Kilpailuun pyrkivä venäläisyllytys oli pakoittanut Pyydysmäen
tarkistamaan kantaansa Yrjö-Koskisen ohjelman suhteen, mikäli se
koski oman maan hankkimista tilattomille. Opettaja Lintumäki,
vaikka olikin poliittisesti "nuori", oli innostunut Yrjö-Koskisen
palstatilasuunnitelmaan siihen määrään, että sai lopulta Pyydysmäenkin
älyämään, miten suuri kansallinen merkitys tilattoman väen kysymyksellä
oli. Pitäjällä oli jo pari tilaa siliä tavoin palstoitettu ja
täällä Pyydysmäellä yksi, Kylä-Pyydysmäki, joka jaettiin kuuden
tilattoman kesken. Opettaja Lintumäki oli järjestelmän käytännöllisenä
toteuttajana, Pyydysmäki ainaisena neuvomiehenä.
Mutta ennenkuin näihin käytännöllisiin toimiin päästiin, olivat
toverukset suorittaneet monta kiivastakin ottelua. Lopulta he
olivat tulleet yksimielisiksi siitä, että köyhä on aina altis ja
herkkä kaikille sellaisille äänille, jotka lupaavat taloudellisesti
huolettomampaa elämää. Köyhä mökkiläinen, jonka hiki on kesäkauden
toisensa jälkeen tippunut toisten omistamaan peltoon, jonka luhistuva
mökki siunautuu joka vuosi uudella piian tai rengin taimella,
sellainen mökkiläinen on henkisesti tylsä ja edesvastuuton, ellei
hän kaipaa itselleen omaa peltoa, jonka koko sato olisi hänen, sanoi
Lintumäki. Ensin Pyydysmäki piti arvelua liian jyrkkänä. Käsitystään
puolusti hän sillä, miten tuskallisen raskaaksi talouden ylläpito
oli alkanut muodostua talollisillekin. Ulkomailta tulee vaate ja
leipä, kun omamainen ei kelpaa aina itsellekään, saatikka kauppaan.
Oma viljelys ja taloudenhoito on monella talollisella laajemmillakin
saroilla niin heikkoa, että taloistaan häviämisiä tapahtuu joka vuosi.
Monet köyhyyden kera vain laiskistuvat. -- Niin kyllä, tunnusti
Lintumäki, mutta väitti, että monen köyhyyden syynä on juuri oma
laiskuus. Sen Pyydysmäkikin tunnusti. Ja taitamattomuus! lisäsi
Lintumäki. Kun ihminen on laiska ei häntä saa verrata terveeseen,
reiluun työmieheen. Sen vuoksi ei ole ollenkaan vahinko, että maan
omistajat vaihtuvat, että laiskat ja saamattomat luovuttavat tilansa
yrittäville, jotka jaksavat uskoa omaan voimaansa ja käyvät työllä ja
toimella maan kimppuun. Pyydysmäki sanoi ymmärtävänsä senkin. Mutta
kun tilattomat saavat kovin pieniä maatilkkuja, niin ei niillä elä,
köyhtyminen ja häviö siinä on edessä. Kun he kerran tulevat manttaalin
omistajiksi, niin eivät he enää halua mennä päiväläisiksi. Lintumäki
taas oli sanonut, että jos mökkiläinen saa edes jonkun tärkeän osan
elintarpeitaan omasta maasta, jonka hän lastensa kasvinaikana viljelee,
voi isä silloin usein vapaasti antautua ansiotöihin ja perheen tulot
aivan luonnollisesti lisääntyvät. Samalla saavat lapset kotona
harjaantua maataloustöihin, ja entisen mökkiläisen perhe-elämä saa
lujemman ja leveämmän pohjan. Pyydysmäki oli siihen väittänyt, että
nyt, kun Venäjän vilja ei maksa juuri mitään, on mahdotonta ajatella
sellaisen pienviljelyksen saamista kannattavalle pohjalle. Nythän saa
vanhoissa vakavaraisissakin taloissa katsoa, että tulot riittävät
