III.

Nuorisoseurantalon vieressä olevalla ruohokentällä oli vilkas

ihmisvilinä. Penkkirivit täyttyivät nopeasti. Maakunnan tavan mukaan

oli tasa-arvoisuus ehdoton. Vieri vieressä istuivat enemmän ja vähemmän

osaa ottaneet, talolliset, torpparit ja mökkiläiset. Siinä Pyydysmäki

emäntineen, Iiska Vuoto emäntineen, Heikki Ylinen emäntineen, Hermanni

Luhtasenneva emäntineen, Jaakko Aitanen emäntineen, ja moni muu. Siinä

mäkitupalainen Matti Miinanpoika ja Israel Kolisto, kumpikin emäntineen

j.n.e. Koko kylä kynnen kannattamaan, niistä tietysti puhumatta,

joiden uskonnollinen omatunto tai poikkipuolin asettuva luonto ei

sallinut tulla mukaan. Myöskin pitäjäläisiä oli saapunut. Pyydysmäen

kylä ei ollut koskaan missään ollut näin yhdessä koossa muualla kuin

jossain suurissa hautajaisissa. Kylän nuoret taas häärivät, juoksivat,

puuhasivat pihalla, keittiössä, ravintolassa, näyttämöllä, olivat

touhussa ja toimessa. Vieraampaa nuorisoa parveili kaikkialla. Siinä

oli kansanjuhla valmisteillaan.

Ja kaikki hymyilivät. Eivätkä he nyt ilmeisestikään ajatelleet

juhlassa saatavaa kahvikestitystä, ei ryyppyjä, joista ei ollut,

mitään toiveitakaan, eikä ryynipuuroa. Aivan toista he ajattelivat,

monelle vielä joku aika takaperin aivan vierasta ja tuntematonta

nautintoa, mutta nyt uteliaasti odotettua: juhlapuhetta! Maallista

valistuspuhetta, kansallista puhetta, nuorisoseurapuhetta, jotain

semmoista, ja sitten moniäänistä laulua ja seuranäytelmää. Monessa

mielessä, joka askarteli kurtistuneen otsan suojissa, kävi ankara

aprikointi, tapahtuiko tässä nyt sittenkin syntinen teko, jos Jumalasta

ei puhuta mitään, vaikka pyhäpäivänä ollaan koossa? Mutta pelkkä vieri

vieressä istuminen oli jo juhlallista. Ja kun siihen tuli torvisoittoa,

yleni mieli epäilyksistä; juhla oli alkanut.

Soiton tauottua astui puhujalavalle Jussi Penttilä. Se, mitä tämä

nuori mies puhui, pursusi keväistä intoa, se uhkui suuria ja

kauniita toiveita, se oli kansallisen, suomalaisen valistuselämän

ylistystä. Saavutus, jota tänään juhlittiin, oli Jussin tähänastisten

yhteiskunnallisten valistusunelmien suurin voitto. Kuulijatkin sen

tiesivät, ja he katsoivat tätä kyläkunnan suosikkia tyytyväisin

hymyhuulin. Puheessa ei tietenkään ollut mitään erinomaista,

sellaista, mitä ei jo ennenkin olisi moneen kertaan sanottu. Mutta

tässä tilaisuudessa se oli kyläkunnan nuorisoseuraväen tunnus. Jussi

puhui Pyydysmäen kyläkuntaelämässä nyt tapahtuvasta historiallisesta

muutoksesta. Astutaan uuteen aikakauteen, jossa valistuksellinen

yhteiselämä tulee siksi perusvoimaksi, pohjaksi, jolta kyläkunta- ja

naapurisuhteet kehittyvät. Epäluuloisuuden ja kateuden sijaan pitää

astua keskinäinen luottamus ja hyväntahtoisuus. Valistustyön tulee

muodostua jokapäiväiseksi harrastukseksi. Kyläkunnan väestö saa

silloin varmaan havaita, että samalla kuin siitä on taloudellisellekin

elämälle hyötyä ja yhteiskuntaelämälle parannusta, siitä on nuorten

sivistyselämälle sellaista etua, että vanhempainkin täytyy se

tunnustaa. Huone, jonka vihkimistilaisuuteen nyt on kokoonnuttu, tulee

olemaan näiden harrastusten temppeli. Mutta nuoret yksin eivät voi aina

vastata toimintansa vilpittömyydestä eikä tarkoituksenmukaisuudesta.

Vanhempain rakkauden ja myötätunnon tulee olla mukana.

