IV.

Pyydysmäen emäntä lukeutui evankelisiin ja liittyi lujasti isien

kirkkoon. Mutta joskus oli hän joutunut panemaan surukseen merkille,

että Iiska, josta hänen tahtonsa mukaan piti tulla pappi, oli ruvennut

uskonasioissa haparoimaan. Poika ilmaisi silloin tällöin omituisia

ajatuksia, ja äidin tutkaillessa uskon perustuksia ilmeni Iiskan

vastauksissa epävarmuutta ja vältteleväisyyttä, joka loi muuten

avonaisiin suhteisiin harsomaisen väliverhon. Tänä kesänä, kun pojan

jo vähitellen piti valmistautua loppututkintoon, oli äiti tämän

erikoisesti huomannut ja joitakin kertoja puhunut siitä isällekin.

Tosin ei Erkki ollut uskonasioissa vaimonsa silmissä mikään ratkaisija,

sillä Jumala ei ollut vielä avannut Erkin sydäntä vastaanottamaan

uskoa. Mutta he puhelivat muutenkin kaikki asiansa toisilleen, niinkuin

siivon avioparin tunto vaatii. Näin kääntyi puhe joskus tähänkin,

Iiskan uskonvakaumukseen, samoin kuin muihinkin lapsiin ja heidän

erikoisasioihinsa, riippuen siitä, mikä milloinkin sattui olemaan

etualalla. Isällä oli ollut taipumusta aina hieman hermostua, kun

puhe kääntyi Iiskaan. Hän puhui pojan luonteen epämääräisyydestä,

joka veti silloin sinne, tällöin tänne. Mutta erittäin valitti hän

äidille usein sitä, ettei havainnut pojassa kansallistuntoa siinä

määrässä kuin olisi toivonut. Poika haparoi aikaisemmin kaikenlaisia

uusia aatteita, mutta näytti viime aikoina niihinkin kyllästyneen eikä

lämmennyt enää mistään. Hän itse ei ole saanut mitään kouluoppia, mutta

kansallistunnon on elämä häneen istuttanut niin lujan, että se on nyt

hänen elämänsä johtavana voimana. Kun näkee ympärillään laumoittain

ihmisiä, joilla ei ole kaukaisinta aavistustakaan kansallistunnosta,

vaikka ruotsalaisen ylimysvallan avuksi ryntää ryssä uhaten

hävitysaikein suomalaista kansallisuutta, niin pyrkii suututtamaan.

Tämä poika, jota on koulutettu siinä mielessä, että hänestä tulisi

sellainen suomalainen virkamies, joka ottaisi kansallisuusasian

omakseen ja opastaisi myöskin kansaa ja herättäisi, tämä toiveiden

poika osoittautuukin asialle kylmähköksi ja ajattelee vain kaikenlaista

jonninjoutavaa. Isä oli jo viittaillut sellaiseenkin mahdollisuuteen,

ettei Iiskasta tulisikaan pappi, vaan että tätä salassa vetivät yhä

jotkut hämäräperäiset vapaakirkolliset ja tolstoilaiset ajatussuunnat.

Runoilun oli poika kumminkin, Jumalan kiitos, jättänyt.

Kuinka lähellä tolstoilaisuus oli vapaakirkollisuutta, ei äiti

tietenkään saattanut määritellä. Hän oli vain kuullut, että Tolstoi

oli venäläinen ja että hän kielsi Kristuksen jumaluuden. Sen hän oli

pannut merkille, että räätälimestari Pettersson ylisti Tolstoita ja

sanoi, että Kristus oli vain hyvä ihminen eikä sen enempää jumalanpoika

kuin muutkaan vaimosta syntyneet ihmiset. Lisäksi oli Pettersson

omituinen, harvinaisen lempeä, hyväntahtoinen ja elämäniloinen ihminen.

Mutta juuri se tekikin hänet poikkeukselliseksi, niin että usein oli

vaikea erottaa, oliko hän hyvin viisas vaiko hieman löylynlyömä. --

Ala-Pyydysmäessä oltiin vapaakirkollisia, ja vanha emäntä oli uudestaan

kastettu, hän kun ei voinut uskoa lapsikasteeseen. Muu talonväki oli

tavallisia ihmisiä, mutta he kielsivät lapsikasteen. Sellaisia oli

muutamissa muissakin taloissa ja mökeissä tälläkin kylällä, samoin

kirkolla ja muilla kylillä. Näitä oli ruvettu pitämään harhaoppisina,

varsinkin sitten, kun seurakunnan kappalainen, pastori Nordberg oli

alkanut oikein olkansa takaa taistella kaikkia lahkolaisia vastaan.