menoihin. Siihen Lintumäki taas selitti hymyhuulin, että kun on
kysymys mökkiläisestä, jolla on koko perheen elatusvelvollisuus isän
kymmenen kynnen nenässä, silloin ei taloustilejä yleensä tehdä samojen
laskuperusteiden mukaan. Kun isän kymmenen kynnen lisäksi tulee joku
tynnyrinala peltoa ja niittyä, joista ilta- ja välipäivätöiden lasten
ja vaimon avulla saa lehmäparin ja porsaan elatuksen lisäksi perunaa,
leipä- ja keittojauhoja, merkitsee se kaikki yhteensä mökkiläisen
taloustilissä tärkeitä numeroita. Tämä vuorostaan vaikuttaa, että mies
tuntee kotipiirissään sitä ylvästä omanarvon ja herruuden tuntoa,
joka ilman sanoja selittää hänelle mitä on isänmaa, kansallisuus
ja perustuslaki. Sellainen mies, jolla on monta lasta ja niiden
kuihtunut, puutteen ja elämänhimmeyden väsyttämä äiti elätettävänä
ja asuntona kurja, lahoava mökki, ja jonka on jokainen suupala
ansaittava satunnaisessa työssä, tuntee jokaisena vapaapäivänä, jolloin
tulisi levätä, rinnassaan raskaan elämänhuolen tuottaman tuskan ja
levottomuuden. Sillä hänen elämänsä lakkaa heti tuottamasta, kun hän
heittää kädestään vieraan työaseen. Vain halju, kelvoton ihminen --
huudahti Lintumäki -- saattaa sellaisissa oloissa huoletonna viettää
lepopäivänsä, ei koskaan kelvollinen, perhettään rakastava mies.
Jos perheen isästä tahdotaan kelpo kansalainen tulee yhteiskunnan
tarjota hänelle elämänvarmuus. Vaaditaanhan häntäkin joskus isänmaan
puolustukseksi ottamaan käteensä valtion kivääri ja panemaan henkensä
alttiiksi. Mutta jos nyt isänmaa on niin avuton köyhälle, ettei se
voi työkykyiselle miehelle hankkia viljeltäväksi pientä maapalaa --
maatahan meillä, Jumalan kiitos on kyllä! -- ja tulee mahtikäskijä,
hallitsija, luvaten järjestää asiat niin että nämä tällaiset miehet
saavat maata, onko silloin kumma, jos viisi- tai kymmenhenkisen perheen
isä ja läjään menevän mökkirähjän isäntä ottaa uuden tarjouksen vastaan!
Pyydysmäki oli alkanut vähitellen taipua ja kallistua samaan
käsitykseen. Hän kävi muistoissaan läpi omat rautatietyöläis-aikansa ja
ensimmäiset raskaat, mutta innostuksen sulostuttamat isännyysvuotensa.
Hän löysi monta tänne vuosikymmenien taakse muistossa säilynyttä
katkeraa köyhyydenkokemusta ja niistä johtuneita, usein karkeita ja
uhmaavia kuvitteluja.
Kun Kylä-Pyydysmäki joutui myytäväksi ja nämä miehet yhdessä esittivät
asian muutamille kyläkunnan mökkiläisille, syntyi siitä ihmeellistä
eloa. Moni tarttui asiaan kiinni kuin unelmaan, jonka pelkää haihtuvan
joka hetki. Miesten silmiin ilmestyi aivan uusi ilme, ääni sai
uuden sävyn, hymyssä oli sisäisen ilon hohdetta. Se tietysti ilmeni
eri henkilöissä eri tavalla. Mutta yhteistä kaikille oli se, että
he elivät rohkaisevien tulevaisuuden mielikuvien vallassa, jotka
tietenkin kimaltelivat sateenkaaren liioitellun lupaavissa väreissä.
Huomattavinta oli että he puhuivat venäläisvallasta ja sen pyyteistä
kuin miehet, joitten etuja suojaa perustuslaki ja joilla on isänmaa.
