IX.

Talven kuluessa Ylisen äijä näytti ikäänkuin nuortuvan taas. Ilmassa

liikkui paljon sellaisia aineksia, jotka häntä elähyttivät. "Enkö minä

ole sitä sanonut, ettei keisarillinen majesteetti voi kärsiä iankaiken

sellaista peliä, jota meidän maan herrat pitävät! Keisaria pitää

totella. Ja kun hänen majesteettinsa nyt kerran käy asiaan kiinni,

saatte pian nähdä... Ky-yllä minä tiedän".

Mutta näillä puheillaan rikkoi hän suhteensa myöskin omaan poikaansa,

ja tämä kielsi äijää astumasta jalallaan talontuvan kynnyksen yli.

Ja äijä katui katkerasti, että hän oli aikoinaan antanut talonsa

sellaiselle... Varsinkin vihasi hän emäntää.

Äijällä oli kuitenkin ystäviä ja puhekumppaneita. Myöskin Matti

Miinanpoika, jonka äijä oli saanut tosissaan epäilemään, että lautamies

Pyydysmäellä oli sittenkin ollut oma etu kysymyksessä avustaessa

heitä saamaan talonpalstoja. Ei osattu oikein selittää, miten tuo

oma etu siinä kaupassa pääsi toteutumaan, kun talo meni osakkaille

samasta hinnasta, mistä se ostettiin, ja lautamies Pyydysmäki parin

muun isännän kera tuli vielä lainan takaajaksi. Äijä selitti yhtenä

mahdollisuutena, että lautamies on voinut saada Helsingin herroilta

hyvitystä. Niiden asioillahan se aina juoksee... Eikä se näyttänyt

Matti Miinanpojallekaan mahdottomalta.

Nyt talven jatkuessa tämä selitys alkoi näyttää yhä mahdollisemmalta,

kun maanjakohuhut taas vertyivät ja virkistyivät. Matti Miinanpoika,

jolta kesän antimet luistivat liukkaasti suun ja käsien läpi, alkoi jo

helmikuulla olla hieman ahtaalla. Ahdistivat verot ja muut ulosteot,

ja velka muka painoi hänen mieltään kuin synti, Matti kun ei ollut

tottunut sellaiseen velkaan, jonka korkojenkin maksua piti ajatella.

Metsää olisi vähin ollut, ja siitä olisi voinut saada rahoja,

mutta senkin myynti oli rajoitettu, niin että olisi pitänyt saada

lautamieheltä lupa. Mutta tämäpä ei antanut. Tulivat sitten nämä

huhut, että maata pitäisi nyt piakkoin ruveta saamaan ilmaiseksi,

ja ne tekivät Matin kovin levottomaksi. Nyt, kun vihdoinkin tulee

sellainen aika, jota hän on elinkautensa odottanut, pitääkin käydä niin

onnettomasti, että hänet on saatu narratuksi ottamaan velaksi talonpala

ja sitomaan itsensä siihen. Hän on velkaantunut, ja toiset saavat

ilmaiseksi! Ikävämpää ja onnettomampaa kohtaloa tuskin voi ajatella.

Hän valitti asiaa usein toisille osakkaille, mutta eivät ne ottaneet

sitä kuuleviin korviin. Kolisto ja Peräoja nauroivat vasten naamaa, ja

Kolisto sanoi kerran käärmeissään, että sitä ilman saatua sinä olet

aina odottanut. Matti tietysti vihastui sellaisesta.

Mutta kun asevelvollisuusajan pitentämisestä ruvettiin puhumaan, sai

Matti halukkaan puhetoverin Kantosuon lesken pojasta, Taavetista.

Hänelle tuli väkevä halu lähteä Amerikkaan, ja nyt pitäisi saada

myödä metsää, että saisi matkarahat. Leski oli jyrkästi vastaan.

Ehdottomasti ei hän tahtonut kieltää poikaa menemästä, mutta hän ei myy

puunpölkkyäkään sitä varten. Pitää hankkia matkarahat muulla lailla.

Taavetti katsoi kuitenkin olleensa talonostossa niin tärkeä osakas,

että äidin taipumus hallita taloa itsevaltiaasti suututti. Niin hänkin

tunsi itsensä talonkaupassa aikalailla pettyneeksi.

Tätä asiaa ei tietysti yritettykään salassa puhua, ja niin se tuli

Pyydysmäenkin korviin. Ja kun siinä samalla todella syytettiin häntä

siitä, että hän oli talonkaupassa itselleen hyvätkin edut korjannut,

kutsutti hän Matti Miinanpojan ja muut talon osakkaat luokseen

puhuakseen heidän kanssaan asiasta.

