Maa oli huhuja täynnä.
Uudesta kenraalikuvernööristä liikkui uhkaavan peloittavia viestejä.
Keisarin heikkoudesta, kykenemättömyydestä, neuvonantajainsa tahtoon
alistuvaisuudesta puhuttiin mitä uskomattomimpia juttuja. Pyydysmäki
oli jo muutamia unettomia öitäkin viettänyt.
Mutta nyt oli Pyydysmäki mitä loistavimmalla tuulella. Tässä
juhlassahan hän yhtäkkiä tapaakin omat kyläläisensä kansallisesti
heränneinä! Monivuotinen unelma on osoittautunut toteutumiskykyiseksi.
Kun Pyydysmäellä jo ovat asiat näin, niin kai valistuneemmilla
rintamailla on vielä paremmin.
Bobrikoffi saa meistä aika urakan.
Hän seisoi emäntänsä vieressä tarjoilupöydän edessä ja odotti kahvia.
Tungos oli suuri, mutta Pyydysmäki nautti siitäkin. Hän hymyili noille
tytöille ja emännille, jotka hikipäissään toimittivat pöydän takana
palvelustehtäviään.
-- No nyt... nyt vihdoinkin äidille ja isälle!
Se oli Lissu, jonka juhlavieraiden joukosta oli kotoinen tottumus
ja sisäinen kutsumus temmannut keittiöväen puolelle, missä apua
kipeästi tarvittiin. Ja keittiön ovesta vilkkuivat Ylisen ja Penttilän
emäntäin hikiset kasvot monen muun kera. Kiire tarttui jo Pyydysmäen
emäntäänkin, niin että hän sanoi siinä ryhtyessään kahviaan juomaan:
-- Jokohan sinne pitäisi tulla? Mutta vieressä oli pari muuta emäntää,
jotka juuri ukkoineen saivat kahvinsa Pyydysmäen Maiju-tytöltä, ja
toinen sanoi:
-- Hosukoot nyt nuoremmat, ollaan me vain vieraina.
Ja sitten yhdessä naurettiin ja laskettiin vanhuuden etuoikeuksia ja
havaittiin ne painaviksi.
Pyydysmäkeläiset tungeksivat juuri, pois ahtaaksi käyvästä
tarjoilusalista, kun muuan mies pidätti ovella isäntää ja pyysi saada
vähän puhutella. Mies oli nimeltään Joose Peräoja, joka palveli renkinä
Juurakkolan Jaakolla vielä, vaikka oli jo nainut mies ja taisi olla
pari lastakin asukkaina mökillä, mihin hän alkuaan vaimonsa sijoitti
muutamia vuosia takaperin.
Kun he pääsivät hieman ulommaksi väentungoksesta, istahtivat he erään
aitaa vasten nojallaan makaavan rinnin varaan. Mutta samalla lähestyi
heitä toinenkin, Israel Kolisto, totisena mälliänsä purren. Miehet
rupesivat nyt kyselemään Pyydysmäeltä, voisiko hän vielä jollain tavoin
auttaa heitäkin saamaan maata. He kertoivat, että se Juurakkolan
talo, jossa Joose palveli, olisi nyt ostettavissa, mutta saako sitä
valtiolainaa vielä? Heitä on kaikkiaan neljä, jotka tahtoisivat
koettaa...
Silloin täytyi Pyydysmäen sanoa, että sitä valtiolainaa ei nykyään
enää saa. Mutta miten siinä juteltiinkaan, Pyydysmäki oli nyt sillä
päällä, että tässä kylässä ei saa olla ketään, jonka tarvitsee odottaa
venäläistä maanjakoa, jos vain hänen apunsa auttaa. Niin hän lupasi
ajatella asiaa siinä mielessä että saataisiin jollain tavoin yksityinen
laina. Miehet menivät iloisina haaralleen ja sanoivat, että jos
Pyydysmäki vain asian järjestää, niin ostetaan se talo.
* * * * *
Myytävänä olevan Kylä-Juurakkolan talon omistivat entisen koronkiskurin
Juurakkolan äijän tytär ja tämän aikoinaan myöskin rikkaasta kodista
lähtenyt vävy, jonka kanssa Lintumäki yhteen aikaan metsästeli.
