V.

Parin viime vuoden kuluessa oli valistuksellinen herätys temmannut

tämänkin kunnan nuorison mielet valtavalla voimalla. Jotain henkisesti

sytyttävää liikkui ilmassa. Lukuisat elämänkysymykset viilailivat kuin

pieniä purosia myöten nuorisoseurakokouksiin, joissa niitä pohdittiin.

Ne elävät ja vaikuttivat nuorukaisten ja neitosten ajattelemina ja

tulivat sitä tietä nuorisoseuroissakin pohdittaviksi.

Kirkolla oli nuorisoseuraelämä vanhempaa ja vakaantuneempaa, osittain

jo kangistuneempaakin. Mutta Pyydysmäellä se oli nuorta, uutta ja

palavaa. Seurahuoneen valmistuminen oli saanut sen aikaan. Kokouksia

pidettiin vähintään joka toinen sunnuntai. Seuralehti "Sytyke" ilmestyi

jokaiseen kokoukseen. Se sisälsi runoja, suoranaisia kertomuksia, usein

pirteätä ja suolaista arvostelua epäkohdista.

Keskustelukysymykset, joita oli määrä vuoron perään tuoda kokouksiin,

käsittelivät usein nuorten omassa elämässä ja keskuudessa tavattavia

epäkohtia. Eräs 18-vuotias kävi tuimasti paikkakunnalla vallitsevan

yökosinnan kimppuun. Se herätti vastustusta, mutta myöskin puolustusta.

Kysymys jäi ratkaisematta, sillä useimmat seuran jäsenet harjoittivat

yökosintaa. Mutta nuori taistelija Matti Luhtasenneva, Hermannin poika,

jatkoi hyökkäyksiään seuralehdessä ja taivutti siten useita puolelleen.

Toinen, Mikko Aitanen, Jaakon poika, vihasi valkeata kiiltokaulusta,

koska se oli "herraskaisuuden merkki", ja väitti, että kaikki ne, jotka

olematta herroja, sellaisia käyttävät, yrittävät lentää ylemmäksi kuin

siivet kannattavat. He rakentavat uusia luokkarajoja. Nuorisoseuran

pitäisi ohjelmansa mukaan poistaa vanhojakin luokkarajoja. Tästä syntyi

kauan kestävä, päättymätön kina. Mutta se valaisi monelle asiaa,

ja lopulta julistettiin kaikenlaisten kaulusten käyttämisvapaus.

Nyt nostivat jotkut pojat kysymyksen, oliko tyttöjen edelleen pakko

käyttää huivia vai eikö tulisi ottaa hattukin? Siitä kävi kiista

taas aika tuliseksi, mutta se ei johtanut päätökseen, ainoastaan

periaatteen selvittelyyn. Eero Pyydysmäki oli kuohuvimmassa nuoruuden

nousukaudessaan. Hänessä ilmenivät erikoisen voimakkaina ajattelijan

taipumukset ja hänen luonteessaan oli tulta enemmän kuin kenenkään

muun perheen jäsenen. Tähän aikaan oli pojan harrastus kiintynyt

uskonnollisen ja valistuksellisen mielialan ristiriitaan. Alkunsa

se juonti siitä, että hänen veljensä Iiska oli papiksi tultuaan ja

erikoisesti tänä viime vuotena ruvennut osoittamaan huomattavia

ahdasmielisyyden taipumuksia. Kotona käydessään hän joutui usein

puhumaan nuorisoseurasta ja sen toiminnasta sen arvoa kieltävässä,

usein tuomitsevassa äänilajissa. Kun tämä sointui yhteen sen käsityksen

kanssa, joka pastori Nordbergilla oli nuorisoseuroista, vaikkakin

Nordbergin arvostelut olivat vielä ankarampia ja tuomitsevampia,

muodostui intomieliselle nuorukaiselle sellainen usko, että papit

edustavat nykyhetkellä pimitystä, ovat mustana seinänä, josta kaikki

valo heijastaa vain heihin itseensä. Kun hän ensi kertoja kotona

kiistellessään Iiskan kanssa uhmaten toi julki tämän käsityksen,

huudahti äiti toiselta puolen tupaa askareiltaan:

-- No mutta... jopa tuo poika nyt... aivanhan se puhuu kun mestari

Pettersson!!