Lautamies Pyydysmäki siis toivoi koulutiellä olevasta pojastaan

kansan etunenään kelpaavaa kansallisuustaistelijaa ja hänen emäntänsä

puhdasoppista kasteen armon julistajaa. Nyt oli kuitenkin kumpaisenkin

toivo hämärtynyt ja vanhempain mieliala sen johdosta lamautunut. Poika

eli omaa elämäänsä ja ajatteli ilmeisesti sangen vähän vanhempainsa

erikoistoiveita. Siitä huolimatta oli Iiska erinomaisen kelpo poika,

ja luvutkin lienevät edistyneet aika hyvin, kun vaan oli päästy

ensi vuotten harhailuvaikeuksista. Mutta hän eli omaa luontaista

sielunelämäänsä, ajatellen ilmeisesti vähemmän vanhempiensa toiveiden

mukaisesti kuin omia vaistojaan noudatellen. Hänen kotikyläisinä

käyntipaikkoinaan olivat Lintumäki ja räätäli Pettersson. Tästä

viimeisestä ei isä enempää kuin äitikään pitänyt.

Eräänä iltana oli ollut Saarimäen seurat Ala-Pyydysmäessä. Iiska

oli sinne seurannut toveriaan Saarimäkeä ja ottanut sikäli osaa

hartaustilaisuuteen että kauniilla äänellään aloitti pari laulua ja

lauloi ne loppuun seuraväkeä johtaen. Mukana oli myöskin hänen äitinsä,

joka nyt tahtoi ottaa selkoa tämän Saarimäen uskon perustuksesta.

Kuulijoita oli saapunut runsaasti. Joukossa nähtiin, paitsi monia muita

kyläläisiä, myöskin opettaja Lintumäki ja räätäli Pettersson. Kun

kokous oli jo alkanut, saapui pastori Nordberg hieman myöhästyneenä.

Muutamat hänen uskonnolliset puoluelaisensa olivat hänet hakeneet.

Saarimäki ei ollut mikään etevä puhuja. Toisinaan oli hänen hyvinkin

vaikea saada ajatuksiaan selvitetyksi. Mutta silloin pelastui hän

puheen katkeamisen vaarasta sillä, että rupesi puhumaan armon

ihanuudesta yleensä. Hän saattoi aina kirkastaa lunastusta ja armoa,

joka on jokaiselle varattu, ilman että tarvitsi rasittaa aivojaan

asiain järjestelmällisellä esittämisellä. Tällä kertaa kävi niin, että

puhuja joutui jonkun verran hämilleen huomatessaan pastori Nordbergin

ilmestyvän kuulijain joukkoon. Se vaikutti itse kuulijoissakin hieman

levottomuutta, päänkääntelemistä, sivuille vilkumista, rykimistä,

hymähdyksiä y.m.

Kun puhe oli päättynyt ja laulu laulettu, valtasi huoneen odottava

hiljaisuus. Silloin pastori Nordberg rykäisi ja kysyi istualtaan:

-- Millä oikeudella te pidätte näitä seuroja ja saarnaatte ihmisille?

Saarimäki nousi hyvin vaatimattomana ja vastasi hiljaa:

-- Jeesuksen antamalla oikeudella. Hän on sanonut: menkää kaikkeen

maailmaan ja saarnatkaa evankeliumia kaikille luoduille.

Taisteluun haastajan äänellä jatkoi Nordberg:

-- Millä oikeudella te olette sen valtuuden omistanut itsellenne? Onko

teillä tuomiokapitulin saarnalupa?

-- Ei minulla ole. Mutta eihän Jeesuksellakaan ollut tuomiokapitulin

saarnalupaa.

-- Älkää viisastelko ja verratko itseänne Jeesukseen. Se on tyhmää

pöyhkeyttä.

Saarimäki vastasi hyvin nöyrästi:

-- En minä pöyhkeile. Mutta kun Jeesus on antanut minullekin käskyn

julistaa syntisille vapahdusta, niin kuinka minä voisin olla hänen

käskyänsä noudattamatta?

-- Sellainen valta on järjestetyssä kristikunnassa vain kirkolla. Ja

jokainen, joka tämän oikeuden ylpeydessään anastaa itselleen, on varas

ja ryöväri.

Yleisön mieli oli alkanut aika lailla jännittyä.

Nyt nousi opettaja Lintumäki ja sanoi:

-- Tarkoittaako pastori, ettei tässä Suomenmaassa saa Kristuksesta

puhua muut kuin valtiokirkon papit?

