Ylioppilas Pyydysmäki oli valmistautumassa papiksi, kun hän sisar
Eliisalta sai kirjeessä tiedon Lissun kihlauksen purkautumisesta.
Iiska istui silloinkin entisessä kamarissaan Katajanokalla. Luettuaan
kirjeen, tuli papinkokelas niin levottomaksi, että ajatus kokonaan
karkasi teologian piiristä ja lensi Pyydysmäelle. Aluksi oli vaikea
käsittää mikä tunne tässä askarteli ylinnä. Ajatuksissa pyrki ensi
sijalle asettumaan suuttumus sitä miestä kohtaan, joka oli niin
häpeällisellä tavalla häväissyt hänen lapsuuden leikkitoveriaan.
Mutta samalla vilahteli siellä jo muuan elinvoimainen, rusohohteinen
toivonsäde, joka elvytteli ja herätteli nuoren papin muutamissa
sydänkomeroissa hämärtävää onnenoiretta. Väkevänä ja valloittavana
astui näin etualalle se silloinen kohtaus isonpappilan kanslian
puolella. Silloinkin saarnan asiallinen ajattelu jäi silmänräpäyksessä
unhoon, ja poika katsoi ja kuunteli neidoksi kypsynyttä
lapsuudentoveriaan ja vaistosi, sielu herkästi soivana, helkkyvää,
riemullista, vallattomana purkautuvaa neidonnaurua. Siitä lähtien se
jäi sieluun soimaan. Hänen oma sydämensä vastasi rakkauteen, kutsuviin
naurunkikatuksiin surumielisin soinnuin: toisen morsian!
Tämän täytyi painua syrjään teologian tieltä. Toisen morsian oli,
täytyi olla Sanna Pyydysmäen kasvattaman pappiskokelaan sielulle
soveltumaton, vieras ajatus...
Iiska muisteli nyt tätä kaikkea ja myöskin sitä polttavaa tuskaa,
joka häntä sen jälkeen kauan vaivasi, pysytellen tuota lapsuuden
leikkitoveria lakkaamatta hänen ajatusmaailmansa keskeisimmässä
piirissä. Haihtuihan se sittemmin jonkun verran, mutta se jätti
jälkensä kuitenkin avonaiseksi ja vapaasti kulettavaksi.
Mutta nyt näille himmeneville ajatusten ja muistojen poluille välähti
yhtäkkiä kirkas valo. Suljetutkin veräjät aukenivat. Nuoren teologin
mieleen iski ajatus: tämä on Jumalan johdatusta. Se täydensi hänen
iloansa. Usko jumalallisen tahdon merkitykseen ja ihmiselämää ohjaavaan
ehdottomuuteen oli hänelle vihdoin, lukujensa kestäessä, alkanut
vakiintua tottumukseksi. Nyt hänestä oli suuri ilo uskoa siihen.
Jumala itse oli ottanut hoitaakseen hänen rakkausasiansa. Nyt se
selvenee itsestään! Jumala on sentään merkillinen Jumala. Ihmislapsi
hengellisesti kuolleessa mielessään vain kuvittelee sitä ja tätä,
uskoo ja epäilee, toivoo ja kapinoi. Mutta näin Jumala toisinaan astuu
suoraan ihmisen eteen suurella pyhällä teolla, avaa eteen rakkauden
autuuteen johtavat paratiisinportit ja kehoittaa: astu sisään!
Iiska astui aivan empimättä. Teologia selveni hänelle yhtäkkiä aivan
uudelta puolelta, hän oli todella tuntevinaan Jumalan ja enkeleitten
läsnäolon. Rakkauselämä ei tälle nuorelle papille ollut ennestäänkään
kokonaan tuntematonta, mutta nyt se oli kuohahtanut keväiseen
purkaukseen.
Hän kirjoitti Lissulle. Vastausta odotellessa luvut pysähtyivät.
