KOLME KERTOMUSTA
Koteloitunut ihminen. Karviaismarjat. Rakkaudesta.
Kirj.
ANTON TSHEHOV
Venäjästä suomentanut Reino Silvanto
Kirjallisia pikkuhelmiä; 39.
Hämeenlinnassa,
Arvi A. Karisto,
1911.
SISÄLLYS:
Anton Tshehov.
Koteloitunut ihminen.
Karviaismarjat.
Rakkaudesta.
ANTON TSHEHOV.
Anton Tshehov syntyi v. 1860 etelä-Venäjällä, Taganrogin kaupungissa,
jossa maaorjuudesta vapautunut isänsä eli kauppiaana. Tämä antoi hyvän
kasvatuksen lapsilleen, jotka olivat hyvin lahjakkaita. Päätettyään
kouluopintonsa Taganrogin kymnasissa kirjottautui Anton v. 1879
Moskovan yliopiston lääketieteelliseen tiedekuntaan ja valmistui v.
1884 lääkäriksi. Mutta käytännössä supistuivat hänen lääketieteelliset
harrastuksensa perin vähiin vaikutettua kuitenkin sekä syventävästi
että laajentavasti hänen kirjalliseen toimintaansa, joka vähitellen
muuttui hänen sydämenasiakseen ja omisti hänet kokonaan.
Anton Tshehov ei ole ainoastaan Venäjän, vaan koko maailman etevimpiä
novellisteja. Hän on itsenäinen, originelli ja kerrassaan mestarillinen
kuvatessaan pienen novellin rajotetulla alalla taiteellisesti
muutamalla yksinkertaisella vedolla jotakin hetkeä elämästä tai
ihmisluonnetta.
Hänen havaintokykynsä on tarkka ja sielunkuvaustapansa hiotun hieno.
Tavallisesti ottaa hän aiheensa sivistyneestä tai puolisivistyneestä
keskisäädystä; harvemmin kuvaa hän elämää talonpoikaiskansan
keskuudessa tai ylhäisissä piireissä.
Tshehovin kirjallinen tuotanto, joka alkoi hänen ollessaan 19 vuoden
iässä, jakautuu luonnostaan kolmeen ajanjaksoon. Varhaisimman ajan
pienissä kertomuksissa kuvaa hän mukaansatempaavan hauskasti ihmisten
huvittavia heikkouksia. Huumori on syvää, hilpeää ja tarttuvaa. Mutta
leikin lomassa soinnahtaa toisinaan ivallinen sävel tai surunvoittoinen
sointu. Ajan kuluessa alkaa esiintyä alakuloisuutta, se kasvaa,
voimistuu. Mieliala käy vakavammaksi, kirkkaat, iloiset värit
tummenevat. Tämän muutoksen, joka tapahtui kirjailijan ollessa noin 25
vuotias, aiheutti ajan ja aikalaisten henkinen köyhyys. Realistin
todenmukaisuudella kuvaa hän nyt kuollettavassa, harmaassa
jokapäiväisyydessä kärsiviä ihmisiä, heidän vikojaan, kehnouttaan ja
henkistä hätäänsä, elämän nurjia puolia ja epäkohtia. Hämmästyttävän
suuri on ero nuoruuden humorististen lastujen ja tämän synkän,
toistakymmentä vuotta kestäneen tuotantokauden välillä.
Mutta vuosien kuluessa vaihtuu kirjailijan synkkä mieliala
valoisammaksi. Kuvausten tummat värit, joiden perusteella jotkut
arvostelijat ovat antaneet hänelle pessimistin nimen, muuttuvat
vähitellen hiukan vaaleammiksi, vaikkakin aiheet ovat vielä ilottomia.
On kuin toivorikkaampi aika sarastaisi läpi usvaisen hämäryyden. Tämä
valkeneva, viimeinen tuotantokausi ei ennättänyt kuitenkaan kauaa
kehittyä edelleen, sillä jo v. 1904 kuoli tuottelias kirjailija
keuhkotautiin.
Tähän kirjaseen suomennetut kolme kertomusta ovat kahden viimeisen
tuotantokauden rajavaiheilta.
Paitsi kertomuksia, lyhempiä ja pitempiä, joiden lukumäärä nousee
satoihin, on Tshehov kirjoittanut myöskin muutamia näytelmiä. Venäjällä
on hänen teoksillaan ollut erinomainen menestys. Muutamia
kertomuskokoelmia on ilmestynyt toista kymmentä painosta ja yhtenä
ainoana vuonna (1903) levisi hänen koottuja teoksiaan yli 200,000 kpl.
Tshehov on ulkomailla suosituimpia venäläisiä kirjailijoita ja hänen
kertomuksiaan on käännetty kaikille maailman sivistyskielille.
_Suomentaja_.
Koteloitunut ihminen.
Mironositskoje-kylän rajalla, kylänvanhimman vajassa asettuivat
myöhäiset metsämiehet yösijalle. Heitä oli vain kaksi: eläinlääkäri
Ivan Ivanitsh ja kymnasinopettaja Burkin. Ivan Ivanitshin sukunimi oli
jotensakin kummallinen ja kaksiosainen Tshimsha-Himalaiskij, joka ei
ensinkään sopinut hänelle, ja sentähden kutsuttiin häntä koko
kuvernementissa ainoastaan etu- ja isännimellä. Hän asui
hevossiitoslaitoksessa lähellä kaupunkia ja oli nyt tullut tänne
metsästämään, saadakseen hengittää puhdasta ilmaa. Opettaja Burkin
vieraili joka kesä kreivi P:n luona ja oli jo kauan ollut näillä
seuduilla kuin kotonaan.
He eivät nukkuneet. Ivan Ivanitsh, pitkä, laihanpuoleinen ukko, jolla
oli pitkät viikset, istui ulospäin vajan kynnyksellä poltellen
piippuaan. Kuu paistoi hänen ylitsensä, eikä häntä sieltä pimeästä
erottanut.
He kertoilivat monenmoisia juttuja. Puhuivat muun muassa siitä, että
kylänvanhimman terve eikä suinkaan tyhmä vaimo, Mavra, ei ole eläessään
kertaakaan käynyt kotikyläänsä kauempana, ei nähnyt koskaan kaupunkia
eikä rautatietä, vaan on viimeiset kymmenen vuotta yhä istuskellut
uunin nurkassa ja vain öisin mennyt kyläraitille jalottelemaan.
Mitä kummallista siinä! -- virkkoi Burkin. -- Sellaisia, luonteeltaan
yksinäisiä ihmisiä, jotka niinkuin äyriäinen, erakko tai näkinkenkä
tahtovat vetäytyä kuoreensa, sellaisia on tässä maailmassa yllin
kyllin. Ehkä se on atavistinen ilmaus, viittaus siihen aikaan, jolloin
ihmisen esi-isä ei vielä ollut yhteiskunnallinen eläin, vaan eli
yksinäisessä luolassaan, tai sitten se lienee vain yksi puoli
ihmisluonteen moninaisuuksia, -- kukapa sen tietää? Minä en ole
luonnontutkija eikä ole asiani kajota tällaisiin kysymyksiin; tahdon
vain sanoa, että sellaiset ihmiset, kuin Mavra, eivät ole niinkään
harvinaisia. Eipä tarvitse kaukaa etsiä esimerkkiä. Pari kuukautta
sitten kuoli kaupungissa muuan Belikov, kreikankielen opettaja,
virkatoverini. Olette kai kuullut hänestä. Hänen omituisuuksiakin oli
se, että hän aina, vieläpä mitä kauneimmalla säällä käytti kalosseja,
sateenvarjoa ja ehdottomasti lämmintä, pumpulivanulla vuoritettua
palttoota. Sateenvarjonsa oli kotelossa, kellonsa harmaassa
säämiskäisessä kotelossa ja kun hän otti esiin kynäveitsensä
terottaakseen lyijykynää, oli veitsikin kotelossa. Ja hänen kasvonsakin
näyttivät olevan kuin kotelossa, sillä hänen päänsä oli aina kyyryssä
pystyynnostetun kauluksen sisässä. Hän käytti tummia silmälaseja,
ihokasta, pumpulia korvissa ja astuessaan ajuriin hän käski nostaa
kuomin. Sanalla sanoen, tässä miehessä saattoi huomata alituisen,
vastustamattoman halun sulkeutua niin sanoakseni, koteloon, joka
erottaisi hänet muusta maailmasta ja suojelisi ulkonaisilta
vaikutuksilta. Todellisuus kiihotti ja pelotti häntä, herättäen
alituista levottomuutta, ja ehkä puolustaakseen arkuuttaan ja inhoaan
nykyisyyttä kohtaan, hän aina ylisti menneisyyttä ja sitä, mitä ei
milloinkaan ole ollut. Muinaiset kielet, joita hän opetti, olivat
oikeastaan nekin kalossit ja sateenvarjo, joihin hän piiloutui
todelliselta elämältä.