* * * * *
Olemme tällä välin ehtineetkin jo taasen v:n 1894 kesään. Viime
syksynä oli ihmisten ollut hauska seurata miten Kylä-Pyydysmäen
mailla oli syntynyt aivan uusi elämä. Siihenhän olikin tullut yhden
laiskan isännän ja yhden riitaisan emännän sijaan kuusi isäntää ja
kuusi emäntää sekä suuri lauma lapsia käsineen, kapittavine jalkoineen
ja kirkuvine äänineen antamaan eloa tämän kauan laiminlyödyn talon
pelloille ja niityille. Silloin kyntämättömät kesannot käännettiin, ja
keto sai luovuttaa lisämaata rukiinkylvölle. Talon vanha, monivuotinen
lantatunkio siirrettiin ruisvainiolle, ojat luotiin, ja uudet asukkaat
panivat kylän vanhat talolliset ihmetyksestä hymähtelemään.
Ja kun tuli kevät, ehti lumi tuskin paeta maasta, kun Kylä-Pyydysmäen
pelloilla taas alkoi elämä. Se alkoi aikaisemmin kuin minkään muun
talon mailla. Työmaille ilmestyi suurta ja pientä väkeä. Ken sattui
puheisiin näiden kesän varhaisten uurastajain kanssa, hän sai kuulla
innostuneita ajatuksia, joissa välähti aina elämännousun itsetietoinen,
varma tuntu. Tuo tuntu alkoi jo luoda heijastustaan koko kylään siten,
että vanhat talolliset hymähtelivät, toiset ylenkatseellisesti, toiset
väsyneesti. He kyllä tiesivät, että sellaisesta innoittelusta tulee
aikanaan loppu. Mutta hupaista oli kuitenkin nähdä tätä alkuyritystä.
Vuodon Iikka, suutari, oli viime tingassa rohjennut yrittää ja päässyt
mukaan hänkin. Paitsi ainaista vatsankipua valitti Iikka ennen aina
riitaisaa akkaansa ja sitä, että oli siunautunut niin paljon lapsia.
Köyhyys oli ahdistanut niin että toissa keväänä oli täytynyt myydä
ainoa lehmäkin, kun se oli jäänyt mahoksi, Iikka väitti, että syy oli
akan huolimattomuudessa. Vaan akkapa huusi vastaan kuin pasuuna ja
käytti vielä rumia sanojakin. Ne sellaiset muijat eivät juuri viitsi
valita sanojaan.
Mutta sitten pääsi Iikka osalliseksi tähän talonjakoon. Pelättiin
kyllä, ettei Iikassa ole miestä ottamaan leipää maasta. Hän oli
kuitenkin kylän suutari ja siksi moni halusi tehtävän jotain hänen
hyväkseen, varsinkin, kun miehellä oli vahvoja poikamölkkejä
kasvamassa. Näinpä tulivat Pyydysmäki ja Lintumäki yksimielisiksi
siitä, että pitää antaa suutarin koettaa. Nyt olikin käynyt niin, että
Iikan vatsakivut olivat alkaneet huomattavasti hellittää. Talouteen
oli saatu uusi lehmä. Pyydysmäen emäntä oli lahjoittanut porsaan,
ja Juurakkolan vanha muori oli antanut tytölle lampaan. Tupaan oli
laitettu uusi ovi ja vanha tuohikatto tuvan päällä korjattu niin ettei
se äskeisellä suursateellakaan ollenkaan vuotanut. Tuo samainen katto
oli vuotanut monta vuotta. Kun elämä oli muutenkin tuntunut olevan
luisumassa aina vain alaspäin, ei ollut tullut sitäkään korjatuksi
ennen.
