III.

Lautamies asteli meijeriltä kotiin. Polvet notkahtelivat omituisesti

ja silmistä hehkui katkeruus. Siellä oli taas kerrottu jostakusta

kulkijasta, joka oli kylillä, myöskin tällä kylällä, kierrellyt

ylistämässä Venäjän oloja. Se oli kuvaillut ihmisille, että Suomen

laeista ei ole kansalle mitään hyötyä, ne ovat herrain tekemiä ja

järjestetty kaikki herrain eduksi. Nyt kun keisari itse on ruvennut

sotimaan kansan puolesta ja aikoo vähentää herrain valtaa, nyt on

Suomen herroilla hätä. Mies oli jo mennyt tältä kylältä, kierrettyään

mäkirannan ja muutamat tunnetut talot. Mutta sillä oli ollut kiire.

Joku sanoi, että se oli pelännyt Pyydysmäkeä ja opettaja Lintumäkeä ja

siksi kiirehtinyt pois kylästä.

Ennenkin olivat jo samanlaiset linnut laulaneet, mutta niiden ääni

oli haihtunut pian. Nyt oli Pyydysmäki meijerillä huomannut muutamain

miesten silmistä ja varovaisista sanakäänteistä, että uusi kylvö

oli alkanut itää taloudellisten huolten muokkaamassa maaperässä,

yksinpä talollistenkin ajatuksissa. Hän oli kyllä selittänyt asian

oikean laidan, mutta oli samalla saattanut aivan selvästi huomata,

ettei häntä enää uskottu. Kun hän sanoi jotain ja osoitti juttujen

valheellisuuden, ei juuri kukaan yhtynyt häneen, vaan vaiettiin

omituisen salaperäisinä. Se kävi kunnialle. Ne näkyvät nyt jo lukevan

hänetkin siihen "herrasjoukkoon", joka pitää valtaa ja peliä maassa

kansan kustannuksella!

Siinä sitä oltiin. Astuessaan kotiin tunsi Pyydysmäki tämän katkerasti.

Hän vaistosi, että tekemällä jokaisesta edustavasta kansalaisesta

herrain kätyrin ryssäläinen yllytys voittaa yhä laajempaa alaa ja että

sitä uskotaan.

Katkeraksi ja peloittavaksi muuttui asia sen vuoksi, että hän itse

oli nyt merkitty jo "herrain kätyriksi" -- keisaria vastaan! Ei se

henkilökohtaisesti suuria harmittanut, hän kun ei paljoa välittänyt

siitä mitä hänestä ajateltiin, mutta asia oli tuskallinen siksi, että

yli maan oli murtumassa tärkeä kansallinen puolustuslinja.

Oliko se kosto siitä, että hän ja ne, jotka olivat hänen kanssaan

samoin ajattelevia, olivat asettaneet epäilyksen alaiseksi

ruotsalaisten johdon vilpittömyyden? Ja että ruotsalaiset ensimmäisenä

olivat alkaneet syyttää suomalaisia ryssän lakeijoiksi? Oliko vaaniva

kosto näin aste asteelta kalvava kansan yhteishenkeä hävittäen

luottamusta ja heikontaen puolustuskykyä?

Koko pitäjässä ei varmaan ollut yhtäkään, johon herravalta oli

kipeämmin koskenut kuin häneen, mutta millä ne sisäiset tunteensa

todisti! Se kyllä tunnettiin ja tunnustettiin silloin kun hän ei vielä

ollut ollut valtiopäivillä. Nyt kansan epäluulo lukee hänetkin samaan

joukkoon. Epäilijäin uskottuna on kiertävä, tuntematon yllyttäjä.

Sellaista ne uskovat, mutta eivät esimerkiksi Yrjö-Koskista!...

Mieli oli perin katkera. Kansan pimeys koski sydänalaan. Vilahti

mielessä kaamea kysymys: onko sittenkin taistelu tämän kansan oikeuden

ja vapauden puolesta turha? Onko se tuomittu häviöön? Pettääkö

Yrjö-Koskisenkin luottamus sen kansalliseen elinvoimaan?

Polvet horjuivat, jos tämä salassa hiipivä älyttömyys murtautuu

julki... jos ryssä saa sen murretuksi... jos keisari saa sen tietää...!