-- Oi kuinka kreikankieli on sointuvaa ja ihanaa! -- puheli hän
mielistellen. Ja ikäänkuin todistaakseen sanansa, hän silmäänsä
räpäyttäen ja sormensa pystyyn nostaen lausui: Antropos!
Ja ajatuksensakin Belikov koetti kätkeä koteloon. Hän tunsi ainoastaan
ne kiertokirjeet ja sanomalehtiartikkelit, joissa jotakin kiellettiin.
Kun kiertokirjeessä kiellettiin oppilaita kello kymmenen jälkeen
illalla menemästä ulos tai jossakin sanomalehtikirjotuksessa
kiellettiin lihallinen rakkaus, niin tämä oli hänestä selvää, varmaa:
kielletty ja siinä kaikki. Luvassa ja myönnytyksessäkin oli hänestä
jotakin epäilyttävää, jotakin salattua ja epäselvää. Kun kaupungissa
perustettiin draamallinen seura, lukutupa tai kahvila, niin hän ravisti
päätään ja mutisi itsekseen:
-- Onhan se niinkin ja se on kyllä hyvä, kun ei vain mitään tapahtuisi.
Pieninkin poikkeus säännöistä, laiminlyönti, rikos teki hänet
alakuloiseksi, vaikka asia ei hänelle lainkaan kuulunut. Jos joku hänen
tovereistaan myöhästyi rukouksesta, jos huhu tiesi kertoa oppilaiden
vallattomuuksista, jos nähtiin luokan hoitajatar myöhään illalla
kävelemässä upseerin kanssa, niin hän tuli hirveän levottomaksi ja
pelkäsi, ettei vain mitään tapahtuisi. Ja opettajakokouksissa hän aivan
kiusasi meitä varovaisuudellaan, epäluuloisuudellaan ja puhtaasti
kotelomaisilla mietteillään siitä, kuinka huonosti poika- ja
tyttökymnaseissa nuoriso käyttäytyy, meluaa luokissa, -- ah, kun ei
koulun johtokunta vain saisi tietää, ah, kun ei vain mitään tapahtuisi,
-- ja entäs jos toiselta luokalta erottaisi Egorovin ja neljänneltä
Petrovin, niin se olisi kovin hyvä. Ja miten kävikään? Huokauksilla,
rasituksilla, tummilla silmälaseilla, kalpeilla, pienillä kasvoilla, --
huomatkaa, pienillä kuin hillerin kasvoilla -- hän ikävystytti meitä
kaikkia ja me annoimme perään, annoimme Egoroville ja Petroville
muistutuksen käytöksestä, annoimme heille arestia ja annoimme vihdoin
kummallekin potkut koulusta. Hänellä oli omituinen tapa -- käydä kotona
luonamme. Hän tulee opettajan luo, istuu ja vaikenee sekä näyttää
tuijottavan johonkin. Istuu sillä tavoin puhumatta tunnin, jopa
toisenkin ja lähtee pois. Tätä hän kutsui "hyvien välien
ylläpitämiseksi toverien kesken" ja nähtävästi oli hänen vaikea tulla
luoksemme ja istua puhumatta. Mutta hän tuli luoksemme vain siksi, että
piti sitä toverin velvollisuutena. Me, opettajat, pelkäsimme häntä. Ja
pelkäsipä itse koulun johtajakin. Vaikka me opettajat olemme
ajattelevaisia, kunnollisia, Turgenjevin ja Shtshedrinin [edellinen
venäläinen romanisti, jälkimäinen satirikko] mukaan kasvatettuja
ihmisiä, niin tuo merkillinen mies, joka aina käytti kalosseja ja
sateenvarjoa, piti kokonaista viisitoista vuotta kymnasia käsissään!
Eikä ainoastaan kymnasia, vaan vieläpä koko kaupunkia! Naisemme eivät
enää hommanneet seuranäytelmiä lauantai-illoiksi, sillä pelkäsivät,
että hän saisi tietää; eivätkä papit kehdanneet hänen läsnäollessaan
syödä paastona kiellettyä ruokaa tai pelata korttia. Belikovin
tapaisten miesten vaikutuksen alaisena alettiin kaupungissamme
viimeisten kymmenen-viidentoista vuoden kuluessa pelätä kaikkea:
ääneenpuhumista, kirjeiden lähettämistä, tutustumista, kirjojen
lukemista, köyhien auttamista, luvun opettamista...
Ivan Ivanitsh yskähti, aikoen sanoa jotakin, mutta veti vielä muutaman
sauhun, katseli kuuta ja virkkoi vasta sitten verkalleen: -- Niin.
Ajattelevaisia, kunnollisia, lukevat sekä Turgenevia että Shtshedrinia
ja monenmoisia muita, niinkuin Buckleä, mutta sittenkin alistuvat,
kärsivät... Sellaista se on.
-- Belikov asui samassa talossa kuin minä, -- jatkoi Burkin, -- samassa
kerroksessa, vastapäätä. Me tapasimme toisemme usein ja minä tunsin
hyvin hänen kotielämänsä. Kotonakin oli sama juttu: yönuttu, patalakki,
akkunaluukut, teljet, kokonainen sarja kieltoja, rajotuksia ja -- ah,
kun ei vain mitään tapahtuisi! On vaarallista syödä paastoruokaa, mutta
muuta ei uskalla syödä, sillä silloin sanottaisiin, että Belikov ei
täytä paastomääräyksiä, vaan on syönyt voissa paistettua kuhaa, -- tämä
ei ole paastoruokaa, mutta eipä saata pitää sitä kiellettynäkään. Hän
ei pitänyt naispalvelijaa, koska pelkäsi, että hänestä ajateltaisiin
pahaa, vaan palvelijana hänellä oli kokki Afanasij, noin
kuusikymmentävuotias, viinaanmenevä, hassahtava ukko, joka joskus oli
palvellut päivystäjäsotilaana ja osasi jonkunverran ruanlaittoa. Tämä
Afanasij seisoi tavallisesti kädet ristissä oven pielessä ja jupisi
aina yhtä ja samaa syvään huokaillen:
-- Kylläpäs niitä nyt täällä juoksee!
Belikovin makuuhuone oli pieni kuin laatikko ja vuode uutimien
peitossa. Asettuessaan levolle hän veti päänsäkin peitteen alle.
Oli kuuma, tukahuttava, tuuli humisi suljetuissa ovissa ja uunissa,
keittiön puolelta kuului huokauksia, pahaatietäviä huokauksia...