Ihmiset huomasivat aivan selvästi, että Iikka oli nyt kuin uusilla
vesillä pesty. Tosin eivät maanviljelystoimet olleet juuri hänen
vahvoja puoliaan, niin intohimoisesti kuin hän uskoikin maan
elättävään voimaan. Mutta nytpä saatiinkin huomata, että Iikan
akka tarttui maanviljelykseen oikein molemmin kourin, ajoi keppi
kädessä poikamölkitkin mukaan. Vaikka kyläläiset arvelivat, ettei
näitä joutilaina laukanneita laidunvarsoja kykene vaimoihminen
kohtuuskurillakaan saamaan töihin, niin he pettyivät ennustuksissaan
aika lailla. Lienee kyllä alussa ollut hieman hankalaa saada näiden
poikien niskoja, jotka olivat vapaudentuntoon kasvaneet variksen ja
rastaanpesillä, taivutetuksi työn ikeen alle. Mutta äidin ankara
kuri teki ihmeitä. Kylä sai pian suureksi kummakseen havaita, miten
suutarin perheessä muutama tynnyrinala maata herätti samalla lujan
elämänuskon ja väkevän omavoimaistoimeentulon halun, jonka vaimon
keppi istutti poikiinkin. Suutari itse parani vatsataudistaan ja
rupesi ihailemaan akkaansa aivan kuin uutta ilmestystä. Vihdoin rupesi
hän taas puhuttelemaan poikiaankin papin antamilla nimillä, -- ennen
hän oli käyttänyt vain tilapäisiä huutonimiä, joista useimmat olivat
ymmärrettävissä paremmin vatsakatarrin kuin isällisen mielialan valossa.
Niinpä kasvoi näin uudestisyntyneen suutariperheen muokkaamassa
pyydysmäkeläisessä maaperässä myöskin perunaa, ohraa ja jo vähän
ruistakin. Sen lisäksi oli kytöön kylvetty naurista, joten pojat
saivat omasta naurismaasta tyydyttää kesäisin heräävän, sammumattoman
nauriinhimonsa. Tämä omistusoikeuden juhlallinen ilo vaikutti poikiin
siten, että he pitivät tarkoin silmällä omaa naurismaata ja antoivat
muiden kylän poikien ymmärtää, että jos nämä aikoisivat heidän, Vuodon
naurismaassa tehdä varastuskokeita, se tulisi hyvin todennäköisesti
maksamaan ainakin säärten, pahimmassa tapauksessa pään menetyksen.
Toiset pojat ymmärsivät, että tässäkin tietysti lait olivat lukiessa
kovimmat, Mutta kun omistusoikeuden pyhyys oli tällä tavalla täyttänyt
suutarinpoikain heräävän kansalaismielen, katsoivat toiset viisaimmaksi
olla sitä härnäämättä.
Yhtenä osakkaana Kylä-Pyydysmäen palstoituksessa oli Jaakko Aitanen,
joka tultuaan Amerikasta asui isävainajansa torppaa. Äiti Anna eli
vielä. Mutta torppa oli Ylisen maalla, ja sen vuokra-aika läheni
loppuaan. Heikki oli Jaakon kyselyihin vuokrakontrahdin uudistamisesta
vastaillut kierrellen, joten ymmärrettiin, ettei hän aikonut sitä
uudistaa. Tällä pariskunnalla oli jonkun verran Amerikasta tuotuja
varoja, mutta suuremman tilan ostoon ne eivät olisi riittäneet. Nyt sai
Jaakko tästä myöskin omaa maata ja tunsi näin uudelleen kiintyvänsä
kotimaahan, ajateltuaan tällä välin jo moneen kertaan uutta, lopullista
Amerikan-matkaa. Tämä pariskunta oli keskenään hyvässä sovussa elävää
väkeä. Jaakolla kyllä oli pisteliäs ja joskus härnäilevä ja hieman
umpimielinen luonne. Mutta Maija oli säilyttänyt iloisen huolettoman
luonteensa ja saattoi sen avulla karkoittaa miehensä mielestä pilvet,
milloin ne yrittivät pimittää otsaa. Tätä luonteen kirkkautta osoitti
erikoisesti sekin, ettei Maija koskaan tuntenut katkeraa mieltä siitä,
että hänen kotitalonsa oli mennyt lankomiehen vararikossa ja hänkin
siten joutunut mökin emännäksi. Maija oli rakastanut miestään, ja se
yksinään riitti ratkaisemaan hänen suhtautumisensa elämänvaatimuksiin.
