VII.

Sellaista oli elämä Pyydysmäellä. Lakkaamatonta aherrusta leivän ja

sillä aikaansaatavan viihtymyksen vuoksi. Mutta olipa täälläkin jo

alkanut asustaa, vaikkakin vasta mielitekojen takalistolla, eräänlainen

elämänmukavuuksien kaipuu. Ei enää viihdytty, ellei puku täyttänyt ajan

kauneuden vaatimuksia, ellei tuvassa ollut maalattua ja ellei silloin

tällöin saatu jotain uutta, milloin suun, milloin silmän tai korvan

ruokaa. Ihminen on sellainen, eikä pyydysmäkeläinen ollut poikkeus.

Vanhat kyllä olisivat viihtyneet. He eivät kaivanneet vatsantäytteen

lisäksi muuta kuin silloin tällöin käydä kirkossa. Heille olisi ollut

sitä mieluisampaa, mitä varmemmin kaikki pysyi vanhallaan. Mutta

nuorilla oli oma mielensä, silloin niinkuin nykyäänkin. Pyydysmäen

vanhat syyttivät nuorisoseuraa, joka oli kirkolla, ja tätä omankylän

lukuseuraa, joka oli sen haaraosasto.

Kaikesta huolimatta kulki toisten pyydysmäkeläisten elämä kuitenkin

noususuunnassa, mikä oli aina sitä huomattavampaa, mitä lujemmin he

kävivät kiinni työhön. Laskusuunnassa taas liikkui toisten elämä,

kummallista kyllä usein juuri niiden, jotka pitivät iloista pilailua

toisten työnrakkaudesta, mutta itse nauttivat elämästä pitämättä

työkiirettä. Näytti aivan siltä kuin toisten olisi pitänyt sitä mukaa

luisua tieltä pois kuin toiset nousivat ylös. Tämän nousun ja laskun

aiheutti silloinkin rikastuminen ja köyhtyminen, muilla asioilla ei

siinä ollut sanottavasti tekemistä.

Uusia palstatilallisia oli alkuaikoina vaikea käsitteellisesti

sijoittaa, kun oli ratkaistava kuuluivatko he jo todella talollisten

luokkaan vaiko vielä mökkiläisten. Sittemmin he asettuivat molempien

keskivälille. Eivätkä hekään kaikki yhtä hyvin menestyneet. Toiset

jäivät melkein entiseen tasoonsa, toiset lähentelivät talollisia.

Yleinen mieliala rauhoittui, elämä kulki menoaan. Kaikkien piti

ajatella etupäässä leipää, puuroa, perunoita ja lehmällistä sekä kenkiä

ja vähän välttämättömiä vaatteita. Muuhun ei useimpien perheenisien

ja -äitien aika ja ajatus jaksanut ulottua, jos siihen tuli vähäisen

uskontoa mausteeksi, se riitti.

Poikkeuksen teki nuoriso, joka harrasteli, lueskeli, lauleskeli,

kirjoitteli, piirusteli kuviakin ja kaiken harrastelunsa ohella

ajatteli jo yleistä maailman menoa tuloineen ja menoineen. Heidän

seuranaan oli hyvinkin ahkerasti opettaja Lintumäki. Hän opetti

kaikenlaista, minkä hyötyä vakavain ihmisten oli vaikea ymmärtää.

Lautamies Pyydysmäki ei juuri tullut mukaan, hän moitiskeli jo vanhaksi

itseään. Mutta nuorten harrastelut hän täydellisesti hyväksyi ja

siunasi, samoin kuin mestari Pettersson ja pari kolme muuta.

Keisaristakaan ei tähän aikaan paljoa puhuttu. Kärtyisimmät

mökkiläiset, jotka eivät syystä tai toisesta olleet päässeet

palstoitusosille, olivat ruvenneet arvelemaan, että Suomen herrat ovat

saaneet puheillaan keisarin puolelleen. Niin arveli ukko Ylinenkin.

Hänestä oli väärin, että pidettiin valtiopäiviä. Mitä niillä! Kun

on keisari, niin hallitkoon. Hänestä oli varmaa, että herrat olivat

omien etujensa vuoksi pitäneet puolensa. Sellainen vakaumus teki

äijän hirveän kapinalliseksi. Ja hän oli kyllin rikas uskaltaakseen

kapinoida. Joskus muka hänen mielensä oikein teki kirjoittaa

keisarille, mutta kun hän oli huono kirjoitusmies eikä viitsinyt

kaikkia muillakaan kirjoituttaa, mitä olisi ollut sanottava, niin

täytyi kärsiä, minkäpä sille taisi.