* * * * *

Oli sunnuntai, helmikuun 19:s päivä. Sattumalta olivat Pyydysmäen

kaikki jälkeläiset tänään kokoontuneet kotitaloon. Iiska vaimoineen

ja poikineen, Jussi vaimoineen ja poikineen, Eliisa miehineen ja

tyttöineen. Talossa raikui kaiken päivää naisten laulu. Miehet

olivat saaneet kiinni hyvästä tuulestaan, niin että Iiska ja Eerokin

saattoivat kinata ilman kiinteätä, sovittamatonta, riitaa rakentavaa

kitkaa. Pienet jalat naputtivat ja töpöttivät ja kurkut kiljuivat,

milloin riemusta remuten, kulloin hädässä ja tuskassa parkuen.

Sameli-setä hyöri lasten parvessa keskeisimpänä palvelevana henkenä.

Hänen suunsa mutrueli suloisessa riemuntunnossa, kun kumpikin polvi

istui täynnä pieniä ihmistaimia, joiden jokaisen puolesta hän olisi

ollut valmis panemaan vaikka henkensä alttiiksi. Kaiken tämän hälinän

keskellä liikkui emäntä, äiti, emo, lämmin, hillitty ja tyydytetty

hymy huulillaan, ja jakoi kullekin sielustaan, kenelle hymyn,

kenelle silmänluonnin taikka sopivan sanan. Hieman harvasanaisena ja

suljettuna istui erikseen isäntä-Erkki tuvan lattialla soututuolissa

sanomalehteään lukien.

Illan hämärissä tulivat tupaan Kolisto, Peräoja, Matti Miinanpoika ja

Kantosuon lesken poika Taavetti. Kun he kävivät penkille istumaan,

alkoi puhe heti siitä asiasta. Pyydysmäen äänestä kuuli, että hän oli

hieman pahalla tuulella. Kolisto ja Peräoja sanoivat heti etteivät he

ole olleet vähääkään katumapäällä, he pitävät vahvasti talo-osistaan,

ja ovat kiitollisia, että sellaiset on tullut saaduksi. Matti

Miinanpoika sanoi, ettei hänkään, mutta kun tahtoo tässä taas köyhyys

ahdistaa eikä rahaa saa mistään, niin hän ajattelee, että kyllä hänen

pitäisi saada myydä metsää pikkuisen, jotta pääsisi kesään. Kyllä sitä

sitten jo taas aina... Ja Kantosuon hintelä ja terävä poika sanoi,

että hän tarvitsisi välttämättä rahat Amerikanmatkaan. Siellä ja

siellä olisi hyviä sahapuita, ne sopisivat myytäviksi, eikö lautamies

suostuisi siihen?

Ei lautamies suostu sellaiseen. Hän sanoo, että sellaisia tarpeita kuin

Matin tulee joka vuosi. Sillä lailla hävittää vain metsänsä muutamassa

vuodessa, eikä kuitenkaan velka tule maksetuksi.

-- Kyllä minä velkani... keskeyttää Matti.

Koliston ja Peräojan suut vivahtavat hymyyn, mutta Pyydysmäki katsoi

vihaisesti Mattiin ja virkahti:

-- Si-inä, et...

Mutta hän lopetti siihen, nousi ja sytytti sikarinsa.

-- Sinulla, Taavetti, ei ole mitään tekemistä talon metsän kanssa. Vai

onko äitisi antanut luvan?

-- Ei se ole. Taavetti raapi korvanjuurtaan.

-- Minä arvaan! nauroi Pyydysmäki -- Sun äitisi on elämässä nähnyt

useamman kärpäsen kuin sinä.

-- Niin mutta, yritti poika väittää. Hän lopetti kuitenkin siihen, kun

ei kukaan näyttänyt kuuntelevan.

Pyydysmäki istui ja sanoi:

-- Minä olen kuullut kylältä niitä Matin ja Ylisen äijän juttuja, että

muka minä olisin tässä talonkaupassa omaa etuani valvonut ja että Matti

katuu kauppaansa, kun luulee nyt ryssäin avulla saavansa ilmaiseksi

taloja.

-- Ee-enhän minä nyt juuri sitäkään, tuota, se äijä...

-- No ja mitä sitten?

Matti Miinanpoika raapi korvanjuurtaan.

-- Minä vain, tuota, sitä velkaa pelkään, ja kun se Ylisen äijä

vakuuttaa, että nyt tulevat ryssän lait ja kaikki tilattomat saavat

ilman maata...

Pyydysmäki nauroi:

-- Niin, ja sinä pelkäät, että minä olen narrannut sinut ottamaan

kallishintaista maata nyt juuri, kun muut mökkiläiset saavat ilman?

-- Enhän minä... mutta kun ne niin sanovat?