Jos taistelun kiihtyessä kansan oikeuden puolesta kansa itse livistää

vihollisen puolelle ja kansan lakien ja laitosten puolustajat,

kourallinen kansan parhaita, jäävät kansan ja ryssän yhdessä

tuomittaviksi!...

Pyydysmäen sydämeen koski kipeästi. Maailma pyrki huojumaan silmissä.

Ja siihen ryntäsi yhtäkkiä taas ajatus: ja puolustajat vielä kahtia.

Vain siksi, että toisten äiti puhui ruotsia ja toisten suomea!

-- Herra Jumala! hän huudahti, -- miksi ne eivät valista itseänsä

ja kansaa, vaan rakentavat tietoisesti, lakkaamatta kieliriitaa, ja

sillä aikaa jää taitamaton ja valistumaton kansa ryssän asiamiesten

opastettavaksi. Kaikin valmistutaan kaksipäisen kotkan saaliiksi...

Hän katsahti kansakoululle, jossa tämäntapaiset tuskat usein tasailtiin

ja viihdyteltiin Lintumäen kanssa. Mutta Lintumäki oli mennyt metsälle

ja tulee kenties vasta iltapäivällä.

Hänen huomionsa kiintyi peltoihin ja pellonojiin. Elo makasi osittain

sateen lyömänä syvässä laossa, osittain oli vielä kypsymätöntä ja

viheriää. Nähdessään tähkäpäiden makaavan kallistuneine olkineen yli

ojain hän tuli ajatelleeksi, että ne elävien olentojen tavoin etsivät

siten ravintoaan. Maa on hyvää, mutta eihän se voi kasvaa, ei edes

mitään tuhoa vastustaa, kun sitä viljellään vain hieman päällisin

puolin eikä lannoiteta... Kasvi on silloin niinkuin nälällä kidutettu

ihminen kykenemätön vastustamaan mitään tautia, herkkä heittämään

elämänyrityksetkin.

Eikä sellainen ihminen saata ymmärtää kansansa asioita, joka ei ymmärrä

omiaankaan... Kuinka sellainen voisi ymmärtää suuria, jolle pienetkin

ovat ylivoimaisia!

Lautamies Pyydysmäki hymähti katkerasti.

-- Köyhyys on kirous! äänsi hän taaskin. Se oli hänen vakaumuksensa.

Köyhä ja tietämätön ihminen on helposti kumossa, hänellä ei ole mitään

turvaavaa tukiseivästä. Hän oli itse kokenut köyhyyttä. Mutta hänellä

oli sen houkutuksia vastaan yritteliäisyytensä ja voimansa. Hän kukisti

köyhyyden itse...

-- Mutta millä Vuodon Iikkakin sen kukistaa? hymähti hän.

Hän joutui ajattelemaan niitä mäkirannan köyhiä mökkiläisiä, joiden

oli saatava jokainen "jumalan eines" työläisenä toisen pöydässä,

joiden ovella jo kirkui nälänhätä, kun mies tahi vaimo sattui

sairastumaan pariksikin päiväksi. Tämä oli aina tuottanut hänelle

huolta, ja omalta osaltaan oli hän koettanut katsoa jokaiselle,

ken vain halusi, perunamaata, usein ohramaatakin, lehmänlaidunta

ja polttopuuta. Merkillistä oli, että hänen oli täytynyt sittenkin

usein havaita omassatunnossa eräänlaista häpeän häivää, kun näitä

hyväntekeväisyysalmuja jakeli. Hän ei tuntenut niistä aina täyteläistä

iloa. Sillä hänen asioidessaan tällä tavoin täysikuntoisten,

rehellisten mökkiläistyöläisten kanssa tuli aina mieleen ajatus, että

jos hän olisi tuon miehen housuissa, hän tuskin ottaisi vastaan. Kun

kerran ollaan samaa kansaa, eikö se edellytä suunnilleen samanlaisia

etuja? Ja vaikka hän itse olikin tyhjästä alkanut, ei hän silti

katsonut voivansa vaatia, että jokaisen muun pitäisi kyetä suorittamaan

sama urakka. Lahjat ja voimat ovat eri ihmisillä erilaiset.

Ajatus painui uudestaan politiikkaan. Kun kävisikin laatuun antaa nyt

ryssän ottaa kokonaan hallitusvalta kokeeksi muutamaksi vuodeksi,

lakeineen ja laitoksineen, ja saisi kaiken menetetyn sitten takaisin,

niin se vannaan olisi hyvä keino opettaa niitä kaikkia, ruotsalaisia ja

suomalaisia, herroja ja kansaa.

