I.

Kirjoitettiin jo vuosiluku 1898.

Oli taas kesä. Ylisen äijä eli vielä ja eräänä päivänä tuli takamailta

kantaen selässään karahkakimppua. Äijä on viime aikoina aika lailla

vanhentunut. Sokean silmän ontelo on käynyt vastenmielisemmäksi

ja terveen silmän naskutus vihaisemmaksi. Vanhetessaan sanoo äijä

lähestyneensä Jumalaa, mutta hänen miniänsä Ylisen emäntä sitä vahvasti

epäilee.

Äijä on siis jo harmaa, koukkuun käpristynyt, jalka kuitenkin vaihtuu

toisen edelle aika ketterästi. Karahkakimppu pysyy selässä, kun on

sidottu pienellä nuoranpalalla, ja seuraa kantajaansa. Äijällä on,

näet eläkemaita. Täytyy pitää huolta niiden aidoista, kun ei Heiska

kuitenkaan... ei vaikka koko kylän karja tulisi ohrapeltoonkin,

sanoo äijä. Ja muutenkin tarvitsee karahkoita. Vanhana toimellisena

talollisena, joka aikoinaan on käynyt miehen reiästä, pitää hänen yhä

vielä vanhanakin kaikkea sellaista varata. Eikä mies saa tulla metsästä

tuomatta jotain, tulla kahta kättä heittäen, talollinen. Se kuuluu

luontoon. Entisestäänkin on hänellä aitan alla vanhoja, kuivaneita

kuusinäreitä, karahkoita, halkomattomiakin. Niitä ei ole tarvinnut

käyttää. Mutta jos nyt tarvittaisiin, pitää tuoda kotiin tuoreita. Eikä

hän näitä anna kenellekään, ei Heikillekään. Pitäneekö panna kuoppaan,

jotteivät varasta, rengit ja Heiskakin. Nämä ovat omia. Hän on aina

ollut tiukka ja vihainen metsävarkaille. Hänen maaltaan ei ole kukaan

saanut ottaa karahkaakaan, jos äijä on sellaisen tietoonsa saanut, pois

on omansa hakenut.

Hän tulee suuria pieksujaan vetäen ja tietä tomottaen, pölyävää

kylätietä, mälliä purren, hikoillen ja ähkien. Vihdoin hän saapuu

siihen meijerin ja Penttilän väliselle aukealle. Siihen on, pienelle

mäkikummulle rakennettu uusi nuorisoseuran talo. Se on tehty vanhasta

riihestä. Taloa parhaillaan valmistellaan. Sieltä kuuluu nakutusta ja

muuta työn ääntä. Rakennuspaikalta tulee samassa äijän eteen tielle

Penttilän nuori isäntä, Jussi, Pyydysmäen poikia. Äijä ojentaa sormensa

taloa kohti:

-- Perkeleen kirkkoako sinäkin rakennat?

Jussi pysähtyy, suu menee hymyyn.

-- Siitä tulee nuorten valistustemppeli.

-- Mikä valistustemppeli? Synnin ja saastaisuuden pesä.

-- Teillä on väärä käsitys. Kun se tulee valmiiksi, niin kutsutaan

teidätkin katsomaan ja kuulemaan vihkiäisiin.

-- En minä tule. Mutta kyllä emäntä ja Heiska tulevat. Niiden pitää

olla joka paikassa. Mitä siitä vihitään?

-- Vihitään tarkoitukseensa.

-- Eikö siellä vihkimättä sovi piruja palvella?

-- Ei siellä sellaisia palvella.

-- No ei Jumalaa ainakaan.

-- Miksi ei? Mutta pitää sitä muutakin tehdä tässä maailmassa kuin

Jumalaa palvella.

-- Ei mitään, poika-parka! Ei ole mitään muuta kuin kaksi hallitusta ja

valtakuntaa, taivaan ja helvetin. Tämä vie helvettiin.

-- Niin, mutta täytyyhän toimittaa maallisiakin askareita, koettaa

Jumalan mielen mukaan.