Itse Erkki Pyydysmäki oli näinä vuosina taas päässyt sukeltamaan

kunnallispolitiikkaan, josta valtiopäivävuotenaan ehti jäädä hieman

syrjään. Sillä aikaa oli Pyydysmäen suurin kunnallispoliittinen

vastustaja Valentin Koivunoksa, kauppias ja maanviljelijä, saanut

ajetuksi läpi muutamia mieliasioitaan, joita Pyydysmäki olisi

vastustanut, jos olisi ollut läsnä. Niinpä hän oli teettänyt erään

puron yli kivisillan ja maksattanut sen manttaalimiehillä, vaikka

sitä tuskin tarvitsivat muut kuin Koivunoksa itse ja muutamat

metsäkylän torpparit. Sitten oli Koivunoksa urakkahuutokaupassa

saanut kievarinpidon, jonka Pyydysmäki olisi mieluimmin antanut

eräälle toiselle kilpailijalle. Sen lisäksi oli kuntakokous hylännyt

anomuksen Pyydysmäen kansakoulun huoneitten korjaamisesta. Huoneet

olivat Pyydysmäen, ja hän sai niistä mitättömän vuokran. Mutta

välit kunnan kanssa olivat tämän koulun vuoksi olleet rikki koulun

alkuajoista saakka. Pyydysmäkihän sen oli muutamain toverien kanssa

aluksi perustanut yksityisenä, ja sittemmin, kun se riitojen jälkeen

tuli kunnan huostaan, korjannut huoneet omalla kustannuksellaan. Nyt

tarvittavat korjaukset olivat niin tuntuvia, että kuntaa pyydettiin

apuun. Mutta Koivunoksa ajoi anomuksen helposti kumoon. Kuntalaiset

pitivät koko koulua kunnallisena rasituksena ja syyttivät Pyydysmäkeä

siitä.

Tällä kaikella oli se hauska puoli, että näin syntyneet kunnallisriidat

sotkivat poliittisia linjoja. Koivunoksa oli, jos mahdollista,

vielä jyrkempi Suomettaren lukija kuin Pyydysmäki. Mutta opettaja

Lintumäki oli päivälehteläisenä hänen ainaisena silmätikkunaan. Kun

nyt nämä kunnallispoliittiset suhteet muodostuivat tällä tavoin,

esiintyivät Pyydysmäki ja Lintumäki aina yksistä puolin kylänsä

puolesta, jota Koivunoksa puoluelaisineen tahtoi sortaa, kuten ainakin

metsäkylää. Kirkonkyläisten piirissä oli Koivunoksa jo aikoinaan

valtiopäivämiesvaaleissa saanut vahvaa kannatusta, mutta Pyydysmäki

voitti silloin huomattavalla enemmistöllä.

Ja niin liikkui kunnallinen elämä tavallisissa uomissaan. Toisinaan

riideltiin, toisinaan taas oltiin yksistäpuolin, tällöin kehuttiin,

tuolloin parjattiin toisiaan takanapäin, panematta kumpaisiakaan

mielenilmaisuja aivan syvälle sydämeen. Erkki Pyydysmäki oli yhdessä

Lintumäen kanssa työskennellyt palstatilapuuhissa omien kotoisten

askareittensa ohella. Kaikki asiat talossa menivät tyydyttävästi,

niinkuin ne saattavat mennä siinä, missä isäntä on aina ensimmäisenä

työmaalla, parvi omia jälkeläisiä kintereillä.

* * * * *

Eräänä syksyisenä iltana, kun oli pimeähkö, satoi ja tiet likaiset,

aloiteltiin Pyydysmäen tuvassa vähin puhdetöitä. Emännällä oli jo

muutaman päivän ollut rukkia ikävä. Isäntä tätä kiirettä naureskeli,

kun näki emännän asettelevan rukkiaan uunin puolelle ja aloittavan

viimevuotisilla pellavilla. Mutta samallapa hänelle itselleen ilmestyi

sellainen tarve korjata muuan reki, että hän päätti vetää sen tupaan.

