Suuri uutinen levisi nopeasti ympäri kylän. Iltapäivällä oli
liikkeellä paljon levottomia ihmisiä, jotka kukin osaltaan koettivat
saada tarkempia tietoja. Kun samana iltana oli nuorisoseuran kokous,
päätettiin sinne kutsua koko kylä ilmoittamalla, että siellä annetaan
lähempiä tietoja siitä, mitä Helsingistä nyt kuului.
Jo paljon ennen määräaikaa alkoi ihmisiä kokoontua nuorisoseuran
talolle, joka pian oli ääriään myöten väkeä täynnä. Yleisöä katsellessa
kiintyy huomio heti siihen huolenalaiseen ilmeeseen, joka verhoaa
kaikkien katseita. Ei missään huomaa vahingossakaan nauravaa suuta.
Siinä näemme penkkeihin sijoittuneina kaikki vanhat tuttavat,
tällä kertaa taasen ilman riitaa. Mahdollisesti on joukossa joku,
joka tunnustaa salassa jo Ylisen äijän oppia, mutta tällä kertaa
sellaisten ilkuntaa ei ainakaan huomaa. Pyydysmäen väki on tullut niin
kynnenkannattomiin, että itse vanha Sameli-setäkin ja Simuna ovat
mukana. Perhettä onkin joukko toistakymmentä henkeä, kun Iiskakin
emäntineen on jäänyt tänne.
On asetuttu paikoilleen. Salissa vallitsee odottava hiljaisuus. Yleinen
huomio on kiintynyt virkapukuiseen poliisiin, joka on äsken asetettu
kyläkuntaan. Hän on väestölle suureksi osaksi vieras ja outo. Poliisi
seisoo lakki päässä, kun muut istuvat lakittomin päin. Häntä katsotaan
ja kummastellaan.
Opettaja Lintumäki ilmoittaa:
-- Laulamme yhdessä Lutherin taisteluvirren "Jumala ompi linnamme".
Pyydysmäen ryhmästä nousee pitkänä ja solakkana Penttilän nuori emäntä
ja aloittaa:
"Jumala ompi linnamme,
Varustus vahva aivan -- --"
Koko yleisö kavahtaa pystyyn. Pyydysmäen ryhmässä naiset kertyvät
lähemmäksi Susannaa, ja yhtyvät lauluun. Yleisö ei ollut aluksi
selvillä tuliko istua vai nousta seisomaan. Mutta pian kohotti tunnelma
kaikki jaloilleen. Ensin kiintyi yleisön huomio Penttilän emännän
lauluun. Hänen kirkas alttonsa helähteli kuin ihmeellinen harppu.
Ihmisten huomio tuskin voi seurata virren sanoja, se seurasi lumottuna
säveltä.
"Hän aseemme on, kilpemme
Ajalla vaaran, vaivan.
Se vanha vainooja,
Kavala, kauhia,
On kiivas, kiukkuinen
Ja julma, hirmuinen;
Ei löydy maassa vertaa."
Sali pauhaa yhtenä sävelmerenä. Myöhästyneimmätkin yhteinen, voittava
joukkotunnelma jo valtaa ja tempaa mukaan. Kaikki laulavat. Nekin,
joiden ääni jo on pitkän käyttämättäolon vuoksi ruostunut ja lauennut,
yhtyvät laulun virtaan.
Sadat katseet ovat kiintyneet johtavaan laulajaan. Mitkä eivät muuten
näe, ne kurottautuvat varpailleen. Varsinkin vanhat ihmiset katsovat
häneen, ja monen silmissä loistaa kaukainen muistossa elävän mielikuvan
heijastus. Heidän mielensä vaeltaa entisvuosikymmenien kinkerikemuissa,
hautajaispidoissa ja hääjuhlissa. Silloin niissä lauloi Penttilän
vanha emäntä ja pani ihmiset suloisesta liikutuksesta kyynelöimään.
Tässä hän nyt ilmeisesti astui esiin uudestaan, nuorentuneena ja ääni
kirkastuneena. Hän laulaa kuin Jumalan enkeli... Syntisen ihmisen sydän
sykähtää, jumalallisen voiman läsnäoloa aistii. Hän tuo terveisiä
isoäidiltään, jota koko kylä kunnioitti ja rakasti. Se ihminen varmasti
oli autuas, hän lauloi niin ihanasti... Kummallista, miten tämä Susanna
laulaa samoin...
"Kun kanssamme on Jumala,
Ken meiltä voiton estää?
Jos vaikka henkemme,
Osamme, onnemme.
He veisi viekkaasti,
jää meille kuitenki
Jumalan valtakunta."
Tunnelma oli niin korkeassa vireessä, että jäätiin seisomaan aivan kuin
jatkoa odottaen, vaikka virsi oli loppunut.