-- Mutta se olisi liian kallis koe. Ei sellaista, ei millään ehdolla!

* * * * *

Pyydysmäelle oli saapunut sinä aamuna vieraita. Saarimäki oli

saarnamatkoillaan osunut tänne ja tullut tervehtimään Iiskaa. Molemmat

istuivat puutarhan lehtimajassa, ja tällä kertaa puhui Iiska. Hänen

katseensa oli lujasti iskeytynyt Saarimäen silmiin. Tämä kuunteli

lempeä hymy huulilla.

-- Se on juuri siinä vapaan saarnaajan vaikutuksen epämääräisyys, että

hän joutuu minun käsittääkseni yleensä, tekemisiin enimmäkseen vain

joukkoihmisen kanssa ja viljelemään siten ylivoimaisesti tunne-elämää.

Kun kuulijakunta alituisesti vaihtuu, ei voi seurata henkilöiden

sielunelämän kehitystä. Joukkosielun älyelämän mataluus tekee

vaikutuksen pintapuoliseksi. Ammatillinen kulkusaarnaaja joutuu yleensä

tekemisiin yhteiskunnan pienimpien ja heikoimpien kanssa.

-- Joille armonsana on erityisesti osoitettu, keskeytti Saarimäki.

-- Niin, niinpä kyllä.

Iiska pysähtyi hetkiseksi ikäänkuin sanoja etsien.

-- Niin, niinpä kyllä, mutta ota huomioon, että sitä raamatun kohtaa

meidän tuskin on lupa käsittää aivan kirjaimellisesti.

-- Ettäkö pitää järki- ja älyihmisille antaa etuoikeus?

-- Jollei nyt aivan etuoikeuttakaan, niin samanarvoisuuden minä heille

kuitenkin antaisin.

-- Jumala ei sitä tee eikä Jeesus. Sanoihan Jeesus, ettei hänen

valtakuntansa ole tästä maailmasta, ja myöskin, että hänen

totuutensa on salattu toimellisilta ja viisailta, mutta ilmoitettu

yksinkertaisille ja pienille.

Saarimäki puhui jo tottuneen saarnaajan paatoksella ja ilmeisellä

varmuudella. Nähtävästi yliotteesta hieman hämillään väitti Iiska:

-- Minä en pääse siitä, ettei älyihmisen suhde Jumalaankin voisi olla

selvempi ja, kuinka sen nyt sanoisi, yhteisymmärryksellisempi kuin

hyvin yksinkertaisten ihmisten.

-- Se ei ole raamatun mukaista. Nämä uskonasiat kun nyt kerta kaikkiaan

käsitetään toisten systeemien mukaan kuin järjen asiat.

Saarimäki katsoi suu ainaisessa hymyssä lempeästi epäilevään toveriinsa.

Iiska myönsi:

-- Kyllä minä uskonelämän itsenäisyyden tunnustan ja käsitän...

-- Mutta sinä vaadit näissäkin asioissa järjelle oikeutta puuttua

asiaan, kyllä minä sen tiedän, keskeytti Saarimäki.

-- No niin. Me ihmiset emme käsitä hyvin toisiamme. Toiselta puolen,

ethän sinäkään vaadi järjetöntä uskoa? Sehän olisi järjetöntä. Kysymys

on korkeintaan siitä, missä tiemme eroavat meidän arvioidessamme järjen

oikeuden rajoja.

Iiskan ääni oli nyt jyrkempi. Saarimäki painoi alas jo kielellään

pyörivän vastaväitteen, sillä puutarhaan tuli kahvitarjotinta kantaen

Iiskan äiti, Pyydysmäen emäntä.

-- Viipyi kauan, virkahti emäntä metallisointuisella, heleällä äänellä

asettaessaan tarjotinta puutarhapöydälle. -- Odotin isää meijeriltä,

mutta eipäs häntä kuulu. Mihin lie jäänyt. Vieras tekee hyvin.

Emäntä istui.

-- Tuliko suutari-Iikka? kysyi Iiska.

-- Tuli, mutta on niin surkean sairas. Sillä vaivaisella on se

vatsatauti.

Emännän kasvoille levisi huolen tummentama pilvi.

