Viime keväänä oli Helsinkiin pystytetty valtion kustannuksella keisari
Aleksanteri toiselle muistopatsas. Erkki Pyydysmäki, joka patsaan
rakentamispäätöstä tehtäessä oli ollut talonpoikaissäädyn edustajana
valtiopäivillä, oli tällä kertaa ollut kuntansa edustajana patsaan
paljastustilaisuudessa. Juhla oli monessa suhteessa ollut mieltä
ylentävä. Se, mitä patsaan kohottamisen oli edellytetty vaikuttavan,
nimittäin Aleksanteri kolmannen mielialan lämpenemisen Suomea kohtaan,
oli kuitenkin jäänyt pelkkäin kauniiden unelmien varaan. Ei mitään
ilmausta sellaisesta ollut havaittu. Ketään keisarillisen huoneen omaa
edustajaa ei edes saapunut juhlaan. Kenraalikuvernööri Heydenin ja
Suomen kansan välit olivat jäähtymistään jäähtyneet. Todellisuudessa
tuntui kuin Venäjä olisi vaiennut synkkänä kulissien takana.
Juhlatunnelmaa koetettiin siitä huolimatta virittää äärimmilleen.
Suomen hyväntekijä-keisarin muistoa tehostamalla tahdottiin
ilmeisesti ikäänkuin alleviivauksilla tuoda esiin nykyisen keisarin
Suomenpolitiikkaa, jonka nurjuudesta nyt jo lakkaamatta joka vuosi
saatiin kansallistuntoa, perustuslakeja ja itsesuojelusvaistoa
härnääviä muistutuksia. Patsaan paljastustilaisuus tässä mielessä
muodostuikin suurenmoiseksi näytelmälliseksi esitykseksi, jossa
sivistyneen maailman tuli olla katsojana. Virallinen Suur-Venäjä
sille tuskin muuta kuin olkapäitä kohautti. Aleksanteri toisen
Suomen-politiikka oli sille ollut syvästi vastenmielinen,
historiallinen erehdys. Säätyjen suorapuheinen kirjelmä keisarille
1894 vuoden valtiopäivien alussa, muutamia viikkoja ennen patsaan
paljastamista, oli hävinnyt ja painunut kuin kivi veden alle. Liikkui
kaikenlaisia huhuja keisarillisesta "suuttumuksesta", mutta se ei
näihin aikoihin kuitenkaan iskenyt tulta.
Suomessa elettiin vielä valtiollisen runouden pilvilinnoissa. Keisarin
ehdottoman rehelliseen tahtoon uskottiin kuin Jumalaan. Häntä
ympäröivät neuvonantajat olivat syynä kaikkeen. Keisari oli vilpitön ja
hyvä, niin uskottiin, mutta venäläiset neuvonantajat, Pobedonostsevin
rautaista panslavistista tahtoa totellen, johtivat keisaria harhaan.
Sen lisäksi Suomen etujen viralliset valvojat löivät velvollisuutensa
laimin. Sitä sanomalehdetkin vakuuttivat. Sitten levisi tieto, että
keisari oli suuri juoppo. Siitä oli muutamassa Amerikan suomalaisessa
lehdessäkin pilakuva: keisari aika hutikassa, suuri viinaleili selässä,
matkalla pahaan paikkaan. Heti tiedettiin, että keisarin neuvonantajat
Suomen asiain esittelyä varten usein valitsevat sellaisen tilaisuuden,
jolloin hän on päissään. Silloin eivät Suomen asiat mene hyvin!
Aleksanterinpatsaan pystyttämisen luultiin alkuaan tulkitsevan elävälle
keisarille, jopa muillekin venäläisille, suomalaisten uskollisuutta
ja vilpittömyyttä. Katsokaas, näin me!... Mutta mitä lähemmäksi
paljastustilaisuus tuli, sitä valtavampi yleinen mielipide sisällytti
patsaaseen nykyiselle hallitsijalle tähdätyn moitelauseen: näin me
kunnioitamme hallitsijaa, joka pitää arvossa meidän perustuslakimme.
