Syksyn tullen kiihtyi valtiollinen jännitys. Ylimääräiset valtiopäivät
oli ilmoitettu, ja annetussa julistuksessa ne joulukuussa kutsuttiin
koolle seuraavan vuoden tammikuun lopulla käsittelemään venäläistä
asevelvollisuuslaki-ehdotusta. Koko maa oli huhuja täynnä. Ne
loivat merkillisen tilanteen. Toiset näkivät näissä huhuissa pelkoa
herättäviä, kansallisen olemassaolon lopullista tuhoa ennustavia
ajanmerkkejä. Tuskallisena nousi tuhansista rinnoista kysymys, mitä oli
tuleva. Toiset polvistuivat Jumalan eteen ja pyysivät valoa, selitystä,
apua. Toisten luonto nousi sisäiseen kapinaan ja etsi epätoivoisena
iskemiskeinoja. Mutta eräissä piireissä nosti nyt jo rohkeammin päätään
"herrasvallan" kumouksen odotus ja köyhyyden yllyttämä maanjaon odotus.
Se piileksi vielä salassa, pääsi julkisuuteen vain joskus ilkkuvana
iskusanana tai salaperäisenä hymynä. Mutta ne, joita sellaisella
härnättiin, kävivät luonteensa mukaan joko entistä levottomammiksi tahi
uhmaavan vihamielisiksi.
Valtiopäivämiesvaaleissa oli maassa taas käyty laimea valtiollinen
puoluetaistelu. Siinä jo näyttelivät jonkun verran osiaan vastaisen
puoluejaon pääasialliset tunnukset, perustuslaillisuus ja maltillisuus.
Niiden varsinaiset suuntaviivat eivät olleet vielä kuitenkaan
asiallisesti muodostuneet. Esimerkiksi Pyydysmäellä ne eivät merkinneet
mitään.
Toisten paikkakuntalaisten ehdokkaana oli taas ollut
Pyydysmäki, toisten Koivunoksa. Puolueet jakaantuivat pääasiassa
kunnallispolitiikan perusteella. Mutta lisävaikuttimena oli
tilattoman väen asutuskysymys. Erkki Pyydysmäkeä pitivät johtomiehet
jo yleensä liiaksi mökkiläisten puolenpitäjänä. Siitä voisi olla
vaaraa talollisille. Kun työväenliike oli jo alkanut järjestyä ja
ilmaista sosialidemokraattisia taipumuksiaan, olivat varovaisemmat
alkaneet sitä pelätä. Pyydysmäki taas tunnettuun, avonaiseen tapaansa
oli ilmaissut tunnustavansa sen luonnollisen oikeutuksen. Hänen
käytännöllistä toimintaansa maan hankkimiseksi tilattomille oli
ruvettu toisissa piireissä katselemaan karsaasti senkin vuoksi, että
siten kävisi vaikeammaksi saada päivämiehiä. Pyydysmäellä oli muka jo
oltu sellaista havaitsevinaan. Ja sitten oli Erkki Pyydysmäen antama
tunnustus nuorison valistuselämälle monen mielestä talonpoikaissäädyn
edusmiehelle aivan sopimaton kevytmielisyyttä osoittava, poikamainen,
vakavuuden puutetta ilmaiseva taipumus. Tähän tuli lisäksi hänen yhä
jyrkentyneempi raittiuskantansa. Hänhän oli ruvennut joka näkemällä
pistelemään vanhojakin miehiä, joille lasi oli seuraelämän ja terveyden
kannalta aivan välttämätön. Mitä se sellainen!
Niin oli Pyydysmäki, itse sitä huomaamattaan, jäähdyttänyt
vallassaolevain pitäjän johtomiesten suhteet itseensä.
Valitsijamiehiksi oli valittu enimmäkseen Koivunoksan kannattajia. Hän
oli väljä ryypiskelyn suhteen, piti rikkauden valta-asemaa Jumalan
säätämänä, köyhyyden alamaisuutta yhteiskunnallisena välttämättömyytenä
ja nuorisoseuroja synnin lähteinä, laiskuuden, ylellisyyden ja
joutilaisuuden tyyssijoina.