-- Se on taas eri asia. Älä viisastele.

-- Minäkö viisastelen?

-- Luulet minua jo niin vanhaksi ja tyhmäksi, etten minä ymmärrä

mitään, mutta älä luule...

Samalla saapui paikalle kiiruhtavaa käyntiä Hermanni Luhtasenneva,

samaa tietä kuin äijäkin. Siihen määrään oli tuon entisen kyläruhtinaan

äijä Ylisen mahti jo menettänyt pelottavuutensa, että tämä

palstatilallinen ja kylän entinen urakkakuokkuri saattoi käydä hänen

kimppuunsa hieman kiihtyneesti ja poliisimaisesti kysellen:

-- Mistä te olette ne karahkat ottanut?

Äijä käänsi näkevän, vuotavan silmänsä hyökkääjää kohti ja sivuuttaen

tämän tutkivan katseen kysyi matalalla murinalla:

-- Mitä se sulle kuuluu?

-- Kuuluu se! Kun ne ovat mun karahkametsästäni.

-- Sun? Valehtelee... Missä sulla on karahkametsää?

-- Näyttepä tietävän. Onneksi satuin jäljillenne.

Äijän näytti olevan nyt vaikea kierrellä. Hän turvausi vanhaan

mahtiinsa.

-- En minä sun karahkoitasi tarvitse, kyllä mulla niitä on. Kuoppa ja

aitanalus täynnä. Eikä sulla olekaan karahkametsää. Se on kruunun.

Äijä kuitenkin piteli karahkakimppua yhä selässään aikoen lähteä.

Luhtasenneva tarttui kimppuun ja tempasi sen haltuunsa.

-- Annatteko suosiolla?

Äijä tunsi menettäneensä ryhtinsä ja virkkoi voimatonna:

-- Kyllä olet hävytön.

Luhtasenneva heitti nuoran ukon eteen, kokosi kuusennäreet kainaloonsa

ja meni. Äijä kumartui ottamaan nuoraansa ja murisi:

-- Nälkä-hinen täi pu-roo ki-pi-ää.

Sillä aikaa oli Jussi Penttilä jo pyyhkäissyt tiehensä.