Mutta sille, joka rikkoo niitä, me lähetämme muistutuskirjeitä
Euroopan luettavaksi. Romantillisesti moni uskoi tämänkin politiikan
valtiolliseen tehoon aivan samoin kuin pari kolme vuotta aikaisemmin
jotkut luulivat patsashomman pusertavan kyyneleet "rehellisen"
Aleksanteri kolmannen silmiin, keisaria kun neuvonantajina ympäröivät
oikeat pahathenget.
Erkki Pyydysmäki ei ollut venäläiseen nähden koskaan ollut varsinainen
tunteen ihminen. Hän mieluummin laski syitä ja seurauksia.
Valtiopäivillä ollessaan olisi hän mielellään vastustanut koko
keisaripatsasta, mutta kun valtava yleinen mielipide piti sen
itsestään selvänä asiana, ei hän tietysti ensikertalaisena ja vähän
huomattuna tullut sitä vastustaneeksi. Hän lähti siis paljastusjuhliin
kuntansa edustajana panematta suurempaa merkitystä kunnianosoituksen
vaikutukselle.
Perillä hänen mielensä kuitenkin aikalailla lämpeni, erittäin
juuri suurenmoisessa patsasjuhlassa senaatin torilla. Siinähän oli
edustettuna koko Suomi! Kuntain edustus oli valtava. Torin täytti
ihmismeri, joka ulottui kaikkia sille johtavia katuja pitkin niin kauas
kuin silmä näki. Soitto, puheet, laulu! Tämähän oli valtakuntamaista.
Venäjä ja sen vaikutus pysyi syrjässä. Tässä juhli Suomi omaa kultaista
vapauttaan ja pani jyrisevän vastalauseen sen sortajalle. Koko maailman
piti se kuulla ja ymmärtää...
Erkki Pyydysmäki oli haltioissaan. Hänen mielialansa häiriytyi
Helsingin kaupungin suurilla päivällisillä kaartin maneesissa, missä
puolitoistatuhatta kutsuvierasta ja edustajaa ravittiin kaupungin
kustannuksella. Mutta siellä oli satoja, jotka eivät kestäneet valtavaa
viinivirtaa, vaan joivat ja juopuivat ja alkoivat huutaa ja rähistä,
juhlatunnelma hukkui juopuneitten suurisuiseen ja mielettömään rähinään.
Pyydysmäki riensi sieltä suoraan Seurahuoneelle suomenmielisten
illalliselle. Tämä tilaisuus muodostuikin hänen mielestään juhlien
huippukohdaksi. Siellä nousi suomalainen mieliala. Kaikesta tunsi,
että oltiin Suomessa ja että tällä kansalla oli oma kielensä, jota
sivistyneetkin osasivat ja viitsivät puhua, omat tulevaisuudentoiveet
ja oma politiikka. Sitä vain hajoitti onneton persoonariita. Erkki
sai heti vaikutteita tästä riidastakin, ja se suututti häntä
katkeruuteen asti. Yleisessä pauhinassa, jossa jokaisen, joka sanoi
sanan toiselle, täytyi huutaa, huusi Pyydysmäki sovintoa vanhojen
tuttujen valtiopäivämiestoverien korvaan. Mutta useimmiten hän sai
vasten silmiään vain väsyneen, laimean hymyn ja hapuilevan vastapuolen
syyttelyn. Helsinkiläinen joukkoääni, joka pauhasi jo merenä maneesin
päivällisillä, nousi uudelleen myöskin Seurahuoneen saleissa. Siellä
maneesissa huudettiin sekaisin ruotsia ja suomea, täällä sai suomi
ylivallan. Eivät kaikki päissään olleet. Mutta huutamisen aloittivat
juopuneet, ja selvien, jolleivät he halunneet mykistyä, täytyi
kilpailla. Se oli sellaista kansallista joukkohuutoa, joka kapakan
melussa tenhosi pelkällä rähinällään.
Erkki Pyydysmäki aisti sitä aikansa, mutta kyllästyi pian, sillä
kukaan ei joutanut kuulemaan häntä, useimmat tahtoivat vain saada
omat sanansa kuuluviin. Hän teki pian sen johtopäätöksen, että hänen
maatiaismielensä ja ajatustapansa nostatti tuttujen huulille armollisen
hymykierteen, sai päät nyökkäämään ja synnytti lämpöisen, ohirientävän
jäähyväiskädenpuristuksen.