-- Kuule, Matti, minä otan sinulta takaisin sen talonpalan. Haluavatko

toisetkin? Kyllä minä otan kaikki.

Kolisto ja Peräoja riensivät kieltämään, etteivät he ainakaan, eivätkä

he ole näitä Matin kertomia juttuja uskoneet. Se on hävytöntä, kun

sellaisia Pyydysmäestäkin... Kolisto kiroili jo, että tuollaisten

kanssa pitää joutua samoihin asioihin. He tiesivät kyllä parikin kelpo

miestä, jotka ovat valmiit ottamaan tämän Matin osan samasta hinnasta,

minkä se on maksanutkin.

-- En minä samalla! huusi Matti väliin.

Molemmat, niin Kolisto kuin Peräojakin, rupesivat kahden kilpaa

ripittämään Mattia, joka puolustelihe ärhäkästi heidän käsissään.

Silloin ilmoitti Lissu kamarin ovesta:

-- Isää kutsutaan puhelimeen.

Pyydysmäki käy kamariin, ottaa kuulotorven käteensä.

-- Halloo!

Puhelimessa huutaa hätääntynyt miesääni:

-- Pukeudu säkkiin ja tuhkaan! Suomi ei ole enää valtio, vaan

venäläinen maakunta. Perustuslait ovat kumotut. Keisari on antanut

sellaisen manifestin.

Pyydysmäki tunsi äänen. Se oli kaupungin sanomalehden toimittaja. Hänen

kädessään oli kuulotorvi alkanut hyppiä. Koko mies vapisi.

Iiska istuu lähellä, huomaa, että jostain tavattomasta on kysymys, ja

alkaa kiinnittää huomiotaan.

-- Mutta, tuota, etköhän sinä nyt liioittele? kysyy Pyydysmäki koettaen

hillitä liikutustaan.

Puhelimessa vastattiin:

-- Valitettavasti kaikki on totta. Senaatissa ovat puolet äänestäneet

vastaan, toiset puolesta. Yhden äänen enemmistöllä on manifesti

päätetty promulgeerata ja julaista asetuskokoelmassa.

Nyt Erkki jo yritti hieman kuohahtaa:

-- Mutta kuinka Suomen senaatti sellaista julkaisee, sellaista

laitonta, mahdotonta?

Pyydysmäen sielussa myllersi sekasorto. Siellä kamppaili hukkuva

kansallistoivo kuohuvaa, ylivoimaista epätoivon myrskyä vastaan

pysytelläkseen pinnalla. Hänen ajatuksissaan vilahteli senaattori

Yrjö-Koskisen hahmo kuin aaltojen varassa kelluva pelastusrengas, jota

hukkuessaan tavoittaa. Oliko hän puolesta vai vastaan? Viime kädessä

tuntui vastaus tähän kysymykseen ratkaisevan maan pelastuksen. Keisari

kulki jo jossain etäällä rikoksellisena ja kirottuna. Hänen teki mieli

kysyä Yrjö-Koskisesta jotain, mutta hän ei uskaltanut. Silloin taas

puhuttiin langan toisessa päässä:

-- Useimmat suomenmieliset senaattorit ovat äänestäneet julkaisemisen

puolesta.

Pyydysmäen ääni tuskin kuului, kun hän virkkoi torveen:

-- Yrjö-Koskinen on tainnut...

-- Julkaisemisen puolesta äänestänyt, kuului puhelimesta.

Vähältä oli puhelintorvi pudota kädestä. Pyydysmäki koetti vaihtaa sen

toiseen käteen ja toiseen korvaan, sillä käsikin kummallisesti väsyi.

Mutta samassa hätyytettiin jo jossain keskusasemalla ja puhelu täytyi

lopettaa.

Pyydysmäki putosi istumaan tuolille pöydän viereen, ja hänen kasvonsa

olivat oudon kalpeat. Iiska läheni toisesta päästä pöytää:

-- Mitä, mitä se oli? Voiko isä pahoin?

-- Perustuslait kumottu.

Ääni tuli väkinäisesti käheästä kurkusta.

Siihen kokoontui nopeasti koko perhe. Kyselemällä saivat he isältä

vähitellen tietoonsa kaiken, mitä hän oli kuullut. Ainoastaan yhtä

seikkaa hän ei voinut huultensa läpi laskea: että Yrjö-Koskinen oli

äänestänyt julkaisijain puolella.

Eero ja Jussi ovat kuohuksissaan.

-- Kun keisarikin syö sanansa! sähisee Jussi.

-- Pettää kokonaisen kansan! jatkaa Eero,

Mutta sitten oli kamarissa aivan hiljaista. Pyydysmäki istui yhä ja

tuijotti eteensä. Emäntä oli asettunut istumaan hänen viereensä ja piti

kiinni kädestä, sormi herkästi valtasuonen, päällä, ja katsoi tarkoin

silmiin. Isällä oli joskus ollut sydänkouristuksia.