Näiden muutamien vuosien kuluessa oli Pyydysmäellä taas tapahtunut

kaikenlaisia muutoksia. Niinpä oli uusi kansakoulutalo rakennettu

hieman kylän sivulle mäkirinteeseen, Pyydysmäen entisen vasikkahaan

yläpuolelle, kylän parhaalle rakennuspaikalle. Penttilän vanha

kunnianarvoisa talo oli taas saanut varsinaiset asukkaansa. Sinne

oli asettunut Jussi Pyydysmäki nuorine emäntineen. Tämä emäntä taas

oli Jaakko Aitasen ja hänen vaimonsa Maijan tytär, Susanna. Nuoren

emännän äiti oli omaa sukuaan Penttilä. Niin olivat asiat kehittyneet

siihen, että Penttilän vanhan talonpoikaissuvun uusi vesa oli istutettu

vanhaan sukuperintömaahan takaisin ja siihen liitetty Pyydysmäen

elinvoimaisen suvun kantavesa miehen puolelta. Oli vielä käynyt niinkin

harvinaisesti, että tätä avioliittoa oli tervehditty koko kylässä

ja pitäjässä erinomaisen myötätuntoisesti. Itse Pyydysmäen haltiat

pitivät sitä kohtalon ohjaamana. Herastuomari-vainajan taloudellinen

sortuminen oli ollut siinä määrin koko seudulle yllättävä ja sääliä

herättävä, että Erkki Pyydysmäen omistusoikeus taloon oli ollut aina

hiljaisen, kuiskaavan mutinan alaisena. Olihan kauppa ollut laillinen,

hinta sovittu ja maksettu ja vanhukset erittäin hyvin hoidetut. Mutta

sittenkin tuntui kyläläisistä kuin Erkki Pyydysmäkeä olisi siinäkin

seurannut liikanainen, ansaitsematon onni, vanhaa herastuomaria ja

hänen emäntäänsä taas vainonnut kohtalo, jonka välikappaleeksi juuri

Erkki Pyydysmäki joutui. Eihän niitä sellaisia mielialoja kyläkunnissa

tarkemmin selvitellä, ne omistetaan satunnaisten mielijohteiden

mukaan. Samoin nyt, kun koko asia näytti tällä uudella avioliitolla

sovitun noiden kahden suvun välillä, tämä hyväksyvä mieliala valtasi

pian taas yhtä yleisesti kaikki. Poikkeuksellinen myötätunto seurasi

Penttilän nuoria haltijoita, joiden ensimmäinen perillinen oli

miehenpuoli ja kantoi talon perintö-nimeä Iisakki. Jussi oli luopunut

Pyydysmäki-nimestään ja omaksunut Penttilän.

Mutta suvun asiain järjestely näinä vaiherikkaina vuosina ei ollut

vielä jäänyt tähän. Kun Iiska Pyydysmäki oli saanut pappistutkintonsa

suoritetuksi, oli hän lähtenyt Amerikkaan. Sieltä hän palasi muutaman

kuukauden kuluttua mukanaan Lissu, josta sitten tuli hänen rakastava ja

iloinen pastorskansa. Apulaisen virka oli saatu naapuriseurakunnassa

joten nämäkin asiat olivat järjestyneet kaikinpuolin mukavasti.

Pyydysmäen suku oli siis kaksinkertaisin sitein sidottu Penttilän

sukuun. Eikä Erkillä enempää kuin hänen emännälläänkään ollut enää

mitään sitä vastaan. Päinvastoin tunnusti emäntä kerran miehelleen,

kun asiasta tuli puhe, että hänestä tuntui siltä kuin tässä olisi

vaikuttanut jokin korkeampi johto.

Luonnollisesti olivat Pyydysmäen haltijatkin jonkun verran tällä välin

taas vanhentuneet, mutta elinvoimaisina he olivat kuitenkin pysyneet.

Erkissä vain saattoi tehdä sen havainnon, että mitä enemmän hän lakkasi

ruumiillisia töitä itse suorittamasta, sitä elävämmäksi hänessä

virisi kansanvalistusharrastus. Eihän hän voinut siihen itse suuresti

ottaa osaa, mutta hänen myötätuntonsa oli nuorille suuriarvoinen. Sen

ohessa oli hän viime vuosien kuluessa yhä kiinteämmin seurannut niitä

ilmiöitä, jotka köyhän väestön keskuudessa herättivät kasvavaa toivoa

taloudellisten ja valtiollisten etujen saavuttamisesta venäläisen

keisarivallan avulla.

Näitä kahta tietä vei kasvava elämänkokemus hänet yhä syvemmälle kansan

sielunelämän lähteille, opettaen hänet tuntemaan köyhyyden vaikutusta

alkuaan rehelliseenkin sieluun. Köyhyydestä sai hän uuden kuvan. Se

ei ollutkaan enää vain kykenemättömyyden ja laiskuuden luonnollinen

seuraus, vaan todella yhteiskunnallinen tauti, joka versosi ja kasvoi

avuttomuuden ja valistumattomuuden maaperästä.

Myötäänsä oli eläviä esimerkkejä kulkenut hänen ohitseen. Moni hänen

ikäisensä ja moni nuorempikin isäntä pitäjällä oli viime vuosina

myönyt talonsa jatkuvaa velkaantumista peläten, jotkut olivat

menneet Amerikkaan ja ainakin pari hyvää tuttavaa kaupunkiin. Toinen

niistä oli ruvennut tekemään kivitöitä, toinen harjoittamaan ajurin

ammattia. Nämä eivät kumpainenkaan vielä olleet niin köyhiä, että

hätä olisi pakottanut. Mutta heillä oli jo aikaisemmin kaupunkiin

menneitä tuttavia, jotka ilmeisesti elivät helpommalla tuin täällä

maalla tavallinen talollinen. Ainakin muista näytti siltä. Nytpä se,

joka oli mennyt ajuriksi, ei kuitenkaan uudesta, helpoksi luullusta

elinkeinostaan oikein pitänytkään, mutta ei ollut enää varoja eikä

kykyä muuttaa takaisin maalle, perustamaan tänne taloutta. Murhe oli

tehnyt miehestä juopon. Kivityömies oli muuten jotenkin tyytyväinen,

mutta kaupungissa oli akka ruvennut ryyppäämään, yksi tyttäristä oli

joutunut huonoille jälille ja ainoa poika kadonnut merille.