Maijun rohdinrukki oli ilmestynyt äidin lähettyville seuraa pitämään.

Immeksi puhkeavan tyttösen yrityksistä saada kone pitkän kesälevon

jälkeen juoksevaan käyntiin saattoi elävästi havaita, että sielläkin

poltti työkuume. Lanka ei alkanut oikein muodostua, vaan katkeili

lakkaamatta. Silloin tyttönen tuskittelemaan ja äiti neuvomaan:

-- Älä sinä niin hotista.

-- En minä, mutta kun...

Eliisa ja Heta-Fiia tulivat navetasta lypsyltä. Eliisa oli pikemmin

äitiinsä, lyhyenläntä, tanakka, ruskeasilmäinen, nopeasti liikkuva.

Heta-Fiia on palvelija, neljissäkymmenissä, talossa jo kymmenkunta

vuotta palvellut, oikea navettahengetär sielultaan ja ruumiiltaan. Hän

pitää talosta ja arvatenkin täällä vanhenee ja kuoleekin.

Sameli-setä on jo kallistautunut ovisänkyyn ja piiputtelee siinä

ratokseen illallista odotellessaan. Simuna, vanhempi renki, hänkin jo

neljissäkymmenissä, vuoleksii kirvesvartta takkapaisteella, lakinkeula

työnnettynä takaraivolle. Raspilla hän sysää kirvesvartta ja antaa

sille haluamansa muodot. Luja kollopiippu, paksun luuvarren varassa,

jonka toinen pää kiikkuu hammasten välissä, näyttää suupieleen

kiinnikasvaneelta. Tämä Simuna on lyhyenläntä, mutta aika tanakka,

partaa hieman kaulassa. Hän on harvasanainen ja juro. Isäntä on

istahtanut lampunvaloon lukemaan lehteään, piippu hampaissa hänkin.

Tupaa valaisee kattolamppu ja takkatuli. Maalatut pöydät, kaapit,

leipihirret ja paperoidut seinät tekevät hauskan vaikutuksen.

Muutenkin vallitsee tuvassa miellyttävä, tunnelmallinen elämänsurina.

Se syntyy lukuisista erilaisista äänistä, Simunan puunviilaamisesta,

parin rukin surinasta, sanomalehden kahinasta, astiain ja keittokalujen

käsittelystä ja tulen räiskinästä takassa sekä tietysti Sameli-sedän

nyt jo vauhtiin päässeestä iltakuorsauksesta ja ihmisten hajanaisesta

puhelusta. Siinä oli jotain sellaista, mitä ei tekemällä voi saada

aikaan, mutta jota vailla talonpoikaistuvan elämältä puuttuu henki.

* * * * *

Eteisessä astuu kiireesti joku nuori jalka. Siihen ei kukaan kiinnitä

mitään huomiota. Ovensuuhun ilmestyy solakka, pitkä naisihminen

selkähuiviin käärittynä. Vesi tippuu hänen hameestaan ja suuresta

huivistaan.

-- Iltaa.

Nyt vasta kaikki kääntyvät ja kurkistavat tulijaan. Sillävälin on

nainen heittänyt selkähuivin pois ja lyönyt siitä vettä.

-- Lissu! huudahtaa ensimmäisenä Maiju, pysäyttää rohdinrukin ja käy

tervehtimään.

-- Kah! virkahtaa Eliisakin, pysähtyy työssään ja nauraa tervehdykseksi.

Emäntäkin on rukinpyöränsä seisauttanut, katsoo ja kysyy:

-- Mikäs sen Lissun nyt tällaisella ilmalla sai matkaan?

Lissu heittää myöskin takkinsa ja käy seisomaan tuolin luo, joka

on hänelle istuttavaksi tarjottu. Siinä hän unohtuu hetkiseksi

tuijottamaan tuleen, ja silloin havaitaan, että hikisyydestä huolimatta

Lissu on kalpea ja totinen. Emännän silmä kiintyy kaikkeen tähän. Maiju

saa mennä laittamaan tulta kamarin lamppuun. Äiti käy sinne Lissun

kanssa, ja Eliisa panee kahvipannun tulelle.

Kun on tultu kamariin kehoittaa emäntä:

-- Istu, Lissu.

Ja Lissu istuu.

-- Onko sulle jotain tapahtunut?

Vähäisen viivyttelyn jälkeen sanoo Lissu:

-- On.