Pappi katsoi taakseen ja näki opettajan seisovan ja odottavan. Hänkin

nousi ylös, ilmeisesti pikemmin antaakseen sanoilleen pontta kuin

kohteliaisuudesta. Silmissä välähti vihan kiivas salama, mutta vieläkin

itseään hilliten hän vastasi hieman kiertäen:

-- Minä tarkoitan, että sen, joka tässä seurakunnassa haluaa pitää

hartausseuroja, tulee niiden pitämisestä sopia pappien kanssa.

Sitä vaatii jo hyvä tapa. Papeilla on edesvastuu tämän seurakunnan

sielunhoidosta.

Lintumäen suun ympärillä väreili hymy, kun hän varustautui vastaamaan:

-- Tässä seurakunnassa harjoitetaan myöskin paljon julkista syntiä

pyytämättä siihen papilta lupaa.

-- Sen estäminen ei ole papiston vallassa, keskeytti pappi.

-- Mutta jumalanpalveluksen estäminenkö on? kysyi opettaja,

-- Niin, jos kysymyksessä on harhaopin levittäminen, kuten tässä, huusi

Nordberg.

Nyt sekausi puheeseen Ala-Pyydysmäen vanha emäntä, joka vapisevin

naisäänin väitti:

-- Tämä ei ole mitään harhaoppia... Tämä saarnaaja puhuu puhdasta

jumalansanaa. Mutta kun papit ovat pimeitä, eivät usko, ja maailmassa

kiinni, oi voi voi...

-- Äiti! suhditti Ala-Pyydysmäen isäntä hämillään, juuri puhuneen akan

poika.

Tuvassa alkoi nyt jo kuhista. Eri puolilla puhuttiin hiljaa kuiskaten.

Pastori nousi taas ja sanoi värisevällä äänellä:

-- Minä kiellän teitä laillisen edesvastuun uhalla, nuori mies,

pitämästä harhaoppisia hartausseurojanne ja opetuspuheitanne tässä

seurakunnassa.

Nyt nousi Ala-Pyydysmäki. Hän oli keski-ikäinen, solakka, kaunis mies.

Suu hieman hermostuneessa hymyssä, katse lävistäen pappia, hän sanoi

syvällä bassoäänellään:

-- Kyllä tässä meidän tuvassa saa pitää tällaisia seuroja.

-- Mutta kun papisto kieltää! kivahti pastori.

-- Kieltäköön vain. Me emme aio olla enää hengellisesti kuolleen

papiston orjia.

-- Ei, ei! piipitti vanha muori.

-- Äiti, olkaa nyt, pyysi poika.

-- Huutakaa ja kirkukaa vain mielin määrin, kyllä minä sen kestän,

huusi pastori Nordberg.

Joku nauroi ääneen, pari muuta seurasi mukana.

Erkki Pyydysmäen emäntä oli kuin kuumeessa. Hänen katseensa pälyi

ympäri huonetta. Näytti kuin hän olisi halunnut mennä, mutta pelännyt

herättävänsä huomiota. Hän näki Saarimäen istuvan poikansa vieressä ja

hiljaa kuiskuttavan. Sydämessään olisi hän suonut, ettei Iiska olisi

istunut Saarimäen vieressä. Usein katsahti hän pastoriin, mutta painoi

yhtä usein levottomat silmänsä alas. Papin silmistä, kasvoista, koko

olemuksesta hehkui viha, jota vastaan hänen evankelinen sydämensä

tahtoi nousta. Miksi tätä tällaista? Hän oli kyllä pastorin kanssa

samaa uskonsuuntaa, tiesi että pastori oli ylenmäärin kiivasluontoinen,

puhui joskus harkitsemattomasi ja teki tekoja, joita kristityn

ihmisen ei tulisi tehdä. Ne annettiin kuitenkin anteeksi. Mutta

nyt hehkui pastorin katseesta syvän vihan henki, joka oli vieras

opetuslapsihengelle, ja se kauhistutti emäntää. Eihän hän ymmärtänyt,

että tämä nyt olisi ollut niin suuri rikos. Tosin hän ei ollut,

tuo saarnaajapoikanen, puhunut kasteesta, mutta ei hän ollut sitä

kieltänytkään. Eikä emäntä kyennyt ymmärtämään mikä tässä puheessa

oli niin pahaa. Päinvastoin oli uskovainen mieli löytänyt siitä monta

sanaa, jotka saattoi mielenrauhaansa häiritsemättä kätkeä sydämeensä.