Vaikka nämä ja useat muut samantapaiset, historiat tunnettiin, veti

kaupunki tai Amerikka yhä useampia kuitenkin. Monet olivat suorastaan

rakastuneita saksalaiseen vehnäjauholeipään ja amerikkalaiseen

keittoon. Tuntien voivansa hyvin näistä keitoksista ja paistoksista he

laskivat mielikuvituksessaan, että talonpojan, joka kasvattaa ruista,

ohraa ja kauraa, josta kaupassa ei makseta juuri mitään, ei kannata

ostaa vehnää. Mutta työväen, joka saa rahapalkan, heidän kannattaa.

Niinpä onkin työväellä erinomaiset olot, varsinkin kaupungissa. Ja

vähänkö niiden posket punottavat vehnästä ja oluesta! Olisi mieletöntä,

ellei aikanaan pyrkisi rahapalkkalaiseksi.

Merkillinen ristiriita ilmeni siinä, että maanhalu tilattomissa

tästä huolimatta samalla kasvoi, kun talollisten pyrkimys irtautua

maasta alkoi. Näissä tilattomissa ja torppareissa maanhalu oli

kuin sukupolvissa peritty, vaistomainen, aavisteltuihin arvoihin

perustuva ikävä. Tämä kaipaus ja sitä tietä tapahtuvan paremman elämän

odotus istutti muutamiin myrskyisempiin sieluihin jo jonkinlaisen

kapina-ajatuksen. Jos, jos vain keisarivalta toteuttaisi sen, niin

he saattaisivat tunnustaa sen olevan Jumalasta, vaikka sen takana on

ryssäkin, jota aina on vihattu. Mutta kenties on erehdytty? Suomen

herrat ovat narranneet? Vähänkö ne narraavat!

Erkki Pyydysmäki tunsi läpikotaisin tämän ajatustavan. Eläväksi

vakaumukseksi oli hänessä muodostunut se käsitys, että huomattava osa

näistä, niin taloistaan pakenevista kuin taloihin pyrkivistäkin oli

kehityksessä miespolvia ajastaan jälellä, suorastaan taloudellisia

pakanoita. He elivät pelkkien luulottelujen ja mielikuvituksen varassa,

niin toiset kuin toisetkin. Ajan virta oli viime aikoina alkanut saada

vauhtia mutta sen uomat kulkivat etupäässä kaupunkeja myöten, maaseudun

elämää kiertäen. Kaupungeissa kauppa vilkastui, ulkomaalta tulleen

viljan, koreuden, nautintoaineitten avulla. Maaseudullakin se vilkastui

-- ostokauppa, kun taas myynti vähentyi. Kaupungit edistyivät,

työtä tarjottiin uusille tulokkaille ja sellaisia palkkoja, joita

maanviljelijän ei missään kannattanut jäljitellä. Ajanvirran murtaessa

uutta uraansa, vuolaampaa kauppatietä, jäi maaseutu kuiville kuin

mylly, jonka koneistoa pyörittävä koskivirta jonkun keväisen tulvan

vaikutuksesta uurtaa itselleen aivan uuden kulkuväylän.

Kaupunki ei kuitenkaan jaksanut sulattaa kaikkea maaseudulta

joutilaaksi irtautuvaa väkeä. Sen täytyi raivata itselleen

laajennettu valtaväylä meren taakse Amerikkaan. Liike sinne muodostui

ilmiömäiseksi. Ja unohdettu maa täällä kykeni elättämään vähenevän

väestönsä, jopa vähin lahjoittamaan talollistenkin hampaisiin halpaa

valkeata arojen vehnää...