Puhujapaikalle nousi opettaja Lintumäki. Hän alkoi hieman väritetyssä
muodossa selostaa päivän suurta tapausta. Silloin tunkeutui poliisi,
edelleen lakki päässä, lähelle puhujalavaa ja sanoi:
-- Ei ole lupa pitää puhetta tästä asiasta.
-- Kuka kieltää? kysyi Lintumäki.
-- Kenraalikuvernööri.
Pyydysmäki astui etupenkistä puhujatuolin ääreen.
-- Sinäkö puhumasta kiellät?
-- Minä, käskyn mukaan.
Pyydysmäki käänsi häneen leveän selkänsä ja sanoi Lintumäelle:
-- Puhu vain, vastataan yhdessä.
Ja sitten hän asettui seisomaan puhujatuolin viereen kuin henkivartija.
Samalla työntäysi salin tungoksesta vielä etualalle Heikki Ylinen,
Hermanni Luhtasenneva, Aita-Jaakko ja Peräoja, Juho Penttilä ja pari
muuta kysellen, mitä asiaa poliisilla oli? Kuultuaan, mitä tämä oli
sanonut asettuivat miehet rauhallisesti puhujatuolin ympäri piirittäen
sen.
Nyt alkoi Lintumäki puhua. Selitettyään, mitä päivän tapauksesta
tiedettiin aloitti hän puheensa sanoilla: Älä pelkää piskuinen lauma,
minun isälläni on suuri halu antaa teille valtakunta.
Kohta alku oli sellainen, että kuulijat tempautuivat kokonaisuudessaan
mukaan. Puhuja väritti asiat niin, että puheen voi selittää kokonaan
uskonnolliseksi sisällöltään, mutta sen kuvallinen tarkoitus iski kuin
vasaralla joka lauseessa hetken tapahtumiin ja Suomen hätään. Esityksen
laatu oli suorastaan loistava. Lintumäki ei ollut milloinkaan ennen
puhunut sillä tavalla. Salia valaisi kaksi isoa lamppua. Mutta suuri
ihmistungos oli sen täyttänyt höyryillä, jotka himmensivät jo lamppujen
valoa. Avattiin ikkunoita ja saatiin ilmaa. Ihmiset kuuntelivat
hiiskahtamatta ja tuijottivat niin hartaasti puhujaan, että saattoi
elävästi huomata, miten joka ainoa sana otettiin vastaan kuin arvokas
lahja. Kansansielu ei nyt harhaillut. Se oli pysähtynyt, rauhoittunut
herättävästä kosketuksesta ja otti nyt vastaan ravintoa. Suurin osa
näistä ihmisistä oli kansallisessa suhteessa vielä erämaanvaeltajia.
Mutta tämä tilaisuus kutsui heitä mukaan, herätti heissä ennen
tuntemattomia aavistuksia.
Salin seinät hohtivat kirveen jäleltä vielä kellahtavan valkeina.
Sieltä uuden veistoksen takaa, rosoista ja halkeamista irvisteli vanha,
nokimusta riihenseinä. Ennen näistä samoista hirsistä salvettujen
seinäin sisällä oli sukupolvi toisensa jälkeen puinut elojaan, milloin
kypsää, kultaista satoa, milloin hallan panemaa, tyhjää kauraa. Näillä
riihillä oli moni tuskainenkin hikipisara tippunut nokisista kasvoista,
milloin luonto antoi melkein vain olkia, mutta pienetkin kuneet
täytyi hengenpitimiksi säästää. Tähän tunnelmaan tarttui nyt puhuja.
Hän loihti kuulijaan eteen esi-isien olemassaolon taistelujen pitkän
kuvasarjan ja osoitti kansanhistoriallisen kehityksen ihmeelliset
kulkutiet. Ja moni herkkä kuulija oli tapaavinaan korviinsa kuiskeita
vuosisatojen takaa, rohkaisevia, kehoittavia, käskeviä... kummallista,
miten tuolla suuressa nokiraossa ikäänkuin joku liikkui ja eli... Ja
jostain seinän takaa oli kuuluvinaan etäinen varstankolke, petkeleen
survonta, viskaajan viskausten seiniin rapisuttama jyväsade. Riihen
ovelle ilmestyy huoviparvi... Olikohan tämänkin riihen ovella? Mies
iskee, nainen sortuu... turhaan odottaa lapsiparvi kotona vanhempia.
Huu!... Mutta taas paistaa Jumalan päivä. Rauha tulee, loppuvan sodat,
elämä alkaa versoa, jumalallinen tahto ohjaa kansojenkin elämää. Ja
kansalle, joka tahtoo elää, antaa kaitselmus valtakunnan...
Elävät sielut seurustelevat näkymättömien kanssa Ne ovat tuntevinaan,
että salissa tällä hetkellä joku kuiskuttaa jokaiseen korvaan isien
elämän kokemuksia ja voittoja, samalla kohotellen uusia tukia
isänmaallisen elämänuskon varaksi...
Poliisi ovinurkassa seisoo yksin lakki päässä ja silmäilee
salintäyteistä yleisöä vihamielisin katsein.