-- Heti kun tuli tupaan, niin pitkin penkkiä oikaisi ja rupesi

valittamaan. Moni luulee, että se Iikka juonittelee, mutta en minä sitä

usko. Kyllä sillä tosi on.

Nyt tuli isäntäkin.

-- Missä se isä niin kauan? tutki emäntä. -- Ota tuosta kahvia, panin

kupin sinunkin varallesi. Kaadanko?

Saihan sitä kaataa. Saarimäki ja hän tervehtivät kuin vanhat tutut.

Pyydysmäki istui ja rupesi selittämään emännälle:

-- Siellä on aina. Tällä kertaa täytyi oikein olan takaa niille

selittää, ettei ryssänvalta suinkaan ole se valta, joka autuaaksi tekee.

-- Autuaaksi? tarkkasi emäntä kummastellen.

-- Maallisesti autuaaksi. Kuuluu taas joku valehtelija kiertäneen ja

ryssänvaltaa ylistäneen.

-- Ja ne ihmiset uskovat? tutki Iiska.

-- Uskovathan ne, kun eivät tiedä eivätkä ymmärrä mitään.

-- Hyvänen aika! huudahti emäntä. -- Sitä se sitten tuo

suutari-Iikkakin tarkoitti.

-- Mitä? kysyi Pyydysmäki.

-- Kun se koikkaili siinä vatsankivuissaan penkillä, niin minä annoin

sille jotain lääkettä. Mutta kun pujahdin siitä pihalle askareilleni,

tuli Eero vähän ajan perästä jälessäni ja sanoi suutarin tuskissaan

kiroilleen, että kun tulisi ryssän valta ja ryssän sotaväki, niin

talolliset näkisivät.

-- Se on niitä Iiskan tavallisia, sanoi isäntä. -- Silläkö se sitten

hänen vatsatautinsakin paranisi.

-- Niinhän se on, myönsi emäntä, -- mutta voihan sellaista ymmärtääkin,

kun ihminen joutuu sillä lailla kitumaan, ja niille raukoille on

siunautunut niin paljon niitä lapsukaisiakin. Siinä köyhän ihmisen

elämässä on niin paljon ristiä.

Emäntä korjasi kupit ja alkoi lähteä.

-- Paikkaamaanko se Iikka rupesi? kysyi isäntä.

-- Paikkaamaan. En minä osannut sille muutakaan. Käskin sitä nyt

aluksi, siksi kun sinä tulet.

-- Minä tulen heti.

Pyydysmäki kääntyi nyt Saarimäen puoleen.

-- Teidän kesämatkanne on sattunut tänne päin.

-- Sattui. Tahi eihän tämä oikeastaan kesämatkakaan. Minä käyn ympäri

lakkaamatta julistamassa evankeliumia.

-- Hm, hm, pani Pyydysmäki. Kuuli ja näki, että ilmoitus tympäisi

häntä. Samalla hän kiireesti vilkaisi Iiskan puoleen ja huomasi, että

tämä tarkasteli kynsiään.

-- Minä tietäisin teille pojat sopivan tehtävän, vaikka lopussahan tämä

kesä jo pian onkin, virkahti Pyydysmäki.

Molemmat ylioppilaat kohottivat päitään kysyvän näköisinä.

-- Käydä valistustyöhön, puhumaan kansalle muun muassa tästä

venäläisestä vaarasta.

-- Jaa, äänsi Saarimäki, kummastellen, kuin äkkiyllätykseen joutunut.

-- Se venäläisvaara on Suomen maallinen helvetti. Kaikkien suomalaisten

ylioppilaiden pitäisi lähteä saarnaamaan siitä kadotuksesta.

-- Jaa, äänsi Saarimäki uudestaan, aivan kuin olisi kuullut puhuttavan

asiasta, josta ei koskaan ennen ollut aavistustakaan saanut.

-- Eivät ne usko meitä, sanoi Iiska, innottomasti ja yhtäkaikkisesti.

Pyydysmäen äänessä oli voimakas mielenliikutuksen värähdys, kun hän

sanoi:

-- Kansa saa niin vähän kuulla ylioppilaitaan.

-- On niin ikävä tunkeutua, mutisi Iiska.

-- Kansan siis pitäisi osata pyydellä! ilkkui isä.

-- Ei pyydelläkään, mutta vähän huomata, osoittaa luottamusta,

rohkaista, selitti poika korostaen hieman ääntään.