Ikävintä vain oli se, että sattui tämä Saarimäki emännän kotiin

vieraaksi ja Iiska tuonne sen toveriksi ja tänne vielä laulamaan.

Senkin pastori näki. Kyllä hän nyt varmaan meihin suuttuu, ajatteli

emäntä suruissaan. Mutta sitten tuo suru laimeni, kun pastorin

esiintyminen kävi vastenmielisemmäksi. Nyt jo oli riita levinnyt niin,

että moni oli lingonnut pastoria kohti moittivan sanan, ja vain yksi,

Mäkijuurikkalan isäntä, oli yhtynyt häneen. Yleinen mielipide oli

tullut ilmi, ja se vaikutti jossain määrin emäntään ja puhui hänen

poikansa ja vieraansa puolesta. Mutta toisaalta tunki mieleen masennus

sen johdosta, että hänen uskonsankarinsa, pappinsa, jonka puolesta hän

oli niin monta sanaa sanonut, oli joutunut alakynteen uskon asiassa,

jossa häntä oli pidetty niin väkevänä ja varmana.

Emäntä huomasi tästä karttuvan vain uutta sielunrauhattomuutta. Sen

vuoksi hän päätti ponnistaa jättääkseen tavallisissa oloissa tyynen

sielunsa levottomuuden Jumalan haltuun ja uskoa kaikki sinne. Mutta

silloin kiintyi huomio taas viimeiseen puhujaan räätäli Petterssoniin:

-- -- sillä katsokaas, herra pastori, Jeesus ei tunnusta minkäänlaista

vihan oikeutta. Ei saa olla edes pahaa vastaan. Ei edes hyvän asian

puolesta saa suuttua. Te olette nyt suuttunut, ette Jeesuksen vallan,

vaan kirkonvallan puolesta. Jos te tekisitte niinkuin minun luuloni

mukaan Jeesus tässä tekisi, te ottaisitte tämän nuoren apostolin -- vai

evankelistako hän on? -- te ottaisitte tämän nuorukaisen seurakuntaanne

kristiveljenä ja rakkaana työtoverina. Ja jos sitten alkaisitte

huomata hänessä jotain todellista harhaoppia, jotain itsepintaisia

päähänpistoja, te neuvoisitte häntä rakkaudessa. Minä nyt en ymmärrä

oikein tätä puhdasoppisuutta, mutta minä luulen, ettei herrojen

ajatussuunnan välillä ole asiallista eroa. Kumpikin teistä pitää

Kristusta Jumalana ja lammashuoneen ovena. Älkää te siitä riidelkö,

kuinka te tästä ovesta kuljette, vaikka toinen menee kontaten, toinen

konkottaen...

Seurassa alkoi tuntua hilpeyttä.

-- Tämähän on selvää jumalankieltämystä, selvää pakanuutta, huusi

pastori Nordberg.

Nuori Pyydysmäki oli noussut, ja hänen poskensa hehkuivat. Äidin posket

näyttivät samalla pelosta vaalenevan. Poika sanoi selkeällä äänellä:

-- Täällä on heitetty saarnaaja Saarimäkeä vastaan se syytös, että

hän olisi antautunut kiertävään saarnaajatoimeen laiskuuksissaan ja

kerätäkseen rahoja. (Pastori oli sellaisen syytöksen viskannut.) Mutta

minä tunnen hänet, sillä olemme yhdessä harjoittaneet lukuja. Minä

voin hänen puolestansa todistaa, ettei mikään olisi häntä estänyt

pian suorittamasta papintutkintoa hyvillä arvolauseilla. Mutta hän

sai sellaisen sisäisen vakaumuksen, että hänen tuli viipymättä lähteä

kiertämään julistaakseen kaikkialla maassa sitä evankeliumia, jolle

hänen oma sydämensä oli avautunut. Hän on kaikin puolin siivo ja

nuhteeton ihminen ja hänen ainoana tarkoituksenaan nyt kahtena vuotena

on, minun käsitykseni mukaan, ollut noudattaa Kristuksen käskyjä.

Kaikkein vähimmin voi häntä syyttää epärehellisistä tarkoituksista.

Olen katsonut velvollisuudekseni tämän ilmoittaa, ettei erehdyttävä

syytös jäisi torjumatta.

Yleinen hyväksymisen kohahdus kävi tuvassa. Pastori Nordberg katsoi

nuoreen Pyydysmäkeen vihanpuhuva ylenkatseellinen hymy suupielessä.

