hän oli odottanut minua. Tunnustipa hän itsekin minulle tunteneensa
itsensä jo aamusta saakka niin omituiseksi; hän oli ennustanut, että
minä saapuisin. Me haastelimme ja vaikenimme emmekä tunnustaneet
rakkauttamme vaan salasimme sen arasti, luulevasti. Me pelkäsimme
kaikkea, mikä voisi paljastaa salaisuutemme toinen toisellemme. Minä
rakastin hellästi, syvästi, mutta harkitsin ja kysyin itseltäni, mihin
voisi meidän rakkautemme johtaa, jollei meissä ole riittävästi voimia
voidaksemme kamppailla sitä vastaan, Minusta näytti uskomattomalta,
että tämä minun hiljainen, surullinen rakkauteni yhtäkkiä voisi
raa'asti katkaista hänen miehensä ja lastensa elämän onnellisen juoksun
ja häiritä rauhan siinä talossa, jossa minua niin rakastettiin ja jossa
minuun luotettiin. Olisiko se kunniallista? Anna Aleksejevna lähtisi
kanssani, vaan minne? Minne voisin minä hänet viedä? Toista olisi, jos
elämäni olisi kaunis, innostava, jos minä taistelisin isänmaani
vapautuksen puolesta tai olisin kuuluisa oppinut, taiteilija, mutta
nythän tulisin vietelleeksi hänet tavallisesta, arkipäiväisestä
ympäristöstä toiseen, vielä arkipäiväisempään. Ja kuinka kauan kestäisi
onnemme? Mitenkä hänen kävisi, jos minä sattuisin sairastumaan,
kuolemaan tai jos me edes kyllästyisimme toisiimme?
Ja Anna Aleksejevna arveli nähtävästi samoin. Hän ajatteli miestään,
lapsiaan ja äitiään, joka rakasti hänen miestään kuin omaa poikaansa.
Jos Anna Aleksejevna antautuisi tunteelleen, niin täytyisi hänen joko
valehdella tai puhua totta ja hänen asemassaan olisi kumpikin yhtä
kauheata, sopimatonta. Ja häntä kiusaisi kysymys: onko hänen
rakkautensa minulle todella onneksi, eikö hän vain kahlehtisi minun
elämäni, joka jo muutenkin on raskasta ja täynnä kaikenlaisia
onnettomuuksia? Hänestä näytti, kuin hän ei enää olisi kyllin nuori
minulle eikä kyllin työkykyinen alkaakseen uutta elämää. Puhuipa hän
miehelleen usein siitä, että minun pitäisi naida ymmärtäväinen, arvokas
nainen, joka olisi hyvä emäntä ja kykenisi auttamaan, -- mutta samassa
hän lisäsi, että tuskinpa on koko kaupungissa sellaista naista.
Niin vierivät vuodet vierimistään. Anna Aleksejevnalla oli jo kaksi
lasta. Kun minä tulin Luganovitsheille, hymyili sisäkkö ystävällisesti,
lapset huusivat, että setä Pavel Konstantinitsh saapui, ja riippuivat
minun kaulassani. Kaikki iloitsivat. He eivät nähneet minun sieluuni ja
luulivat, että minäkin iloitsen. Kaikki näkivät minussa jalon olennon.
Sekä täysikasvuiset että lapset tunsivat, että huoneessa liikkuu jalo
olento, ja tämä loi heidän ja minun välisiin suhteihin erikoista
ihanuutta, ikäänkuin minun läsnäollessani heidän elämänsä olisi
muuttunut puhtaammaksi ja kauniimmaksi. Minä ja Anna Aleksejevna
kävimme yhdessä teatterissa, aina jalkaisin. Me istuimme rinnakkain
nojatuoleissa, olkapäämme hipaisivat toisiaan, minä otin hiljaa hänen
käsistään kiikarin, ja silloin minä tunsin, että hän on niin lähellä
minua, että hän on minun omani ja että me emme voi elää ilman
toisiamme. Mutta jokin selittämätön väärinkäsitys aiheutti sen, että me
teatterista lähdettyämme aina hyvästelimme ja erosimme kuin vieraat,
oudot. Kaupungissa juoruttiin meistä jo Jumala ties mitä, mutta
ihmisten jutuissa ei ollut sanaakaan totta.
Viime vuosina Anna Aleksejevna alkoi yhä useammin matkustaa milloin
äitinsä milloin sisarensa luo. Hän oli usein huonolla tuulella, sillä
hän käsitti, että hänen elämänsä on särkynyt eikä voi enää häntä
tyydyttää. Anna Aleksejevna ei tahtonut nähdä miestään eikä lapsiaan.