Ja kauhu valtasi hänet peitteen alla. Hän pelkäsi, ettei vain mitään
tapahtuisi, ettei Afanasij vain tappaisi häntä, etteivät varkaat vain
yllättäisi, ja näki sitten pitkin yötä pöyristyttäviä unia. Mutta
aamulla, kun me yhdessä astelimme kouluun, oli hän alakuloinen, kalpea
ja saattoi huomata, että väkirikas koulu oli vastenmielinen ja
kauhistuttava koko hänen olennolleen, ja että tämän, luonteeltaan
yksinäisen miehen oli raskas kulkea minun rumallani.
-- Kovin meillä luokissa melutaan, virkkoi hän ikäänkuin etsien
selitystä raskaalle tunteelleen. -- Sillä ei ole enää määrääkään.
Ja saattaako uskoa, että tämä kreikankielen opettaja, tämä koteloitunut
ihminen oli joutua naimisiin.
Ivan Ivanitsh katsahti äkkiä vajaan ja virkkoi:
-- Leikkiä laskette!
-- Niin, oli naida, niin ihmeelliseltä kuin se kuuluukin. Meille
määrättiin uusi historian ja maantieteen opettaja, eräs Mihail Savitsh
Kovalenko, syntyään vähävenäläinen. Hän ei saapunut yksin, vaan toi
sisarensa Varenkan mukanaan. Mihail Savitsh oli nuori ja pitkä mies,
jonka iho oli tummaverinen ja kädet tavattoman suuret. Jo hänen
kasvoistaan saattoi nähdä, että äänensä on matala, ja todellakin, ääni
kuului kuin tynnyristä. Ja olipa Varenkallakin ikää jo noin
kolmenkymmenen paikoille ja hänkin oli pitkäkasvuinen, solakka,
tummatukkainen, punaposkinen -- sanalla sanoen, ei neito, vaan
marmeladi, ja niin virkku, vallaton, lauloi yhä vähävenäläisiä
romansseja ja nauroi, että oli nauruunsa pakahtua. Ensimäinen,
perinpohjainen tuttavuus Kovalenkojen kanssa tapahtui johtajan
nimipäivillä. Keskellä ankaria, teennäisen ikäviä pedagogeja, jotka
nimipäivilläkin käyvät velvollisuudesta, huomasimme yhtäkkiä uuden,
vaahdosta syntyneen Afroditen, joka käy kädet puuskassa, nauraa
hohottaa, laulaa, tanssii... Hän lauloi erittäin tunteellisesti "Tuuli
humisee", sitten vielä romanssin, ja yhä vielä, kunnes lumosi meidät
kaikki -- kaikki, vieläpä Belikovinkin. Tämä istuutui laulajattaren luo
ja sanoi hymyillen makeasti:
-- Vähävenäjänkieli muistuttaa suloutensa ja miellyttävän sointunsa
puolesta muinaiskreikkaa.
Tämä oli Varenkan mieleen ja hän alkoi hartaasti ja vakuuttavasti
kertoa, että hänellä Gadjatskijn kihlakunnassa on maatalo, jossa
äitinsä nyt asuu, ja että siellä on niin hyviä puunperunoita, meloneja
ja kapakoita! Vähävenäläiset kutsuvat vesimeloneja kapakoiksi ja
kapakoita anniskeluiksi ja keittävät borshtshia (eräänlaista
liemiruokaa) punertavine ja sinertävine mausteineen ja se on "niin
maukasta, niin maukasta, niin hirveän maukasta!"
Me kuuntelimme ja kuuntelimme, kun yhtäkkiä meidät kaikki valtasi sama
ajatus.
-- Heidät pitäisi naittaa, -- kuiskasi johtajanrouva minulle.
Me olimme kaikki älynneet, että meidän Belikovimme oli naimaton, ja nyt
meistä näytti omituiselta, ettemme olleet sitä ennen huomanneet, vaan
jättäneet kokonaan huomioonottamatta näin tärkeän seikan hänen
elämässään. Entä mikä oli hänen mielipiteensä naisista, mitenkä hän oli
itselleen ratkaissut tämän tärkeän kysymyksen? Ennen ei tämä ollut
meitä lainkaan huvittanut, sillä kaikesta päättäen ei mieleemme ollut
edes juolahtanut ajatus, että mies, joka talvet ja suvet käyttää
kalosseja ja nukkuu uudinten ja peittojen suojassa, saattaisi rakastaa.
-- Belikov on jo yli neljänkymmenen ja Varenka siinä kolmenkymmenen
paikoilla... -- selitti johtajanrouva edelleen. -- Kyllä minä luulen,
että Varenka suostuisi.
Kuinka paljo turhaa, joutavaa meillä maaseudulla tehdäänkään ikävästä!
Ja tämä johtuu siitä, ettei tehdä sitä, mikä olisi tarpeen. Miksi piti
meidänkään yhtäkkiä ruveta naittamaan tuota Belikovia, jota oli
mahdoton edes kuvitella naimisissa? Johtajan ja inspehtorin rouvat ja
kaikki kymnasin piiriin kuuluvat naiset vilkastuivat, vieläpä
kaunistuivat, aivankuin olisivat yhtäkkiä löytäneet elämänsä päämäärän.
Johtajanrouva tilaa kokonaisen aition teatterista ja me näemme Varenkan
istuvan siellä säteilevänä, onnellisena, viuhka kädessä ja hänen
vieressään Belikovin, pienenä, kumaraisena, aivankuin hänet olisi
väkisin kiskottu kotoa. Minä annan illatsun, ja naiset vaativat, että
minä ehdottomasti kutsuisin sekä Belikovin että Varenkan. Sanalla
sanoen, kone oli käynnissä. Kävi ilmi, ettei Varenka taida ollakaan
naimista vastaan, sillä veljen luona ei mahtanut olla niinkään hauska,
koska he päiväkaudet kinasivat ja morkkasivat. Ajatelkaahan: Kovalenko
kulkee pitkin katua, hän on pitkä ja potra poika, yllä koruompeleinen
paita ja hiustöyhtö otsalla lakin alla; kainalossa on pino kirjoja,
toisessa kädessä paksu ryhmysauva. Hänen perässään astuu sisar myöskin
kirjoineen.
-- Mutta sinä, Mihail, et ole tätä lukenut! -- väittää sisar
äänekkäästi. -- Minä uskallan vaikka vannoa, että sinä et ole sitä
lukenut!
-- Mutta minä sanon, että olen lukenut! -- huutaa Kovalenko tärähyttäen
sauvalla käytävään.
-- Hyvänen aika, veliseni! Miksi suutut? Onhan tämä periaatteellinen
kysymys!
-- Minä olen lukenut! -- huutaa Kovalenko vielä kovemmin.
Ja kotona -- milloin siellä vieras pistäysi, aina kuuluu riitaa.
Sellainen elämä kävi ajan pitkään ikäväksi, oma koti alkoi tuntua
hauskalta ja pitihän ikäkin ottaa varteen. Valitsemisen varaa ei ollut,
piti suostua, olipa se sitten vaikka kreikankielen opettaja. Ja totta
puhuen, suurin osa meidän neitejämme ei välitä siitä, kuka korjaa, kun
vaan pääsee naimisiin. Oli miten hyvänsä, Varenka alkoi ilmeisesti olla
meidän Belikovillemme suosiollinen.
Entä Belikov? Hän kävi Kovalenkon luona niinkuin meilläkin. Tulee hänen
luokseen, istuu ja vaikenee. Niin, hän vaikenee, mutta Varenka laulaa
hänelle "Tuuli humisee" ja katselee kuulijaansa haaveksivasti tummilla
silmillään, tai purskahtaa nauramaan:
-- Ha-ha-ha!