-- Sehän sen oppimestari on, sanoi Iiska nurjalla, syyttävällä äänellä.

Isä kuunteli vaieten syrjässä rasvatessaan siloja.

-- Mikä oppimestari! kirkui Eero, -- Eivätkö nämä ole sellaisia

asioita, jotka täysijärkinen ihminen ilman mestariakin älyää?

-- Et sinä ole vielä mikään täysijärkinen, pojannulikka olet,

kiukutteli Iiska.

-- En suinkaan minä nyt niin täysijärkinen olekaan kuin sinä, mutta

niin täysijärkisen vanhoilliseksi en ikänä tulekaan.

-- Tulet aikanaan, ennusti Iiska lauhdutellen.

-- En tule, eikä minun tarvitse, kun ei minulle tule papin

velvollisuuksia, pimittää kansaa sitä varten että kirkko ja paimenet

saisivat nukkua...

-- No mutta Eero! Mikä Jumalan nimessä sinua vaivaa?

Äiti laski pelästyneenä työn käsistään ja katsoi poikaa aivan kuin

silloin, kun Eero oli pikkuinen ja sai tällaisessa tapauksessa raippoja.

-- Ei mikään.

Eeron ääni oli jo hillitty, eikä hän uskaltanut nostaa silmiään äitiin,

jonka jokaisen eleen hän kuitenkin tarkoin näki.

-- Sellaista hedelmää se kantaa se nuorisoseura ja itsekasvatus, ilkkui

Iiska.

Nyt rykäisi isäntä:

-- Älä sano niin. Näethän sinä, että pojassa kuohuvat vain ne samat

nuoruuden voimat, jotka sinussakin aikoinaan. Muistat kai siellä

Helsingissä. Etkö liene silloin ajatellut jokseenkin samoin kuin tämä

Eero nyt.

Pyydysmäki naurahti ja kiskoi rasvattua silahihnaa läpi kätensä ja

katsoi pappispoikaansa.

Iiska mutisi jotain huuliinsa, mutta ei ruvennut vastustamaan. Hän

oli seurakunnastaan vain tilapäisellä käynnillä syntymäkodissaan

eikä halunnut väitellä isän kanssa. Eeroa sitä vastoin kiusasi

ylivoimaisesti halu näpsiä vielä papistunutta vanhempaa veljeä

isän suojeluksesta. Mutta hän vaikeni aavistaen, että jos rupeaisi

tilaisuutta hyväkseen käyttämään, hän voisi saada isältä hieman

ankarammasta kädestä kuin vanhempi veli äsken. Äiti sitä vastoin ei

oikein voinut loukkaantuneesta mielialastaan päästä, vaan valitti:

-- Minä en ollenkaan ymmärrä, miten on mahdollista, että poikaset

puhuvat näin. Ja papille, vaikka kohta nyt onkin veli. Minä en tahdo

tällaista enää kuulla! En minä ole ennen huomannut Eerossa tuollaista.

Niinhän se puhuu kuin pakana. Ja tämäkö nyt sitten on _valistusta_?

-- Ole nyt, suhditti isä. -- Me puhumme asiasta Eeron kanssa toiste.

Olihan se nyt vähän räikeästi mutta... eihän se nyt kuitenkaan ollut

niin tarkoitettu.

