Puuhailun ja innostuksen lopputuloksena oli, että pyydysmäkeläinen
yhteiskunta saattoi valmistautua juhlamielin viettämään erästä
heinäkuun sunnuntaita, jolloin nuorisoseuran talo oli vihittävä. Vanha,
monta sukupolvea viljan kuivuussa ja puinnissa palvellut riihi oli
jättänyt aineellisen olemuksensa muokattavaksi uuden ajan palvelukseen.
Uudelleen salvettuna ja valkaistuna se nousi pienelle, vanhan vetisen
puron kiertämälle poukamalle uudenaikaisena nuorisoseurankotina ja
silmitteli siitä suurin ikkunoin ympärilleen tätä vanhaa, monia
aikain vaiheita kokenutta syrjäkylää. Talon tankoon kohosi jo
aikaisin aamulla sinivalkoinen lippu. Se kokosi ensimmäisenä kylän
alaikäisen lapsilauman, jo puolipukimissa. Uuden talon köynnöskoristeet
porraskatoksen ja pihaan kyhätyn puhujalavan ympärillä vilkuttivat
villeihin poikasiin aluksi niin juhlallisen syvästi, että he jäivät
sormi suussa pitkäksi aikaa tätä kaikkea lumottuina ihmettelemään.
Seurahuoneen kartanolla olivat vielä viimeiset siistijät ja koristajat,
sillä talon valmistustyöt olivat kestäneet eiliseen saakka.
Siitä vaelsi nyt ohi muutamia kirkkomatkallaan olevia ikävaimoja ja
miehiä, jotka arkoina ja pelokkain silmäyksin katselivat Pyydysmäen
kylän keskelle ilmestynyttä uutta rakennusta. Se repi ja rikkoi jo
ennustavalla maineellaan heidän ahdasta maailmankuvaansa, niin että
taivaan puoleen kohosi vaeltajain rinnasta monta avuksihuutoa ja nöyrää
rukousta.
Ensimmäisiä, jotka aamupäivällä saapuivat juhlapaikalle, oli entinen
ylioppilas Länsipää. Mistä lienee hänkin kiertomatkoillaan nyt juuri
tänne sattunut. Miehen ulkonainen asu oli ränstynyt, housut ja takki
rikkinäiset, leuka villin parran vallassa. Hän kierteli talon ympäri
ja katseli sitä joka puolelta. Vihdoin kävi sisään, katseli salin
ja näyttämön, kahvihuoneen ja keittiön. Kaikki uutta, puhdasta ja
yksinkertaista. Lopuksi hän pysähtyi saliin, istui muutaman penkin
päähän, kyyristyi kyynärpäät polvia vasten, laski pään kämmeniin ja
huokasi.
Suuressa nuorisoseurasalissa istui nyt yksinäinen sortunut vaeltaja
ja nyyhkytti. Kylän paimenpojatkin kurkistelivat ikkunain takaa,
mutta sitä hän ei huomannut. Ajatukset vaelsivat pari vuosikymmentä
aikaisemmissa tapauksissa, jolloin hänen nuoressa lyseolaismielessään
kuohuivat heräävän Suomen kansalliset kevätkuohut. Silloin kutsui
itse elämä häntä kamppailuun, osoitti tietä ja työmaata. Hänen
nuoruudenhurmansa valaisi vain yhtä uraa. Se oli kansallisen nousun,
suomalaisuuden valtakulun, itsestään lankeavien suurten voittojen tie.
Uhmaten, täynnä uskoa ja uskallusta hän syöksyi sille tielle, päämäärä
kaukana ja korkealla.
Mutta nyt oli hän tässä. Miehen oli pettänyt uhma, joka toi pikarin
käteen ja lupasi uutta voimaa. Nyt oli uhma jo aikoja sitten jättänyt,
samoin usko. Jälellä oli vain pikari. Sitä hän seurasi, sitä
saavuttaakseen laahusti pitkin vaivaloista elämäntietä. Ei mitään muuta
varten.