Rakkaudenasioissa ja etenkin naimisessa on harrastuksen herättämisellä
suuri merkitys. Kaikki -- sekä virkatoverit että naiset -- alkoivat
vakuuttaa Belikoville, että hänen täytyy naida, ettei hänellä ole
elämässä enää mitään muuta jälellä kuin naiminen. Kaikki onnittelivat
häntä ja selittivät vakavan näköisinä kaikenmoisia joutavia asioita yhä
siihen tapaan, että naiminen on tärkeä askel. Eikä Varenka sitäpaitsi
ollut hullumman näköinen, päinvastoin, huvittava, valtioneuvoksen tytär
ja maatalon omistaja, ja mikä tärkeintä, tämä oli ensimäinen nainen,
joka kohteli häntä lempeästi, sydämellisesti, Belikovia alkoi aivan
pyörryttää, kun hän päätti, että hänen todella pitää naida.
-- Silloin olisi pitänyt siepata häneltä sekä kalossit että
sateenvarjo, -- virkkoi Ivan Ivanitsh.
-- Ajatelkaas, se kun oli aivan mahdotonta. Hän asetti Varenkan
valokuvan pöydälleen, kävi yhä luonani puhelemassa Varenkasta,
perhe-elämästä, siitä, että naiminen on tärkeä askel, kävi usein
myöskin Kovalenkojen luona, mutta ei muuttanut elintapaansa rahtuakaan.
Vaikuttipa tämä naimapäätös pikemmin häneen sairaloisesti, sillä hän
laihtui, kalpeni ja näytti vetäytyvän yhä syvemmälle koteloonsa.
-- Varvara Savvishna miellyttää minua, -- sanoi hän minulle hymähtäen
kierosti, ja minä tiedän, että jokaisen ihmisen täytyy välttämättömästi
naida, mutta... kaikki tämä, nähkääs, on tapahtunut niin omituisen
pian... Täytyy vielä harkita.
-- Mitä se harkitsemisesta paranee? vastasin hänelle. -- Naikaa pois ja
sillä hyvä!
-- Ei, naiminen on tärkeä askel, täytyy ensin pohtia siitä johtuvia
velvollisuuksia, vastuunalaisuutta... jottei sitten mitään tapahtuisi.
Se minua niin vaivaa, etten saa öisin unta. Minun täytyy tunnustaa,
että pelkään, sillä hänellä ja hänen veljellään on niin omituinen
ajatustapa, he keskustelevat, nähkääs, niin kummallisesti ja niin
vilkkaita luonteeltaan sitten. Saattaahan sitä kylläkin naida, mutta
ties mitä sitten tapahtuu...
Eikä hän kosinut, vaan lykkäsi yhä toistaiseksi johtajanrouvan ja
muiden naisten suureksi mielipahaksi. Pohti yhä velvollisuuksia ja
vastuunalaisuutta, oli melkein joka päivä kävelyllä Varenkan kanssa,
sillä hän nähtävästi luuli, että hänen asemassaan oli niin meneteltävä,
ja tuli usein luokseni selittääkseen perhe-elämää. Ja luultavasti olisi
hän vihdoinkin kosinut ja solminut avioliiton, tarpeettoman ja tyhmän,
jollaisia meillä ikävästä ja toimettomuudessa solmitaan tuhansia,
jollei yhtäkkiä olisi tapahtunut suuremmoinen häväistysjuttu. On
tarpeen huomauttaa, että Varenkan veli, Kovalenko vihasi Belikovia
tuttavuuden ensi päivästä saakka, eikä voinut häntä sietää.
-- En ymmärrä, -- selitti hän heille olkapäitään kohautellen, -- en
ymmärrä, kuinka te tulette toimeen tuollaisen urkkijan kanssa? Senkin
koirankuonolainen. Hyh, kuinka te jaksatte täällä elää?! Ilmakin on
kerrassaan tukahuttavaa, saastaista! Oletteko te mitään pedagogeja,
opettajia? Te olette virkakiipijöitä, koulunne ei ole tiedon temppeli,
vaan polisihallitus, jossa haisee kaikenmoiset hapot aivan kuin
polisikamarin putkassa. Ei, hyvät ystävät, vielä vähän aikaa täällä
kanssanne oltuani minä matkustan maalle kotiini ja alan siellä ravustaa
ja pikkuryssiä opettaa. Minä matkustan, vaan jääkää te tänne
Juudaksenne kanssa!
Tai nauroi hän, että vedet silmistä vierivät, milloin matalalla milloin
kimakalla äänellä ja kysyi minulta käsiään levitellen:
-- Mitä hän minun luonani istuu? Mitä hän tahtoo? Istuu ja töllistelee!
Tekaisipa hän Belikoville liikanimen "takiais-hämähäkki". Me,
tietysti, kartimme puhumasta hänelle sisarensa naimahommasta tämän
"takiais-hämähäkin" kanssa. Ja kun johtajanrouva kerran tuli hänelle
vihjaisseeksi, että olisipa hyvä naittaa hänen sisarensa niin
arvokkaalle ja kaikkien kunnioittamalle henkilölle kuin Belikov, niin
hän rypisti naamaansa naurahtaen:
-- Se asia ei kuulu minulle. Menköön naimisiin vaikka lohikäärmeen
kanssa, minä en tahdo sekaantua toisten asioihin.
Nyt saatte kuulla, mitä sitten tapahtui. Joku vekkuli piirsi irvikuvan:
Belikov kulkee kalossit jalassa, housut saapasvarsiin pistettyinä,
sateensuojan alla ja Varenka hänen käsikynkässään; kuvan alla oli
sanat: "rakastunut antropos". Aihe oli repäisevästi käsitelty,
tiedättekös, ihan ihmeellisesti! Taiteilija oli varmaan ollut työssä
useamman kuin yhden yön, koska kaikki poika- ja tyttökymnasin sekä
seminarin opettajat, virkamiehet, -- kaikki saivat yhden kappaleen
Saipa Belikov itsekin. Kuva teki häneen kerrassaan masentavan
vaikutuksen.
Me läksimme yhdessä kotoa, -- oli juuri ensimäinen päivä toukokuuta,
sunnuntai, ja kaikki opettajat ja oppilaat olivat päättäneet kokoontua
koululle ja yhdessä jalkaisin lähteä kaupungin ulkopuolella olevaan
lehtoon, -- niin, me läksimme kotoa, mutta hän oli vihreä,
ukkospilveäkin synkempi.
-- Kuinka pahoja, ilkeitä ihmiset sentään ovat! -- virkkoi hän ja hänen
huulensa vapisivat.
Minun tuli häntä sääli. Me astelimme edelleen, kun yhtäkkiä,
ajatelkaas, Kovalenko hyräyttää polkupyörällä ohitsemme ja hänen
jälkeensä Varenka, hänkin polkupyörällä, punaisena, hengästyneenä,
mutta iloisena.
-- Me ajamme edellä! -- huutaa tämä! On niin kaunis ilma, niin kaunis
ilma, niin hirveän kaunis ilma!
Ja he katosivat polkupyörineen. Belikov muuttui vihreästä kalpeaksi,
näytti tyrmistyvän ja pysähtyi minua töllistämään...
-- Mitäs tämä on? -- kysyi hän. -- Vai pettääkö näköni? Onko opettajain
ja naisten soveliasta ajaa polkupyörällä?
-- Mitä sopimatonta siinä olisi? -- vastasin minä. -- Ajakoot
terveydekseen!
-- Onko se mahdollista? -- huusi hän ihmetellen minun tyyneyttäni. --
Mitä te puhutte?!
Ja hän oli niin hämmästynyt, ettei halunnut jatkaa matkaa, vaan palasi
takaisin kotiinsa.