Muutaman kerran tällaisen kokemuksen perästä hän jo taisi purra
hammastakin, vaikka ei pisaraakaan ollut mennyt hänen huuliltaan.
Yhtäkkiä selvisi hänelle kirkkaasti, että hän taas tälläkin kertaa
oli etsinyt suomalaista miestä, ihannettaan, jonka kintereillä
talonpoika voisi seurata vaikka tuleen. Sellaista oli hän etsinyt
vuosikymmenen ja tavannut Yrjö-Koskisen -- mutta häntäkään ei näkynyt
täällä. Historiasta oli hänen eteensä noussut suuri Snellman, suuri
Lalli-talonpoika! -- suuri Väinämöinen... Mutta niitä sellaisia ei
nyt enää ole. Yrjö-Koskinenkin tekoineen peittyy kansan silmältä
hallituksen salaperäiseen hämyyn.
Hänen jotain aavistava sisällinen levottomuutensa kasvoi. Meurman oli
jossain tuolla, salin toisella puolella, mutta sinne ei uskaltanut
mennä, kun siellä oli tuntemattomia suuruuksia. Ja Jonas Castrénkin oli
siellä, puhui ja viittilöi suurin elein... puhuttiin, että oli aikomus
erottaa hänet suomalaisesta valtiopäivämiesklubista. Sellaiseen ne
pystyvät! Eihän Pyydysmäki ollut mikään castrénilainen, kaukana siitä.
Mutta jokin siinä miehessä häntä sittenkin miellytti. Kunhan vain ei
olisi erottamisen syynä jokin pikku juoni?
Melkoisesti myrtynein ja hajanaisin mielin tuli Pyydysmäki
suomenmielisten illallisilta. Eikä hän käynyt enää kenenkään
tuttavansakaan luona Helsingissä. Heidän kyllästynyt, laimea hymynsä,
jolla ne vastasivat hänen talonpoikaiseen maalaishälytykseensä
suomalaisten yhtymisestä ryssää ja ruotsalaista vastaan, jotta
saataisiin luoduksi suuri yhteisrintama ja sovittaisiin keskenään --
se hymy kiusasi häntä kuin painajainen. Ensi junalla hän lähti kotiin
mieliala levotonna, aavistelevana.
* * * * *
Syyspuolella ilmestyi sanomalehtiin hälyyttäviä uutisia keisarin
sairaudesta.
Koko Suomi jännittyi.
Kuoleeko keisari? Tuleeko kaikkivaltias kohtalo sekaantumaan Suomen
asioihin, vapauttamaan maan perustuslakeja rikkovasta hallitsijasta?
Kysymys hymisi arkana tuulenhuminassa, kaikui huhujen ja ajatusten
takaa, vaikka ei kukaan uskaltanut lausua sitä ääneen.
Tähän aavisteluun sekaantui toinen: millainen on seuraaja?
Keisarin pojasta, perintöruhtinas Nikolaista oli viime vuosina paljon
huhuttu. Tiedettiin, että hän on lapsellinen, heikko, idiootti,
vähä-älyinen. Joskus korjattiin kuvaa tiedolla, että hän on Suomelle
ystävällinen. Kerrottiin edelleen, että häntä on kasvatettu erityisesti
taantumushallitsijaksi pyhän synodin yliprokuraattorin Pobedonostsevin
valvonnan ja johdon alla. Siinä mielessä oli häntä kaikin tavoin
heikonnettu, viety luonne ja miehuus. Heikko pää oli ahdettu
täyteen taikauskoa, suuruudenhulluutta, itsevaltiutta, itsekkyyttä,
suurvenäläisyyttä, kammoa kaikkea vapaamielisyyttä kohtaan. Aivan
erikoisesti tiedettiin häntä kasvatetun vihaamaan Suomea ja tuhoamaan
Suomen perustuslait.