Kirjoittaessaan oli hän pitänyt itsestään selvänä, että Lissulla ei
saata olla pienintäkään syytä kieltäytyä tulemasta hänen omakseen. Tämä
edellytys muodostui jostain syystä aivan vaistomaisesti. Iiskalle se
sopi niin kovin hyvin. Vähän myöhemmin, kun epäilykset alkoivat hiipiä
piilostaan, karkoitti pappiskokelas niitä muistuttamalla itselleen,
että hän on kohta pastori, jota vastoin Lissu on rovastilan sisäpiika...
Mutta mitä ihmettä hän silloin niin hartaasti nauroi "pastorille"?
Oliko siinä jonkinlaista ylenkatsetta? Piloillaanko? Kuuluisikohan
Lissu vapaa-ajattelijain suuntaan? Pastori...
Lissu tanssii. "Pastorin" ei sovi... vaikka ei hänellä muuten ole
mitään sitä vastaankaan. Onhan hän aikaisemmin tanssinutkin ja tuntenut
siitä joskus suurta nautintoa ja remua... Mutta pastorille ei se enää
sovi... Lissu tanssii intohimoisesti...
Lissun kanssa häävalssi, omissa häissä!
Riemulliset mielikuvat kultailivat ajatusmaailmaa. Uskonsuunnista
ei hänellä enää ollut mitään epäilyksiä. Ne oli loppututkinnon
lähestymisen tyynnyttämä elämä jo ehtinyt sulattaa sopusointuun, jonka
pinnalla nyt väreili rakkaus synnyttäen sammuvia ja taas uudelleen
nousevia kuplia.
Ja sitä paitsi: se on Lissulle kunnia, joka hänen pitäisi käsittää, kun
juuri valmistuva pappi tarjoo hänelle sydämensä...
-- Sydämensä! toisti hän ääneen. Jokin teologinen vaisto pyrki
työntämään Jumalan Lissun edelle, mutta inhimillinen rakkausvaisto
vaati Lissulle etusijaa.
Hän päätti järjestää asian aivan valmiiksi Lissun kanssa ennenkuin
ilmoittaisi kotiin mitään. Mutta kun vastaus viivästyi, kävi mies
levottomaksi.
Olisikohan olemassa joitakin syitä, joiden vuoksi ei Lissu...?
Iiska kirjoitti sisarelleen Eliisalle ja kyseli lähemmin Lissusta. Nyt
tuli vastaus aivan viipymättä, ja Iiska sai seikkaperäisen selonteon.
Eliisa kertoi myöskin, että Lissu suunnittelee Amerikan-matkaa, aikoo
lähteä aivan pian. Passi on jo hankittu, ja matkarahat on antanut isä.
Iiskan valtasi nyt myrsky. Hän tarkasti heti kassansa, lainasi muutamia
kymmenmarkkasia ja lähti.
* * * * *
Kotona joutuivat kaikki ymmälle Iiskan odottamattoman tulon johdosta.
Isä ei ollut kotona hänen saapuessaan. Äiti tuli pihalle vastaan
totisena ja levottomana tutkien pojan silmiä. Veli Jussi asteli
riiheltä nokisena ja kysellen. Eliisa ilmestyi aitasta säkkikantamus
sylissään, pudotti sen pelästyneenä maahan ja laski:
-- Sys siunaa, Iiska...?
Ja Iiska näki, että sisko aavisti asian oikean laidan.
Simuna lähti juuri elolavalla istuen riihikartanolle, sai Iiskalta
sikarin, pisti sen illaksi talteen ja myhäili.
Setä-Sameli istui kaivonkannella ja väänsi vitsaksia tehdäkseen
kantimia pariin vieressä olevaan navettasankoon, syleksi, hymyili ja
jutteli itsekseen:
-- Saa nähdä huomaako Iiska vanhaa...
Huomasipahan! Hän tuli kättelemään, ja Sameli myhäili. Saatuaan
Iiskalta tavallisen tervetuliaissikarin hän puri sen päästä palasen ja
sytytti.
-- Saamari, tuota... Joko sinä olet valmis, tuota, pappi?
-- Ei aivan vielä, mutta jouluksi.
