Kun oli saatu päällysvaatteet pois, pantu tupakaksi ja lopetettu juttu
nuoremman polven mielipiteitten määräämisestä, alettiin maisteri
Pikkukoskelta udella Helsingin kuulumia. Juuri niitä vartenhan hän
oli oikeastaan tullut. Helsingissä oli tavattoman levoton mieliala.
Uusi asevelvollisuusasetus ei tiedä sen enempää eikä vähempää kuin
sitä, että meidän oma sotalaitoksemme aiotaan kokonaan hävittää ja
yhdistää Venäjän sotalaitokseen. Suomen pojat aiotaan tästä lähin
panna venäläisiin joukkoihin Suomessa, ja ne voidaan siirtää milloin
tahansa palvelemaan Venäjällekin. Vakinaiseen palvelukseen aiotaan
ottaa paljon enemmän kuin ennen ja palvelusaika pitentää kolmesta
viiteen vuoteen. Kuten tästä näkyy, on koko katalan homman tarkoitus
se, että Suomen parhain ja elinvoimaisin miespuolinen väestö tällä
tavoin sotapalveluksen avulla venäläistytetään samoin kuin osa niistä
suomalaisista upseereista, jotka palvelevat ikänsä Venäjän väessä.
Siinä mielessä, ettei voitaisi kasvattaa enää kotimaassa upseereitakaan
kansallisessa hengessä, suunnitellaan Haminan kadettikoulunkin
muuttamista ja venäläistyttämistä palvelemaan näitä koreita
tarkoituksia.
Esityksen on kokonaisuudessaan valmistanut venäläinen komitea, ja
keisarille on sen esitellyt itse pyhän synodin yliprokuraattori,
panslavistisen liikkeen pääjohtaja, Pobedonostsev, keisarin kasvattaja
ja konnamaisin valtiomies, mikä milloinkaan lienee venäläisiä kenkiä
kuluttanut. Eikä Suomen ministerivaltiosihteeri ole rohjennut panna
sellaista ehdotusta vastaan edes vastalausettaan!.
Tässä Pyydysmäen nyrkki putosi kovasti pöytään ja hänen poskihampaanpa
koskivat vastakkain. Koivunoksa tuijotti soututuolista hikisenä
Pikkukosken naamaan, ja Lintumäki levottomasti liikahdellen lävisti
katseillaan kertojaa. Näin tarkkoja tietoja asiasta ei ollut ennen
tänne saapunut.
Mutta kertomus jatkui vielä. Suomen senaatti oli saanut antaa
ehdotuksesta lausuntonsa ja ilmoittanut, ettei se voi puoltaa sellaisen
esityksen antamista. Kun tämä lausunto meni Pietariin, oli keisari
juuri matkustanut Livadiaan. Ja mitä taas tekee Suomen edustaja? Joo!
Hän ei lähde keisarin luokse suusanaiselle esittelylle itse, johon
hänellä olisi ollut oikeus ja velvollisuus, vaan hän lähettää senaatin
kirjelmän postissa oman lausuntonsa kera keisarille ryssäin, juuri
tämän kriitillisen asian pahimpain vastustajain, esiteltäväksi. Näin
lyö etuvartiamme velvollisuutensa laimin...
Kaksi kuulijaa, Pyydysmäki ja Lintumäki, murisevat väännellen itseään
sisäisestä tuskasta.
Pikkukoski jatkaa kertoen, miten menetteli Venäjän suomensyöjä
sotaministeri Kuropatkin. Vaikka hän tiesi, että keisaria ympäröivät
nyt ainoastaan venäläiset, joista ei yksikään puolusta Suomen oikeutta,
hän sittenkin matkusti Livadiaan itse. Ja hänen vaikutuksestaan
vahvisti keisari venäläisten komiteain laatiman esityksen Suomen oman
sotalaitoksen hävittämisestä ja yhdistämisestä "suuren isänmaan"
Venäjän sotalaitokseen.
Jos tämä ehdotus tulisi voimaan, lakkaisi Suomen miesten oikeus olla
asevelvollisia oman isänmaansa puolesta, he tulisivat asevelvollisiksi
vain Venäjän valtakunnan ja valtaistuimen puolesta.
Pyydysmäki kuohahti:
-- Ja kun Suomen pojille, joista suurella osalla on isänmaasta
muutenkin hämärä käsitys, sitten viisi pitkää vuotta opetettaisiin
ryssien joukossa ryssänkieltä, -tapoja ja -käsityksiä, olisivat he
palatessaan niin täysiä ryssiä kuin ikinä voi ajatella! Kuinka moni
heistä voi silloin enää saada millään tavalla ymmärrykseensä, että
heidän isänmaansa raja kulkee pitkin Nevajokea?
-- Sekä sitä, että se raja _on oleva kerran sotarajana_?
Sen lausui syvimmällä bassollaan hiljaa, mutta kaamean totisesti ja
jyrkästi Lintumäki.
Pyydysmäen silmä varasti hieman säpsähtäen soututuolissa köllöttävään
Koivunoksaan ja siitä Lintumäkeen, jossa hänen katseensa hetkisen
viipyi ikäänkuin varoittaen. Mutta Koivunoksa ei ollut huomannut. Aivan
kuin jostain unelmista heräten hän irroitti selkänsä nojalaudasta ja
katsoi kysyvästi Pyydysmäkeen.
-- Mutta se sellainenhan on perustuslain vastaista?
-- Mikä?
-- Se sellainen?
-- Tietysti!
-- Mutta kuinka keisari sellaista hyväksyy?
-- Rikkoo perustuslakia, kuului Lintumäen ääni aivan äskeisessä
virityksessä, uhmaavana ja jääväämättömänä.