Yleinen mielipide Suomessa kävi yhä levottomammaksi. Samalla kuin huhut
tiesivät kertoa perintöruhtinaan heikkouksista, ne puhdistivat ja taas
korottivat sairasta keisaria. Pojasta voi tulla vielä huonompi.
Paljon puhuttiin myöskin keisarinnasta ja hänen suhteestaan Suomeen,
juorut olivat epämääräisiä ja vastakkaisia, milloin hyviä, kulloin
pahoja. Vihdoin keksittiin, ettei hallitsijapari ollut käynyt
Suomessa 1885 jälkeen. Ja Helsinkiin oli Pietarista kuitenkin vain
muutaman tunnin matka. Miksi he eivät olleet käyneet? Olihan Suomi
hallitsijoitaan kohtaan osoittanut aina suorastaan lapsellista
uskollisuutta. Kun keisari Aleksanteri toinen murhattiin, puivat Suomen
miehet nyrkkiä murhaajalle ja hokivat: tulisi hallitsija asumaan
tänne Suomeen, kyllä me suojelisimme! Mutta nyt keisari sortaa meidän
vapauksiamme ja häpeää siksi tulla tänne.
Näin arveltiin.
Kerran Pyydysmäki ollessaan Lintumäen kamarissa sähisi nyrkki sojossa
hampaittensa välistä:
-- On se omituinen tämä Suomen ja sen suuriruhtinaan välinen suhde.
Mikä historian juoni siinäkin piileilee, että tämän kansan pitää olla
kytkettynä valtaistuimeen, jonka haltija on verivieras, erirotuinen ja
näkymättömissä kuin Jumala?
Räätälimestari Pettersson, joka oli työssä talossa, asettui
juhlalliseen asentoon ja virkkoi salaperäisin elein:
-- Kysykää tältä!
Hän viittasi Ylisen taloa kohti. Toiset ymmärsivät kohta. Kylän
suurin keisarinystävä oli äijä Ylinen. Hän toi mielipiteensä esiin
joka tilaisuudessa missä vain puheeksi sattui. Äijä oli suorastaan
kiihkeä oman kansallisuutensa vihollinen. Se johtui taas siitä, että
hän vihasi kaikkia, herroja, talollisia, mökkiläisiä, työläisiä, mutta
erikoisesti pitäjän johtomiehiä, hän kun oli itse joutunut syrjään
kunnalliskomennosta.
-- Siitä nyt ei suuria, sanoi Pyydysmäki välinpitämättömästi.
-- Hjaa! Mutta hän vaikuttaa paljon. Eikä hän ole yksin, intti
Pettersson. -- Tämänkin kylän ihmisistä on ainakin 90 prosenttia hänen
kannallaan. Monet epäilevät salassa teitä molempia -- hän osoitti
Pyydysmäkeä ja Lintumäkeä -- enemmän kuin Pobedonostsevia. Mutta te
ette tunne heitä! Ne ovat salakavalia. Teidän edessänne rippipuvussa --
vanhurskaita kälmejä.
-- Eiköhän mestari nyt liioittele, epäili Lintumäki hymyillen.
-- En minä luule hänen liioittelevan, totesi Pyydysmäki vakavampana.
Pettersson yhä vilkastui:
-- Minä en liioittele vähääkään. Mutta eihän konnuus kaikilla ole edes
pirullista ilkeyttä, se on vielä häpeällisempää, se on tyhmyyttä.
_Tällä_ se on viekasta pirullisuutta -- hän viittasi taas Yliseen --
mutta monella muulla tyhmyyttä. Ne luulevat, että jos keisari vain
ottaisi vallan pois Suomen herroilta, niin Jumalakin antaisi paremmat
vuodet, siunaisi laiskuuden, ilkimielisyyden ja juonittelun. Niin ne
luulevat, uskokaa pois.
-- Niin, mutta tässä nyt olikin puhe siitä historian kohtalosta,
että miksi Suomen täytyy olla kytkettynä Venäjän valtaistuimeen. Ja
pohjimmaltaanhan sellainen johtuu kansan valistumattomuudesta. --
Sillä jos me kaikin olisimme oikein isänmaallisesti valistuneita --
Pyydysmäki kohotti nyrkkinsä -- niin jumalauta! -- rokonarpinen ja
kupansyömä ryssä ei saisi hallita meitä!