Puhe oli jo saanut muutamat naiset melkein liikutetuiksi. Mutta kun

nyt esiintyi sekakuoro opettaja Lintumäen johdolla, silloin tunnelma

kohosi. Monet pyydysmäkeläisestä yleisöstä eivät olleet milloinkaan

ennen kuulleet kuorolaulua. Sävelet soivat heille tänään kuin

taivaasta. Tähän kentälle eri tahoilta kokoontuneen joukon yhteistunto

alkoi muodostua joukkosieluksi, joka kaaoksestaan hahmoittui tässä

etäisessä maalaiskylässä, lapsellisissa ja autuaissa tunnelmissa.

Se alkoi tavoittaa yhtenäistä ajattelua, joka kiteytyi nopeasti

johdonmukaisuuteen. Joku solu kyseli hiljaa älyltään: tällaistako se

kansanvalistus onkin? Toinen ajatus kuiskutti erinäisissä mielissä:

ja tätäkö ne sanovat synnilliseksi? Tuttujen uskonnollisten vaistojen

yllättämänä kolmas häätyi jo vapisten, kesken hurmaavan sävelnautinnon,

salaripille omantuntonsa kanssa: onko tämä laulu helvetin esisoittoa

vai taivaastako se muistuttaa? Jo värähtää moni vanheneva sielu, jonka

salaisissa komeroissa on aina sointuvirityksessä säilynyt nuoruuden

kevätajan yhtä hyvin myrskyisten kuin paisteistenkin päivien kiehtova

sävel. Milloin on se soinut neidon lutinporraslauluna, milloin

hääsoittona klarinetin kiehtovassa liverryksessä tai viulun tenhoavassa

taikahelinässä. Vuosikymmenien vieriessä oli kaiken tuon ympärille

kutoutunut läpikuulumaton kotelo. Vain harvoin näiden raskaan työn

raatajain arkielämässä ratkesivat kotelojen saumat. Mutta nyt oli

jokin ihme tapahtunut. Monessa kauan elämän kauneuksille kuurona

uinuneessa sielussa olivat alkaneet soida harput. Laulukuoron sävel

pani ne kaikuna soimaan. Ja monen ihmisen mielen täyttää kauneuden

ilo. He eivät kysy, onko tässä lähellä ja mukana Jumalan enkeleitä

vai mustiako. He tuntevat, että ihmisen, pyydysmäkeläisen raatajan,

on tässä hyvä ja mukava olla. Hän ei kiroa, sellainen ajatus ei

tule mieleenkään, vaan siunaus ja elämänylistys kuohuu hänen elämän

kauneudelle avatusta sielustaan. Moni vaistoaa ympärillään joukon

naapurien ja tuttujen näköisiä enkeleitä ja tuntee nostattavaa

naurunkutkutusta. Nuoruus nousee jostain eteen kuin ihana unelma,

vaikka silmät ovat auki. Tässä istutaan vain penkeillä, näin suuressa

joukossa, ja katsotaan henkeä vetämättä lavalle, missä opettaja

Lintumäki soittaa pojilla ja tytöillä, hosuen ja viittoen, ja nuo

nuoret soivat kuin kirkon urut...

Ei kukaan ole muistanut kahvia. Mutta kun nyt otetaan välihetki,

hellittää jännitys. Monisatainen parvi juhlavieraita liikkuu

onnellisen näköisenä pöytien ympärillä. Vanhuuden lakastuneisuus on

kuihtuneiltakin kasvoilta haihtunut. Näkyy hetkisen vain onnellisia

kasvoja. Nekin, jotka jo äsken kävivät tilille uskonnollisten

ennakkoluulojen kera, nekin näyttävät tulleen tyydyttävään

tilinpäätökseen. Sen huomaa iloisista, nauravista silmistä. Selvitystä

monessa arassa mielessä olivat helpottaneet kuoron viimeksi soineet

säkeet:

"Oi Herra, intoa lainaa

Ain' maatamme rakastamaan!"

-- Sehän oli virsi! kuiskasi muuan vaimo vierustoverilleen.

Kun opettaja Lintumäki nousi puhujalavalle, kuhisivat ihmiset

rauhoittuakseen ja jännittyivät odotuksesta. Hänellä oli kuuluisan

puhujan maine. Joskus olikin hänen onnistunut lumota kuulijansa miltei

haltioitumiseen saakka.

Tällä kertaa Lintumäki aloitti kesän kauneudesta, joka on jokavuotisen

jumalallisen luomistyön tenhoava ilmaus. Mutta ihmisellä on

ylivoimainen halu rikkoa jumalallista tahtoa ja tehdä se tilapäisesti

tyhjäksi, jopa kumota luonnonlaitkin. Ihminen on näet syntinsä orja.