Samalla sijoittaa hän hermostuneesti kädet syliinsä. Emäntä huomaa,

että kihlasormus on poissa, säpsähtää ja katsoo tytön silmiin, jotka

samalla tutkivat häntä tiukasti.

-- Mitä on tapahtunut?

Nyt seurasi selonteko, jonka sisältö oli lyhyesti tällainen:

He olivat olleet kihloissa toista vuotta, Suurperän Yrjö ja hän

jostakin syystä eivät he olleet tahtoneet kiirehtiä naimisiinmenoa.

Varsinkin Lissu oli sitä lykännyt, eikä Yrjökään ollut kiirehtinyt.

Kun täti oli kerran kysynyt, rakastiko Lissu, niin tämä oli joutunut

pitkäksi ajaksi sitä ajattelemaan eikä se alkanut selvitä. Hän rupesi

pelkäämään, ettei hän ehkä rakastakaan niinkuin pitäisi ja kuinka

hän voisi silloin mennä naimisiin? Yrjön käytös oli niihin aikoihin

muuttunut omituiseksi... hän vaati että Lissun oli päästettävä

makaamaan kanssaan. Lissu suuttui sellaisesta. Kuinka hän, kun ei ollut

ikinä miesten kanssa maannut? Sitähän ne tekevät, mutta ei hän vain! Ja

mitä ruustinnakin olisi sanonut, kun olisi saanut kuulla! ja mihin hän

olisi pannut silmänsä rovastin edessä? Noo, nyt heidät oli kuulutettu

viime sunnuntaina ensi kertaa.

Eilen illalla sitten tuli pappilan keittiöön joku ja pyysi Lissua

menemään ulos. Hän meni ja tapasi siellä rippikoulutoverinsa, erään

talontyttären sieltä Suurperän kyliltä. Tätä kertoessaan alkoi Lissu

itkeä. Se tyttö oli kertonut, että Yrjö oli makaillut hänen kanssaan

viime keväästä alkaen silloin tällöin ja sanonut, että kihlaus Lissun

kanssa oli purkautunut. Ja nyt on tyttö raskaana Yrjölle.

Siihen pysähtyi kertomus kotvaseksi, sillä kertoja oli joutunut

sellaiseen järkytystilaan, että tädin täytyi käydä tukemaan.

Vihdoin sai Lissu kysytyksi:

-- Mitä täti nyt neuvoo tekemään?

Emännän päätä poltti. Hän ei ollut ollenkaan valmistautunut vastaamaan

sellaiseen kysymykseen.

-- Mutta entä jos se tyttö valehtelee? arveli hän vihdoin.

Lissu nosti suuret silmänsä, joista kyynelten keskeltä loisteli

hämmästys:

-- Voisiko sellaistakin valehdella?

-- Mutta, sanoi täti yhä neuvottomana, -- oletko puhunut jo Yrjön

kanssa tästä?

-- En. Minä en puhu sellaisen miehen kanssa enää!

-- So, so, suhditti täti, -- sinä tuomitset kenties liian aikaisin.

-- Niin, mutta asia on tosi! Minä tunnen sen.

Tyttö painoi kädellään rintaansa.

Maiju toi kahvin, mutta uteliaisuudestaan huolimatta poistui kohta, kun

huomasi äidin tuskastuneen ilmeen ja näki Lissun itkevän.

Kahvin juotuaan sanoi Lissu:

-- Minä en huoli siitä miehestä!... Minä pyydän rovastia pysäyttämään

kuulutuksen.

-- Älähän huoli nyt... sitä täytyy ajatella tarkemmin... puhua

ruustinnankin kanssa ja kysyä rovastilta.

Lissu kiivastui:

-- Mitä se heihin koskee? Kysytään sedältä vain.

-- Sedältä ainakin täytyy kysyä.

Niin kutsuttiin isäntä kamariin. Emäntä kertoi hänelle asian.

Pyydysmäki joutui kuohuksiin. Hän syytti Yrjön vanhempia, jotka

jumalisuudestaan huolimatta eivät ole kasvattaneet poikaansa ihmisten

tavoille. Ja Lissua hän syytti siitä, että tämä oli tehnyt sulhaselleen

kiusaa eikä laskenut viereensä, kuten paikkakunnan yleinen tapa on,

eikä mennyt jo aikaisemmin naimisiin, kun kerran aikoi.

