Lissu Jaakkola tunsi yhtäkkiä aivan kuin heränneensä pitkällisestä
horrostilasta. Sielua ahdisti omituinen tuska. Se ei ollut juuri
synninhätä, hän ei ollenkaan edes ajatellut syntiä tai taivasta
ja helvettiä. Hän ajatteli vain sitä, että hän oli ollut monta
kuukautta, vuoden kihlattuna miehelle, jota nyt vasta yhtäkkiä huomasi
katselevansa tarkemmin. Ja sehän oli aivan vieras mies, outo, jonka
läheisyys ei häneen tehnyt lainkaan mitään vaikutusta. Tämä mies oli
vuoden kuluessa saanut tulla ja mennä, heillä oli ollut sormukset,
he olivat joskus kävelleet yksissä ja puhuneet aivan jokapäiväisistä
asioista. Useimmiten ei ollut tahtonut löytää mitään puhumista.
Lissu oli käynyt Suurperässä pari kertaa, jutellut emännän kanssa
kaikenlaisia asioita ja vaihtanut kenties kymmenkunnan sanaa isännän
kanssa. Aina kun puhelu, kierreltyään vapaasti pitäjän asioissa, saapui
tähän omaan asiaan alkoi se vanhusten puolelta omituisesti kierrellä
ja kaarrella sen kysymyksen lähettyvillä, että heidän Yrjönsä aikoo
mennä naimisiin hänen kanssaan eivätkä he nyt tahdo olla sitä vastaan.
Siinä oli kuitenkin jäänyt aina jotain sanomatta, mutta jostain syystä
Lissu ei siitä ollut suuria välittänyt. Poika oli häntä kosinut, hän
oli aluksi vastustellut, mutta suostunut sittemmin. Oikeastaan Lissu ei
ollut ottanut asiaa oikein vakavasti ja ratkaisevassa mielessä. Kaikki
oli tapahtunut kuin jossain kansanjuhlassa, josta tullaan pois sitten,
kun juhla loppuu. Miniäkestistä tultuaan asettui Lissu taas pappilaan
kuin ainakin kotiinsa, ja Suurperän poika Yrjö meni hevosellaan
takaisin kuin kyytimies ainakin. Lissun ajatus viipyi sulhasessa ja
Suurperässä hetkisen, mutta aivan pian se vaivatta tuli sieltä pois ja
sekautui pappilan sisäaskareisiin.
Kohtaustaan Pyydysmäen ylioppilaan kanssa pappilan kansliakamarin
viereisessä kamarissa ei hän ollut koskaan saanut pois mielestään.
Ensin se herätti aina naurunkutkutusta, mutta samalla se kasvatti
kummallisella tavalla ikävää saada tavata joskus Iiskaa. Oikeastaan ei
mikään ollut sen hullumpaa kuin sanoa Iiskaa puhutellessa pastoriksi.
Mutta siihen kohtaukseen liittyi samalla muisto Iiskan silloisesta
katseesta. Se pani sydämen värisemään väkevästä tunteesta, johon
samalla liittyi kasvava vastenmielisyys Yrjöä ajatellessa. Vähitellen
tapauksen muistoista haihtui kaikki naurettava, mutta sitä mukaa
voimistui ja vertyi sydäntä kosketteleva, levottomaksi tekevä,
ikävöivä: Iiskan silloinen katse seurasi impeä lakkaamatta. Usein tyttö
itsekseen kummasteli tätä ilmiötä ja oli siitä levoton, varsinkin, kun
Iiska ajatuksissa rinnastui Suurperän poikaan.
Mikäli aika vieri, havaitsi Lissu ikävöivänsä Iiskaa. Samalla kasvoi
tarve olla ajattelematta Suurperän perillistä, jonka muisteleminen
alkoi jo kiusata. Näihin aikoihin rupesi häneen myöskin herkemmin
koskemaan, jos joku sattui viittailemaan onneen, mikä orvolle ja
köyhälle koituu, kun pääsee Suurperään emännäksi. Tähän ajatustapaan
kääritty loukkaus alkoi nyt vasta käydä lähemmäksi ja purra.