-- Niinpä niin, yritti räätälimestari. Mutta Lintumäki huusi hieman
kovemmin ja sai sananvuoron:
-- Meillä on kohta kaksisataatuhatta harjoitettua sotamiestä!
-- Niin -- mutta helpommin saa auringon kiertämään vastapäivään kuin ne
tappelemaan isänmaan vapauden puolesta, intti Pettersson.
Pyydysmäen silmät leimusivat:
-- Sinä olet ruotsalaista sukua, mestari, sinä halveksit suomalaisia.
-- Minussa ei ole ruotsalaista verta enää, minä olen sen täydellisesti
suomalaistuttanut.
Toinen nauroi.
-- Hyvä on. Mutta sinä saat nähdä, että -- hän kuiskasi -- kerran me
koetamme, kävi miten kävi!
-- Minä tulen mukaan, lupasi Pettersson.
-- Mitäs Tolstoi sanoo? kysyi Lintumäki nauraen.
-- Ei hän ole minun jumalani enempää kuin Kristuskaan. Ja sen vuoksi
minä en tässä suhteessa pidä Tolstoita oppi-isänäni.
-- Hyvä! tunnusti Lintumäki.
Muutamaa päivää myöhemmin levisi tieto keisari Aleksanteri kolmannen
kuolemasta.
Pyydysmäkeläisetkin olivat siihen aikaan ikäänkuin huumeessa. Oli
vuoden rumimmat säät. Palvelijat viettivät vapaaviikkoja. Lukemattomia
juttuja kiersi talosta taloon, mökistä mökkiin. Ihmisten kädet tuskin
olisivat pystyneetkään työhön. Oli tapahtunut jotain tavatonta,
elämänperustukset tuntuivat horjuvan.
Keisari oli kuollut!.
Kirkonkellot soivat koko maassa. Kaikkialla kuulutettiin lakkaamatta
sanomaa: keisari on kuollut!
Alamaisten rinnoissa alkoi yleisen säikähdyksen hieman hellitettyä heti
risteillä kysymys: oliko se hyvä vai paha?
Uusi hallitsija oli astunut entisen sijaan -- ainakin niin otaksuttiin.
Kysymys kiiri ilmassa, askarteli lukemattomissa aivoissa, purkautui
sanoiksi: vahvistaako uusi keisari Suomen perustuslait?
Ellei -- mitä sitten seuraa?
Mökkiläisissä, vieläpä talollisissakin oli suuri osa niitä, joista
koko perustuslakikysymys tuntui käsittämättömältä kuin uskonnollinen
arvoitus. He eivät osanneet itsellensä ollenkaan selittää, olisiko
asia ollut hyvä niin vai näin. Kaikkia jännitti sen lisäksi kysymyksen
yhteyteen liittyvä salaperäisyys: mitä tapahtuu Venäjällä, mitä tulee
tapahtumaan Suomessa?
Niissä, jotka asian painavuuden jotenkin tajusivat, kasvoi epäilys
ja pelko hetki hetkeltä. Keisari oli kuollut Livadiassa. Suomen
ministerivaltiosihteeri oli mennyt sinne ylimääräisellä junalla. Mutta
häneen ei ollut enää maassa täyttä luottamusta. Koko maan kohtalo
riippui nyt kuitenkin hänestä, hänen miehuudestaan. Häntä ympäröi
lisäksi kiihoittunut, vihamielinen Venäjä. Kaiken sen johdosta mitä
tiedettiin niistä, jotka valvoivat keisarivainajan kuolinvuoteen
ympärillä ja joiden vastarinta Suomen edustajan täytyi murtaa, näytti
tehtävä ylivoimaiselta. Käsitys valtaistuimen perillisestä oli yhä
huonontunut. Hänestä oli nyt Suomessa yleisimpänä kuva, joka ei
suuresti eronnut tanssinukesta. Mikä ohjaisi tätä heikkoa nuorukaista,
kun keisari Aleksanteri kolmas oli Suomen perustuslakien säilyttämisen
puolesta saanut panna liikkeelle koko tunnetun tarmonsa?