Vaan tässä hänen vanhat unelmansa heräsivät ja saavuttivat. Murtunut
mies eli niiden seurassa onnellisen muistojen hetken. Kyynel, joka
tipahti parroittuneelle poskelle, sisälsi ravitsevan annoksen
kansallistunnon ja kotikuntaisen elämännousun aiheuttamaa iloa.
Mutta siihen tipahteli lakkaamatta oman elämän hukkaanmenemisen
tuskan pisaroita. Kuohunnan lähteet olivat kuitenkin jo siinä määrin
ehtyneet, että vaeltaja aivan huomaamattaan taas pian lipui turtuneen
yhtäkaikkisuuden lepotilaan.
Ensimmäinen kaipuu sen jälkeen koski tupakkaa. Hän tavoitti taskustaan
piipun ja tulitikut, mutta tupakka puuttui. Samalla kuului askeleita.
Hän kääntyi ja tapasi pastorska Pyydysmäen, joka seisoi avoimessa
ovessa ja kurkisteli saliin. Länsipää joutui hämille ja käänsi nopeasti
selkänsä jälleen oveen. Mutta nuori rouva oli hänet tuntenut, tuli
huoneeseen, kävi kohti Länsipäätä ja huusi jo matkan päästä sointuvan,
iloisen hyvänpäivän. Arkana kohotti Länsipää päätään ja karkaava hymy
huulilla virkkoi:
-- Rouva tuntee minut vielä?
-- Tottahan nyt toki!
-- Ei ole nähty moneen vuoteen.
Kätellään.
-- Länsipää ei ole viimeaikoina liikkunut täälläpäin.
-- Ei, eipä ole. Kuinka voi Iiska?
-- Hyvin. Hän tulee myös tänne, mutta pitää olla ensin kirkossa. Hän
tulee pyörällä.
-- Ajaako hänkin pyörällä?
-- Tottahan nyt toki! Meillä ei ole omaa hevosta, ja Iiskan pitää
liikkua niin paljon pitäjällä.
Lissu rouva nauroi:
-- Minut haki hevosella Pyydysmäen Eero. Ja se ajoi niin että oikein
peloitti, vaikka en minä olekaan aivan heikkohenkinen.
Länsipää, entinen naiskavaljeeri, ei voittanut hämiään tämän yhtäkkiä
ilmestyneen, lumoavan naiskauneuden edessä. Alennustilansa vaivasi
häntä voimakkaammin kuin pitkiin aikoihin. Nainen vaistosi sen.
-- Kuulkaa, Länsipää, tehän lähdettekin minun kanssani Penttilään?
Saadaan siellä edes kahvikuppi tähän kuumuuteen.
Länsipää katsoi silmiin vakoillen ja mutisi jotain epäselvää.
-- Taikka Pyydysmäkeen, kumpaan vain?
Näki, että rouva yritti etsiä sopivaa keinoa, millä saisi hieman
valaistuksi aran kulkurin synkkää vaellusta. Mutta oli vaikea löytää
sopivia sanoja, joiden avulla peittäisi yrityksen armeliaisuusluonteen.
Kartanolle oli sillä välin jo ilmestynyt ihmisiä, jotka ryhtyivät
loppuvalmisteluihin päivän juhlaa varten.
-- Ehkä minä nyt sentään menen. Pitää käydä tapaamassa erästä
tuttavaakin tuolla.
Länsipään viimeiset sanat saattoi heti ymmärtää hätävalheeksi. Hän
hyvästeli arasti kätellen, hämillään vilkaisten Lissu-rouvan silmiin,
ja lähti kiireesti kuin pakoon.
Eteisessä tuli vastaan Jussi Penttilä.
-- Kas! huusi Jussi vilpittömän iloisin mielin ja riensi kättelemään,
-- Siinähän on meille puhuja! Teitä olen kuulustellut, mutta en ole
saanut käsiini ennen. Ettekö te nyt suostu puhumaan iltamassamme?
Länsipää tunsi voimakkaan ailahduksen rinnassaan. Kysymys oli niin
luonnollinen ja avonainen, aivan kuin arvohenkilölle esitetty. Mies oli
saanut jo niin pitkän ajan tottua yleiseen halveksumiseen, että tämä
kaikki tuntui täydelliseltä yllätykseltä. Olihan häntä ennen pidetty
etevänä puhujana!