Tämä orja vaeltaa isäntänsä Jumalan puutarhassa kuin katkeroitunut,

paatunut, vihamielinen peto. Hän ilmaisee mielensä pahantuulisena,

jos näkee ympärillään hyveen ja kauneuden kukkivan mutta nauttii

riemuiten jokaisesta elämänonnen särkymisestä, jonka vaelluksellaan

tapaa. Ihmisen syntisen luonnon huippusaavutus tavataan vallanhimossa.

Toisen vallanhimo tyytyy oman aviopuolisonsa orjuuttamiseen ja elämän

katkeroittamiseen. Mutta toinen tahtoo jo laskea orjuutensa alle koko

perheväkensä, naapurinsa, kyläkuntansa, seurakuntansa, kansansa, koko

valtakunnan, monia valtakuntia.

Näin ei vallanhimolla ole mitään rajoja. Rajan sille voi panna vain

valistus, ihmisten viisastuminen, ymmärryksen kasvaminen, järjellinen

Jumalan tahdon tajuaminen.

Otaksutaan, että köyhyys tekee orjia. Mutta ei köyhyys mikään syy

ole. Köyhyys on syyn seuraus. Köyhyyden syynä on sivistyksen ja

tiedon puute. Niin kauan kuin suuret joukot pelkäävät sivistystä,

niin kauan heitä painaa ylempien orjankahle. Niin kauan kuin sivistys

pysyy luokkaetuoikeutena, niin kauan kuin se tarvitsee herruutensa

ylläpitämiseksi "alempia luokkia", niin kauan orjuus rasittaa kaikkia

ihmisiä. Alaluokat ovat toisten luokkien, yläluokat ennakkoluulojensa

orjia.

Tieto on Jumalan lähestymistä, tietämättömyys Jumalasta etääntymistä.

Niin kauan kuin kansat ovat sivistymättömiä, vallitsevat niitä aina

yksinvaltiaat. Mutta sitä mukaa kuin kansat sivistyvät, ottavat ne aina

valtikan pois yksinvaltiaalta.

Kansojen sivistyminen on luonnonlaki. Jos jokin kansakunta ei ota

vastaan sivistystä, sortuu se orjuuteensa ja tietämättömyyteensä. Mutta

sen asuntosijoille tulee silloin jokin toinen kansa, parempi kansa,

joka on kehitykseen mahdollinen, historialliseen elämään otollinen,

ja saa siunauksen. Käy aivan samoin kuin täällä maaseudulla: huono,

kehitys- ja työkyvytön mies häviää talostaan ja maaltaan; sijaan tulee

parempi, kehitys- ja työkykyisempi. Sellainen elää, vaurastuu, siittää

poikia ja tyttäriä, jotka vuorostaan "perivät maan."

Yhtä vähän kuin työteliästä, valistunutta, väkevää talonpoikaissukua

voi kukaan karkoittaa maaltaan, yhtä vähän voi karkoittaa kansaa, joka

on työteliäs, tahtoo valistua ja kasvaa väkeväksi. Yhtä hyvin kuin

köyhästä mökkiläisestä voi tulla valistunut, omavarainen, voimakkaan

suvun esi-isä ja vaimosta suvun kantaemo, yhtä varmasti voi köyhästä,

vähäisestä, mutta itseensä luottavasta ja sitkeästä kansasta kasvaa

voimakas kansa, joka voi antaa maailman historialliseen elämään oman

annoksensa ja saavuttaa aseman, joka ei enää ole orjan.

Nuorisoseura on kasvatuslaitos, jossa nuorison mieliä avataan

valistukselle. Tämä talo tässä on temppeli, joka ei ole pyhitetty

millekään "tuntemattomalle jumalalle", vaan tämän rakkaan Suomemme

kansallisuusaatteelle, jonka meille on historiallisen elämän opetuksen

kautta antanut itse taivaan Jumala. Tämä temppeli on pystytetty

sellaista jumalanpalvomista varten, jossa meidän kylämme nuorien

mieleen istutetaan, mitä Jumala asettaa Suomen kansan ehdoksi, jos Hän

suostuu vapauttamaan sen orjuudesta ja johdattamaan vapauteen.

Sen suuntainen oli pitkän puheen sisältö.

Ihmiset eivät olleet kuitenkaan väsyneet. Puhuja oli höystänyt

kuvaustaan lukuisilla helposti tajuttavilla esimerkeillä. Useat

kuulijat, jotka voivat sitä täydellisesti seurata, olisivat helposti

saattaneet kuulla vielä toisen verran.