Tyttäret, miniät ja pojat seisoivat ympärillä hiljaa, aivan kuin

kuolema olisi käynyt talossa. Ovi oli raollaan, ja tuvasta kuului

lasten täysirintainen melu, missä Sameli-sedän ääni oli iloisena mukana.

Erkki Pyydysmäki nosti päätään, ja aivan kuin tahtoen lapsilleen ja

suvulleen vannoa testamentin hän nousi, kohotti nyrkkinsä taivasta

kohti ja puhui melkein jo kirkkaalla äänellä:

-- Kautta elävän Jumalan! Minä tahdon nähdä tämän keisaririkoksen

tuomion.

Vaimo, jonka ruskeista silmistä hehkui suuri rakkaus, kääri

käsivartensa miehensä ympäri ja painoi häntä hellästi takaisin

istumaan, kehoitellen hiljaa:

-- Rauhoitu... rauhoitu isä... kaikki tulee jälleen hyväksi... älä

kiihdy, muista, ettei sydämesi kestä...

Pyydysmäki katsoi vaimoaan silmiin.

-- Minulla olisi sinulle jotain...

-- Menevätkö lapset pois?

-- Menkää vähäisen, minä...

Ja kun he olivat jääneet kahden kesken, ilmaisi mies vaimolleen

kalvavan epätoivoisuutensa, miksi senaattori Yrjö-Koskinen äänesti

julkaisemisen puolesta, vaikka manifesti oli laiton? Hän ei sanonut

-- hän ei voinut sitä sanoa -- suoraan, mutta emäntä huomasi hänen

sieluansa polttavan kysymyksen: oliko senaattori Yrjö-Koskinen

menetellyt rehellisesti?

Huomatessaan tämän tunsi vaimo hetkisen peloittavaa avuttomuutta. Mutta

samassa hänen sielussaan kirkastui, ja aivan kuin joku olisi työntänyt

hänen mieleensä ajatuksia ja kielellensä sanoja hän virkkoi melkein

unissaan puhuvan tavoin:

-- Katsohan, isä, ei sellainen ihminen, joka pyhittää koko pitkän

elämänsätyön suurelle asialle, ei hän voi pettää.

-- Niin... Senaattori Yrjö-Koskinen on tehnyt sen... hän, jos kukaan

tässä maassa...

-- Ja kuinka sinä voisit ajatella, että hän tahallaan hävittäisi itse

mitä on rakentanut? Sellainen ihminen voi kuolla asiansa puolesta,

mutta ei pettää asiaansa.

Nyt Erkin suu meni nauruun. Hän haparoi kouraansa vaimonsa käden ja

katsoi merkillisesti silmiin.

-- Oikein, Sanna!

Hän aikoi nousta, mutta painautui samalla alas tuolille, laski kasvonsa

käsivarsien varaan pöydälle ja purskahti hillittömään itkuun.

Emäntä huokasi ja ymmärsi, että kohtaus rupesi helpottamaan. Hän piti

hellästi kättään tuskaansa vuodattavan miehensä olkapäällä ja odotti.

Samalla hän huomasi, että Erkin hiuksiin oli viime aikoina alkanut

ilmestyä harmaata.

Sitten mies suoristautui ja pyyhki silmänsä. Kaikesta huomasi, että

kohtaus oli pääasiassa mennyt ohitse.

Erkki nousi, ja nyt teki hän sen, mikä tapahtui hyvin harvoin: hän

sulki nuoruutensa morsiamen syliinsä ja suuteli häntä. Ote oli taas

väkevän miehen. Sanna oli ensin hieman hämillään, mutta saavutti kohta

luonnollisuutensa.

Erkki puhui:

-- Katsohan, minä en ole tainnut usein julkisesti kiittää sinua,

Sanna, kaikesta siitä, mitä sinä olet ollut minulle. Mutta nyt minä

koristelematta kiitän Jumalaa sinusta. Tällä kertaa sinä pelastit minun

uskoni.

-- Jumalaanko?

-- Suurimpaan suomalaiseen mitä olen tuntenut.

He istuivat taas, kuten tavallisesti. Emäntä jatkoi puhetta:

-- Niin Erkki, me ihmiset, parhaatkin, voimme erehtyä. Se on

inhimillistä.

-- Se on inhimillistä.

Nyt sai ovi avautua, ja kamariin virtasi väkeä. Kaikki tunsivat itsensä

keventyneiksi, kun havaitsivat isän taasen rauhallisempana. Päivän

suurta tapausta ruvettiin pohtimaan.