihin. Minä olen kesän kuluessa usein teitä muistellut
ja tänään, kun valmistauduin teatteriin, aavistin näkeväni teidät.
Ja hän alkoi nauraa.
-- Mutta tänään te näytätte väsyneeltä, -- toisti Anna Aleksejevna. --
Se vanhentaa teitä.
Seuraavana päivänä minä suurustin Luganovitsheilla. Aamiaisen jälkeen
he ajoivat kesähuvilaansa järjestääkseen sen talvikuntoon; minä läksin
heidän kanssaan. Ja heidän kanssaan minä palasin takaisin kaupunkiin ja
join puoliyön aikana teetä heidän hiljaisessa perheessään, kun tuli
paloi kaniinissa ja nuori äiti poistui katsomaan, nukkuiko hänen pikku
tyttärensä. Ja tämän kerran perästä kävin kaupungissa ollessani aina
Luganovitsheilla. Minuun totuttiin ja minä totuin heihin. Tavallisesti
astuin minä sisään koputtamatta, kuin omainen ainakin.
-- Kuka siellä? -- kuului vitkaan perähuoneista ääni, joka tuntui
minusta niin ihanalta.
-- Se on Pavel Konstantinitsh, -- vastasi sisäkkö tai lapsenpiika.
Anna Aleksejevna tuli huolestuneen näköisenä vastaani ja kysyi joka
kerta:
-- Miksette pitkään aikaan ole käynyt meillä? Onko jotakin tapahtunut?
Hänen katseensa, siro, hieno kätensä, jonka hän minulle ojensi,
kotipukunsa, kauniisti kammattu tukkansa, äänensä, askeleensa tekivät
minuun aina saman, uutuutta väräjävän, harvinaisen vaikutuksen, jolla
tuntui olevan niin tärkeä sija minun elämässäni. Me vuoroin
keskustelimme ja vaikenimme, ajattelimme itseksemme tai soitti hän
minulle pianoa. Jollei herrasväki ollut kotona, niin jäin minä
odottamaan, puhuttelin lapsenpiikaa, leikin lapsen kanssa tai lepäsin
työhuoneessa turkkilaisella sohvalla sanomalehteä lukien. Mutta kun
Anna Aleksejevna palasi kotiin, riensin minä eteiseen häntä vastaan,
otin häneltä kaikki ostokset, jotka minä aina jonkunlaisella
rakkaudella ja koulupojan riemulla kannoin sisään.
Venäläinen sananlasku sanoo: kun ei ollut akalla hommaa, niin osti
porsaan. Kun ei Luganovitsheilla ollut hommaa, niin he ystävystyivät
kanssani. Ellen minä pitkään aikaan käynyt kaupungissa, olin minä
heidän mielestään sairastunut tai oli minulle jotakin tapahtunut, ja he
huolehtivat kovasti minun tähteni. He ajattelivat surumielin, että
minä, sivistynyt, kielitaitoinen mies, jonka pitäisi harrastaa tieteitä
tai kirjallisia töitä, asun maalla, hyörin kuin orava pyörässään, teen
ahkerasti työtä, mutta olen sittenkin aina rahapulassa. Heistä näytti,
että minä kärsin ja jos puhuin, nauroin tai söin, niin tein sen vaan
salatakseni kärsimyksiäni. Vieläpä iloisinakin hetkinä, kun minun oli
hyvä olla, tunsin heidän tutkivan katseensa tarkkaavan minua. He olivat
kovin herkkätunteisia ja kun minä todella olin vaikeassa asemassa ja
joku velkoja ahdisti tai kun ei minulta riittänyt rahoja määräaikaisiin
maksuihin, niin he kuiskasivat akkunan luona jotakin toisilleen, minkä
jälkeen herra Luganovitsh astui luokseni ja sanoi vakavana:
-- Jos te, Pavel Konstantinitsh, tarvitsette rahaa, niin minä ja
vaimoni pyydämme teitä ujostelematta lainaamaan meiltä.
Ja hänen kasvonsa punastuivat liikutuksesta. Mutta sattuipa toisinaan,
että heidän samaten ensin kuiskailtuaan akkunan luona, isäntä astui
korvat punaisina luokseni ja virkkoi:
-- Minä ja vaimoni pyydämme sydämellisesti teitä vastaanottamaan tämän
lahjan.
Ja Luganovitsh ojensi minulle parin koristeellisia kalvosinnappeja,
savukekotelon tai lampun. Ja vastalahjaksi lähetin minä heille lintuja,
voita ja kukkia. On paikallaan huomauttaa, että he olivat varakkaita
ihmisiä. Ensin minä otin usein lainoja ja olin ajattelematon, kun otin
mistä vain sain, mutta en olisi mitenkään voinut lainata
Luganovitsheilta. Eipä siitä sen enempää!
Minä olin onneton. Sekä kotona että työssä minä ajattelin Anna
Aleksejevnaa ja koetin päästä tämän nuoren, kauniin ja ymmärtäväisen
naisen salaisuuden perille, miksi hän menee vaimoksi ikävälle miehelle,
melkein ukolle -- Luganovitsh oli yli neljänkymmenen -- jonka kanssa
hänellä on lapsia, ja minä koetin ymmärtää tätä ikävää, hyväntahtoista
miestä, joka ajattelee niin ikävän järkevästi, joka tanssiaisissa ja
iltamissa pysyttelee ylhäisten henkilöitten läheisyydessä, joka on
veltto, tarpeeton, kasvoillaan nöyrä ja tylsä ilme, niinkuin
uhrieläimellä, mutta joka uskoo oikeuteensa olla onnellinen ja omata
lapsia Anna Aleksejevnan kanssa. Ja minä yhä koetin päästä selville
siitä, miksi Anna Aleksejevna oli tavannut juuri hänet eikä minut ja
miksi oli elämässämme näin kauhean erehdyksen täytynyt tapahtua.