Nämä samat hyökylaineet loiskuivat ja vyöryivät monissa

nuorisoseuralaisten kodeissa Pyydysmäellä. Niinpä oli noussut

päiväjärjestykseen pari kysymystä, joista oli syntyä yleinen

seurakuntalevottomuus. Toinen oli raittiuskysymys, jota ajamaan

opettaja Lintumäki, Jussi Penttilä ja nuori Matti Luhtasenneva olivat

oikein tosissaan ryhtyneet. Myrsky nousi siitä, että viimemainittu oli

seuralehdessä maininnut nimeltä muutamia kylän uskonnollismielisiä

miehiä, jotka olivat yhdessä juopotelleet. Aivan pian senjälkeen

oli pastori Nordberg käynyt kylässä pitämässä raamatunselityksen,

jolloin oli ottanut tekstikseen Kaanaan häät ja selittänyt Kristuksen

silloin laittaneen viinaa, josta jumalaapelkääväiset häävieraat

juopuivat. Pastori selitti, ettei Jeesus olisi voinut olla häissä,

missä oli uskottomia ihmisiä, mutta selvä raamatunsana vakuutti,

että siellä oli juopuneita. Nyt puhui hän pauhaavassa äänilajissa

sellaista tekopyhyyttä ja farisealaisuutta vastaan, jota oli alkanut

ilmetä näissä nuorisoseuralaisissa, jotka päätäpahkaa väittävät, että

kristityn ihmisen tulee olla ehdottomasti raitis! Se sellainen on

omalla hyvyydellä ja tanssin tahdissa taivaaseen pyrkimistä. Pastori

julisti sellaista eksytystä vastaan ankaran tuomion muistuttaen,

ettei taivaaseen pääsemiselle ole asetettu minkäänlaisia muita ehtoja

kuin usko, ihminen kun on niin kurja syntinen, ettei hän omilla

ponnistuksillaan kykene otsamaan yhtäkään askelta autuudentiellä.

Kaikki autuus tulee armosta. Jos nyt ehdoton raittius olisi kristitylle

välttämätön, niin siitä tehtäisiin silloin uskon kilpailija, autuuden

ehto. Samalla hän varoitti laskemasta nuoria nuorisoseuraan, missä

tällaisia villioppeja sepitetään. Ymmärrettiin, että juopottelijat

olivat valittaneet papille, joka nuorisoseuravihassaan oli valmis

ryhtymään heidän aseenkantajakseen.

Siitä syntyi kyläkunnan myrsky. Erisuuntaisista uskonnollisista

piireistä kiinnitettiin huomiota itsevanhurskauden ja tekopyhyyden

villioppiin, jonka kehittämislaitokseksi Pyydysmäen nuorisoseura

oli muodostunut ja jota kirkonkylän nuorisoseuralaiset tuntuivat

kannattavan.

Kun syyllisiä etsittiin, keksittiin pääsyntiseksi opettaja Lintumäki ja

räätäli Pettersson. Nuoret tietysti juoksentelevat näiden kellokkaiden

perässä, joista toinen käsitettiin olevan vapaa-ajattelija ja

toinen tolstoilainen. Tällöin johduttiin tietenkin tarkastelemaan

näiden vaellusta ja keksittiin, ettei heistä kumpainenkaan käy

ripillä. Pastorille se oli tärkeä löytö. Hän saarnaili siitä

raamatunselitystiloissa ja kerran jo viittaili asiaan hyvin

läpikuultavasti rippisaarnassakin.

Juoppous- ja raittiuskysymys ja niiden suhde uskontoon joutuivat näin

laajan pohdinnan alaiseksi. Samalla aina pidettiin mukana rippiasiakin.

Riiteleminen johti siihen, että moni arkamielinen uskovainen, joka oli

ollut ehdottomasti raitis, rupesi julkisesti maistelemaan, välttääkseen

joutumasta tekopyhyyden pauloihin ja tekopyhän maineeseen. Täytyi

koettaa pysytellä niin syntisenä, ettei erehdyksessä hairahtuisi

luulemaan itseänsä niin hyväksi, ettei ollenkaan armontarvetta tuntisi.