Ne, jotka toivoivat, ettei perustuslakeja vahvistettaisi,
kuiskailivat salassa keskenään, mutta eivät uskaltaneet julkisuudessa
hiiskahtaakaan. Niitä ei ollut kuitenkaan aivan monta täällä
Pyydysmäellä -- lopultakaan, vaikka Pettersson niin luuli. Yksi varma
oli kuitenkin Ylisen äijä. Hän oli pukeutunut teeskentelijän naamariin,
iski ja räpytti tervettä silmäänsä hokien, että kun vain "Hänen
majesteettinsa, uusi keisari, katsoisi armollisesti Suomen kansan
puoleen" ja antaisi sen pitää "lakinsa ja laitoksensa". Hän luki tätä
rukoustaan aamulla meijerillä ja miesjoukossa Kylä-Pyydysmäen pihalla
ja kävi sanomassa sen myöskin naapurinsa Erkki Pyydysmäen tuvassa.
Miniä, Ylisen emäntä sattui samalla olemaan Pyydysmäen tuvassa, kun
äijä jutteli. Äijän mentyä miniä kuiskasi naapurin emännälle:
-- On se tuo meidän äijä... jumalaansa rukoili aamulla, ettei uusi
keisari vain vahvistaisi perustuslakeja.
Eräässä toisessa tapaamassa otti äijän kiinni juro Aita-Jaakko ja sanoi:
-- Eräänä päivänä te toivoitte, että ne perustuslait veisi itse se
vanha-Erkki. Oletteko nyt muuttanut mieltänne?
Siinä miesjoukko rähähti nauramaan. Ylisen äijä kävi sanattomaksi
ja katsoi ympärilleen etsien eikö nyt kukaan häntä auttaisi. Mutta
mieliala tuntui sellaiselta, että äijä hiipi pois Aita-Jaakon ikuisena
vihollisena.
Iltapuolella päivää oli koko pitäjä kokoontunut kirkolle, koska piti
saapua tietoja päivän suuresta asiasta ja ne tahdottiin ottaa vastaan
kirkossa. Kirkonkylän talojen pihat olivat hevosia täynnä ja tuvat
seurakuntalaisia. Jännitys kohosi sitä valtavammaksi, mitä myöhemmälle
aika kului. Ja sikäli kuin asian yleinen luonne jännitti, valoi se
kaikkiin odottajiin myöskin levottomasti kuohahtelevan mielialan. Pelko
siirtyi toisesta toiseen, se alkoi muodostua jo henkilökohtaiseksi,
aavistus vahingon suuruudesta laajeni. Oli kuin ukonilman edellä,
jolloin ensi jyrähdyksiä toiset ivailevat, toisten jo asettuessa
totisiksi. Mutta kun pilvi yhä paisuu ja tummenee, jyrähdykset käyvät
pelottavammiksi ja ensimmäiset rakeet lankeavat maahan, silloin jo
mykistyy pilkkaavinkin suu ja yleinen avuttomuudentunne valtaa mielen.
Syksyinen sade pieksä ikkunaruutuja, joitten takana yhä hiljaisemmiksi
käyneet Suomen kansalaiset odottivat hetken historiallista kohtaloaan.
Ulkonakin oli pimeä, eikä mikään taivaalta tuleva valonpilkahdus sitä
lievittänyt. Mieliala oli raskas ja painunut.
Silloin helähti kirkonkello. Jokaisessa tuvassa lehahti väsynyt,
kahlittu tunnelma vapauteen. Ovien täydeltä ryntäsivät ihmiset ulos
kujille.
Kirkko oli yltyleensä valaistu.
Kirkonkellot soivat iloisessa kilvassa kuin riemusaattoa tervehtien.
Rapaisille kujille työntyneet ihmiset tiesivät jo näistä merkeistä,
että rovastille oli saapunut hyvä sanoma, joka nyt aiotaan julistaa
kansalle. Sade oli tauonnut. Taivaslaki oli osittain selvinnyt, ja kuu
pilkisteli toisinaan pilvien raoista. Kirkonkylän kaikilla kujilla kävi
iloinen häläkkä.