Kaikki vivahti taas hyvälle. Mutta Erkki Pyydysmäki synkistyi

synkistymistään tämän kehityksen pyörteissä. Tässäkin syötiin

säästömetsiä ja vauraitten talojen peruskiviä. Halu lannoittaa, kyntää

ja ojittaa peltoja laimeni. Erkki kynsi korvallistaan. Ihmiset eivät

opi mitään. Eivätkä viitsi mitään! Hänen taloutensa kannatti, mutta

siinä tehtiin työtä. Tuo niiden homma voi kestää muutamia vuosia. Mutta

sikäli kuin työtätekevät kädet irtautuvat maasta ja talonpojantöistä

ja niiden omistajat siirtyvät muualle, kuluttajiksi, sikäli lakkaa

kotimainen maa -- isänmaa -- tuottamasta, elämästä, se kuolee.

Nämä lakkaamattomat tuskalliset ajatukset ja mielikuvat valaisivat

Erkki Pyydysmäen kansallistajuntaa aivan uusilta puolilta. Tässähän oli

suurempi kansallisvaara kuin konsanaan siinä, puhuiko joku virkamies

ja kilpaileva porvari ruotsia vai suomea! Vuosikymmenen kuluessa

oli hänelle vähitellen selvinnyt Yrjö-Koskisen tilattoman väestön

asuttamista koskevan ohjelman valtava kansallinen tarkoitus. Ja siinä

oli opettaja Lintumäki ollut apuna. Suunnattoman tilattoman väestön

armeijan vaimoineen ja monine satatuhantisine kasvavine lapsilaumoineen

hän sielunsa silmäin edessä näki liikkuvana jonona pakenemassa

maata, isänmaata -- _etsimässä isänmaata_. Tätä pakolaisvirtaa

seurasi talollisnuorten loppumaton virta samaan suuntaan ja samassa

tarkoituksessa.

Kansa pakenemassa isänmaataan -- etsimässä isänmaata!

Se tuntui tavallaan hullulta. Erkki väitti monesti, että Suomessa voisi

helposti oman maan tuotteilla elää 10-15 miljoonaa ihmistä, jos kansa

ohjattaisiin maahan, jos se opetettaisiin viljelemään sitä ja jos

viitsittäisiin käydä työhön kiinni.

Mutta nyt talot autioituivat ja siirtyivät puutavarayhtiöille,

vanhukset jäivät elämään ja kuolemaa odottamaan myydyillä konnuillaan.

Ryssä valmistautui nutistamaan kansallisen valtiojärjestyksen. Sillä

eiväthän irtolaiset, maantienkiertäjät metsätyöläiset, onnenonkijat ja

keinottelijat tarvitse isänmaata!

Kaupungit elivät taloudellisesti kannattavaa nousukauttaan ja tuskin

huomasivat maaseudulla tapahtuvaa kansallisuuden kuolinkamppailua.

Erkki Pyydysmäki oli opettaja Lintumäen kanssa aiemmin avustanut

muutamien tilojen palstoittamista tilattomille. Harvoja poikkeuksia

lukuunottamatta oli näiden pikkutilojen viljelijäperheissä syntynyt

aivan uusi elämäninto. Ne olivat olleet köyhiä pariskuntia, jotka

osasivat ja viitsivät tehdä työtä. Monessa olikin tapahtunut

ihmeellinen herääminen ja nousu. He olivat olleet sitä ennen niin

köyhiä, että jok'ainoana jumalan päivänä jolloin ei ollut toisen

työssä, täytyi tuntea ahdistavaa tuskaa ja hätää huomispäivän

_työnsaannin_ vuoksi. Sellainen avuton riippuvaisuus oli nyt

loppunut näiltä. Kotityökin oli muuttunut tuottavaksi. Se takasi

elämänmahdollisuudet. Ansiotyö tuotti vain lisiä. Niinpä näiden

pikkutilallisten ajatustapa muuttui, kun he näin huomaamatta

siirtyivät etuoikeutettujen luokkaan. Heissä heräsi itsessään viha

suomalaista elämää vainoavaa venäläistyttämistäkin vastaan. Heistä

tuli _suomalaisia_ -- tähän asti olivat he olleet vain mökkiläisiä.