-- Minkä johdosta luottamusta? Millä te olette kansan luottamuksen

ansainneet tahi edes yrittäneet ansaita?

Poika korotti vielä ääntään:

-- Mehän olemme poikasia vasta! Ei kansalla ole oikeutta vaatia meiltä

mitään ennenkuin olemme miehiä.

-- Ei ole kysymys muusta kuin siitä, että panette korvanne kansan

sydämelle ja kuuntelette miten se sykkii. Ellette sitä tee, tulee

teistä kansallisesti kylmiä, hedelmättömiä oksia. Kansallisuus ei

puhdistu, siihen sekaantuu ruotsalaista ja ryssäläistä henkeä,

jolleivät suomalaiset talonpoikain pojat, jotka käyvät koulua,

ota elämäntehtäväkseen kansallisuutensa puhdistamista vieraista

vaikutuksista vahvistaakseen sitä vieraan valtapyyteitä vastaan.

Teidän, joita kouluutetaan kansan johtajiksi ja opettajiksi, pitäisi

herätä ymmärtämään kutsumustanne. Ei tämä kansa ole virkaherrain, vaan

henkisten opettajain tarpeessa. Kansallisesti heränneitten opettajien

tarpeessa. Ylioppilaiden ja oppineiden pitäisi lähestyä kansaa.

-- Sallitteko minunkin sanoa, pyysi Saarimäki. -- Minä ajattelisin

tästä asiasta niin, että jos Jumala on päättänyt pelastaa Suomen, niin

hän kyllä sen tekee. Mutta silloin on tärkeintä, että kansa nöyrtyy ja

alistuen kääntyy Jumalan puoleen ja rukoilee syntien anteeksiantamusta

Jeesuksen veressä. Silloin kaikki nämä muut meille annetaan.

Saarnaaja katsoi Pyydysmäen silmiin rajattoman yksinkertaisesti, suu

hymyssä. Viimeksimainitun silmässä jo leimahti, mutta kun hän samalla

kohtasi poikansa pyytävän ja varoittavan katseen, hillitsi hän mielensä

ja virkkoi rauhallisesti:

-- Niin. Saattaahan asia mennä sitäkin tietä. Mutta kun tätä

politiikkaa täytyy kuitenkin hoitaa maallisinkin keinoin, niin ei sitä

näin maallinen ihminen voi jättää kaikkea rukouksen varaan.

Saarimäki huomasi ivan, mutta oli sellaiseen niin tottunut, ettei

välittänyt siitä sen enempää. Hän taas oli uskostaan aivan varma. Hän

oli jo sanomaisillaan, että rukous on Suomen hädässä Venäjääkin vastaan

ainoa tarpeellinen ja varmasti tehokas keino. Mutta sitä hän ei ehtinyt

sanoa ennenkuin jo Pyydysmäki virkkoi:

-- _Opettakaa sitten kansaa edes rukoilemaan isänmaan puolesta._

Saarimäki, joka oli tuntenut itsensä niin voitolliseksi, säpsähti

sydämessään. Hän rukoili kansan kanssa joka päivä, mutta hän ei ollut

kertaakaan tullut johtaneeksi rukousta isänmaahan kohdistuvaksi tämän

venäläistyttämisvaaran johdosta. Oli rukoiltu ainoastaan ihmisten

pelastusta helvetistä ja yksityisten sielujen autuutta. Nuori

saarnaaja, jolla oli sanomattoman herkkä omatunto, tuli levottomaksi.

Oliko hän todellakin lyönyt jotain laimin? Silloin heräsi puolustava

väite: Jumala ei ollut tästä asiasta hänelle ennen puhunut! Mahtoiko

tämä nyt olla muistutus?

-- Kokonaisella kansakunnalla on myöskin sielu, joka voi tulla

kadotetuksi aivan samoin kuin yksityinenkin sielu, virkkoi Pyydysmäki

vähän ajan kuluttua.

-- Mutta kun yksityiset sielut pelastetaan, silloin pelastuu kansakin,

muistutti Saarimäki nöyrästi.

Kuin huutavan ääni kuului Pyydysmäen muistutus:

-- Niin... mutta ryssän kynsistä pelastetaan vain koko kansa taikka ei

yhtäkään!