Seuraavana päivänä hän yhtämittaa hieroi hermostuneesti käsiään,
värisi, ja kasvoistakin jo saattoi nähdä, että hänen oli paha olla.
Lähtipä koulusta kesken tuntejaan, mikä tapahtui ensi kerran hänen
elämässään. Eikä syönyt päivällistä. Iltapuolella hän pukeutui
lämpimämmin, vaikka ulkona oli aivan kesäinen sää, ja laahusti
Kovalenkojen luo. Varenka ei ollut kotona; hän tapasi veljen yksin.
-- Istukaa, olkaa hyvä, -- sanoi Kovalenko kylmästi kulmakarvojaan
rypistellen. Kasvonsa olivat uniset, sillä hän oli vastikään noussut
päivällislevolta ja oli kovin huonolla tuulella.
Belikov istui vaieten kymmenkunta minuttia ja alkoi:
-- Minä tulin luoksenne keventämään sydäntäni. Minun on niin kovin
vaikea olla. Joku herja on piirtänyt naurettavan kuvan minusta ja
eräästä toisesta, meille kummallekin läheisestä henkilöstä. Pidän
velvollisuutenani ilmottaa, että minä olen syytön siihen... En ole
antanut pienintäkään aihetta sellaiseen pilantekoon, -- päinvastoin,
olen aina käyttäytynyt kuin täysin säädyllinen mies.
Kovalenko oikaisihe ja istui vaieten. Belikov odotti hetken ja jatkoi
hiljaa surullisella äänellä:
-- Minulla olisi vielä vähä sanottavaa teille. Minä olen jo kauan
palvellut virassani, te vasta alotatte virkauraanne ja sentähden pidän
velvollisuutenani vanhemman toverin tavoin varottaa teitä. Te ajatte
polkupyörällä, mutta tämä huvi ei sovi lainkaan nuorison kasvattajalle.
-- Miksei? -- kysyi Kovalenko matalalla äänellä.
-- Pitäisikö sitä vielä selittää, Mihail Savitsh, eikö se ole varsin
ymmärrettävää? Jos opettaja ajaa polkupyörällä, niin mitä silloin
jääkään oppilaitten osaksi? Heidän pitäisi silloin kävellä käsillään!
Ja kun se kerran on kiertokirjeessä kielletty, niin ei saa. Minä
kauhistuin eilen! Kun näin teidän sisarenne, niin näköni himmeni.
Nainen tai neitonen polkupyörän selässä -- se on kauheata!
-- Mitä te oikeastaan tahdotte?
-- Minä tahdon ainoastaan varottaa teitä, Mihail Savvitsh. Te olette
vielä nuori, tulevaisuus on edessänne, pitää sentähden aina käyttäytyä
hyvin varovasti eikä ottaa velvollisuuttansa niin kevyesti kuin te! Te
käytätte kirjavaa paitaa, aina teillä on kirjoja kainalossa kadulla
kulkiessanne ja nyt vielä polkupyörä. Siitä, että te ja teidän
sisarenne ajatte polkupyörällä, saa johtaja tietää, sitten
tarkastaja... Onko se hyvä?
-- Että minä ja sisareni ajamme polkupyörällä, ei kuulu kenellekään! --
sanoi Kovalenko punastuen. -- Ja sen, joka uskaltaa sekaantua koti- ja
perheasioihini, lennätän minä hiiteen!
Belikov kalpeni ja nousi.
-- Jos te puhutte tuolla tavoin, niin minä en voi jatkaa, -- sanoi hän.
Minä pyydän, että te minun läsnäollessani ette miiloinkaan noin puhuisi
päällystöstä. Teidän pitää kunnioituksella kohtelemaan viranomaisia.
-- Olenko minä sitten puhunut viranomaisista mitään pahaa? -- kysyi
Kovalenko, katsoen häneen kiukkuisesti. -- Olkaa hyvä ja jättäkää minut
rauhaan! Minä olen kunniallinen mies, enkä halua puhua sellaisen herran
kanssa kuin te. Minä en voi sietää urkkijoita!
Belikov alkoi hermostuneesti puuhata ja pukeutui nopeasti. Hänen
kasvoillaan oli kauhun ilme. Hän sai ensi kerran elämässään kuulla
sellaisia raakuuksia.
-- Puhukaa mitä tahdotte, -- sanoi hän astuessaan eteisestä portaille.
-- Minun täytyy jo edeltäpäin sanoa teille: ehkä on joku kuullut meitä,
ja jottei keskusteluamme vääristeltäisi, ja jottei mitään tapahtuisi,
täytyy minun kertoa herra johtajalle keskustelumme sisällys...
pääpiirteissään. Se on minun velvollisuuteni.
-- Kertoa? Mene, kerro!
Kovalenko tarttui häntä kaulukseen ja lennätti Belikovin portaita
pitkin alas, että kalossit paukkuivat. Portaat olivat korkeat ja
jyrkät, mutta onnellisesti tuli hän kuitenkin alas, nousi seisomaan ja
koetti, olivatko silmälasinsa ehjät? Mutta juuri kun hän lensi portaita
alas, osui Varenka kahden muun naisen seurassa saapumaan paikalle.
Naiset seisoivat alhaalla katsellen ihmeissään -- ja Belikovista oli
tämä kaikkein kauheinta. Parempi olisi ollut taittaa niskansa, molemmat
jalkansa kuin joutua naurunalaiseksi. Nyt saa sen varmaan koko kaupunki
tietää, sitten johtaja, tarkastaja, -- oh, kunpa ei vain mitään
tapahtuisi! Nyt piirtävät uuden pilakuvan ja kaikki päättyy niin, että
käsketään jättämään erohakemus...
Kun hän nousi seisomaan, tunsi Varenka hänet ja katsellessaan hänen
naurettavia kasvojaan, rypistynyttä päällystakkiaan, kalossejaan,
ymmärtämättä mitä oli tapahtunut, otaksuen hänen epähuomiossa
pudonneen, hän ei voinut hillitä itseään, vaan ratkesi sellaiseen
nauruun, että koko talo kajasi:
-- Ha-ha-haa!
Ja tämä rämähtävä, läikkyvä "ha-ha-haa" oli kaiken loppu: siihen
päättyi sekä kosinta että Belikovin maallinen olemassaolo. Hän ei enää
kuullut Varenkan sanoja eikä nähnyt mitään. Palattuaan kotiinsa hän
ensi työkseen korjasi valokuvan pöydältä ja kävi sitten levolle eikä
enää milloinkaan noussut.
Parin kolmen päivän kuluttua tuli Afanasij luokseni kysymään, eikö
olisi lähdettävä lääkäriä noutamaan, sillä isäntä ei ole aivan niin
kuin olla pitäisi. Minä menin Belikovin luo. Hän makasi uudinten takana
peitteen alla eikä puhunut mitään. Jos häneltä jotakin kysyi, virkkoi
hän vain on tai ei -- eikä sen enempää. Siinä hän makasi, vaan
ympärillä hääräili synkkänä syvään huokaillen Afanasij, joka haisi
viinalle kuin viinatupa.
Kuukauden kuluttua Belikov kuoli. Me hautasimme hänet kaikki miehissä
ja naisissa, nimittäin molemmat kymnasit ja seminari. Siinä hän nyt
arkussa makasi, kasvoilla lempeä, tyytyväinen, iloinen ilme, ikäänkuin
hän olisi iloinnut siitä, että hänet vihdoinkin oli laskettu koteloon,
josta hän ei ikinä enää nouse. Hän oli saavuttanut ihanteensa!
Aivankuin hänen kunniakseen vallitsi hautauksen kestäessä sumuinen,
sateinen sää ja kaikilla oli kalossit ja sateenvarjo. Varenka oli
myöskin hautaamassa, ja kun arkku laskettiin maan poveen, hyrähti hän
itkuun. Huomasin, että vähävenäläiset naiset joko itkevät tai nauravat;
he eivät voi olla tavallisella tuulella.