Keskelle tätä elämän pientä tragediaa putosi sitten kuin jostain
hämäryydestä tämä yllättävä, pitäjässä harvinainen elämänkokemus, että
kihlattu sulhanen, siivojen vanhempien siivoksi tunnettu poika, makaa
naapurin tyttären, kun taas oma kihlattu morsian säilyy puhtaana ja
uneksii unelmiaan.
Se sattui vielä putoamaan keskelle rovastilan tyyntä, siveellisesti
vahvaa rauhaa. Ruustinnan omatunto tuli kipeäksi. Hän oli
osaltaan auttanut Suurperän emäntää vapautumaan miniän sukuperää
koskevista ennakkoluuloista, ja nyt piti kuitenkin käydä näin.
Tämä äiti, Suurperän emäntä, oli jo monta vuotta katsellut
rikkaalle talonperijäpojalleen emäntää, tietysti urkkien rikkaitten
talojen tytärten luonnonlaatua ja työtaitokykyä. Mutta hänen
etsimisretkeilyjensä ollessa vielä kesken, tuleekin maailmalta tieto,
että poika lähentelee ja rakastelee tätä pappilan sisäpiikaa. Emäntä
tunsi Lissun pappilassa käynneiltään. Kyllä se on korea ja osaa
kahvikupit pestä ja vieraille sievästi tarjoilla, mutta... Suurperän
emäntä ajatteli Jaakkolan porvaria ja tämän häviötä ja emäntä Loviisaa,
joka ryyppäsikin, kuten ihmiset puhuivat. Ja herastuomarinkin väki
oli talostaan hävinnyt. Taloudellisesti hävinneet suvut ovat aina
merkityitä. Sellainen vie suvun arvon. Tätä kaikkea ei Suurperän emäntä
tietenkään saattanut ruustinnalle sanoa. Se vain tuli sanotuksi,
että isävaari tahtoisi nuoren emännän sellaisesta talosta, ettei
miniän tarvitsisi tulla ihan kahta kättä heittäen. Tätä ennakkoluuloa
vastaan ruustinna silloin taisteli jumalansanalla ja Suurperän
vanhalla rikkaudella ja kehumalla miten tämä Jaakkolan tyttö on tullut
isoäitiinsä, joka oli pitäjän kuuluisimpia emäntiä. Siivoina ihmisinä
Suurperän haltijat rauhoittuivat vähitellen, koska poika kerran oli
tytön katsonut itselleen.
Mutta tämän kolauksen tultua tuntui maaperä huojuvan pappilan ja
Suurperän alla. Ruustinna varsinkin oli tuntevinaan, että se koski
jollain tavoin pappilankin kunniaa. Hän tuli sen sanoneeksi Lissullekin
tuskitellessaan, kun sai kuulla Lissulta kuulutuksen pysäyttämisestä.
-- Millä lailla? kysyi Lissu.
-- Katsohan nyt, hyvä ihminen, onko se nyt kunniallista, että ollaan
kihloissa toista vuotta ja sitten erotaan, kun ruvetaan kuuluttamaan?
Lissu hypisteli pappilan ruokasalin pöydännurkalla esiliinaansa ja otti
vastaan ruustinnan ripitystä.
-- Katsoisiko ruustinna, että minun olisi parempi mennä hänen kanssaan
naimisiin? kysyi hän sitten.
Ruustinna poimi kuivia lehtiä muutamasta pikkupöydällä olevasta
kasvista. Viipyi kotvan ennenkuin hän vastasi epämääräisesti ja
hermostunein elein:
-- En tiedä. Itse tiedät asiasi. Olisitte saaneet mennä ennen naimisiin.
Kesti vähän aikaa ennenkuin tyttö sai vastatuksi:
-- Kun minä olin niin nuori... ja eikös ruustinnakin sanonut, että
ehtii?
-- Sanoin! Mutta en minä tullut ajatelleeksi, että siitä voi tulla
tällaista.
-- En minäkään, virkahti tyttö hiljaa.
-- Lissu saa olla väittelemättä.
Tyttö aikoo poistua huoneesta, mutta kysäisee mennessään:
-- Tahtoisiko ruustinna, että niinä kuitenkin menisin hänen kanssaan?
Ruustinna oli vähällä raivostua. Mutta hilliten itsensä hän rajoittui
sanomaan:
-- Sitä nyt vielä!