Hänen täytyi jo ruveta heikontuneita hermojaan hoitamaan.
Me vaikenimme ja yhä vaikenimme, mutta sivullisten henkilöitten
läsnäollessa hän tunsi kummallista kiihtymystä minua kohtaan. Mistä
ikinä minä puhuinkaan, ei hän myöntänyt minun olevan oikeassa ja jos
minä olin joutunut kiistaan jonkun kanssa, asettui hän vastustajani
puolelle. Jos minä satuin rikkomaan jotakin, virkkoi hän kylmästi:
-- Onnittelen teitä.
Jos teatteriin mentäessä tulin unohtaneeksi ottaa kiikarin mukaan, niin
sanoi hän:
-- Tiesinhän minä, että te unohdatte sen.
Olkoonpa sitten onneksi tai onnettomuudeksi, mutta meidän elämässämme
ei ole mitään, mikä ei päättyisi ennemmin tai myöhemmin. Eron hetki oli
tullut, sillä Luganovitsh määrättiin piirioikeuden puheenjohtajaksi
erääseen eteläiseen kuvernementtiin. Piti myödä huonekalut, hevoset,
huvila. Kun me matkustimme huvilaan ja sitten sieltä takaisin palatessa
katsahdimme taaksemme, nähdäksemme viimeisen kerran puutarhan tai
vihreän katon, niin kaikkien oli sanomattoman ikävä ja minä ymmärsin,
että nyt ei ollut erottava ainoastaan huvilasta. Oli päätetty, että
elokuun lopulla me saatamme asemalle Anna Aleksejevnaa, jonka lääkärit
määräsivät Krimiin, ja että vähä myöhemmin matkustaa Luganovitsh
lapsineen eteläiseen kuvernementtiinsa.
Me saatoimme Anna Aleksejevnaa suuressa joukossa. Kun hän oli
hyvästellyt miehensä ja lapsensa ja kolmanteen lähtösoittoon oli vain
hetkinen jälellä, niin juoksin minä hänen luokseen rautatievaunuun
asettaakseni vaununhyllylle erään vasun, jonka hän oli unohtaa. Silloin
oli meidän erottava ja hyvästeltävä. Kun siellä vaunussa katseemme
yhtyivät, niin pettivät henkiset voimamme: minä syleilin häntä, hän
painoi kasvonsa rintaani vasten ja kyyneleet vuosivat virtanaan.
Suudellen hänen kasvojaan ja kyynelien kostuttamia käsiään, -- oh,
kuinka me olimme onnettomia! -- minä tunnustin hänelle rakkauteni ja
polttava tuska sydämessäni minä ymmärsin, kuinka joutavaa, mitätöntä ja
petollista oli kaikki se, mikä esti meitä rakastamasta toisiamme. Minä
ymmärsin, että kun rakastaa, niin on rakkautta harkittaessa lähdettävä
jostakin ylevämmästä, tärkeämmästä kuin onni tai onnettomuus, synti tai
hyve jokapäiväisessä merkityksessä tai oltava peräti harkitsematta.
Minä suutelin viimeisen kerran Anna Aleksejevnaa, puristin hänen
kättään ja me erosimme -- ainiaaksi...
Aljohinin kertoessa oli sade laannut ja aurinko pilkisti esiin. Burkin
ja Ivan Ivanitsh siirtyivät ulkoparvekkeelle, josta oli ihana näköala
yli puutarhan ja myllylammen, joka nyt auringon paisteessa kimalsi kuin
kuvastin. He ihailivat ja säälivät tätä miestä, jonka katseessa oli
niin paljon hyväsydämisyyttä ja älyä ja joka niin avosydämisesti oli
heille kertonut, että hän todella hyöri tällä suurella maatilallaan
niinkuin orava pyörässään eikä harrastanut tieteitä tai jotakin muuta,
mikä olisi tehnyt hänen elämänsä huvittavammaksi. Ja he kuvittelivat
mielessään, kuinka surulliset mahtoivatkaan nuoren naisen kasvot olla,
kun Aljohin häntä hyvästeli rautatievaunussa, suudellen hänen poskiaan
ja käsiään. He olivat molemmat tavanneet Anna Aleksejevnan kaupungissa,
olipa hän Burkinista, joka hänet tunsi, jotensakin kaunis.