V.

Koko kesän oli rovastin kanssa ollut puhetta, että Iiskan pitäisi

saarnata kirkossa. Sitä olivat varsinkin emäntä ja rovasti pitäneet

vireillä. Mutta jostain syystä ei Iiska tänä kesänä ollut osoittanut

erikoista halua. Kuitenkin oli hän antanut lupauksen saarnata ainakin

kerran ennen Helsinkiin-lähtöään. Se oli lykkäytynyt aina syyskuulle.

Mutta nyt oli päivä tullut. Pyydysmäkeläiset olivat isossa pappilassa

jo aamuvieraina, sillä hevonen oli tänään pitänyt ajaa sinne. Rovasti

Holm oli kaunis, valkohapsinen ukko, jota koko seurakunta rakasti

hänen ystävällisen luonteensa ja lempeän, rakastettavan käytöksensä

vuoksi. Mikään etevä ja lahjakas saarnamies hän ei ollut. Mutta

seurakuntalaiset selittivät itselleen tämän pappinsa sanat hänen

elämänsä kirkastamassa valossa. Kun hän jutteli yksinkertaisia

vanhoja totuuksia, saivat ne juuri tältä kannalta otettuina aivan

erikoisen miellyttävän sisällön. Tätä käsitystä seurakuntalaisissa

auttoi selvenemään vertailu elinvoimaisen pastori Nordbergin kanssa,

joka joskus piti aivan loistaviakin saarnoja, mutta näiden saarnojen

sisältöä seurakunta joutui arvostelemaan myöskin hänen elämänsä

valaistuksessa ja havaitsi, etteivät sanat ja teot sointuneet yhteen.

Rovasti-ukko saattoi jo olla lähellä seitsemääkymmentä, mutta hän

oli iloluontoinen ja aika pirteä. Hän ja Pyydysmäki istuivat salissa

lähekkäin, hiljaa jutellen. Emäntä oli pujahtanut ruustinnan jälkeen

ruokasalin puolelle, ja Iiska oli saanut luvan olla yksikseen

kanslianpuolella, missä hän vielä kävi saarnansa läpi.

Ukkojen haastellessa tulee saliin tyttö kantaen kahvitarjotinta.

Pyydysmäki nostaa päätään ja näkee edessään naureskelevan tytön, joka

vallattomasti ja tutunomaisesi virkkaa:

-- Päivää.

Pyydysmäki nostaa silmiään, joissa tapahtuu iloinen välähdys.

-- Ka, Lissu!

Tyttö niiaa ja tarjoaa kahvia. Hänen kihlasormessaan välähtelee

tuliterä kultasormus. Tyttö on ilmeinen jäljennös Penttilän

emäntävainajasta, täydennettynä kaikilla luonnon käytettävänä olevilla

kaunistuskeinoilla. Entinen valtiopäivämieskin on lumoutunut tämän

kukoistavan kauneuden edessä. Huomatessaan sormuksen hän virkkaa:

-- Lissullakin on kultainen kahle.

Sitten hän hymyilee isällisesi ja katsoo silmiin.

-- On, vastaa tyttö avoimesti, veren kuitenkin noustessa kasvoille.

Silmä viipyy vakavan kysyvänä kasvatusisän silmissä, ikäänkuin

tutkiakseen, mitä tämä todella ajattelee.

Rovasti sekaantui puheeseen: -- Lissu on valinnut... ja hyvän vaalin

taisikin tehdä, suokoon Jumala.