Tunnustan, että on kerrassaan nautinto haudata sellaisia ihmisiä kuin
Belikov. Kun me palasimme hautausmaalta, niin olimme kaikki kainon
juhlatunnelman vallassa. Mutta ei kukaan tahtonut paljastaa tätä
tyytyväisyyden tunnetta, joka muistutti jo kauan sitten lapsuudessa
kokemaamme mielialaa, kun vanhempain lähdettyä kylään saimme tunnin,
parikin juoksennella puutarhassa nauttien täydellistä vapautta. Oi
vapaus, vapaus! Pieninkin vihjaus, heikoinkin toive sen saamisesta
antaa sielulle siivet! Eikö totta?
Me palasimme hautausmaalta tyytyväisinä. Eikä ollut edes viikkoakaan
vierähtänyt, kun elämä jo kulki entistä rataansa yhtä tylynä,
väsyttävänä, järjetönnä, ei kiertokirjeiden ahdistamana, vaikkei aivan
vapaanakaan. Eipä tapahtunut muutosta parempaan. Ja todellakin, Belikov
on jo haudassa, mutta kuinka paljon onkaan vielä sellaisia
koteloituneita ihmisiä maailmassa, kuinka paljon heitä vielä syntyykään
maailmaan!
-- Niinhän se on, -- virkkoi Ivan Ivanitsh ja sytytti piippunsa.
-- Kuinka paljon heitä vielä syntyykään maailmaan! -- toisti Burkin.
Kymnasinopettaja astui vajasta ulos. Hän oli lyhyenläntä, lihavahko,
aivan kaljupäinen, musta parta ulettui melkein vyötäisille. Hänen
mukanaan seurasi kaksi koiraa.
-- Oi, sinä ihana kuu! -- lausui hän yläilmoihin katsahtaen.
Oli jo puoliyö. Oikealla näkyi koko kylä ja sen halki pitkä raitti aina
viiden virstan päähän. Kaikki oli vaipunut hiljaiseen, syvään uneen. Ei
liikettä, ei ääntä. Eipä olisi uskonut, että luonnossa voisi vallita
niin syvä hiljaisuus. Kun kuutamoisena yönä näet leveän kylätien
mökkeineen, heinärukoineen, nukkuvine pajuineen, niin valtaa hiljaisuus
sielunkin ja tässä rauhassaan öisten varjojen suojassa, suojassa
vaivoilta, murheilta ja huolilta se muuttuu helläksi, surunsuloiseksi,
ja näyttää siltä kuin tähdetkin sitä hyväillen ja liikutettuina
katselivat, kuin pahaa ei enää maan päällä olisikaan, vaan kaikki olisi
onnellista. Vasemmalla kylän laidasta alkoi vainio, joka ulottui kauas,
aina taivaanrantaan. Niin laaja kuin tämä kuutamon peittämä vainio
olikin, ei siltä liikettä näkynyt, ei ääntä kuulunut.
-- Niinhän se on -- toisti Ivan Ivanitsh. -- Mutta eikö se,
että asumme kaupungin ummehtuneessa ilmassa ja ahdingossa,
kirjottelemme tarpeettomia, pelaamme skruuvia -- eikö sekin
tavallaan ole koteloitumista? Entä se, että vetelehdimme koko ikämme
tyhjäntoimittajain, riitapukarien, tyhmien, toimettomain naisten
seurassa, puhumme ja kuuntelemme kaikenmoista roskaa -- eikö sekin
ole koteloitumista? Jos tahdotte, niin kerron teille sangen opettavan
jutun?
-- Jättäkäämme se toistaiseksi, sillä on jo aika käydä nukkumaan, --
vastasi Burkin. -- Mutta huomenna sitten!
Molemmat menivät vajaan ja heittäytyivät heinille pitkälleen. He olivat
jo peittyneet heiniin ja vaipuneet puoliuneen, kun yhtäkkiä kuului
kevyitä askelia... Joku kävi vajan läheisyydessä... kulki vähän matkaa
ohi ja pysähtyi. Hetken kuluttua kuului taas askelia... Koirat alkoivat
murista.
-- Se on Mavra, joka siellä kulkee, sanoi Burkin.
Askeleet taukosivat.
-- Nähdä ja kuulla, kuinka valehdellaan, -- virkkoi Ivan Ivanitsh
kääntyen toiselle kyljelle, -- ja hölmön nimen saat siitä, että siedät
näitä valheita, häväistyksiä, nöyryytyksiä, uskaltamatta suoraan
ilmottaa, että olet rehellisten ja vapaiden ihmisten puolella. Ja
kaikki tämä leipäpalasen, lämpimän nurkan, jonkun joutavan, turhan
viran tähden, -- ei, on mahdotonta näin enää elää!
-- Toiseen asiaan eksytte, Ivan Ivanitsh, -- sanoi opettaja. --
Nukutaan pois.
Noin kymmenen minutin kuluttua oli Burkin jo täydessä unessa. Mutta
Ivan Ivanitsh yhä kääntelihe kyljeltä kyljelle ja huokaili. Sitten hän
nousi, meni ulos ja istui kynnykselle tupakoimaan.
Karviaismarjat.
Jo varhaisesta aamusta oli taivas ollut sadepilvien peitossa. Oli
hiljaista, viileätä ja ikävää niinkin harmaina, sumuisina päivinä, kun
pilvet riippuvat yli peltojen ja sadetta odotetaan -- turhaan.
Eläinlääkäri Ivan Ivanitsh ja kymnasinopettaja Burkin väsyivät jo
kuljeskelemaan pitkin vainioita, jotka näyttivät heistä nyt
rajattomilta. Kaukana edessä häämöttivät heikosti Mironositskoje-kylän
tuulimyllyt, oikealla kulki kunnasrivi, joka katosi kauas kylän taa. He
tiesivät molemmat, että se oli joen rantaa, tuolla niittyä, vihreitä
pajupensaita, maataloja, ja jos nousit jollekin kunnaalle, niin sieltä
näkyi yhtä laaja peltotasanko, rautatie sähkölankoineen ja juna, joka
kaukaa katsoen näyttää matelevalta toukalta, mutta saattoi sieltä
selkeällä säällä nähdä aina kaupunkiin asti. Nyt kun oli hiljaista
ympärillä ja luonto näytti lempeältä ja haaveksivalta, tunsivat Ivan
Ivanitsh ja Burkin syvästi rakastavansa näitä vainioita ja he
ajattelivat molemmat, kuinka juhlallinen, kuinka ihana oli tämä seutu.
-- Viime kerralla, kun olimme siellä kylänvanhimman vajassa, -- virkkoi
Burkin, -- te aioitte kertoa jotakin.
-- Niin, minä aioin kertoa veljestäni.
Ivan Ivanitsh veti syvään henkeä ja sytytti piippunsa alkaakseen
kertoa, mutta juuri silloin rupesi satamaan. Ja noin viiden minutin
kuluttua satoi jo kuin saavista kaataen eikä voinut edeltäpäin sanoa,
kauanko sitä kestäisi. Ivan Ivanitsh ja Burkin olivat epätietoisia;
märät koirat seisoivat häntä koipien välissä ja katsoivat heihin
armoitellen.
-- Meidän pitää etsiä suojaa jostakin, -- sanoi Burkin. Lähtekäämme
Aljohinin luo, hän asuu tässä lähellä.
-- Lähdetään vaan.