Samaan keskusteluseulaan työnnettiin myöskin nuorisoseuran

näyttelemiset, tanssit ja muut synnit tarkoin tutkittaviksi. Mutta

nuoret eivät tahtoneet olla huonompia: he kokosivat vanhempain

helmasyntejä, kuten ahneutta, epärehellisyyttä, panettelua y.m.

samanlaista seulottavaa.

Niin siitä syntyi valtava nuoren ja vanhan maailmankatsomuksen välinen

taistelu. Moni arka sielu, jolla oli vain niukasti valoa, tuli

levottomaksi jo sen johdosta, että oli tullut menneeksi seuratalon

vihkiäisiin ja saattanut siellä iloita semmoisesta, mikä nyt yhtäkkiä

selvisi taas synnilliseksi ja maailmalliseksi. Näin se yksimielisyyden

humaus, joka oli nuorisoseuratalon rakennus- ja vihkimishomman aikana

hurmannut kyläkunnan hetkiseksi maallisesti katsoen ihastuttavaan

sopusointuun, haihtui kuin sumu. Eripuraisuus, syntinen riita ja sen

johdosta armontarve kirkastuivat ilmi eläviksi. Havaittiin oltavan taas

Pyydysmäellä.

Hermanni Luhtasenneva itse ei vielä ollut tehnyt ratkaisua,

sillä hän piti teräväpäisestä pojastaan, joka luettiin pahimpain

näyttelijäsynnistä syytettyjen joukkoon. Poika sitä paitsi oli

kansakoulusta saakka viisauden maineessa. Isä, joka koko elinaikansa

oli ollut yksinkertainen, huomattavampia älynlahjoja vailla, piti

sellaisten ilmestymistä pojassa niin suurena jumalanlahjana, että hänen

oma uskonsa oli joutua vaaraan. Hän näet tunsi vahvaa houkutusta pitää

pojan ja hänen tovereittensa puolia. Sitä vastoin Hermannin emäntä

kyllä huokaili raskaassa vaivassa ja ahdistuksessa. Hänen hätäänsä

piti yllä Tuomisen Liisa, naapurin akka, jolle nämä uskonasiat olivat

kirkkaan selkeitä, tuli kysymys mistä kohdasta tahansa.

Mutta sitä paitsi oli Pyydysmäen emäntäkin levoton. Hänen kohdallensa

olikin työntynyt kummallinen ristiaalto: perheen jäsenet, joita hän

kaikkia rakasti ja vaali kuin kana poikasiaan, olivat jakautuneet

jyrkästi kahteen vastakkaiseen leiriin. Emo oli sydämensä syvyydestä

vakuutettu siitä, että Iiskan puolella oli korkeampi totuus. Mutta

näiden maallisten kannalta katsoen taas oli isännän ja Eeron

mielipiteillä myöskin arvoa -- hän ymmärsi sen järjellään -- niinkuin

esimerkiksi kiivailun siinä raittiudessa. Vaimo oli sydämestään iloinen

siitä, että isä ja pojat olivat kaikki raittiita. Ja vaistomaisesti

hän epäili pastori Nordbergin selitystä Kaanaan häistä. Hän tunsi

sielussaan aivan elävästi, että jos hänen miehensä ja poikansa olisivat

juovuksissa joskus rähisseet, hän ei olisi voinut perhehäpeältä

ihmisten edessä silmiään nostaa. Mutta kaikkein vähimmin olisi hän

voinut uskoa, että Herra Jeesus, jos hän olisi tullut Pyydysmäkeen

ja havainnut näiltä hänen rakkailtaan viinan loppuvan, mennyt

vesisaavin luo ja muuttanut sen viinaksi juopuneille! Jos hän näkisi

näiden poikainsa, Iiskan, Jussin tai Eeron ryyppäävän viinaa, sitten

höpisevän, repivän suutaan tahi rehväilevän päissään, niin hän painuisi

maan alle häpeästä, tuskasta ja Jumalan armon menetyksen pelosta.