Lissu meni, mieli kuitenkin ruustinnan viime sanoista hieman
keventyneenä.
Muutamaa päivää myöhemmin tuli Suurperän emäntä pappilaan. Kun Lissu
ruustinnan kutsusta tuli salin puolelle, tapasi hän siellä Suurperän
vähälännän, kuivuneen emännän, joka istui yksitotisena ja asiallisena
sohvan nurkassa ja katsoi sieltä häneen. Lissu tuli emännän eteen ja
tarjosi kättä.
-- Päivää.
-- Päivää, vastasi emäntä, antoi kätensä, mutta ei noussut. Lissun
huomio kiintyi siihen, että harmaan, puolivillaisen puseron hihat
olivat liian pitkät ja kädet lakkaamattomasta työstä niin kovettuneet,
että sormissa tuntui jotain kaviomaista.
Lissu oli odottanut, että emäntä vesittelisi, mutta silmissä ei näkynyt
mitään sellaisia merkkejä. Päinvastoin oli koko kasvojen maailma
kiinteä ja kova. Lissu jäi odottamaan, että häntä puhuteltaisiin.
Vähäisen valmistautumisajan perästä virkahti emäntä kalsealla,
soinnuttomalla työäänellä:
-- Eikö se meidän poika nyt enää kelpaakaan? Sävy, jolla tämä
sanottiin, kuohautti Lissun luontoa. Heittäen ylpeästi niskaansa hän
virkahti:
-- Kai hän omallensa kelpaa!
-- Kuka se oma sitten on?
-- Ettekö te tiedä?
-- En. Sinua minä siksi luulin, mutta erehdyin. Nyt katsoi emäntä
terävästi Lissun silmiin:
-- Mutta jos sinä oletkin nyt erehtynyt?
-- En ole!
-- Yrjö sanoo, että se juttu on vale. Vaimo katsoo pehmenevä, pyytävä
ilme silmissä.
Lissun silmiin, joissa on alkanut palaa.
-- Tosi se on.
-- Entä jos joku hätääntynyt on valehdellut?
-- Sannako?
-- Sannapa Sanna, jos hänen asiansa ovat huonosti.
-- Minä uskon Sannaa.
-- Enemmänkö kuin Yrjöä?
-- Enemmän.
Emännän kasvoilla jälleen jotain kovettui.
-- Usko sitten, sanoi emäntä, ja suu meni kylmään hymyyn. Samalla nousi
hän seisomaan. Suoristaen ohutta rintaansa ja esiliinaansa hän jatkoi:
-- Ei tässä ole tarkoitus kerjuulla kulkea. Minä en ole tästä Yrjön
puuhasta täällä koskaan pitänyt, taidat tietääkin?
-- Tiedän.
-- Ei meidänlaisille tiloille ole tulijoista puutetta.
-- Ei suinkaan.
-- Varsinkaan köyhistä.
Lissu sävähti punaiseksi. Heidän silmänsä iskivät vastakkain,
-- Miksi sitten tulitte?
Lissun ääni vapisi ylpeästä suuttumuksesta.
-- Tulinpahan.
Ruustinna tuli sisään ja silmäili vastakkain seisovia naisia. Saattoi
heti huomata, ettei ollut syntymässä sovinto, vaan ikuinen ero.
Ruustinna ei kuitenkaan puhunut mitään, kävelihän vain toiselle puolen
salia suoristaakseen muuatta pöytäliinaa. Samalla lähti Lissu salista
posket hehkuvina. Kun ruustinna kääntyi, tapasi hän Suurperän emännän
yksin seisomassa.
-- Taidan minäkin lähteä tästä, sanoi emäntä, nähtävästi suuremmassa
sisällisessä tuskassa kuin mitä olisi halunnut muille ilmaista.
Keltainen, kuihtunut poskipää oli saanut rusoa, ja ylähuuli vavahteli
niin, että keltainen, hammas pyrki näkymään.
Ruustinna kiirehti estämään:
-- Istukaa emäntä, sieltä kohta tulee kahvia.
-- Ei olisi lukua. Kotiinkin pitäisi kiirehtiä, puhelee emäntä,
ilmeisesti tällä kertaa tarkoittaen sitä mitä sanookin.