He suuntasivat matkansa sivullepäin ja kulkivat yhä niitettyjä peltoja
pitkin milloin suoraan eteenpäin, milloin oikealle, kunnes tulivat
tielle. Pian alkoi näkyä poppeleita, puutarha, sitten aittoja punaisine
kattoineen. Avautuipa jo eteen välkkyvä joen pinta ja leveä pato
myllyineen ja valkoisine uimahuoneineen. Se oli Sofino, jossa Aljohin
asui.
Myllyn jytinältä ei voinut kuulla sateen rapinaa; toe vapisi.
Rattaitten ympärillä seisoi märkiä hevosia päät riipuksissa, ihmiset
kulkivat suojellen ruumistaan säkeillä. Oli märkää, lokaista, ikävää,
ja pato näytti kolkolta. Ivan Ivanitsh ja Burkin tunsivat koko
ruumiissaan märkyyden, likaisuuden ja epämukavuuden, jalkoihin oli
tarttunut savea ja ne tuntuivat raskailta. Kulkeissaan tokeen ohi ja
noustessaan kartanon aittoja kohti he vaikenivat aivankuin olisivat
suuttuneet toisiinsa.
Eräässä aitassa rämisi viskuukone; ovi oli auki ja pölyä tuprusi ulos.
Kynnyksellä seisoi Aljohin itse, noin neljänkymmenen ikäinen, pitkä,
täyteläinen, tuuheatukkainen mies, joka oli enemmän professorin tai
taiteilijan kuin tilanomistajan näköinen. Hänen yllään oli valkoinen
paita, jota ei oltu pesty pitkiin aikoihin, köysivöineen, housujen
sijasta alushousut ja saviset, oljenporoiset saappaat. Nenä ja silmät
olivat pölystä mustat. Hän tunsi Ivan Ivanitshin ja Burkinin ja oli,
nähtävästi, hyvin iloissaan.
-- Olkaa hyvä, käykää taloon, sanoi hän hymyillen. -- Minä tulen heti
perässä.
Päärakennus oli suuri, kaksikerroksinen. Aljohin asui alhaalla kahdessa
holvikattoisessa, pieni-ikkunaisessa huoneessa, jossa pehtorit olivat
ennen asuneet. Sisustus oli yksinkertainen ja huoneessa oli ruisleivän,
huonon viinan ja työkalujen hajua. Ylhäällä vierashuoneissa hän oli
harvoin, ainoastaan silloin, kun oli vieraita talossa. Ivan Ivanitshia
ja Burkinia vastaanottamaan ilmaantui emännöitsijä, nuori nainen, joka
oli niin kaunis, että molemmat jäivät hämmästyneinä seisomaan ja
katselemaan toinen toiseensa.
-- Ette voi ajatella, kuinka tulonne minua ilahuttaa, hyvät herrat, --
sanoi Aljohin astuessaan vieraiden perässä eteiseen. Tämä oli
kerrassaan odottamatonta! Pelageja, -- kääntyi hän emännöitsijän
puoleen, -- nyt pitäisi vieraiden saada kuivaa ylleen. Minunkin täytyy
muuttaa pukua. Mutta ensin on peseydyttävä, sillä enpä ole tullut
tehneeksi sitä sitten viime kevään. Ehkä teitäkin, hyvät herrat,
haluttaa lähteä uimahuoneelle, sillä aikaa kun täällä laitetaan
kuntoon?
Kaunis Pelageja, viehättävä ja näköjään hellätuntoinen, toi
pyyhinliinoja ja saippuata, ja Aljohin lähti vieraineen uimahuoneelle.
-- Niin todellakin, en ole pitkiin aikoihin peseytynyt -- jutteli hän
riisuutuessaan. Uimahuone, jonka isäni laittoi, on kyllä hyvä, kuten
näette, mutta ei ole oikein riittänyt aikaa pesemiseen.
Hän istuutui portaalle, saippuoi tuuhean tukkansa ja kaulansa;
viruttaessa muuttui vesi ympärillä ruskeaksi.
-- Se on totta, se... -- myönsi Ivan Ivanitsh katsellen hänen päätään.
-- Pitkään aikaan en ole peseytynyt... -- toisti Aljohin hämillään ja
saippuoi toistamiseen; tällä kertaa muuttui vesi tummansiniseksi kuin
kirjotusmuste.
Ivan Ivanitsh astui ulos, heittäytyi kohisten veteen ja uiskenteli
sateessa käsivarsiaan levitellen niin, että valkoiset lumpeenkukat
keinuivat aallokossa. Hän ui keskelle lampea, sukelsi ja tuli hetken
kuluttua toisessa paikassa näkyviin. Ja hän ui yhä edemmäksi sukeltaen
vähän väliä pohjaa tavottamaan. "Hyvänen aika... -- huudahteli hän
nauttien, -- kuinka suloista!" Sitten hän ui myllyn luo, haasteli
siellä jotakin talonpoikain kanssa, palasi takaisin ja makasi selällään
keskellä lammikkoa, antaen sateen valua kasvoilleen. Burkin ja Aljohin
olivat jo pukeutuneet ja tekivät lähtöä, kun hän yhä vielä ui ja
sukelteli.
-- Hyvänen aika!... virkkoi hän. Tämä on kerrassaan taivaallista!
-- Joutukaa! -- huusi Burkin hänelle.
Palattiin taloon. Kun ylikerroksen salissa sytytettiin lamppu ja Burkin
ja Ivan Ivanitsh, yllä silkkiset viitat ja lämpimät tohvelit istuivat
nojatuoleissa, ja Aljohin itse siistinä, kammattuna ja yllään uusi
nuttu asteli pitkin lattiaa nauttien lämpimästä, puhtaudesta, kuivista
vaatteista, kevyistä jalkineista, ja kun suloinen Pelageja ääneti ja
lempeästi hymyillen liikkui pitkin pehmeitä mattoja, tarjoen teetä ja
marjahilloa, vasta silloin Ivan Ivanitsh alkoi kertomuksensa, jota
eivät ainoastaan Burkin ja Aljohin näyttäneet kuuntelevan, vaan myöskin
nuo vanhat ja nuoret naiset ja sotilashenkilöt, jotka rauhallisesti ja
arvokkaasti katsoivat kultaisesta kehyksistään salin seinillä.
Meitä oli kaksi veljestä, -- alkoi hän, -- minä, Ivan Ivanitsh, ja
toinen -- Nikolai Ivanitsh, joka oli pari vuotta nuorempi minua. Minä
antauduin tieteen alalle ja valmistuin eläinlääkäriksi, mutta Nikolai
istui jo yhdeksäntoista vuotiaasta saakka valtiokonttorissa virassa.
Isämme, Tshimsha-Himadaiskij, oli alkuaan palveluksessa olevan
sotamiehen poika, mutta kohosi upseriksi ja jätti meille perinnöllisen
aateluuden ja huononlaisen maatilan jälkeensä. Hänen kuolemansa jälkeen
meni maatila velkoihin, mutta lapsuutemme olimme sentään saaneet
viettää maalla vapaudessa. Me olimme niinkuin talonpoikaislapset päivin
ja öin pellolla, metsässä, hevosia paimentamassa, kiskoimme niintä,
kalastimme j.n.e. Tiedättehän, että ken edes kerran elämässään on
pyydystänyt kiisken tai nähnyt muuttolintujen kirkkaana, kylmänä
syyspäivänä lentävän pitkässä jonossa yli kylän, se ei ole enää
kaupunkilainen ja toivoo aina kuolemaansa saakka vapautta. Minun
veljeni ikävöi valtiokonttorissa. Vuodet vierivät, mutta hän istui yhä
samassa paikassa, kirjotti samoja papereita ja ajatteli yhä samaa,
maalle pääsyä, ja tämä ikävä muuttui vähitellen määrätyksi toiveeksi,
unelmaksi, ostaa itselleen pien maatalo jossakin joen tai järven
rannalla.