Ei kaikkien näin käynyt, tietysti ei! Muutamia heikkoja, siveellistä

ryhtiä vailla olevia oli joutunut mukaan, mutta he väsyivät pian ja

sortuivat takaisin. Sellaistahan tapahtuu aina. Kaikki eivät kykene

löytämään menestyksensä elinhermoja.

Pyydysmäki oli saanut siis sen käsityksen, että talonpoikasta maaelämää

jäytävä tauti uhkasi tuhota kansakunnan. Jollakin tavalla piti käydä

taisteluun tätä tautia vastaan. Parhaimmaksi keinoksi havaitsi hän sen,

että köyhille työkykyisille, uusille suvuille annetaan maata. Ensin

vähän, kyllä sitten ne, jotka kykenevät, itse hankkivat lisää.

Mutta tämän ohella selveni valistustyön arvo entistä kirkkaammaksi.

Uusia kouluja, ja kaikki lapset kouluihin! Taitoa ja älyä piti kehittää

nuoressa polvessa, siitä kaikki lähtee. Ensiaikoina ei hän kiinnittänyt

paljoa huomiotaan nuorisoseuroihin. Mutta kun nuorisoseura perustettiin

omaan kylään ja hänen poikansa Jussi tuli johtoon, alkoi isäkin huomata

sen. Ensi aikoina oli isä käsittänyt asian siksi, että pääasiana

nuorisoseurassa oli joutava huvittelu. Mutta sitten hän rupesi

kiinnittämään asiaan tarkempaa huomiota mennen mukaan kokouksiin ja

iltamiin. Niin havaitsi hän arvioissaan aikaisemmin erehtyneensä. Sitä

paitsi ilmeni omissa lapsissa, varsinkin Jussissa, sellaisia merkkejä,

että isä alkoi lähemmin tarkastaa pojan puuhia. Pojassa esiintyi

sellaisia harrastuksia ja kykyjä, joita isä tuskin oli aavistanut.

Kerran oli opettaja Lintumäki, joka aina oli nuorison mukana, sanonut:

"Jussi täyttää sinun toiveesi." Tämä satunnainen huomautus antoi

hänelle sittemmin paljon ajattelemisen ja ilon aihetta. Isä seurasi

poikansa harrastuksia vielä tarkemmin. Se vei hänet nuorisoseuran

piiriin ja pani hänet tutustumaan siihen.

Kun ruvettiin puuhaamaan seuralle omaa taloa oli koko kylä asiaan

innostunut. Varsin omituista oli huomata minkälainen herätysliike

siitä kylälle muodostui. Näytti siltä kuin äsken lamautunut ja

väsynyt elämänusko olisi siinä aavistanut uusia mahdollisuuksia ja

noussut lankeemuksestaan. Sellaisetkin, jotka eivät ennen olleet

panneet mitään huomiota nuorisoseuraan, innostuivat nyt. Vain

kaikkein ahneimmat, vanhoillisimmat ja pinttyneimmät ihmiset pysyivät

syrjässä. Pyydysmäkeen tämä merkillinen henkinen nousu vaikutti

nuorentavasti. Hän oli näkevinään siinä hänelle rakkaan kansallistunnon

helluntai-heräämisen. Jutellessaan tästä kerran naapurinsa Heikki

Ylisen kanssa tienristillä puhui Pyydysmäki:

-- Kun kerran ruvetaan harrastamaan yhteisiä asioita, silloin on

kansallistunto jo herännyt. Se on sen merkki.

-- Niin onkin, tunnusti Ylinen.