Puheen sisältö tarjosi erilaisia aineksia eriluontoisille ja eri

kehitysasteilla oleville ihmisille. Kun se tuli heti äskeisen

valtavan musiikkitunnelman jälkeen, olivat sydämet ja aivot herkkiä

ja vaikutukselle alttiita. Katsellessa noissa penkkiriveissä

istuvien kasvoja huomasi, että äskeinen nauttiva ilme jo oli alkanut

muuttua sulattavaksi, ravituksi. Väsymyksen merkkejä ei silti juuri

näkynyt. Ihmiset olivat vain siirtyneet tunnelmien ja muistojen

maailmasta nykyiseen hetkeen, siihen, että Pyydysmäellä nyt oli saatu

nuorisoseuralle tällainen kirkkomainen koti ja että siinä nyt pitäisi

nuorisoa opettaa ajattelemaan, mitä Suomen Jumala panee ehdoksi, jos

suostuu säilyttämään tämän kansan. Pyydysmäkeläisten tulisi suorittaa

oma osuutensa näistä koko kansalle asetetuista ehdoista. Oman kylän

lisäksi oli tähän nyt tullut huollettavaksi myöskin isänmaa. Jotain

yhteistä tässä oli kirkollisen viljelyksen kanssa, mutta mitä, sitä ei

moni vielä käsittänyt. Ajatusmaailmoissa risteilivät harkinnan alaiset

kysymykset, mutta selviytyminen saattoi jäädä tulevaisuuden varaan.

Hermanni Luhtasenneva, entinen ojaurakoitsija, nykyään toimeentuleva

palstatilallinen, katseli syviin ajatuksiin painuneena edessään

olevaa rakennusta. On luultavaa, että hänen hieman raskaasti liikkuva

ajatuksensa yritti selvittää kysymystä: mikä suhde tällä laitoksella on

kirkkoon? Se tuntui ylivoimaiselta selvittää. Yhtäkkiä ilmestyi hänen

eteensä pastori Pyydysmäki ja tarjosi kättä. Miten Hermanni ihastui!

ja kun pastori kätteli vielä emäntää ja vielä monta muuta paria siinä

lähellä lisäksi, alkoi hymyily ja mielihyvä säteillä nuorta pappia

kohti joka puolelta. Iiska-pastori alkoi puhutella Hermannia.

-- Minä näin teidät kovin syvissä ajatuksissa tarkastelevan tuota

taloa. Mitä te siitä nyt ajattelette?

-- Kun ei oikein ymmärrä, sanoi Luhtasenneva hämillään. -- Mutta minä

vain tässä ajattelin, että kun ei tämä maallinen ihanuus rupeaisi

voittamaan taivaallista. Sitä minä vain. Mitä pastori meinaa?

Pastori Pyydysmäki meni totiseksi. Hänen näkyi olevan hieman vaikea

vastata. Kotvan kuluttua hän sanoi matalalla äänellä:

-- Niinhän se tahtoo olla. Onhan ihminen herkkä ja altis omistamaan

maallisen ihanuuden. Nuori ihminen varsinkin.

-- Sitähän minäkin, innostui Hermanni.

-- Oman hyvyyden tunto on myöskin helposti kasvava rikkaruoho, joka

Jumalan pellossa voi helposti tuhota uskon oraan.

Ympärillä olevain naisten korvat olivat alkaneet herkistyä, päät

kallistuivat tänne päin, ja etusormet sysivät huiveja pois paremman

korvan päältä.

-- Niin, virkkoi Hermanni, -- sitä minä myöskin.

-- Maallinen sivistys on hyvä asia sekin, mutta sielun asia on vielä

parempi.

-- Sitä minä samaa, kuiskaa läheltä muuan Liisa.

-- Saakos tässä uudessa tuvassa pitää raamatunselityksiä? utelee toinen.

-- Kyllä kai, kaiketi, toteaa pastori.

-- Puhuuko pastori tänä päivänä? kysyy Hermannin vaimo.

Ei pastori nyt puhu.

Vaimo hymyilee ymmärtäväistä hymyään:

-- Eikö sovi tällaisessa juhlassa?

-- Noo... ei oikein, sanoo pastori myöskin tuskin huomattavasti

hymyillen.

-- Tuleeko pastori tänne joskus puhumaan? kysyy joku.

Kaiketi hän joskus sovittaa.

-- Pitäisi nyt pyytää pastoria, huomauttaa Liisa.

Siihen yhdyttiin kohta. Mutta samalla läheni Lissu-rouva kukoistavana

ja nauravana, kätteli myöskin akat ja Hermannin ja muutamia muita,

sanoi muutamille jonkun tutun sanan, mutta vei mennessään Iiskan.

Heitä seurasi vaimoparven kaipaava, hyväntahtoisen hymyn kirkastama

katse. Ainoastaan Liisan silmissä viipyi mustasukkaiselle vivahtava

tyytymättömyys ja hermostuneessa suusopessa panettelua suunnitteleva

vavahdus.