Pyydysmäki otti kahvia. Tämä tyttö oli kauppias Jaakkolan tytär hänen

ensimmäisestä aviostaan Penttilän herastuomarin tyttären kanssa,

muuten ainoa jälellä oleva heidän lapsistaan. Tytön äidin kuoltua ja

isän poistuttua paikkakunnalta olivat Pyydysmäen haltijat ottaneet

Lissun hoiviinsa ja kasvattaneet omiensa kera. Vuosi takaperin oli

ruustinna halunnut saada tytön heille sisäköksi. Ja koska se oli

Lissua itseäänkin miellyttänyt ensiksi sen vuoksi, että hän saisi

oppia jotain pappilan sisätaloudessa, ja toiseksi siksi, että näin

pääsi vapautumaan turvautumisesta ihmisten hyväntahtoisuuteen -- jota

syytään hän ei kuitenkaan maininnut -- sai hän mennä. Pyydysmäen

haltijat olivat olleet Lissulle niin hyviä kasvatusvanhempia, ettei

Lissun herkkä mieli ollut milloinkaan tarvinnut tuntea orpoutta talon

omien lasten rinnalla. Siksipä olikin tyttö kiintynyt tätiin ja

setään niinkuin lapsi voi vanhempiin konsanaan kiintyä. Yksinäinenpä

olikin tyttö maailmassa. Maija-tätikin miehineen, Jaakko Aitasineen,

oli ollut kauan aikaa Amerikassa. Joku vuosi takaperin olivat nämä

palanneet, mutta mitään lähempää suhdetta ei sukulaisten välille enää

syntynyt. Pyydysmäen emäntä oli Lissulle yhä edelleen äiti, jolle tyttö

uskoi huolensa, johon hän kiintyi ja pani turvansa. Nyt oli Lissu

kahdenkymmenen ikäinen.

-- Missä Iiska on? kysyi Lissu sedältä tarjottuaan rovastille kahvit,

kun ei päivän saarnamiestä nähnyt missään. Samassa lehahti tyttö

tulipunaiseksi. Hän huomasi puhuvansa tulevasta pastorista aivan kuin

lapsuudenystävästä ja toverista konsanaan, vaikka toinen nyt oli jo

niin korkealla että saarnasi...

-- Pastori... korjasi Lissu, mutta purskahti samalla heleään nauruun,

kun huomasi rovastinkin suupielen huvitettuna värähtävän ja sedän

hytkähtävän.

Rovasti osoitti kädellään:

-- No mikä sitä Lissua... Siellä pastori on kanslian puolella... taitaa

saarnaansa katsella. Koputa oveen ja kysy, saako tulla, ettet häiritse.

Maiju pujahti viereiseen huoneeseen, jonka kautta myöskin tultiin

kansliaan. Saatuaan oven jälkeensä kiinni purskahti hän uudelleen

hillittömään naurun helinään. Täytyi laskea tarjotin pöydälle, ettei

pudottaisi. Hänen ottaessaan sitä uudelleen ja aikoessaan koputtaa

kansliahuoneen ovelle raottui se hieman ja sieltä kurkisti Iiska.

-- Lissuko, ka...

Ovi lensi auki ja päivän pastori seisoi siinä mustana, laiteltuna ja

hämillään, sillä Lissua taas nauratti.

-- Mitä sinä, Lissu, nyt?

-- Voi hyvä Iiska, anna nyt... ha-ha-hi-hi -- anteeksi, kun mua niin

kovin naurattaa, ha-ha-ha-hihii...

-- Mikä sinun on? Pane se tarjotin pöydälle, ettet pudota.

Iiskaankin oli naurunpuuska tarttunut. Lissu teki työtä käskettyä, pani

tarjottimen pöydälle ja kävi selittämään, että se häntä naurattaa, kun

hän salissa kyseli ensin Iiskaa ja sitten huomasi, että se oli rovastin

kuullen tyhmästi nyt kun... ja sitten hän aikoi korjata ja kysyi

pastoria. Silloin rupesi naurattamaan. Hänen mielestään se oli niin

hullua ja kun juuri silloin sattui muistumaan mieleen, miten he kerran,

Iiska ja hän, juoksivat kilpaa kotihaassa, ja Iiska törmäsi kuusen

takana vasikkaan, ja se mölähti ja Iiska pani ooih! Hah-hah-hii...

Nyt nauroivat molemmat niin että ruustinna ja Pyydysmäen emäntä tulivat

uteliaina kurkistamaan ovesta tätä saarnaanvalmistautumista.

-- Mikä täällä...? kysyi ruustinna kanslian ovelta samalla nuhteleva ja

puolittain hymyilevä ryppy silmäkulmassa. Lissu huomasi sen. Naurutuuli

oli heti kuin pois pyyhittynä.

-- Ei sillä tavalla saa, Lissu... häiritset pastoria.

Nyt oli Lissun nauru vähällä purkautua uudelleen, mutta tuo ryppy

ruustinnan silmäkulmassa loukkasi ja se hillitsi naurun. Nenä nytkähti

tuskin huomattavasti samalla kuin tyttö pujahti ovesta.

-- Pastori antaa anteeksi, pyyteli ruustinna, -- Lissulla on sellainen

kovin iloinen, herkkänauruinen luonnonlaatu, selitti ruustinna,

ikäänkuin ei Iiska olisi tätä kaikkea tietänyt.