-- Ehtiihän sitä... nuorihan sinä vielä. Mutta saamari, eikö sulla ole
vielä morsianta? Hi hih! Katso nyt joku korea posliininen mamselli,
hih! Vaikka mitähän tuosta koreudesta, valitse hyväluontoinen. Äitis jo
huutaa, mene, minä väännän tuon vitsan... Peru kun antoi reiru-sikarin.
Iiska jätti Sameli-sedän nauttimaan sikaristaan kaivonkannelle. Muut
menivät kukin askareilleen, kotiin palannut äidin kanssa tupaan.
Kamariin päästyä selvitti Iiska heti äidille äkillisen kotimatkansa
syyn. Tuskin oli emäntä saanut kuulla ensi sanat, jotka alkoivat
selvittää mistä oli kysymys, kun poika saattoi huomata aiheuttaneensa
äidille surua. Vaikka emäntä oli verrattain lujaluontoinen ihminen
ja hallitsi itseään hyvin, ilmestyi hänen kasvoilleen nyt sellaisia
hermostuneisuuden merkkejä, että Iiskan sydän kävi levottomaksi, poika
kun oli äitiinsä läheisesti kiintynyt. Eikä hän ollenkaan ymmärtänyt,
minkä vuoksi äiti olisi tästä pahoillaan. Hänellä oli ollut jokin
hämärä, etäinen aavistus, että äiti olisi tästä vielä ihastunutkin. Ja
nyt... jumala nähköön, äiti itki --
-- Niin, lopetti Iiska, -- minä olen varma siitä, että olen rakastanut
Lissua lapsuudesta saakka. En ole sitä oikein ymmärtänyt ennen... nyt
se on vasta puhjennut ilmi.
Pojan vaiettua katsoi äiti häntä kotvan surullisesti silmiin ja
virkahti:
-- Mutta... luuletko, että _hän_ pitää sinusta?
Iiska säpsähti. Silmä kohtasi levottomana äidin silmän.
-- Sitä minä en todellakaan tiedä. Siksi tulin nyt.
Äiti katsoi poikansa silmiin:
-- Mutta mitä luulet isän sanovan?
-- Mitä _isällä_ on tämän asian kanssa tekemistä?
Poika hymyili kysyvän näköisenä.
Äidin katseessa muuttui vivahdus ankarammaksi:
-- Ethän sinä niin ajattele, poikani?
Iiska korjasi:
-- Enhän minä silti ylenkatso isän tahtoa, mutta minun luullakseni isä
on niin viisas mies, että hän sallii minun hoitaa tämän asian itse.
Jonkun verran äidin katse lieventyi, mutta se jyrkkeni kohta, kun hän
sanoi painokkaasti:
-- Niin, poikani, onhan se sinun oma asiasi. Mutta onhan se vähän
meidänkin... Tämä tulee nyt niin outona, kun juuri äsken on Lissulle
semmoista tapahtunut.
Äiti tarttui poikansa käteen.
-- Lissu on ollut toista vuotta toisen morsian ja nytkö hän heti
lentäisi sinun syliisi? Ihmiset puhuisivat siitä. Ja sinusta tulee
pappi. Minä luulen, että isäkin ajattelee samoin.
Äidin huuli värähti.
Poika oli noussut, asteli edestakaisin ja näytti hermostuneelta
pusertaessaan kädellä otsaansa.
-- Ajattele sitä, virkahti äiti vähän ajan kuluttua.
-- Sitä tuskin voin nyt ajatella.
-- Ihmisen täytyy. Entäs, jos jälkeenpäin katuisit?
Poika ei nytkään vastannut.
-- Sinä olet meidän toivomme, isän ja minun.
Iiska meni omaan huoneeseensa. Kaikki muu, mitä äiti oli sanonut, oli
mennyt ohi korvien, mutta kysymys: rakastiko Lissu häntä vai eikö?
viipyi.
Olisi ollut varsin odottamatonta, jopa kummallista jollei Lissu olisi
häntä rakastanut!