Mutta Pyydysmäen emännän posket olivat alkaneet hehkua, ja hänen

katseessaan voi havaita ilonvivahduksen, jommoisen saattaa tavata

äideillä, jotka oltuaan sydänkourassa poikainsa vuoksi yhtäkkiä

huomaavat, että poika selviytyy kunniakkaasti. Äidin omatunto oli

tehnyt vaalinsa ja asettunut kokonaan Iiskan selityksen kannalle. --

* * * * *

Iltasella, kun Pyydysmäessä oli illallinen syöty ja kaikki olivat

hajaantuneet omille teilleen, istuivat Pyydysmäen isäntä ja emäntä

kahden tupakamarissa. Emäntä kertoi isännälle hartaushetken tapahtumat

alusta loppuun väittelyineen ja erittäin tarkoin mitä Iiska oli

ylioppilas-ystävänsä puolustukseksi sanonut. Pyydysmäki oli hyvillään.

-- Osoittihan se Iiska siinä miehuutta! huudahti hän.

-- Niin, sanoi äiti. -- Minun oli siellä kovin ikävä. Ollaanhan me oltu

pastorin kanssa hyvissä väleissä, mutta kyllä kai ne tässä nyt menivät

rikki. Se minun kuitenkin täytyy tunnustaa, että Iiska teki oikein.

Rehti nuorukainenhan tämä on, tämä Saarimäki, ja hyvä tarkoitus hänellä

näyttää olevan.

Isä hyväksyi täydellisesti Iiskan menettelyn:

-- Eihän ihminen saa sallia lähimmäisestään annettavan todistusta,

jonka tietää vääräksi. Eikä sitä saa sallia meidän poikamme, vaikka

vanhempain suhteet itsekkääseen pappiin rikkoutuisivatkin. Päinvastoin

kuulkoon pappikin tuomionsa, vaikkapa lasten ja imeväisten suusta.

Minusta on hyvä, että poika näyttää miehuudenmerkkejä.

Erkki oli aika lailla innostunut. Poika oli hänen mielestään nyt

miehistynyt. Se oli hyvä merkki.

Äiti jatkoi puhetta:

-- En minäkään tahtoisi, että Iiskasta tulisi sellainen kuin tämä

Nordberg. Hänen saarnoistansa minä kyllä pidän, mutta papille ei sovi

tuollainen vihainen hyökkääminen jumalansanan jakajan kimppuun. Se

on pahasta, sen minunkin omatuntoni sanoo. Kyllä se sai aikaan nyt

pahennusta tässä kylässä.

Isäntä oli syventynyt Suomettareensa ja tuskin enää huomasi viimeisiä

sanoja.

Ylikamarista kuului Saarimäen ja Iiskan hiljainen puhelu. Talon

nuorin, Eero-poika, tuli kamariin sidottamaan äidillä sormeaan, johon

piiripallon lyönnissä joku oli kartulla iskenyt. Poika oli parhaassa

paimen-iässä, 12-13-vuotias, terve, vahvasti isän näköinen, samalla

myöskin isän lempipoika. Eeron jälessä tuli paria vuotta vanhempi sisko

Maiju.

-- Kun ei anna mun sitoa, vaikka mulla oli jo riepukin, moittii sisar.

-- Kyllä äiti sitoo, sanoo poika yksitotisena, ilmeisesti

horjumattomasti vakuutettuna siitä, että äiti sen parhaiten tekee.

Äitipä onkin jo lähtenyt etsimään riepua ja jotain voidetta.

-- Hmm, panee sisar hylättynä ja menee tiehensä.

Äiti huutaa hänen jälkeensä:

-- Missä Eliisa on?

-- Kiikussa!

-- Laittautukaa nyt jo makuulle. Aamulla on kuitenkin vääräniska.

Näkyykö Juhaa?

Ovenraosta vastaa tytön ääni:

-- Jussi taitaa olla lukuseurassa.

-- Kyllä se nyt jo on hyvä, kiirehtii Eero päästäkseen äidin käsistä.

-- Älä nyt hätäile, kieltää äiti. -- Tämä on paha. Onko se kipeä?

-- Ei se paljoa ole, väittää poika.

Yhä edelleen koettaa isä-Erkki käyttää hyväkseen illan haihtuvaa

hämärää valoa ja lukea Suometartaan.

Raollaan olevasta tuvanovesta tulvii Sameli-sedän korkeaääninen, terve

ja onnellinen kuorsaus.

Ylikamarin avatusta ikkunasta kuuluu ylioppilasparin hiljainen

keskustelu, jonka sanoja kuitenkaan ei erota, kun ääni väreilee sisään

alakamarin ikkunasta.

Pihamaalta raikuu piiripallon lyöjäin hälisevä, iloääninen kisailu.