Amerikan olot olivat sellaiset, ettei niissä pyydysmäkeläiset
perintösurut paljoa häirinneet. Heidän siellä viipyessään kuolivat
täällä herastuomari ja emäntä. Maija itki kumpaisenkin kuolinsanoman
saavuttua haikeat kotikaipuunsa. Mutta pian hän niistä vapautui, katse
kirkastui taas. Tuli omia lapsia. Amerikan kuohuva elämä kiinnitti ja
kiehtoi. Kotimaan kaipuu heijastui amerikkalaista hyvinvoinnin taustaa
vastaan kuin unelma, johon salaisen nautinnon ohella liittyy elämän
suuri kärsimys. Elettiin taas iso aika, jonka kuluessa Maijan oli
vaikea ratkaista, kaipasiko hän takaisin Pyydysmäelle vai ei. Mutta
sitten oli Jaakko erään kerran kysynyt:
-- Eikö lähdetä Pyydysmäelle?
Maija oli heti pysähtynyt ja katsonut silmään, ja miten ollakaan,
kotimaan ikävä heräsi niin voimakkaasti, että lähdettiin kotiin kolmen
lapsen kera, joista vanhin oli tyttö ja nuoremmat poikia.
Tietysti unelmissa pyydysmäkeläisten muistojen suhteen jonkun verran
petyttiin. Aika oli sielläkin niin paljon muuttanut. Ystävyys- ja
tuttavuussuhteet olivat väljähtyneet. Ei juuri mikään ollut niinkuin
oli ennen. Köyhyys, ahtaus ja elämänraskaus painoi. Mutta pianhan
sitä silti juurtui. Väliajan erottava etäisyys haihtui huomaamatta,
Amerikka etääntyi muistojen takamaille. Oltiin kuin oltiinkin taas
kotona, Pyydysmäellä. Ihmisten kasvot olivat tuttuja, heidän käyntinsä,
äänensä, kaikki oli sellaista, millä tuntui taaskin olevan arvoa.
Arvoa oli yksin Pyydysmäen Samelin tutulla, lonksahtelevalla, nyt
jo vanhuuttaan ylen raskaalla astunnallakin. Sameli oli rehti vanha
ukko, joka oli elänyt kauan eikä koskaan pannut mitään hampaankoloon,
vielä vähemmin sydämelleen. Hän oli henkilö, jota koko Pyydysmäen
kylä tulisi kaipaamaan, kun hän katoaisi. Amerikasta tulleet
huomasivat sen parhaiten. Heille tuotti iloa se, että Sameli eli.
Sameli puolestaan oli iloinen, kun tutut kyläläiset joskus tulivat
Amerikasta takaisinkin. Niinkuin nämäkin Jaska ja Maija. Kyllä
Sameli heidät tunsi! Samoinkuin herastuomarin ja emäntävainajan ja
Aita-Mikki-vainajan. Kukapa heitä tässä kylässä sitten olisi tuntenut
ellei Sameli, miltei vanhin mies kylässä. Melkein kaikki vanhat ovat
kuolleet. Hän ja Aita-Mikin Anna vain elivät. Mutta Sameli nauroi
kuitenkin. Sellainen oli Sameli, jonka nauru, jutut ja ystävällinen
katse puhuivat Amerikasta tulleelle parille kylärakkauden lumoavaa
kieltä.
Maija kuunteli näitä Samelin puheita, katseli Samelia ja hänen
kasvojensa leppoisaa ilmettä, nauroi väliin ja taas pusersi kyyneleen.
Kuinka paljon kaivattavaa ja rakastettavaa olikaan ollut, mutta paljon
sitä oli vieläkin, kun vain huomasi. Näihin muisteloihin Jaakonkin
höylä talvipuhteella saattoi seisahtua ja Maijan ompelukone lakata
takomasta, kun Samelin juttu pysähtyi ja äidin, Anna muorin kieli
lauloi...
Ilmestyi sitten kiusaksi lapsuuden toverin Ylisen Heikin kierous, kun
ei mies suoraan sanonut, vuokraako torpan uudelleen vai poisko ottaa.
Itsenäisyyttä vailla olevan pojan takana aavistettiin olevan Ylisen
vanhan äijän ilkeä tahto. Sitä vastaan ei kukaan osaa mitään. Ei
koskaan ole osannut.