Mutta emännän mielikuvitusmaailmassa oli taas jotain kaunista
romahtanut. Pappila, jossa hänen poikansa olisi pastorina ja hänen
rouvanaan sopiva, mukava, suvun ja virka-arvon mukainen pastorska,
joka kaikin puolin pystyisi ihmistenkin silmissä kantamaan miehensä
arvoasemaa ja olisi niin kuin muidenkin pappien rouvat.
Tämä Lissu taas oli liian tuttu ja läheinen, melkein kuin oma lapsi.
Lissu ei ollenkaan vastannut äidin pastorskaminiäkuvaa. Ja vaikka
ei Lissusta juorukaan tietänyt mitään pahaa, niin siitä pitkästä
kihlauksesta ja purkauksesta oli kuitenkin jäänyt tahra, joka yritti
näkymään tässä tapauksessa. Emäntä tunsi sydämensä pohjalla, että
hän oli valmis kunnian ja omantunnon nimessä Lissua puoltamaan ja
puhdistamaan, mutta -- uhraapas siihen pastori-poikasi! Se oli liikaa.
Kun isäntä tuli illalla, sai hän kuulla asian. He istuivat vastakkain
kamarin pöydän ääressä, isä ja poika. Isä oli ottanutkin asian paljon
rauhallisemmin kuin äiti. Iiska havaitsi kuitenkin, miten hikihelmet
kihosivat isän otsalle samalla kuin hän vaieten silmäili poikaansa.
-- Tuotanko minä teille surua? kysyi Iiska nöyrästi.
Pyydysmäki laski kätensä raskaasti pöydälle.
-- Sehän on sinun oma asiasi, kenen sinä otat. Mutta tässä on jotain
niin yllättävää. Te olette kasvaneet yhdessä kuin sisar ja veli, ja nyt
vasta, yht'äkkiä sinun päähäsi pälkähtää rakastua häneen.
-- Minä luulen, että olen rakastanut häntä kauan.
-- Luulen! Kyllä nuori mies sellaisen asian aina tietää, jos se on
tosi. Ei se jää luulon varaan.
-- Voi olla tapauksia, isä, jolloin tällainen tietoisuus uinuu
herätäkseen vasta saatuaan sysäyksen.
Isä ilkkui:
-- Eikö tämä ole sitä romantiikkaa?
Mutta samalla hän taas kääntyi ankaran totiseksi:
-- Sinä huikentelet!
Hän nousi pannakseen tupakkaa piippuun ja jatkoi sieltä:
-- Nämä tällaiset äkilliset otteet alkavat tehdä minut levottomaksi.
Ensin sinusta oli vähällä tulla runoilija -- nyt et taida runoutta
enää ollenkaan harrastella, vai kuinka? Sitten sinä epäilit koko
jumaluusoppia ja aioit vaihtaa lukuainettasi. Mutta silloin
tuli vastaan vapaakirkollisuus, ja sinusta oli vähällä tulla
vapaakirkollinen, kiertävä apostoli, sen haihattelijan jäljittelijä.
Isän äänessä soi, viime sanoissa varsinkin, selvä pilkka. Kohta hän
kuitenkin taas melkein ärjäisi:
-- Minähän alkuaan ajattelin sinusta kelpo suomalaista virkamiestä!
Poika katsahti ehdottomasti päätä kohti, josta tuo ääni tuli.
Isä istui raskaasti soututuoliin ja jatkoi:
-- Mutta sinun luonteesi heikkous on vienyt minun toiveeni.
Poika nousi.
-- Ei isä, älkää sanoko sitä! huusi hän rukoillen. -- Minä tarvitsen
sitä tietoa, että te luotatte minuun. Tarvitsen sitä enemmän, kun
luonteeni ei ole yhtä luja kuin teidän.
Pyydysmäen rinta kohoili raskaasti. Samalla vilahti hänen mieleensä
ukko Länsipää ja hänen suhteensa poikaansa. Pojan rappiollemenosta
syytettiin Länsipään ukkoa, joka oli tylysti sulkenut langenneelta
kodin ovet silloin, kun oli vielä parantumisesta toivoa.