-- Lissu on sellainen kikattaja, totesi Pyydysmäen emäntä tutun asian.

Naiset poistuivat, kun huomasivat Iiskan tarttuvan uudelleen

saarnaansa. Heidän mentyään pysähtyi Iiska puolilattiassa, tuijotti

jonnekin muisteleva ja kysyvä ilme silmissä. Itsekseen hän jupisi:

-- Lissu...

-- Sitten hän koetti taas kiinnittää huomiotaan saarnaan, joka

pieninä, sirosti kirjoitettuina liuskoina oli hänellä kädessään.

Samalla hän teki kuitenkin sen huomion, etteivät ajatukset pysyneet

ollenkaan saarnan aiheissa, vaan viipyivät mieluisasti siinä äskeisessä

kohtauksessa, joka edelleen vaikutti ilmestyksen tavoin. Tytön muodot,

ilmeet, heleä nauru... Lissuko se oli? Hänen kasvinkumppaninsa,

leikkitoverinsa... ah! Eikä nuori pappi yrittänytkään lumoustilastaan

mitenkään vapautua, päinvastoin teki mieli sitä pysyttää ja viivyttää,

tutkia jokaista viehättävää yksityiskohtaa erikseen ja kummastella...

Lissuko se oli tämä neitonen?

Iiska ei ollut milloinkaan ollut paljoa tekemisissä neitosten kanssa.

Tämä elämys tuli hänelle kuin ryöpsähtävä kevättulva. Hän oli

lapsuudesta saakka elänyt, leikkinyt ja riidellyt erään Lissun kanssa

mutta nyt vasta hän tämän Lissun näki!...

Pian huomasi hän ajattelevansa kultaista sormusta, joka oli välähdellyt

Lissun sormessa. Se ajattelu Iiskaa hieman sysäsi ja herätti hänet

toteamaan, että Lissu on kihlattu miehelle, talollisenpojalle Yrjö

Suurperälle. Tämä havainto herätti kummallista vastenmielisyyttä,

Suurperän poikaan kohdistuvaa syvää halveksimista ja melkein vihaa.

Se poikahan oli rynnännyt tähän kesken kaiken, mokomakin. Oikeastaan

ei hän miehestä tiennyt juuri hyvää ei pahaa, poika kun oli toisesta

päästä pitäjää eikä Iiska ollut hänestä kuullut paljon mitään. Mutta

vaikka miten koetti asettaa, sittenkin tuo vieras tunkeutuja oli hyvin

vastenmielinen. Iiska oli kaikkea muuta kuin saarnatuulella.