Mutta sittenkään ei sitä pitäisi sekoittaa uskon asioihin. Sitä hän

vain. Eikä hän näyttelemistäkään niin kovin pahana pitäisi, eihän siinä

mitään. Se vain hänellä oli, että sekin saattoi olla kehittyneemmän

jumalisen viisauden kannalta syntiin houkutteleva asia. Verratessaan

näyttelemistä nuorten moniin muihin huveihin, niinkuin yöjuoksuihin

y.m., olisi hän kuitenkin antanut Iiskan hieman tarkistaa tuomiotaan

nuorisoseurasta.

Kun Iiska taas kerran tuli, otti äiti hänet kahteen kynteen tästä

asiasta. Samalla kysäisi hän pitääkö Iiska Helsingin suomalaisen

teatterin näyttelemistä syntinä, ja onko Iiska ollut siellä. Iiska

sanoi, ettei näytteleminen ehdottomasti ole synti, varsinkaan jos

kappale on hyvä ja sen esitys kohoaa taiteeksi, niinkuin Suomalaisessa

teatterissa. Mutta näiden pyydysmäkeläisten näytteleminen on jo niin

ala-arvoista taiteena, että se on synti taidetta vastaan. Se muodostuu

remuamiseksi, jolloin taiteellinen sielunjalostus on mahdoton. -- Niin

voi olla. Mutta meidän ihmisten jumalanpalveluskin on erilaista, toinen

taitaa tehdä sen paremmin, toiselta se menee huonommin, mutta eikö

Jumala katso yritykseen, sydämeen? -- Kyllä, sanoi Iiska. Mutta tässä

nuorisoseurassa onkin juuri yritys virheellinen, ja sydän etsii jotain

muuta kuin taiteellista nautintoa tahi Jumalaa. Kun ne huonon näytelmän

jälkeen hypellä remputtavat helvetillisen hanurimusiikin soitolla, niin

voiko äiti ajatella, että Jumala hyvillä mielin sitä katselisi?

Äidin omatunto säpsähti. Oliko hän todella sellaista pitänyt

mahdollisena! Sehän oli niin ilmeinen synti, ettei tarvinnut

harkitakaan. Hämillään katsoi hän vilpittömillä, ruskeilla, hyvillä

silmillään poikaansa, josta hänen toiveittensa mukaan oli tullut pappi,

mutta jota hän nyt tunsi kuitenkin oudosti orjailevansa. Samalla meni

mieleen, että isän ja Iiskan välille oli ilmestynyt jotain erottavaa.

Sitäkö se oli, että isä riippui niin kiinteästi näissä maallisissa?

Iiska taas näkyi erottautuvan yhä tiukemmin taivaallisiin. Kumpaisenkin

harrastus oli hänestä oikea ja tarpeellinenkin, mutta miksi he eivät

voineet sopia? Ja hänen mielessään alkoi taas askarrella sovittamisen

ajatus. Sellaisella oli hänen elämässään ollut aina hyvin keskeinen

vaikutus. Pyrkimys erottavien näkökohtien ymmärtämiseen oli siten

muodostunut hänen elämänymmärryksensä sisällöksi. Luonnekin oli jo

vakautunut sellaiseksi, että jokainen riitainen epäsointu perheen

jäsenten kesken aiheutti syvää sielullista kärsimystä. Kun sellaista

perheessä sattui, katsoi emäntä luonnolliseksi velvollisuudekseen

sovittaa.

Mutta tämä nyt uhkaava ristiriita oli sellainen, että hän

sitä ajatellessaan tunsi liikkuvansa, suorastaan haparoivansa

tuntemattomilla aloilla. Tehtävän ylivoimaisuudesta ei hän kuitenkaan

ollut varma. Sillä hänen sielussaan ei löytynyt perhepiirissä

ylivoimaiselle mitään vastaavaa kuvaa. Ajatus jäi toistaiseksi

ratkaisematta. Mieleen jäi vain varmuus, että hän tekisi kaikkensa

sovittaakseen isän ja Iiskan -- niinkuin ennenkin. Eeron hän

nöyryyttäisi nuhtelemalla.