Iiska oli aina ollut jokseenkin ehdottomasti raitis. Siitä saakka, kun
isä oli ehdottomuuden sovelluttanut omaan elämäänsä, oli poika ilman
mitään sopimuksia seurannut mukana. Iiska sai ajatella vapaasti, sitä
ei isä ollut koskaan estänyt. Mutta elämän ehdoton nuhteettomuus,
tahrattomuus oli aina ollut Erkki Pyydysmäen vaatimus. Ja hän oli
oppinut sen vaimoltaan. Kun poika oli tämän täyttänyt, pysyivät välit
avonaisina. Mutta juuri siksi koski Iiskaan niin syvästi isän ankara
ilmoitus, että hän oli kadottanut pojan suhteen toiveensa.
-- Taisin sanoa liikaa, katui isä kotvan kuluttua hiljaa ja loi poikaan
melkein anteeksipyytävän katseen.
-- Liikaa se oli! huudahti Iiska kiihkeästi. -- Te tiedätte varsin
hyvin, että jos te otatte minulta pois luottamuksenne, se vie heikolta
luonteeltani sen tärkeimmän tuen. Enkä minä luule vielä olevani
kansaltani hukkaan mennyt.
Isä nosti päätään ja katsoi poikaansa. Pojan itsetunto oli taas
noussut, ja rintaa liikutti korkea kuohunta.
-- Minun tutkintoni ovat hieman viipyneet. Elämänuran valinta
tällaisena aikana ei ole niin helppoa... varsinkin kun tulisi samalla
yhdistää isän toiveet ja omat harrastukset... ellei tahdo kokonaan
kieltää itseään ja muuttua koneeksi, jota muut työntävät ja käyttävät.
Loppusanat tulivat jo melkein vihaisesti.
Vähäisen vaitiolon jälkeen kysäisi isä:
-- Noo, huoliiko se tyttöletukka sinusta?
-- En tiedä, aion nyt mennä sinne.
-- Mene sitten... jos tästä elämä riippuu.
* * * * *
Lissu Jaakkola oli jo eronnut pappilasta, asui tätinsä luona Aitasessa
ja valmistautui Amerikanmatkaan. Saatuaan Iiskan kirjeen oli hän
ollut tuntevinaan kuin olisi ennakolta aavistanut sen tulon. Sielun
täytti omituinen myrskytila. Vuosikausia salassa elänyt, mutta järjen
mahdottomaksi tuomitsema unelma oli täyttynyt. Sitä ennen oli kuitenkin
ehtinyt tapahtua jotain, mikä nostatti toteutumismahdollisuuden tielle
ylivoimaisen esteen. Kihlauksen loppumisessa oli jotain... Hän ei tosin
ollut Yrjöä edes kertaakaan syleillyt, niin vieras, niin lämmötön oli
suhde tytön puolelta ollut. Mutta juuri siksi se häntä nyt jälestä päin
hävetti.
Samalla tarttui häneen Amerikan-kiihko ja loi valoa siihen omituiseen
pimeyteen, johon hän oli joutunut. Kiihko kasvoi nopeasti kuin
päivänperhonen ja lumosi loistollaan.
Tässä mielialassa alkoi taas kasvaa uhma. Häntä oli melkein lapsuudesta
saakka vainonnut masennus sen johdosta, että sai lakkaamatta
kokea ihmisten sääliä suvun häviön johdosta ja nauttia ihmisten
hyväntahtoisuutta. Jo aikaisin oli hänen sielussaan jokin voima noussut
sellaista "armeliaisuutta" vastaan. Oliko hänen syynsä, että suku oli
hävinnyt? Ja ellei se ollut -- miksi eivät ihmiset saattaneet olla
hyväntahtoisia ilman sääliä? Lissu tunsi olevansa terve ja voimakas
ja pystyvänsä leipänsä edestä työhön; hän tiesi sitäpaitsi olevansa
Jumalan luomasta kaunis ja iloitsi siitä salassa. Miksi ei häntä
kohdeltu sen mukaan kuin hän itse ansaitsi? Mitä hänellä oli tekemistä
sukunsa onnettomuuksien kanssa!