Kirkkoon oli nyt kuitenkin mentävä rovastin, ruustinnan, isän ja äidin

kera. Papinkellon soidessa he astuivat läpi kirkonkylän, missä tutut

ihmiset tervehtivät ja vieraat kumarsivat rovastille. Kirkkotarhassa

he erosivat, Pyydysmäki ja naiset nousten kirkonrappusia, rovasti

ja Iiska kiertäen sakariston puolelle. Siellä olivat jo pastori

Nordberg ja suntio. Iiska pani merkille, miten virallinen ja kylmä

pastorin tervehdys oli. Ei mikään hymynväre kirkastanut näitä kovia

kasvoja. Nuori mies oivalsi heti, että kaikki tämä murjotus juonsi

juurensa Ala-Pyydysmäen seuroista, missä pastori oli omalla tavallaan

taistellut kirkon vallan ja kunnian puolesta, ja missä Iiskakin oli

joutunut vihollisten leiriin. Nuoren papinkokelaan mieli painui

tavattoman raskaaksi tämän lisäaiheen vuoksi. Sillä hän ei ollut

silloista kohtausta omalta osaltaan pitänyt niin erinomaisen raskaana,

ei ainakaan sellaisena, että siitä pappismiesten kesken pitäisi

kantaa vihoja. Mutta kun hän nyt uudestaan katsoi Nordbergin ilmeitä

pastorin puhuessa jotain rovasti-ukon kanssa, oli hän havaitsevinaan

niissä kaikki hillityn vihan merkit. Hän odotti, että pastori tulisi

puhuttelemaan, ja seisoi suuren pöydän edessä eräässä nurkkauksessa

katsellen muutamia siinä olevia kirjoja. Mutta turhaan hän odotti,

pastori Nordberg ei tullut. Lakattuaan puhelemasta suntion kanssa

jostain asiasta istahti pastori Nordberg pöydän viereen ja rupesi

merkitsemään jotain kuulutuskirjaan, ollenkaan katsahtamatta lähellä

seisoskelevaan nuorukaiseen, jonka tuli tänään suorittaa koe työmiehenä

siinä järjestetyssä Herran viinamäessä, jossa hän oli harjoittanut

ammattia jo pari vuosikymmentä. Iiskan mieliala painui painumistaan,

ja se varjosti samalla tuosta ovesta saarnatuoliin vievän tien niin

kiusallisesti ja peloittavasti, että ruumiin pinnalle alkoi kihota

tuskanhiki. Rovasti oli puhutellut jokaista erikseen vuorotellen,

ja pitänyt siten yllä elämänviriä tässä synkässä, vanhanaikaisessa

sakaristossa. Suntio Karhula oli hiljainen ja vaatimaton mies, joka ei

pappisseurassa hevin aloittanut puhelua kenenkään kanssa, vaan odotti,

että häntä puhuteltiin. Kanttori Riikonen oli viivähtänyt jossain

urkujenvirityksissä ja tuli nyt sakaristoon kirkosta päin. Riikonen oli

nuori mies ja Iiskan tuttava. Nuoren papin mieli hieman valkeni. Heidän

puhelunsa lähti heti vaivatta luistamaan, niin että jo arka naurukin

karkasi Iiskan kasvoille, kun toinen, hilpeä leikinlaskija käsitteli

sakariston varjoisaa vaikenevaisuutta kuin soittokonetta, josta

kovilla sormikosketuksilla yritetään samalla kertaa ääntä ja sointuja.

Mukaan tuli jo rovastikin, antaen sointua muutamilla leikkisillä

välihuomautuksilla, ja vihdoin sai arka suntiokin rohkeutta pistää

sanansa mukaan. Näytti siltä kuin muu seura olisi tehnyt äänettömän

sopimuksen olla häiritsemättä millään tavalla pastori Nordbergin

synkkää rauhaa, mutta kieltäytynyt samalla antautumasta enää itse sen

häiritsevän vaikutuksen valtaan.

Sakaristossa kävi seurakuntalaisia asioillaan. Kanttori meni jo

virsilippuineen, ja pian alkoi kirkosta kuulua aamuvirren sävel, johon

aluksi vain harvat äänet yhtyivät. Sakaristopuuhat oli saatu loppuun.

Silloin käänsi pastori Nordberg toisen silmänsä ylioppilas Pyydysmäkeä

kohti ja virkkoi ivanväre äänessä:

-- Jaa-hah. Sitä meinataan saarnata luterilaisessa kirkossa tänä

päivänä?

Pyydysmäki nousi istualtaan:

-- Sellainen on aikomus.

Hän oli ensinnä säpsähtänyt. Mutta yhtäkkiä hänen verensä kiehahti,

samalla silmä iski, jalka siirrähti ja tahdon valtasi kiivas

taistelunhalu.

-- Sitä on aikomus yrittää, uudisti Pyydysmäki hieman korkeammalla

äänellä ja kylmästi.

Pastori Nordberg katsahti silmään ja huomasi hymyn, Samassa käänsi hän

päänsä toisaalle, kävi asioikseen tarkastamassa ilmoituskirjaa ja sanoi

siitä katsettaan nostamatta:

-- Pyydysmäki ei olekaan saarnannut koko kesänä.

Äänessä oli hieman peräytyvä sävy. Mutta kun hän oli ennen sanonut

tuttavaansa Iiskaksi ja sinuksi, tuli "Pyydysmäki" tähän kuin entisen

ystävyyden erotodistajaksi. Nuorukainen singautti heti:

-- Herra pastori on aivan oikeassa.

Nyt pastori nosti päätään ja yritti hymyillä:

-- Emmehän me vain ole riidassa?

-- Ei minun puolestani! vakuutti Iiska pingoitetusti.

-- So, so, so, sekaantui rovasti, joka tunsi sen Ala-Pyydysmäen

seuratapauksen.

Pastori käännähti. Arkana katsahti Iiska rovastin silmiin tavaten

siellä kärsivän, sovittavan ilmeen.