Koivunoksalla oli siis niiden isäntäin kesken, jotka olivat
silloin tulleet kuntakokoukseen, enemmän kannatusta. Hän pitikin
vaaliaan niin varmana, että teetätti jo kaupungin räätälillä pitkän
valtiopäivämiestakin. Kuitenkin jakautuivat vaalissa eri pitäjien äänet
niin ettei Koivunoksakaan tullut valituksi. Mutta hän oli kuitenkin
ollut ehdokkaana. Sekin oli jo arvoa ylentävää. Pitkää takkia saattoi
käyttää hautajaisissa ja häissä. Se kuului porvarille erotukseksi
talonpojista. Niin oli Koivunoksa jo kauan ajatellut, mutta nyt vasta
oli ajatus toteutunut. Pitkä takki jouti olla.
Valtiopäivämiesvaalien jälkeen mielet pian rauhoittuivat siitä
asiasta, mutta ilmassa liikkuvat huhut kävivät yhä kirjavammiksi.
Kun valtiopäiväkutsu julaistiin joulukuulla, vaikutti se jo niin
peloittavasti, että kunnallispuolueet alkoivat lähennellä keskinäisen
turvallisuudenkaipuun merkeissä.
Joulun tienoossa tuli maisteri Pikkukoski, entinen Halfors, sattumalta
paikkakunnalle. Hänen tietonsa olivat sellaisia, että Koivunoksa
lähti Pikkukoskea itse kyyditsemään Pyydysmäelle, jossa tämä ilmoitti
aikovansa pistäytyä.
Oli joulun välipäivä. Ilma oli pehmeän leuto. Äsken oli satanut
lunta. Teillä oli vain vähäisen liikuttu. Koivunoksan laihanpuoleinen
kyytihevonen hölkkäsi hiljaa metsätiellä kohti Pyydysmäkeä. Peltru
lauleli kiiltävän selkätyynyn päällä. Tiellä ei näkynyt muita
liikkeellä kuin pari poikaa, jotka suksineen tulivat vastaan ja
aikoivat ilmeisesti rintapitäjälle. Kahden puolen tietä seisovat
kuuset kantoivat totisina ja juhlallisina oksillaan raskasta, tuoretta
lumitaakkaa. Hevosen askeleen ääni sammui pehmeässä lumessa. Vallitsi
luonnon lumoava joulurauha.
Ajettaessa metsätieltä Pyydysmäen aukealle valtasi mielen uljas, asutun
maailman näky. Lumipeitossaankin Ylisen, Pyydysmäen, erään Juurakkolan,
ja Rinta-Pyydysmäen kartanot tekivät rohkaisevan vaikutuksen. Tuolla
oli hieman sivulla kansakoulu, tuolla meijeri, täällä nuorisoseurantalo.
-- Tämä on voipa kylä, kehaisi maisteri Pikkukoski hyvillä mielin
antaen katseensa lipua edestakaisin yli kyläin.
-- On, on, ne voivat hyvin, tämä on rikkaanpuoleista kylää, virkkoi
Koivunoksa pitäen sikaria kädessään.
-- Tuo on Erkki Pyydysmäen, lautamiehen talo, osoitti Koivunoksa.
Pikkukoski katsoi sinne, se näkyi etäämmältä,
-- Vai niin. Minä luulin itsekseni tuota.
Hän osoitti Ylistä.
-- Ei. Se on Ylisen. Rikas. Vaikka tämä nuori isäntä ei ole yhtä hyvä
kokoamaan kuin sen isä-äijä. Se oli kamalan tarkka mies. Oikein sitä
käy kateeksi.
-- Tuoko on kansakoulu?
-- Se. Siinä on Lintumäki... nuorsuomalaisia... päivälehteläisiä, ja
lempo tietää mitä, taitaa olla jumalankieltäjäkin.
Pikkukoski nauroi:
-- Vai, vain niin!
-- Taidatte tekin...?
-- Ei tiedä, ei... mitä tässä ollaan, nauroi Pikkukoski.
Koivunoksa katsoi syrjittäin turkinkauluksen ylitse, ja silmä sai
viekkaan kiillon.
-- Joo, joo, minä näen, että tekin olette nuoria!
Hän tempasi hieman hermostuneesti hevosta ja jatkoi:
-- Minä olen vanhoja, suomalainen... en minä lähde niiden kelkkaan.
Vanha mies... viitsi.
Pikkukoski lohdutti:
-- Mitäpä siitä. Pitää kukin sen, minkä hyväksyy, ja sillä hyvä.
Eiväthän ne eroavaisuudet ole niin suuria.