Kirkko oli kynttilöillä kirkkaasti valaistu. Tuossa käy Pyydysmäki
emäntineen ja tyttärineen. Siinä samassa ryhmässä Hermanni Luhtasenneva
emäntineen ja opettaja Lintumäki emäntineen ja vähän jälempänä Heikki
Ylinen emäntineen, mutta äijää ei näy. Niin tunkeilee siinä väkeä
jokaiselta pitäjän kulmalta ja sijoittuu penkkeihin. Lyhyessä hetkessä
ovatkin istuimet käytetyt ja käytävät alkavat täyttyä. Rovasti nousee
saarnatuoliin. Kaunis, valkeahapsinen pää kohoaa yli saarnatuolin
laidan. Sadat silmäparit tähtäävät hartaina ja uteliaina.
Aivan vaatimattomasti ja yksinkertaisesti kehoittaa hän kiittämään
Jumalaa, joka johdattaa ihmisten mielet kuin vesiojat...
Sitten julistaa hän tiedoksi, että armollinen hallitsija, Venäjän
keisari, Suomen Suuriruhtinas Nikolai toinen on Livadiassa vahvistanut
Suomen perustuslait ja Suomelle vakuutetut erioikeudet, luvaten pitää
ne muuttamattomina voimassa ja vaikutuksessa.
Ja kun pappivanhus sen jälkeen luki tilaisuuteen sopivan
kiitosrukouksen, alkoi kirkossa kuulua, aluksi hiljaisia, mutta sitten
yhä paisuvia liikutusääniä. Kun naisten pingoitettu ja jännittynyt
mieliala siten pääsi purkautumisen alkuun, nousi liikutus hyrskeeksi,
joka aaltomaisena vyöryi yli kirkon.
Valkohapsinen vanhus siellä ylhäällä joutui siinä määrin saman aallon
valtaan, että toimitus hetkiseksi pysähtyi...
Virsitaululla oli numero 399.
Urut alkoivat soida. Nuoren kanttorin kirkas tenori johti:
O Herra, siunaa ruhtinaamme,
Suo henkes hälle ylhäältä;
Hallitse myöskin säädyt maamme,
Sun viisautes hengellä,
Ett' olis aina neuvoissansa
Yks mieli, rakkaus, rauha kanssa.
Laulu sai valtavan voiman, joka paisui yhä:
O Herra, siunaa Suomen kansa,
Suo sille runsas armosi,
Se kaikiss' että vaiheissansa
Sun oma kansas olisi!
Suo uskollisuus, vakuus meille,
Menestys elämämme teille!
O Herra, siunaa Suomen maamme
Runsailla taivaan lahjoilla,
Ett' ahkeralla työllä saamme
Ain' elämämme tarpeita!
Suo lastenlastemmekin siitä
Sun laupeudestas vielä kiittää!
Sadoissa maan kirkoissa vannoi Suomen kansa jo sinä yönä vapaaehtoiset
uskollisuudenvalansa uudelle keisari-suuriruhtinaalle, jonka käteen
kaitselmus oli laskenut tämän orvon ja voimakeinoista avuttoman kansan
kohtalon. Levottomuus ja pelko, joka poistuneen hallitsijan viimeisinä
elinvuosina oli pitänyt kansan mieliä jännityksessä, oli hetkessä kuin
tuuleen puhallettu. Kansan herkkäuskoinen mieli näki uuden hallitsijan
valassa lakiensa ja olemassaolonsa kaikkivallan määräämän puolustajan,
olemassaolonsa ja ryssän uhkaaman elämänsä ainoan turvan.
Sellaista jännitystä ei Suomen kansansielu ollut vielä milloinkaan
hallitsijavaihdoksen aikana kokenut.
Pimeän syysyön rapakossa, johon kuu toisinaan pilvenraosta loi hieman
valaistusta, vaelsi seurakunta kirkolta. Mutta mielialan kiusallinen
jännitys oli lauennut ja rauha vallitsi sydämissä.