Jumalanpalvelus alkoi. Pastori Nordberg meni toimittamaan

alttaripalvelusta, ja Iiska jäi rovastin kanssa kahden kesken

sakaristoon. He juttelivat jotain, kunnes rovasti yhtäkkiä katkaisi

keskustelun ja katsoen lämpimästi Iiskaa silmiin, rakkautta ilmaiseva

hymy kasvoilla kysäisi:

-- Oletko rukoillut?

Silloin Iiska yhtäkkiä sävähti totiseksi ja tuijotti avuttomana

vanhuksen hymyileviin silmiin äännähtäen hiljaa:

-- Olen.

-- Siihen saa vähitellen tottua, jatkoi vanha pappi ja pani sormensa

ristiin. Vakava totisuus laskeutui koko hänen olentonsa ylitse hänen

kumartuessaan. Vaistomaisesti ja nöyrästi seurasi Iiska, aivan kuin

jäljitellen vanhusta, mutta oma ajatus eläytyi silti itsenäiseen

rukoushenkeen.

Kirkosta kuului pastorin alttarilaulu korkeana ja kirkon täyttävänä.

Mutta korva petti, ja soraääni särki tunnelman häiriten sen nousua.

Rovasti pujahti kirkkoon, ja Iiska jäi yksin odottamaan vuoroaan.

Iiska huokasi ja kiinnitti huomion ajatuksiinsa, jotka hillittömässä

sekamelskassa olivat viimeisen neljännestunnin kuluessa ryntäilleet

äsken riehahtaneen nuoruudenrakkauden ihania aavisteluja synnyttäviltä

metsäpoluilta rintamaiden jokapäiväisemmille riitapoluilie. Hän oli

joutunut nuoressa, paljon epäilevässä pappismielessään arvioimaan

pastori Nordbergin paimenpersoonan hengellisiä saavutuksia. Mutta

maseasta mielentilasta kohotti rovastin hiljainen rukouksen maininta

hänet ylemmäksi ja käänsi ajatuksen ilman mitään melua omaan sisäiseen

olemukseen ja Jumalaan. Se oli tapahtunut niin hiljaa ja taiten, että

jyrkkä tempaus elämän ristiriidoista ja sen metsäpolkujen iloista kiiti

ohi ja hän tunsi jo sijoittelevansa levotonta sieluaan kaikkivaltiaan

eteen sellaisena alastomana, avuttomana, opasta ja tukea etsivänä

ihmislapsukaisena, joka tässä tilassa ollessaan ei väittele mistään.

* * * * *

Kun nuori papinkokelas astui saarnatuolista, vallitsi hänen sielussaan

aivan rauhallinen tyydytyksen ilo. Hän oli puhunut muutakin, eikä

vain sen, minkä oli kirjoittanut. Teksti kahden herran palveluksesta

oli alkanut mielikuvituksessa versoa siihen määrään että ajatukset

purkautuivat lopulta kirkkaina ja ymmärrettävinä, tuottaen nuorelle

puhujalle väkevää sisällistä iloa. Tässä tilassa tunsi elävästi, miten

tunne ja sopusointu virtasivat näkymättömiä johtolankoja myöten puhujan

ja kuulijain välillä edestakaisin. Omituista oli sekin, että äskeinen

riitatoveri pastori Nordberg oli jäänyt koko elämyksen ulkopuolelle,

hämärään, eikä päässyt ollenkaan häiritsemään, Sitä vastoin pälyili

Lissun kuva kaikkialla, joka käänteessä, ja moni jumalallista

rakkautta kuvaava lausuma kumpusi äsken vielä nauraneesta tyttökuvasta

ihanteellisena, pyhittävänä heijastuksena. Tekstihän oli suuren uskon

ja jumalallisen huolenpidon ihanimpia ylistyshymnejä. "Vaan etsikää!

ensin Jumalan valtakuntaa ja hänen vanhurskauttansa, niin kaikki nämät

teille annetaan." Nuori papinkokelas oli luvannut ihmisille paljon

kaikkea hyvää, mutta asettanut ehdoksi sen, että ihmiset seuraavat

Jeesuksen askeleita ei ainoastaan uskossa, vaan välttämättä myöskin

työssä ja rakkaudessa. Hän oli selittänyt, että jos ihminen omistaa

Jumalan rakkauden, se heijastuu hänestä toisiin ihmisiin. Mutta kenellä

sitä ei ole, hän ei myöskään voi lähimmäistään rakastaa. Mainen suru,

jonka aiheena on useimmiten köyhyyden tuska ja rikkauksien häviämisen

pelko, on siten uskon puutteen luonnollinen hedelmä. Missä usko

jumalallisen tahdon aina hyviin tarkoituksiin puuttuu, siellä ei

myöskään saada nähdä uskonhedelmänä ihmisrakkautta ja sen aiheuttamia

tekoja.