Sitten hän lähti kävelemään pihaan ja tapasi siellä emännän

vesikaivolla.

-- Kuulehan, sanoi emäntä, ethän sinä vain puhunut loukkaavasti tälle

Iiskan toverille, vieraalle?

-- Enhän minä... joutavia hätäilet, puolustautui mies, mutta silmä

varasti.

-- Minä vain ajattelin, jatkoi emäntä, että eihän meidän nyt tarvitse,

eikä sovi loukaten puhua, varsinkin kun se on Iiskan ystävä ja tulee

tänne yöksikin. Ehkäpä se sekin oikean tien löytää. Ja hyvähän sillä

yritys on.

Mies oli haluton puolustautumaan, hän joutui vain muistelemaan, oliko

jollain tavoin puhunut pahoin.

-- Suutari taitaa odottaa, virkahti mies ja kääntyi kaivolta tupaan.

Vaimo sanoi perään:

-- Se raukka on myöskin niin heikurainen että älä nyt sillekään siitä

ryssän asiasta.

Lautamies ja entinen edusmies tunsi menevänsä nuhdeltuna ja

varoitettuna. Mutta katsahtaessaan olkansa yli kaivolle nuhdeltu

naurahti, sillä hän kohtasi kirkkaan, lempeästi hymyilevän, rakastavan

katseen, jossa oli pieni kysyvä levottomuuden vivahdus.

* * * * *

Leikkuuväki tuli aamiaiselle pitkänä jonona, ensimmäisenä Simuna,

vanhin renki, nelikymmenvuotias vanhapoika, pulleaposki, sänkiparta,

juureva ja hidas. Hän käy etumaisena kuin isäntä. Hänen rinnallaan

päivämies Hermanni Luhtasenneva, maatyömieheksi luotu ruumiin ja

nähtävästi sielunkin puolesta. Ja näiden ryhmässä Aita-Jaakko

akkoinensa, sen entisen Penttilän herastuomarin tytär ja vävy. Aika

on heitäkin käsitellyt, tehnyt Jaakosta tanakan, keski-ikäisen miehen

ja Maijasta kypsän torpanakan, joka muistuttaa paljon äitiään.

Hänen rinnallaan käy talon keskimmäinen tytär, ehtoisa impi Eliisa,

tanakanpuoleista rakennetta, äitinsä mallia, mutta tiukat siniset

silmät isän. Siinä talon poika Jussi, pitkä ja hoikka, sekä renkipoika

Ellu, jolle kohtalotar ei aamulla ollut suonut aikaa levätä,

niin hartaasti kuin hän oli sitä toivonutkin, ja jota nyt painoi

maanantaitauti. Niin siinä lappaa miestä ja akkaa, viimeisenä vanha

setä Sameli. Vanha pieksusaapas kihnaa lakkaamatta pitkin pölyävää

kujaa. Mutta Sameli voi hyvin, suu ja silmä hymyää ja poskea pullistaa

valtainen mälli, näin elonaikana oikein kokkolanpötkystä.

Ruokakomento on ison väen aikana pantu suutupaan. Emäntä on itse

nuorimman tyttärensä Maijun kera laittanut ruoat ja kattanut pöydät.

Nyt hänen äänensä kaikuu taas metallikirkkaana, milloin portailla,

kulloin porstuassa tai suutuvassa, kehoittaen syömään. Ystävällinen,

herttainen sana jokaiselle. Leikkuuväki tuntee olevansa kuin

pidoissa. Tulevat mukaan isäntä itse ja suutari-Erkkikin, joka jo on

vatsatuskansa voittanut ja parantuneen tuulen merkeissä. Juoksevat

Maiju ja Eliisa, äiti käy tanakkana ja varmana. Hyvät pöytälaitokset

kohottavat leikkuuväen mieliä. Isännänkin aamuinen mielen apeus on

haihtunut. Yhteistunne on väkevä ja elinvoimainen. Vain Iiska on poissa

vieraineen lehtimajassa; heille emäntä laittaa erikseen aterian.

Mutta he jäävät samalla tämän yhteisen voimakkaan kotikylävaikutelman

ulkopuolelle. Ja mitä useammin he jäävät erikseen kamarin pöytään,

sitä kauemmaksi he etääntyvät kansan joukkosielun herttaisimmista

elämyksistä. Isällä on aavistus siitä, mutta hän ei tahdo loukata äitiä.