Aivan siihen suruun ilmestyi tämä talonpalstoitus ja tarjosi tällekin
parille tilaisuuden saada omaa maata. Heidän omat varansa olisivat
riittäneet pariin osuuteen, mutta ostajain piti tulla osallisiksi
yhteisvelkaan eikä kukaan saanut muuta kuin yhden osuuden. Siihen oli
tyytyminen. Omat rahat voisi käyttää kartanon laittoon, eläinten ja
irtaimiston ostoon. Elämä kävi yhtäkkiä väljemmäksi. Torpasta häädön
uhkaa voi jo uhmatakin. Joka tapauksessa kesti sekin kontrahti vielä
muutamia vuosia. Tunsi taas seisovansa maankamaralla, Pyydysmäen
kylässä, kotimaassa. Sai kyntää omaa tilkkua, ajaa lehmäparia omaan
hakaan, kuulla poikain puhuvan "meidän" ohrapellonpelätistä, jonka he
itse olivat laittaneet Kylä-Pyydysmäen saunantauspellolle.
Sillä saunallakin, koskapa se puheeksi tuli, oli erikoisuutensa.
Sen karjankujan puoleisesta luukusta oli moni poikakakarapolvi niin
uskollisesti heitellyt kiviä, että luukunympärys oli muuttunut
kuluneeksi ja hymyileväksi kuin vanhan kupparin huulipari, jolla oli
miespolven aikana tuhansia kuppasarvia imaistu kyläläisten syntisiin
nahkoihin juuri samassa saunassa.
Oh hoh! Kyllä Pyydysmäellä sentään kannatti olla. Toista tämä oli kuin
Amerikassa, jossa aina sai olla matkalla.
* * * * *
Katsahtakaamme vielä kolmannenkin palstatilallisen, jo vanhemmalle
puolen ikäänsä kallistuvan vanhan ojurin Hermanni Luhtasennevan
perhesieluun. Mies lähentelee jo viittäkymmentä. Hän jätti rengin
työt suunnilleen kolmenkymmenen viiden ikäisenä, kun silloin vasta
uskalsi ruveta omiin leipiin ja ottaa akan, jonka vihittynä miehenä
oli nyt ollut puoliväliin toistakymmentä vuotta. Aiemmin ei hän
uskaltanut lopettaa rengittämistä, kun ei ollut varma minkä verran
saisi töitä omina miehinään. Ajat vähitellen onneksi paranivat, niin
että talolliset rohkenivat teettää vähin töitä, kaivattaen ojaa ja
kuokituttaen. Hermanni sai kaupoitelluksi erään huonon mökin, josta
ensin oli mies kuollut johonkin jumalantautiin ja sitten akka joutunut
halvattuna kunnan hoitoon. Lapset olivat hajonneet itään ja länteen,
mutta yhdestäkään ei ollut turvaa halvatulle äitivanhalle. Mökki
oli aikoinaan siis joutunut näin kunnan omaksi ja samalla sairaan
vaimon hoitokustannusten korvaukseksi. Sen mökin Hermanni oli ostanut
ja mennyt akkoineen siihen asumaan. Perunamaata sen akkunan alla
oli perheen tarpeeksi ja navetan takana hyvässä voimassa pidetty
tupakkamaa. Muu mökin alue oli kiveä ja kalliota.