Näitä oli nuori esittäjä viime vuosien kuluessa ajatellut ja luuli nyt

osanneensa tulkita ajatuksensa saarnassa. Se tunto hänessä oli, että

seurakunta oli tänään ollut hyvin vastaanottava ja herkkä, että sielut

olivat avautuneet siihen määrään, että nuori kylväjä saattoi liikkua

kuin omassa kasvitarhassaan ja tuntea suurta kylvön itämisen iloa.

Tämä tunne oli hänellä mielessä väkevänä aavistuksena kun astui

sakaristoon. Mutta kun ovessa kohtasi alttarille tulevan pastorin ja

näki taas hänen ilmeensä, tajusi kohta, että saarna oli herättänyt

virkaveljessä pahaa verta. Se ei kuitenkaan enää tehnyt erikoista

vaikutusta, sillä yhtäkaikkisuus tämän miehen suhteen oli jo alkanut

vakiintua. Kun rovasti samassa tuli onnittelemaan "oikein onnistuneesta

saarnasta", meni nuoren papin mieli hyväksi, ja alttarilla laulava

vanha virkaveli jäi hetkiseksi syrjään hänen mielestään.

* * * * *

Pastori Nordberg ei myöskään tullut isoon pappilaan päivälliselle,

kuten rovasti oli halunnut ja senkin Iiska merkitsi jatkuvaksi

riidan ilmaukseksi. Sitä vastoin oli Iiska huomannut isän katseista

ja varsinkin äidin hymyilystä, että hänen saarnansa oli ollut

vanhemmille mieluinen. Myöskin ruustinna oli kiittänyt saarnaa

erinomaiseksi. Kaikki tämä lopultakin vaikutti sen, että Iiska tunsi

nyt pappiskutsumuksensa elävämmin kuin moniin aikoihin.

Ennen kuin oltiin valmiina lähtemään kotiin, kohtasivat emäntä ja

Lissu toisensa ulkokartanolla jossain huoneitten seinustalla. Siinä

he istuivat lähekkäin ja Lissu puhui avomieliseen tapaansa kaikista

asioistaan kuin äidille, tietysti myöskin tästä kihlautumisesta. Kun

on jo kaikenlaista muuta puhuttu, katsoo täti hymy silmissä säihkyen

Lissun puhelun kestäessä totiseksi vakiintuneisiin silmiin:

-- Rakastatko sinä häntä?

Lissu nosti silmänsä, mutta ei nauranut ensinkään, ja, omituista kyllä,

kiersi selvän kysymyksen vastaamalla:

-- Yrjöäkö?

-- Ketäs muuta! pilaili täti.

Tyttö laski katseensa yhtä totisena, ja kesti hetkisen ennenkuin hän

vastasi:

-- Minä nyt en oikein, täti, tiedä sitä rakkautta...

Tyttö naurahti avuttomasti, mutta jatkoi samalla:

-- Mutta onhan Yrjö siivo poika?

Hän odotti henkeä pidättäen, mitä täti sanoisi.

-- On, on, lapsi.

Tyttö katsoi muutaman silmänräpäyksen jonnekin hyvin kauas, katseen yli

leijaili pieni levoton pilvi. Sitten hän huokasi, pudotti kädestään

lauhankorren, tarttui omituisen hermostuneesti tädin käteen ja pusersi

sitä. Samalla kasvojen pinnistetty jännitys höltyi, ja hänen silmistään

vierähti muutamia kirkkaita kyynelhelmiä.

-- Rakas lapsi, kuiskasi täti hellästi.

-- On niin hyvä, kun minä saan puhua tädin kanssa näin, virkkoi tyttö.

-- Saat sinä puhua, mielellänihän minä... tulisit meille vaikka vielä

useammin.

Tyttö naurahti taas iloisemmin ja väitti, että hän käy liiankin usein.

Ruustinna tahtoisi, että pitäisi aina olla silmissä. Ei hän sitä

valittaen sanonut, tätikin sen ymmärsi. Samalla kuului jo pihalta

ruustinnan huuto. Lissua kutsuttiin. Molemmat lähtivät sinne.