Pari oli ollut aikansa isoisimpia. Mutta heidän elämänsä ei ollut
mennyt oikein hyvin. Ensin oli vaimo ruvennut salassa maistelemaan,
eikä sitten kestänyt kauan ennenkuin mies rupesi tästä havainnosta
lohduttelemaan itseään samalla tavalla. Elämä kuitenkin meni tavallista
menoaan, lapsiparvi lisääntyi luonnonjärjestyksessä. Mutta myöhemmin
alkoi työasiain hoito jäädä toimittamatta ja syntyä velkoja. Niin
kyllästyttiin koko talon asumiseen, päätettiin myydä murhe pois selästä
ja ruveta elelemään korkojen varassa. Tämän talon halusivat nyt
mökkiläiset saada käsiinsä.
Näistä mökkiläisistä oli Israel Kolisto jo hieman vanhemmalla puolen
ikäänsä oleva maatyömies, joka koko elämänsä paimenpojasta saakka
oli tehnyt töitä Pyydysmäen talollisille. Mutta nyt, kun hän alkoi
lähestyä viittäkymmentään ja vanhuus rupesi kiertäen ja kaartaen
vaanimaan joka puolelta, hätyytteli ja toi elämänpelon, josta ei mies
vielä kymmenkunta vuotta takaperin tiennyt mitään, -- nyt häätyi hän
ajattelemaan omaa maatilkkua. Tässä asiassa oli ilmeisesti yllyttänyt
toisten mökkiläisten esimerkki, ja akka yllytti myös.
Toisena osakkaana oli Matti Miinanpoika, kymmentä vuotta nuorempi,
jonkun verran maailmaa kierrellyt, sitä ja tätä yritellyt,
laiskanpuoleinen mies. Tällä oli hoikka vartalo, pitkät kädet, heiluva
käynti ja puhelias, isoääninen suu. Sitä vastoin Kolisto oli pieni,
umpimielinen ja hiljainen.
Kolmantena oli jo ennen mainittu Kylä-Juurakkolan renki, Joose Peräoja,
kolmissakymmenissä oleva, hyvä työmies. Hän oli työmiessukuakin, mutta
kokonaan ilman mitään muuta peruspääomaa kuin ruumiin terveys, voima ja
hyvä työnkurssi. Mutta niissäpä sitä olikin kerrakseen. Reipas mies ei
kaivannutkaan muuta.
Neljänneksi tuli nuori poika, joka ei vielä ollut kahdenkymmenenkään
ikäinen. Hän edustikin äitiään, torpparin leskeä Leena Kantosuota,
jonka torppa oli Ylisen maalla, mutta kontrahti lopussa eikä sitä
saanut millään uusituksi. Ensi vuonna jo odotti varma häätö.
Joose Peräoja oli tanakkaa tekoa, nuorenpuoleisella iällään jo tottunut
piipunperiäkin pureksimaan. Mutta Kantosuon Taavetti oli hintelä,
teräväsilmäinen ja liukasliikkeinen poika siitä huolimatta, että
kasvoissa, ruumiin kehitysmuodoissa ja liikkeissä ilmeni liian aikaisen
raskaan ruumiillisen työnrasituksen jäljet.
Nämä miehet istuivat Pyydysmäen tuvan penkillä rivissä eräänä
kesäisenä iltana neuvottelemassa isännän kanssa. Monen samanlaisen
joukkueen kanssa oli Pyydysmäki ollut vuosien kuluessa tekemisissä,
ja saavutukset olivat tyydyttävät. Valtionvarojen saanti kyllä oli
pysähtynyt alkuunsa, mutta parissa tapauksessa oli asia rahoitettu
yksityisvaroilla.
Kaikki nämä, jotka tässä nyt istuivat maanhaluisina, olivat
Pyydysmäelle lapsuudesta saakka tuttuja oman kylän miehiä. Kolisto
ja Peräoja olivat aivan ensiluokkaisia työmiehiä, Kantosuon leski
suurine lapsijoukkoineen monet myrskyt soutanut ja vastamäet kokenut
torpanvaimo, jota ei ilkeäisikään laskea mieron tielle. Olihan tämä
vaimo tehnyt melkoisen yhteiskunnallisen päivätyön ensin synnyttämällä
ja sitten vielä yksinpuolin elättämällä ja kasvattamalla kelpo
ihmisiksi lapsilaumansa. Tämä Matti Miinanpoika nyt kyllä oli mies,
johon ei kannattanut paljoa luottaa. Mutta mihinkäpä sekään talopahansa
panee! Jos ei kykene sitä asumaan, niin siihenhän se jää talo, ja
elinkykyisempi asuja saattaa siihen pesiytyä.