Kihlauksen purkautumisessa kiusasi häntä vain se, että teennäinen,
puolinainen, väärä suhde oli saanut kestää niin kauan. Varjo siitä
lankesi häneen itseensä. Kiusaavana poltti: miksi ei hän ollut sitä
purkanut heti, kun huomasi Suurperän vanhustenkin ottavan lukuun hänen
köyhyytensä, ja pitävän mielessään, ettei hän ollut talosta ja että
suku oli hävinnyt?
Tähän kaikkeen loi Amerikan-kuume kirkkaan, vapauttavan
valaistushohteen. Amerikassa vapautuu kaikesta! Ei kenenkään
vastaselittelyt auttaneet mitään, eikä oikeastaan kukaan aivan paljoa
vastustanutkaan. Olihan Lissu riippumaton, yksinäinen ja vapaa.
Iiskan kirje toi uuden virikkeen tähän tunnetilaan. Ensin Lissun
sielun yli läikähti ihana, suloinen aalto. Amerikan-kuume hellitti ja
levähti. Tytön mieliala hekumoi autuaallisten unelmien aallokossa.
Mutta sitä kesti hetkinen vain. Tosiasiat, jotka estivät uudestaan
antautumasta nöyryyttäviin suhteisiin, rikasten, parempainsa kanssa
armopeliin, ryntäsivät piiloistaan. Ei! Nyt hän tahtoo vapautta, hän
tahtoo nähdä Amerikan, hengittää sen ilmaa, kokea sen säälimättömyyttä,
armottomuutta...
Hyvä, ihana oli kuitenkin nyt tietää, että Iiska rakasti. Mutta siitä
huolimatta hän menee. Hänellä on Amerikkaan kiihkeä ikävä, jokin vetää
sinne...
Hän ajatteli, että voihan rakkauden viedä mukanaan... Eikä hän ketään
muuta ikänä rakasta kuin Iiskaa. Mutta Amerikkaan hän menee.
Sitten tuli taas itkun ja levottoman hädän vuoro. Miten mahtaisi käydä
Iiskan rakkauden, jos hän menee Amerikkaan? Iiska ei sinne tule...
mahtaneeko piankin etsiä uuden? Ja kun hän tulee Amerikasta takaisin,
on sillä jo toinen...
... Elämä, elämä, miten täynnä ristiriitoja sinä olet! Kun niihin
oikein kietoutuu, ei edes itku selvitä. Eikä löydä yhtään ystävää,
jolle voisi avata sydämensä tuskan. Pyydysmäen emännälle oli mahdoton
tätä asiaa uskoa. Ei, ei! Lissu oli varma, että emäntä olisi tässä
asiassa tyly hänelle, ehkäpä vihainen. Ei hän, pohjaltaan ylpeä emäntä,
poikaansa piikatytölle... pappia.
Iiska tapasi Lissun tiellä, Aitasen aitan takana. Tie vie suoraan
metsään. Kun he olivat kaksi tuntia jutelleet, tunsi Iiska, että tämän
tytön ympäri oli kutoutunut jonkinlainen salaperäisyyttä luova, etäällä
pitävä verkko. Sattui välähdyksiä, jotka antoivat aavistaa tytön
sielussa rakkauden pyhän tulen paloa. Mutta kohta taasen kätkeytyi
kaikki sumuun, jonka läpi ei nähnyt, tuskin edes vaistosi.
Tyttö osaltaan taas oikeastaan ahmi sieluunsa kuin ahne nälkäinen
jokaisen rakkaudenhenkäyksen, jonka nuori papinkokelas lempensä
tuskallisesta porotuksesta laski huuliltaan tai jota hänen silmiensä
palava ilme lietsoi. Tämä sana- ja silmäpeli teki tytön ylivoimaiseksi.
Hän tunsi yhtäkkiä kasvaneensa ja päänsä hipovan jo Iiskan pään tasoa.