Nyt katsoi Koivunoksa Lintumäen silmiin ja jäi hetkiseksi tuijottamaan.
Sitten hän virkahti:
-- Sitähän se on, ei sitä muuksi voi sanoa.
-- Sitä se on, keisari rikkoo valansa! Ja me molemmat syytämme häntä
samalla tavalla, joten kumpikaan ei kelpaa toistaan vastaan todistamaan.
Lintumäki nauroi terävästi, leikkaavasti.
Pyydysmäki lisäsi samaan nuottiin:
-- Tullaan mukaan!
-- Samoin! äännähti Pikkukoski.
Koivunoksa nousi sytyttääkseen sikarinsa. Hän oli ilmeisesti hyvin
hermostunut. Puoliksi kuiskaten hän virkkoi:
-- Mutta saamari... jos nämä puheet jokin sopimaton korva kuulisi.
Täällähän on uusi poliisikin tällä kylällä, ja se kuuluu olevan
venäläismielinen.
-- Älä pelkää meillä! Ei se tänne tule sellainen, vedentuoma. Minä
potkisin ulos ovesta, sanoi Pyydysmäki.
-- Äläs sano! Sellaisilla on valta, varoitti Koivunoksa.
Taas kuului pimennon puolelta Lintumäen ääni:
-- Nyt meillä on kaksisataa tuhatta harjoitettua miestä.
-- Jottako?
Koivunoksa käänsi päätään kummastellen. Katseesta kuvastui ilmeinen
levottomuus.
-- Mutta ei ole aseita, muistutti Pikkukoski kiintyen Lintumäen
ajatusjuoksuun.
-- Ja kun kymmenen vuotta pojat harjoittelevat ryssäläisiä temppuja
ryssän väessä, niin niiltä häviää isänmaan tajunta.
-- Isänmaan puolustajain joukko hupenee siihen mennessä jo puoleen.
Lintumäki nousi ja astui raskaasti muutaman kerran yli lattian.
Kamarissa oli painostavaa. Siinä oli ainakin kaksi miestä, jotka
sisällisen pakotuksen johdosta olivat niin tuskaa täynnä, että pyrkivät
räjähtämään. Koivunoksakaan ei saanut uuden leikkipuheen päästä kiinni.
Silloin toi emäntä kahvia, laski tarjottimen pöydälle ja kehoitti
ottamaan.
Mieliala hieman helpotti.
-- Hiljaapa täällä nyt ollaan, ihmetteli emäntä.
-- Kertovat tässä niin kummallisia, sanoi Koivunoksa.
-- Mitä?
-- Tässä tämä maisteri Pikkukoski vain, aloitti Pyydysmäki, ja kertoi
lyhyesti mistä oli kysymys.
-- Jumala armahtakoon meitä, pääsi emännältä, jolle lähinnä kuvastui
mieleen synkin värein Eeron kohtalo, hänen nuorimpansa. Hän painautui
levottomana alas tuolille. Olihan asiasta jo aiemminkin puhuttu, mutta
ne olivat olleet vain hämäriä huhuja. Oliko tämä kaikki nyt totta?
-- Riippuu vain valtiopäivistä, suostuvatko ne, sanoi isäntä.
-- Tottahan nyt ei sellaiseen kukaan järjellinen ihminen suostu!
huudahti emäntä.
-- Mutta kun valtiopäiviltä keisari aikoneekin pyytää vain lausuntoa,
huomautti Lintumäki.
-- Ja huolimatta mitään siitä, mitä valtiopäivät sanovat, lopulta
itsevaltiaasti vahvistaa lain, lisäsi Pyydysmäki.
-- Mutta... mutta...
Emäntä ei voinut sanoa julki mitä ajatteli. Samalla keksi hän
kiertotien:
-- Maailmanlopun ajathan tässä ilmeisesti lähenevät... kun vääryys
voittaa... Mutta keisarihan itse kutsui kokoon rauhankokouksen, jotta
saataisiin sotaväkeä ja aseita vähentää?
-- Niin, sanoi Pikkukoski. -- Mutta Helsingissä on ruvettu
epäilemäänkin, että nämä asiat riippuvat toisistaan. Sillä aikaa kuin
Haagissa puuhataan muitten valtain aseistariisumista ja julistetaan
maailmalle: "rauha, rauha", sillä aikaa täällä Pietarin porteilla
hiljaisuudessa nielaistaan venäläiseen kitaan kansallisuus ja valtio,
joka on siinä taistellut olemassaolonsa puolesta seitsemän vuosisataa.
-- Mutta onko tämä nyt kaikki... eikö tässä nyt enää mikään jumalan
neuvo auta? kysyi emäntä.
-- Nooh, se ei nyt ole vielä tapahtunut!
Pyydysmäki nousi näin sanottuaan ja suoristi rintansa. Tietojen
aiheuttama ensimmäinen vaikutus oli alkanut hieman hellittää, ja
miehen elämänkokemuksen kasvattama itseluottamus jälleen saavuttaa
vaikutuksensa.
-- Kova kovaa vastaan, kuului Lintumäen tuolilta. Ja kun ei kukaan
muu vähään aikaan mitään virkkanut, lisäsi hän, äänen omituisesti
värähtäessä:
-- Minä luulen... minun sielussani jokin sanoo niin... minusta tuntuu,
että nyt alkaa Suomen vapaustaistelu...
Päivä oli jo alkanut kallistua iltaan, mutta tunnelman vapautuminen
ensimmäisistä tuskallisista vaikutuksista saattoi keskustelun
jo vapaampaan juoksuun. Miehet istuivat iltamyöhään päivän
suuren kysymyksen aiheuttaman mielialan vallassa ja harkitsivat
mahdollisuuksia.