Tämä puuha miellytti Pyydysmäkeä. Sillä voi taas antaa yhden
iskun Bobrikoffin puuhille. Maanjakohuhut olivat taas ruvenneet
elpymään. Ja Helsingissä ilmestyvä sosialistinen Työmies-lehti oli
alkanut kiihoittaa. Pyydysmäki ei ollut itse lehteä lukenut muuten
kuin Suomettaren selostuksista. Mutta jo niistä saattoi tehdä
sen johtopäätöksen, että lehdellä täytyi olla epäisänmaallinen,
siveetön pohja. Kyllähän Erkki suunnilleen ymmärsi kaupungin ja
tehtaitten työväen ja heidän työnantajainsa väliset suhteet. Eihän
aikaansa seuraava talonpoika saattanut olla huomaamatta sitä uutta
taistelusuhdetta, mikä oli alkanut kehittyä suurteollisuus- ja
-kauppapääoman ja ruumiillista työvoimaansa myövän ihmisen välillä.
Kyllä Pyydysmäki sen huomasi, että ihminen siinä taisteli rahan
valloittavaa ylivaltaa vastaan. Mutta sittenkin. Koko taistelu olisi
pitänyt pysäyttää siksi kunnes olisi päästy vapautumaan hieman tästä
molempia uhkaavasta Venäjän kaksipäisestä, siipiään huitovasta
kotkasta. Nythän oli sukeutumassa taistelu koko kansan, kaikkien
luokkien yhteisestä olemassaolosta. Jos nyt ruvetaan keskenään
taistelemaan vallasta, eri luokatkin, kun jo ruotsalaiset ja
suomalaiset ovat kohta niin hajan, ettei mitään yhteistä vastarintaa
näy voivan ajatellakaan, silloin varmaan menetetään kaikki. Koko
luokkataistelu, joksi sitä nyt nimitettiin, näytti aloitetun
sopimattomaan aikaan. Jos ryssä kumoo perustuslait, niin se tulee ja
hallitsee Suomessa, niin työmiestä kuin työnantajaakin, tallaa molemmat
maan tasalle ja musertaa kaiken yrittämishalun. Se oli Pyydysmäen
vakaumus. Sen vuoksi olisi jokaisen isänmaallisen miehen tullut välttää
kaikkien keskinäisten suhteiden kärjistymistä ja asettua yhteiseen
rintamaan. Ehtiihän sitä sitten näitä sisäisiä riitoja ja etusuhteita
selvitellä, kun Venäjällä tulee vallankumous. Ja sen tulemiseen Erkki
Pyydysmäki uskoi ehdottomasti. Se saattaisi vain vähän viipyä.
Mutta jos toimitetaan maata näille työkykyisille maatyömiehille,
tulee heistä isänmaastaan kiinnipitävää talonpoikaisväkeä. Ja samalla
toimeentulevaa. Sellaisiin ei pysty ryssän narraaminen. Pyydysmäki oli
sen jo kokenut.
Niin hän rupesi neuvottelemaan näidenkin miesten kanssa. Hän tiedusteli
olivatko he nyt lopullisesti olleet kyselemässä Juurakkolan hintaa ja
myyntiehtoja. Olivat, tämä Matti oli ollut, mutta tavannut emännän
pahalla tuulella, ja hän oli kyllä sanonut, ettei heidän taloaan ikinä
Matin-moisille myydä. Hm. Se oli melkein ymmärrettävää. Mutta Joose
oli kerran kysynyt isännältä, ja silloin oli tämä sanonut, ettei sillä
ollenkaan väliä ole, vaikka mustalaiset ostaisivat, kun vain rahan
pöytään lyövät.
Pyydysmäki lupasi ryhtyä neuvotteluihin asiasta. Niin kävi hän ensin
talon myöjän luona. Tämä sattuikin pitämään kunnianaan sitä, että
itse Pyydysmäki tulee kyselemään. Kyllä hän myö, mutta ei halvalla!
Tahtoo niin ja niin paljon. Kun pitää ruveta koroillaan elämään, niin
pitää saada hintaa. Pyydysmäki ei hätäile, ei tee ensi kerralla mitään
tarjousta. Rupeaa vain rahoja kuulustelemaan kunnan säästöpankista.
Saisihan sieltä Pyydysmäki, jos taloa itselleen ostelisi. Mutta kun
säästöpankkiherrat saavat kuulla tarkoituksen, alkavat he epäröidä.