Rakkaus ja kunniantunto joutuivat käsikähmään. Joskus jo edellinen oli
painissa voittaa ja laskea ylpeän kunniantunnon maahan. Mutta silloin
syöksähti mukaan Amerikan-kuva ja epäävä sana sai varmuutta.
Niin he erosivat, kaksi rakastunutta, jotka tunsivat kuuluvansa
toisilleen, mutta joiden välillä muuan ovi pysyi itsepintaisesti
suljettuna.
Iiskan mentyä tapasi Maija-täti Lissun siellä metsäpolun vieressä
kivellä itkemässä niin haikeata itkua, että tädin tuli hätä. Silloin
oli tyttö sellaisessa heikkoudentilassa, että purkautui kertomaan
tädille mitä tässä oli tapahtunut. Maija-täti oli välitön luonne.
Hänestä oli Lissun menettely enemmän kuin käsittämätöntä, se oli
järjetöntä. Hylätä sellainen kosija! Jo kihlauksen purkauskin oli
ollut Maija-tädistä harkitsematon ja hätäinen teko, mutta sen hän voi
kuitenkin ymmärtää. Sellaiset miehet olivat olleet aina halveksittuja,
varsinkin hänen nuoruutensa aikoina. Mutta tätä hän ei voinut ymmärtää.
Vähältä oli hän antaa Lissulle selkään tai hyökätä Pyydysmäkeen
sanomaan emännälle, kuinka pöllö tämä tyttö on, kun rakastaa niin
ja niin ja kuitenkin sanoo, että ei. Mutta Lissu sanoi uskottavassa
äänilajissa, että jos täti hiiskahtaakaan tästä asiasta, hän menee
varmasti kaivoon. Niin paljon Maija-täti sisarentytärtään tunsi, että
katsoi viisaimmaksi pysyä kotona ja vaieta.
* * * * *
Pyydysmäkeläisten kunnia oli kärsinyt loukkauksen. He, varsinkin
emäntä, olivat otaksuneet, että Lissu on valmis, ettei mikään
kieltäytyminen tule kysymykseenkään, jos kerran rakastetaan. Kun hän
nyt sai Iiskalta kuulla, miten kävi, kuohahti hänessä ensimmäisenä
etualalle kiitollisuutta etsivän kasvatusäidin velkova vaatimus. Viha
pyrki leimahtamaan. Mutta silloin Iiska häntä hillitsi. Ei, ei äiti
saa asiaa niin ottaa. Kuinka hän, Iiska, ottaisi vastaan sydämen, joka
annetaan kiitollisuudenvelan suoritukseksi...!
Eihän äitikään juuri sellaista ollut tarkoittanut. Mutta kuitenkin! Hän
oli toki luullut, että Lissu rakastaisi hänen poikaansa ja suostuisi
tämän tarjoamaan kunniaan pyytelyittä.
-- Ei, ei niin, äiti!
Iiska makasi rakkaudentuskan murtamana pöytää vasten käsivarsiensa
nojassa. Hän luuli ja sanoi sen äidillekin, että Lissu sittenkin
rakastaa. Mutta tässä on välillä jotain, jota hän ei ymmärrä eikä saa
selville. Kun hän on niin vähän ollut tekemisissä naisten kanssa, ei
hän ymmärrä.
Silloin tuli äiti viereen ja silitti poikansa runsasta, aaltoilevaa
tukkaa. Kuohahtanut vihankiivaus oli jo laskeutunut, ja rauhallisella
äänellään hän jutteli kärsivälle pojalleen:
-- Jos Jumala on tarkoittanut teidät yhteen, ei mikään voi teitä
erottaa.
Iiska nosti päätään ja tarkkasi:
-- Luuletteko te, äiti, niin?
-- Minä tiedän sen.
Äidin ääni oli saavuttanut taas tutun, varman metallisointunsa, joka
oli aina tyynnyttänyt pojan sielunmyrskyt rauhaan.
Iiska nousi. Hänen silmistään säteili nyt jo uusi valo, ja liikkeissä
näkyi terästynyt tahto. Hän virkahti:
-- Minun täytyy lähteä jälleen aamulla Helsinkiin.