Avioliittoon joutumisestaan saakka oli tämä Hermanni lakkaamatta
luonut ojia, kuokkinut, pannut aitoja ja hakannut halkoja, aina
yksinomaan Pyydysmäellä. Ennen nuorena miehenä oli hän ollut suora,
pulska mies, aivan samoin kuin hänen vaimonsa oli jumalanluomasta
ollut hyvännäköisimpiä piikaihmisiä. Mutta nyt miehen lähennellessä
viittäkymmentä olivat hartiat käyneet kumarammiksi, leukaperät olivat
levenneet, poskiin ilmestynyt lontot ja edestä pudonnut yksi hammas
ja toinen katkennut, mutta se ei kuitenkaan haitannut syömisessä,
ulkonäköä vain pilasi. Hiukset olivat tulleet jokaviikkoisesta
kylvystä huolimatta niin hikisiksi, että ne tuntuivat harvenevan joka
välissä kun Hermanni otti lakin päästään. Ennen tummanruskeat hiukset
imeytyneinä omituisen valkeata päänahkaa vasten näyttivät peruukin
kuolleilta karvoilta. Niistä sai sen käsityksen, että ne olivat
pään lakkaamattoman, luonnottoman hikoilemisen johdosta menettäneet
elinvoimansa. Hermannin otsalle oli ilmestynyt ryppyjä, ja hänen
jalkansa astui raskaasti. Ja kädet! Ne olivat niin pitkät, suuret ja
kehittyneet, ja niissä oli sellaiset arkailemattoman havartamisen,
kovan pitelemisen, hellittämättömän ja sitkeän työn merkit, että
katse vaistomaisesti nousi niistä uteliaana erittäin kasvoja, aivan
erikoisesti silmiä, kohti. Silloin näki siniset, hyvänlaatuiset, hieman
yksinkertaiset silmät.
Tämä raataja, jättiläinen myöskin hyväntahtoisuudessa, oli siis
lähellä viittäkymmentä, eikä omissa viljelyksissä muuta kuin peruna-
ja tupakkamaa. Koko elinaikansa oli hän tehnyt työtä Pyydysmäen
talollisten nevoilla, pelloilla ja metsissä, aina puolentoista,
usein kahden miehen verosta. Elämän viihdytyksenä oli laihtunut ja
surkastunut, sairaloinen vaimo ja viisi lasta, joista tosin kaksi
oli jo vieraan palveluksessa. Mutta viisi suuta ja hammasparia heitä
sittenkin oli. Ja perunamaata kolme kivikkoon väännettyä kapanalaa ja
se navetantakainen kessumaa. Miehen entiseen iloiseen katseeseen oli
alkanut ilmestyä surumielinen, joskus hieman kärsimätön ilme. Joskus
oli hän joutunut sanomaan ajatuksen, että sen verran pitäisi hänelläkin
olla omaa maata, että saisi siitä edes puurojauhonsa. Toivomus olisi
ehkä joten kuten voitu täyttääkin, jos ajatus olisi esitetty niin,
että se olisi voitu ottaa vakavasti. Mutta Hermanni ei ollut sellainen
aloitteenmies.
Kun Hermanni ilmestyi talon palstamiesten joukkoon, ihastuivat
Pyydysmäki ja Lintumäki ikihyväksi. Siinähän oikea palstanviljelijä!
Hermanni oli kuitenkin niin köyhä, ettei hänellä ollut vaadittuja
omaisuusedellytyksiä. Silloin Pyydysmäki meni takuuseen.
Vanheneva kuokkuri ja ojuri sai siis oman maatilkun. Hän ei silti
lakannut tekemästä vierasta työtä. Mutta hänet nähtiin melkein
jokaisena kesäyönä omilla viljelyksillään, tämä jättiläinen, joko
kyntämässä vuokrahevosella, luomassa ojaa, korjaamassa aitaa,
kylvämässä tai leikkaamassa. Pitkät käsivarret olivat tavanneet
uudelleen vauhdin, silmästä oli katkeruudenviri hävinnyt. Hermanni
tunsi olevansa isäntämies, oman peltonsa työmies, tulevaisuutensa ja
lastensa tulevaisuuden perustaja, nuori luoja! Mitä on väsymyksellä
tekemistä hänen kanssaan! Ja kohtapuoleen päästään köyhyydestäkin. Niin
totta kuin Jumala elää, hän, Hermanni, panee peltonsa kasvamaan oikeana
Herran yrttitarhana, viljavana kuin Egyptin maa!
Vaikka Erkki Pyydysmäki ei ollut mikään herkkätunteinen mies, tuli
hän kuitenkin kerran syrjästä salaa katsellessaan Hermannin työntekoa
niin liikutetuksi, että karhealle poskelle putosi muutama lämmin
kyynelpisara.