Säästöpankissa hallitsevat pitäjän rahamiehet. Heidän silmissään
on tämä talojen halkominen ja pirstominen tuhoisaa hommaa. Se on
sosialismia, omaisuuden tasanjakoa. Köyhälistöstä tulee vain ylpeitä
öykkäreitä; päivämiehiä on vaikea saada ja palkat nousevat. Ja
sittenkin ne kuitenkin köyhtyvät. Paljoa ei siihen suuntaan tosin ollut
vielä merkkejä näkynyt, mutta kokeneet ja viisaat miehet näkivät joka
taholla merkkien lähestyvän. Eikä nyt tahtonut kannattaa suurehkokaan
talo, sitä vähemmin pieni. Ne tekevät varmasti vararikkoja ennen
pitkää. Sinne, sinne ne menevät kruunulta ja yksityisiltä lainatut
varat. Heidän oli mahdotonta ymmärtää mitä tämä Pyydysmäki, varakas
ja ymmärtäväinen mies muuten, tarkoitti tällaisilla puuhilla. Kaiketi
se ottaa niiltä hyvät välitysmaksut? Tietenkin. Kauniit rahat pistää
voittoina taskuunsa.
Eivät he anna. Se on liian uudenaikainen ja epävarma tarkoitus.
Eikä ole rahaakaan... eihän sitä ole. Kun sen lisäksi kauppaneuvos
Blomster, entisiä pitäjän poikia, joka oli päässyt rikastumaan ja
noussut kaupungin johtavien porvarien luokkaan, oli kysynyt suurempaa
lainaa, täytyi siihen varata rahoja. Kauppaneuvokselle kuuluu
tulevan kahvilasti aina Brasiliasta, ja hän arvelee saavansa täältä
säästöpankista rahaa huokeammalla korolla ja vähän pitemmälle ajalle
kuin vekselillä kaupungin pankista. Sille tässä nyt täytyy katsoa
rahat, täytyy tietenkin. Kauppaneuvos on rikas ja kunnon mies, kyllä
hän vastaa.
Ja niin tarkastetaan velkakirjoja ja vaaditaan rahantarpeessa
perittäväksi joukko koronmaksussaan hieman myöhästyneitten velallisten
maanviljelyslainoja. Tämähän onkin sopiva syy maksajain kiristämiseksi:
tarvitaan rahoja! Ilmoitetaan kauppaneuvos Blomsterille puhelimella,
että laina annetaan. Samalla lasketaan tuttujen kesken sopivaa
leikkiä hyväntekijäisistä, konjakista, "rovastin sikaareista."
Kauppaneuvoksella kuuluu jo niitä olevan varattuna. Noo, sen hekin
arvaavat.
Pyydysmäki tietysti saa vain kuulla julkisuuteen välttämättömästi
tulevat kuivat tosiasiat: että nyt ei ole pankissa rahaa, kun on
luvattu kauppaneuvokselle jo aikaisemmin puhuttu laina. Jo tämäkin
riittää kuohuttamaan Pyydysmäen vanhaa-aatamia. Mutta pankissahan onkin
pääpomona hänen vanha kunnallispoliittinen kilpailijansa kauppias
Koivunoksa, joka samasta valtiollisesta puoluekannasta huolimatta
on Pyydysmäen leppymätön vihollinen. Se juontaa alkunsa aina v:n
1891 valtiopäivämiesvaaleista, jolloin muutamat Koivunoksan ystävät
tahtoivat saada hänet Pyydysmäen edellä valtiopäiville. Ja kun ei se
onnistunut, rupesi Koivunoksa oikein vakinaisesti vihaamaan.
Tämä vastoinkäyminen vain kiihoitti Pyydysmäkeä. Hän tahtoi nyt ajaa
Juurakkolan talonpalstoituksen läpi millä hinnalla tahansa. Lähti
kaupunkiin, jossa hänellä oli muutama tuttava yksityispankin johtaja.
Siellä asia alkoikin heti järjestyä.
Sitä mukaa siis Kylä-Juurakkola alkaa siirtyä näille uusien
talollissukujen perustajille. Aina Matti Miinanpoikaa myöten syntyy
näissä perheissä valtava elämänkuohunta. Muutamat väsähtäneet ja
veltostuneet syrjästäkatsojat käyvät taas kyselemään toisiltaan,
noituuko se lautamies noihin avustettaviinsa uuden hengen vai mikä
salaperäinen voima ne panee liikkeelle.