Tämän itseselvityksen jälkeen huomasi emäntä itsensä entistä

suosiollisemmaksi nuorisoseuraa kohtaan. Kaikesta huolimatta. Tekikö

sen Eero-pojan merkillinen huomaavainen käytös juuri äitiä kohtaan

vai jokin muu selveneminen, on vaikea sanoa. Äitiä vain kiusasi Eeron

liiallinen suulaus ja se, että pojan sanoissa oli aina jotain, mitä

äiti tahtoi karsia ja siivota. Kerran otti äiti Eeron puheilleen

kamariin, istui levokseen hetkiseksi soututuoliin ja käski Eeron

eteensä seisomaan, saadakseen katsoa läheltä pojan silmiin ja

pitää kädestä kiinni. Poika oli tällä kertaa joutunut intoihinsa

arvostellessaan kirkkokristittyjen elämää.

-- Voisit sinä pitää vähän soukempaa suuta, sanoi äiti. -- On

rumaa ja sopimatonta, että nuori poika sillä lailla arvostelee

vanhempia ihmisiä. Ja sehän kohdistuu omaan äitiisikin tuo puhe

kirkkokristityistä. Olenko minä nyt todellakin antanut sinulle

sellaisen esimerkin?

-- Ää-iti, eihän, enhän minä teitä, kyllä te sen itsekin tiedätte.

Eero kiersi kätensä äidin kaulaan ja suuteli.

-- Noo... noo...

Äiti hymyili. Ja kun poika hellitti kätensä kaulasta kimaltelivat

kirkkaat kyyneleet nuorukaisen poskilla. Hän sanoi hiljaa:

-- Kun minulla on niin paljon ajatuksia.

-- Niin, mutta hillitse niitä. Ajattele tarkoin, lapsi, ennen kuin

päästät kovan sanan suustasi.

-- Minä ajattelen kyllä, sanoi poika, -- mutta minä luulen, että me

nuoret olemme monessa asiassa toista mieltä kuin te vanhat. Onko se

väärin ja paha?

Äiti yritti joutua hieman hämille. Hän ei ollut koskaan kuulunut

niihin ihmisiin, jotka empimättä tukkivat lapsiltaan sanan ja

ajatuksenvapauden. Mutta kun oli puhe uskonnollisista asioista,

oli hänen vaikea sulattaa tämän nuorimman poikansa suulautta ja

lihallekäypiä arvosteluita. Nyt hän vähän ajateltuaan virkkoi:

-- Jättäisit nämä uskon asiat siksi kun vähän ikäännyt.

-- Mutta eikö äitikin ole sitä mieltä, että uskonasioita pitää ajatella?

-- Olen kyllä, mutta sillä tavalla, että ihminen nöyrtyy ja uskoo eikä

yritä järjellään ratkaista asioita, jotka Jumalan hengen ovat.

-- Niin, mutta kun järki vaikuttaa eikä tahdo alistua

uskonkuuliaisuuteen.

-- Mutta pitää.

-- Ei voi, äiti.

Äiti huokasi. Mitä tehdä tuolle itsepintaiselle pojalle?

-- Kun se Iiska ymmärtäisi sinua paremmin ja opettaisi?

-- Niin, mutta ei me Iiskan kanssa... Paremminhan me, äiti ja minä,

toisiamme ymmärrämme. Enkä minä mikään jumalankieltäjä ole.

-- Etkö?

-- Eei! Minä uskon nyt Jumalaan paljon varmemmin kuin rippikoulussa.

Äiti tarttui poikansa käteen.

-- Kiitos, rakas poikani näistä sanoista! huudahti äiti. -- Ne

riittävät minulle lohdutukseksi tällä kertaa.

Ikäänkuin vapautuneena jostain taakasta nousi äiti, laski pojan

menemään ja kävi itse askareilleen.