-- Istukaa nyt kuitenkin, pyytää ruustinna painaen emäntää
ystävällisesti uudestaan sohvankulmaan. Ilman suurempaa vastustusta
vieras mukautuukin. Vedettyään tuolin hyvin lähelle istahtaa ruustinna
siihen ja virkahtaa lämpöisen osanottavasti:
-- Me saamme murheitakin tässä maailmassa. Mutta Jumalalta ne tulevat.
Suurperän emäntä huokasi ja silmä livisti hätäisesti ruustinnan
kasvojen ohi. Hän virkahti:
-- Se elämä on sellaista... Vanhemmilla on aina surua lapsista, vaikka
ei niitä ole montakaan.
-- Niin.
-- Ja se on niin kovin siivo tämä meidän poika, ja nyt piti tulla
tällainen.
Ruustinna oli huomaavinaan, että nyt ilmestyi kyynel silmäkulmaan.
Mutta hän ei voinut vieläkään suoraan kysyä, mikä tässä ikävässä
asiassa oli totta. Aivan kuin aavistaen ruustinnan ajatukset jatkoi
emäntä:
-- Poika kieltää kaikki ja vannoo. Enkä minä tiedä... Sekin on
puheitten alainen se tyttö. Sellainenhan se on äidin sydän, ettei sitä
omastaan uskoisi mitään pahaa.
Ruustinna näki edessään tällä hetkellä syviä sieluntuskia kärsivän
äidin, jonka elämänkoettelemuksissa kuivunut sydän alkoi tulvehtia.
Hänen kävi sääliksi, ja samalla oma syyllisyydentunto tässä nyt
hajoavassa kihlauksessa pistäysi esiin.
-- Mitä se Lissu sanoi? kysyi ruustinna.
Suurpään emäntä vilkaisi taas vakoillen ruustinnan silmiin ja sanoi:
-- Mitäpä se...
Naurahtaen hän lisäsi vähäisen väliajan kuluttua:
-- Liekö tuo koskaan oikein pitänytkään meidän pojasta... kuka ne
tietää.
-- Niinkö?
-- Minä olen sitä jo ennen ajatellut, kun kuuluttamista on aina
lykätty, että jotain siinä on.
Ruustinna pidätti henkeään.
-- Ja enhän minä tässä olisi välittänyt näiden yhteenmenosta... Suvusta
jää aina jotain... huonompaa, jos parempaakin.
Emännän silmissä välähti katkera ilme.
Ruustinna sanoi:
-- Niin...
-- Olisihan sen meidän pojan pitänyt kelvata tälle Jaakkolan porvarin
ja Loviisan tyttärelle... _sittenkin_, vaikka olisi tullut vahinko.
Mutta samalla emäntä näytti säpsähtävän omia sanojaan. Ruustinna, joka
oli aikonut lohduttaa, jäi sanattomana katsomaan toista silmiin.
Suurperän emäntä jatkoi, aivan kuin olisi huomannut varomattomuutensa.
-- Mutta minä myönnän sittenkin, että Lissu on oikeassa... _jos_
poikani on tehnyt syntiä.
Näki, että tässä kuohautti sisäinen uhma. Ja sieltä näytti nousevan
jokin toinen mahti kuin Suurperän emännän ja asettuvan hetkiseksi
hallitsemaan. Heittäen ylpeästi niskaansa emäntä virkahti:
-- En _minäkään_ olisi toisen miestä ottanut... en vaikka olisi
kuningas ollut!
Siinä puhui Suurperän ylpeä _tytär_ pitkien vuosikymmenien takaisten
unelmien vallassa. Ruustinnan sydän ailahti lämpimästi naisellisen
itsetunnon vaistojen herätessä. Hän hapuili emännän kättä puristaakseen
sitä.
-- Me naiset ymmärrämme niin hyvin toisiamme näissä asioissa, virkkoi
hän lempeästi.
Emännältä purkautui tuskainen ristiriidan huokaus:
-- Mutta tällaisissa asioissa ajatellaan toisin äitinä kuin tyttärenä.
Rovasti tuli samalla huoneeseen, ja keskustelu tästä asiasta pysähtyi.