-- Suuria ne ovat, väitti Koivunoksa ja väänsi päätä. --
Ruotsalaisiahan ne melkein ovat, ne nuoret, ainakin niiden asioita
kulkevat ja kaikkia hullutuksia tuumaavat. En minä sellaisista välitä,
minä olen vanha mies jo.
Hän katsoi uudestaan syrjittäin Pikkukoskeen ja kyseli;
-- Mutta kuinkas tekin... tehän olitte ennen vanhoja, vai muistanko
väärin?
-- Ei se väärin ole, nauroi Pikkukoski. -- Mutta ne ovat nyt aatteet
pyrkineet vetämään sinne päin.
-- Hm, hm... ei minun mieleni muutu.
Mutta nyt he ajoivat tiellä samaan suuntaan kulkevan miehen ohi, jonka
havaitsivat rinnalle päästyään opettaja Lintumäeksi.
-- Kas! huudahti Pikkukoski.
-- Vai sinäkö... päivää.
Kättelivät.
Koivunoksa, salatun ajatuksen pieni pilkkahymy suupielessä, ojentaa
puolilaiskasti kätensä ja virkkaa myöskin:
-- Päivää.
-- Päivää.
Selvisi, että matkan päämäärä oli sama. Lintumäki nousi kannaksille, ja
kohtapa jo oltiinkin Pyydysmäen pihassa.
Isäntä itse tuli vastaanottamaan.
-- Tuleepa siinä harvinaisia vieraita ja mieluisia.
-- Kuinka mieluisia lienevät, naljaili Koivunoksa.
-- Nooh, eihän niitä kunnallisriitoja aina pidä mielessään kantaa.
Pitää joskus ne unohtaa ja pakista muusta, jutteli Pyydysmäki
hyväntuulisena. -- Tules, huusi hän samalla renkipojalle, joka jostain
pistäysi pihaan. -- Hae tälle hevoselle heiniä ja pane loimi selkään.
Alettiin astua tupaan.
-- Eihän sitä, jatkoi Koivunoksa naljailua, tarvitsekaan aina
kunnallisriitoja hihassaan kantaa, joutaa ne unohtaakin. Mutta kun tämä
maisterikin on mennyt nuorten puolelle, niin se tahtoo pistää vihaksi.
-- Onko? Pyydysmäki katsoi nauraen Pikkukoskeen, joka myöskin nauroi.
Pyydysmäki sanoi:
-- Meidän Iiskasta lie sen sijaan tullut "vanha".
-- On, on! tiesi Koivunoksa innostuneena. -- Se on järkiintynyt. Mutta
eikö sunkin molemmat nämä kotopoikasi ole nuoria?
-- Jumala paratkoon, ovat ne, luullakseni, totesi Pyydysmäki.
-- Ja periaatteellisia nuoria, pisti nyt väliin Lintumäki.
-- Kuinka sinä niin huonosti katsot poikiesi perään? nuhteli Koivunoksa.
-- No en minä... en minä tahdo heitä pakottaa, itse he elämänsä elävät.
-- Taidat ruveta itsekin jo kallistumaan "nuoriin"? Sinä puuhaat näiden
nuorten seuroissa ja tämän päivämiesväen kanssa... ja lempo ties mitä
sinä. Mitä me niistä piittaamme, hoitakoot itsensä.
Mutta nyt oli lumia jaloistaan kopistaen saavuttu tupaan ja tavattu
kamarinovea auki pitävä emäntä, jonka hyväntahtoiset silmät
hallitsevan miellyttävästi värittivät tervehdystä. Koivunoksa alussa
hieman vaikeni, mutta jatkoi sitten uudestaan siitä mihin äsken oli
lopettanut, nyt emännälle, että pojat ovat "nuoria".
-- Nuorempiahan ne ovat iältäänkin, kykenisikö heitä saamaan
mieleltäänkään vanhoiksi, jos yrittäisikin, vastasi emäntä samaan
nuottiin.
-- Minä olen saanut, kerskui Koivunoksa.
-- Pysynevätkö? veisti emäntä.
-- Täytyy, _täytyy_, minä en anna muuten perintöä.
Nyt käänsi emäntä vieraille selkänsä ja pujahti tupaan.
Mutta Koivunoksa ymmärsi ettei se mikään loukkaus ollut. Emäntä
tietysti meni kahvipuuhiin.