Hän käänsi epäilevän, kysyvän katseensa arasti Jussi Penttilään.
Olihan häntä useinkin kutsuttu täällä kotiseudulla puhumaan iltamiin,
kun hän sattui paikkakunnalle. Mutta sittenkin tämä kohtelu oli
yllättävän ystävällistä. Ensin Iiskan vaimo ja sitten tämä tulinen
raittiusmies.
-- Puhumaanko? kysäisi hän.
-- Iltamaan puhumaan. Me ajattelimme jo aikaisemmin, mutta kun ei teitä
tavattu.
Länsipää silmäili salaa vaatteitaan.
-- Minä olen sellaisessa asussakin... kun ohikulkiessani vain aioin
pistäytyä...
-- Jos te vain suostutte, niin voidaanhan se asia aina järjestää.
Länsipää nosti silmänsä vitkaan ja katsoi nyt suoraan Penttilän silmiin:
-- Minä suostun. Minun tekee mieleni täällä puhua. Te herätitte, tuo
rouva ja sinä minussa...
Jussi ei kuullut enää mitä he herättivät, korviin sattui vain jotain
epäselvää mutinaa. Mutta kun he sitten kiireesti astelivat Penttilää
kohti, havaitsi Jussi vierellään kävelevän miehen pään nousseen
pystyyn, silmissä sädehti elämä, jalka nousi kuin viimekeväisen
ylioppilaan. Hän puhui jo kansanvalistuksesta, kansallisesta noususta,
suomalaisuuden liikkeen tehtävästä, kaikesta kuin mies, jolle nämä
asiat ovat elämän suurimpia arvoja. Ja kun hän pääsi Penttilän tupaan,
tervehti hän talon nuorta emäntää jo kuin ainakin kutsuttu, itsensä
tervetulleeksi tietävä kestivieras. Pidellessään kädestä emäntää, jonka
hameenliepeessä kiikkui kaksivuotinen, pulloposkinen miehen alku,
virkkoi Länsipää setämäisesti:
-- Kummallista, kuinka te olette isoäitinne, tämän Penttilän
emäntävainajan näköinen.
Iloisena, kirkkaalla äänellään vastasi emäntä nauraen:
-- No niin ne sanovat. Minä en ole isoäitiä ikänä nähnyt.
-- Jaa, jaa. Minä olen nähnyt. Hän osasi keittää mainioita
lihaperunoita, kehui Länsipää nauraen ja luoden silmäyksen ympäri tupaa.
-- Vai osasi, virkkoi emäntä hymyillen.
-- Osasi. Hän oli hauska, itsenäinen ihminen. Suorapuheinen. Minä kävin
täällä usein herastuomari-vainajan pakinoilla. Siinä oli valistunut
mies.
Emäntä oli avannut peräkamarin oven ja kutsui vierasta. Kävellessään
sinne katseli Länsipää ympärilleen, pysähtyen vielä kamarin ovellakin
katselemaan kattoa ja seiniä.
-- Tämä tupa oli ennen kansantieteellisesti sangen hauska virkkoi hän.
Sitä on kouluksi muodostettaessa pilattu.
Jussi puhui kamarista:
-- Tuossa peräseinämässä kuuluu olleen jokin hauska kuva maalattuna.
Länsipää astui askeleen taammaksi ja katsoi peräseinää, joka nyt oli
paperoitu.
-- Oli siinä, todisti hän. -- Mutta minkälainen se oli, en muista.
Vieras oli nyt saapunut kamariin, ja Jussi tarjosi soututuolin.
Länsipää painui siihen, löi intoutuneena kämmenellään soututuolin
käsivarteen ja puhui:
-- Se, että Pyydysmäelläkin on nuorisoseurantalo, oikea valistuksen
temppeli, se on historiallinen tapaus, jota kannattaa juhlia!
Miehessä näytti ilmeisesti jotain kuolleista heränneen.