Erkki tapasi nyt yhteistyössä monen kyläläisen, jonka kanssa ei ollut

pitkiin aikoihin tullut sanaa vaihdetuksi ja jota hän oli pitänyt

äänettömänä, salaisena vastustajanaan. Oli tuntunut siltä kuin aika

olisi entisten vanhain hyvien kyläläissuhteitten välille kutonut

paksuja lukinverkkoja, joita ei kummaltakaan puolelta tullut rikotuksi.

Mutta nyt ne nuorisoseuran rakennuspuuha rikkoi. Kyläläiset tapasivat

toisensa naurusuin, tervehtivät ja puhuivat niin kuin ei milloinkaan

olisi erossa oltukaan eikä toisistaan välinpitämättömiä. Monelle

oli kohtaaminen niin iloista ja yllättävää, ettei ensi tapaamassa

nuorisoseuratalon rakennustalkoissa hetkittäin tiennyt tuliko todella

ilosta nauraa vai itkeä. Kyläkuntahenki, joka oli viime aikojen

vaiheissa ja koettelemuksissa raihnaantunut ja uinahtanut, heräsi näin

uuteen, virkeään toimintaan.

Rakennuspuuha oli näistä syistä kuin jatkuvaa juhlaa, lakkaamatonta

jokaisen hyväntahtoisuuteen vetoamista ja hyväntahtoisuuden osoitusta.

Se oli loppumattomia työ- ja rakennusainetalkoita, missä kilpailu pian

tuli päiväjärjestykseen. Kyläkuntatunnon mukana nousi kyläkuntaylpeys,

kun yhteishenki loihti kylälle seurahuoneen, tuommoisen uljaan talon,

johon saa kokoontua yhteen palvomaan vanhempia tai uudempia aatteita.

Kukin tunsi ja arvioi siinä oman osuutensa mieluisasti luovutetuksi

osuuspääomaksi ja arvaili, että jos hän nyt olisi siitä erossa, jos hän

olisi niin kitsastellen säästänyt muutaman markan, muutaman hirren,

muutaman päivätyön, olisi hän nyt tälle talolle, kyläkunnan ilolle ja

ylpeydelle, vieras ja muukalainen. Kylläpä tuntuisi tyhjältä. Pitäisi

kiertää tätä taloa ja talon omistajia ja hiljakseen hautoa sappea

ja hampaisiinsa kiroilla. Nyt sai tulla suoraan talolle, istuskella

rakennuksella, katsoa miten se nousi, jutella toisten kera kuin

omastaan. Rikkaammaksi tunsi moni työhön osaa ottanut mies sen kautta

tulleensa.

Näitä ilmiöitä oli Erkki Pyydysmäki seurannut iloisin ihmetyksin.

Pyydysmäellä oli valistuttu, totesi hän, siitä lähtien kuin ketoaura

nykyisen seurahuoneen takana ensi kertaa kamppaili, kyläkunnan

pilkkaavin katsein ja murhaavin sanoin arvostellessa sen työtä. Nyt

sellaisia parannettuja malleja oli jo jokaikisen talon kalustossa,

eikä yksikään tullut enää ilman toimeen. Ja moni muu seikka oli

toisin kuin silloin. Paremmin. Vaikka näyttääkin maamiestä uhkaavan

taloudellinen takatalvi, pilkistää sentään jo kevään merkkejäkin.

Ainakin oli Erkki Pyydysmäki niitä näkevinään hetkittäin, kun joku

näistä sattumista väläytti runsaammin valoa. Tässähän nyt sentään

kansa valistuu ymmärtämään aikaansa, talouselämää, yhteiskuntaelämää,

kansallisuuselämää.

Kiristelköön vain ryssä hampaitaan. Ei se perustuslaeista lopultakaan

mihinkään pääse. Ne sitovat sitä maailman edessä. Hyvät ne aikoinaan

osattiinkin saada, ne Suomen ja ryssän sopimuskirjat! Kun tässä nyt

hiljakseen herätään puoltamaan omaa kansallisuutta, niin... Aina

mennään eteenpäin.

Nuorisoseuratalon rakennusaikana nämä ajatukset heräsivät Erkissä.

Elämä alkoi taas vetää mukaansa. Sai vetää. Vanheneva mies innostui.