Hän oli hyväntahtoinen, lempeä mies, minä rakastin häntä, mutta tätä
hänen toivettaan, sulkeutua iäksi omaan maataloonsa, en minä koskaan
hyväksynyt. Sanotaan, että ihminen tarvitsee vain kolme arshinaa maata!
Mutta kolme arshinaahan tarvitsee vainaja eikä elävä ihminen. Ja
sanotaan myös, että jos intelligenssimme osottaa taipumuksia
maaelämään, on se hyvä. Mutta mitä ovat nuo maatalot oikeastaan muuta
kuin kolme arshinaa maata! Poistua kaupungista, taistelusta,
ihmistelmeestä ja kätkeytyä maataloonsa -- se ei ole elämää, vaan
egoismia, laiskuutta, se on tavallaan munkkiutta ilman sankarityötä.
Ihminen ei tarvitse ainoastaan kolme arshinaa maata, ei maataloa, vaan
koko maapallon, koko luonnon, jonka lakeuksilla hän voi kehittää
lahjojaan ja vapaan henkensä erikoisuuksia.
Veljeni Nikolai uneksi kansliassaan, kuinka hän syö kotoista
kaalikeittoa, jonka maukas tuoksu leviää kautta koko talon, aterioi
vihreällä nurmella, nukkuu auringonpaisteessa, istuu tuntikausia
penkillä portin luona katsellen yli peltojen ja metsien.
Maatalouskirjaset ja monenmoiset neuvot kalentereissa olivat hänen
ilonsa ja henkinen mieliruokansa. Hän luki myöskin sanomalehtiä
mielellään, mutta luki niistä ainoastaan ilmotuksia, joissa tarjottiin
kaupaksi niin ja niin monta desjatinaa peltomaata ja niittyä
talorakennuksineen, jokineen, puutarhoineen, myllyineen, patoineen. Ja
hänen mielessään kuvastuivat puutarhan polut, kukat ja hedelmät,
kottaraistölkit puissa, ruutanat lammikoissa ja sen semmoiset. Nämä
mielikuvat olivat erilaisia, riippuen ilmotuksista, jotka osuivat hänen
eteensä, mutta jostakin syystä oli jokaisessa karviaispensas. Ei
ainoatakaan maataloa, ei ainoatakaan runollista sopukkaa hän voinut
mielessään kuvitella ilman karviaispensasta.
-- Maaelämällä on omat mukavuutensa, -- virkkoi hän toisinaan. --
Siellä sinä istut parvekkeella teetäsi hörppien, mutta lammella sorsasi
soutavat, ilma tuoksuaa niin suloiselle ja... ja karviaispensas kasvaa.
Hän sommitteli talonsa pohjapiirroksia ja aina ne tulivat samanlaisia:
a) päärakennus, b) väentupa, c) puutarha, d) karviaispensaita. Hän eli
kitsaasti: ei syönyt eikä juonut tarpeeksi, pukeutui kuin kerjäläinen
ja yhä kokosi ja pani rahaa pankkiin. Hän ahnehti hirveästi. Oli sääli
katsella häntä ja minä annoin hänelle yhtä ja toista ja lähettelin
juhliksi, mutta hän kätki senkin. Jos ihminen kerran on pyhittänyt
itsensä ihanteelleen, ei hänelle enää mitään mahda.
Vuodet vierivät, hänet muutettiin toiseen kuvernementtiin, hän täytti
jo neljäkymmentä vuotta, vaan luki yhä vielä ilmotuksia sanomalehdistä
ja kokosi rahaa. Sitten sain tietää, että hän oli nainut. Kaiken
tarkotuksena oli maatalo karviaispensaineen ja senpätähden hän ilman
vähintäkään sympatiaa tuli naineeksi vanhan, ruman leskivaimon, jolla
oli jonkun verran rahoja. Naimisissa ollessaankin hän eli kitsaasti
antamatta edes kylliksi ruokaa vaimolleen. Ennen oli vaimo ollut
naimisissa erään postimestarin kanssa, jolloin oli tottunut piirakoihin
ja juomiin, mutta toisissa naimisissa hän tuskin sai ruisleipääkään
kyllikseen nähdä, alkoi kuihtua ja noin kolmen vuoden kuluttua heitti
henkensä. Minun veljeni ei tietysti epäillyt hetkeäkään, että hän olisi
ollut syypää vaimonsa kuolemaan. Raha sokaisee ihmisen kuin viina.
Kaupungissamme kuoli kauppias. Kuoleman lähestyessä hän käski
lautasellisen hunajaa ja söi kaikki rahansa ja arvopaperinsa hunajassa,
jottei kukaan niitä saisi. Kerran minä olin asemalla pysähtynyt
katselemaan karjalaumaa, kun eräs kulkukauppias joutui veturin alle,
jossa toinen jalkansa irtaantui muusta ruumiista. Me kannoimme hänet
erääseen vastaanottohuoneeseen, veri virtasi, -- se oli kauheaa
katsella, mutta hän pyysi, että katkennut jalka tuotaisiin hänelle ja
hän suri sitä; irtaantuneen jalan saappaassa oli kaksikymmentä ruplaa,
joita hän halusi.
-- Hän eksyy jo toiseen asiaan, -- sanoi Burkin.
-- Vaimonsa kuoltua, -- jatkoi Ivan Ivanitsh hetken mietittyään, --
alkoi veljeni etsiä maatilaa. Vaikka kymmenen vuotta etsisit, et
sittenkään löydä mieleistäsi, vaan ostat aivan toisenlaisen kuin mitä
ajattelit. Veljeni osti välittäjän kautta sata kaksitoista desjatinaa
maata kiinnitysvelkoineen. Maatilalla oli komea päärakennus, väentupa,
puisto, mutta ei hedelmäpuutarhaa, ei karviaispensasta eikä lampea
sorsineen. Oli joki, mutta sen vesi oli kahvin väristä, sillä toisella
puolella maatilaa oli tiilitehdas, toisella -- luumylly. Mutta Nikolai
Ivanovitsh ei siitä paljoakaan välittänyt; hän tilasi kaksikymmentä
karviaismarjapensasta, istutti ne ja niin tuli hänestä tilanomistaja.
Viime vuonna kävin häntä tervehtimässä. Lähdenpä tästä katsomaan, miten
hän siellä oikein asustaa, ajattelin. Kirjeissään mainitsi hän
maatilansa nimen olevan Tshumbaroklovin Nummi, eli Himalaiskoje. Minä
saavuin Himalaiskojeen jälkeen puolenpäivän. Oli helteinen. Kaikkialla
ojia, aitoja, kuusi-istutuksia, -- enpä ollut pihalle päästä enkä
löytää paikkaa hevoselle. Astuin taloon: vastaani tulee ruskea koira,
lihava kuin porsas. Se halusi haukkua, mutta oli niin laiska, ettei
viitsinyt. Keittiöstä tuli ulos paljasjalkainen piika, hänkin lihava
kuin sika ja sanoi, että isäntä on päivällislevolla. Menin veljeni luo;
hän istui vuoteessa polvet peitettyinä. Hän oli vanhentunut, lihonnut,
pöhöttynyt; posket, nenä ja huulet aivan pullottivat, kas vaan, ettei
repeä peitteeseensä.
Me syleilimme toisiamme ja taisimme vähän itkeäkin, ei ainoastaan
ilosta, vaan myöskin surusta, ajatellessamme, että olemme joskus olleet
nuoria, vaan nyt jo harmaahapsisia, haudan partaalla. Hän pukeutui ja
vei minut katsomaan maatilaansa.
-- No mitenkä sinä täällä oikein viihdyt? -- kysyin minä.
-- Hyvinhän se on mennyt, Jumalan kiitos!