-- Mitä siitä saattoikaan muuta tulla kuin tällaista!

Pyydysmäen tuomio tuntui tytöstä musertavalta.

Hän ratkesi uudestaan itkemään niin että tädin täytyä rientää apuun.

Tällöin täti virkkoi hellitellen:

-- Jos se ei raukka rakasta... Jos tämä olikin Jumalan tahto...

-- Ra-aka-as-ta! matki Pyydysmäki vihoissaan.

-- Niin, vahvisti emäntä nyt jo lujemmin, -- jos minä oikein ymmärrän,

ei Lissu ole rakastanut sitä poikaa niin kuin omatunto olisi vaatinut,

jos...

-- Oi! pääsi Lissulta tukahutettu huudahdus.

Emäntä ajatteli heti: minä arvasin sen. Sillä on joku toinen.

Mutta isäntä sanoi kiukkuisesti:

-- Ja sinä kuitenkin aioit mennä miehelle, vaikka et...

Hän ravisti vihaisesti päätään.

-- Minä luulin... minä en ollut varma.

-- Sellaisissa asioissa ihmisen pitää olla varma.

-- Älä nyt, suhditti emäntä, -- kyllähän sitä meidän on hyvä sanoa,

mutta ei se kaikkien niin ole.

Lissu oli pyyhkinyt kyyneleensä. Hän katsoi lujemmin Pyydysmäen silmiin:

-- Onhan se mahdollista, että minä olen tehnyt väärin, mutta minua ei

ole kukaan tässä neuvonut.

-- Olisit kysynyt minulta tai tädiltäsi, sanoi Pyydysmäki jo

leppeämmin. Mutta siihen emäntä vastasi hymähtäen:

-- Kukapa niissä sellaisissa asioissa juuri toisten neuvoja kyselee,

koetetaan tulla ominsa toimeen.

-- Mitä sinä nyt meinaat? kysyi Pyydysmäki.

-- En minä tietysti sellaiselle miehelle mene, joka...

Ääni painui, posket punertuivat.

-- Niin, mutta kun on jo kuulutettukin.

-- Vaikka.

Tämä varmuus jo miellytti Pyydysmäkeä. Hän kysyi:

-- Mitä rovasti sanoo?

-- En tiedä.

-- Onkohan se nyt sitten edes tosi? Ne vaihtelevatkin joskus sellaiset.

Ja pahahenkikö hänet ajoi makaamaan toisen kihlatun sulhasen kanssa...

sellainenkin nainen.

-- Sanos muuta, liitti emäntä. -- Minä nyt en tiedä, mutta... minusta

alkaa tuntua, että Lissu on tehnyt oikein. Jollei se toinen nyt ole

valehdellut.

-- Tosi se on! väitti Lissu kiihkeästi. Ja parin henkäyksen jälkeen hän

lisäsi: -- Minä en huoli hänestä... toisen miehestä, en, en, en!

Pyydysmäki hymähti ja meni tupaan.

Jäätyään kahden kesken Lissun kanssa sanoi täti syvälle silmiin katsoen:

-- En minä muuta osaa sanoa. Jos sen ihmisen puhe on totta, niin sinä

teet oikein tässä, kun...

Lissu kavahti tädin kaulaan:

"Niinkö te ajattelette?"

Emäntä vuorostaan oli liikutuksen vallassa. Sydän oli puhunut.

Matalalla, hillityllä hieman värähtelevällä äänellä hän virkkoi:

-- Minä ajattelen Penttilän emäntävainajata... ja

herastuomarivainajata... ja olen varma, että he tässä tapauksessa

hyväksyisivät sinun tekosi.

Hän näki naisellisen puhtauden nuoren tytön olennossa suoristautuvan

edessään soreana ja solakkana, ja hän melkein säpsähti, kun

sielussa samassa vilahti Penttilän emäntävainajan haamu, joka tässä

neitosessa sai maisen muotonsa. Näky oli niin elävä, että hän seisoi

silmänräpäyksen sen edessä lumottuna. Samalla hän joutui vaistomaisesti

kysäisemään:

-- Muistatko mummosi virren vielä?

-- Muistan, vastasi tyttö, mutta näyttä ajattelevan jotain muuta.

Lissu aikoi lähteä jalkaisin takaisin. Mutta Jussi tuli juuri kotiin ja

hän sai lähteä hevosella kyytiin.