Varhaisena elokuun aamuna v. 1893 luo aurinko kultaisia säteitään
metsän takaa juuri heräävään Pyydysmäen kylään. Lautamies Erkki
Pyydysmäen talo saa nuoren puutarhapuistonsa läpi sädesuihkun, mikä
sihvilöityy pitkin punaiseksi maalatun asuinrakennuksen julkisivua
ja samalla pariin avattuun vinttikamarin ikkunaan. Maantielle vievä
kartanokuja, jota ennen Sameli-sedän isännyyden aikana oli hoidettu
niin ja näin, kulkee nyt nuoria koivuja kasvavien pientareiden
keskitse punervan kellahtavin hiekoituksin kuin konsanaan hyvin
hallitun herrastalon kuja. Kartanolla on vielä hiljaista muuten,
mutta puutarhaan antautuva päätyikkuna irtautuu hiljaa hakasistaan
ja avautuu. Ikkunaan ilmestyy hyvinvoipa, viisissäkymmenissä oleva
terve naisihminen puolipukeissaan. Hän kallistuu ikkunasta ulos ja jää
siihen muutamaksi silmänräpäykseksi nauttimaan suloisesta aamusta.
Tämä on Pyydysmäen emäntä. Kartanokujaa pitkin tulee renkipoika, Ellu,
yökengästä. Rantasalmelainen uusi notkovartinen piippu letkuttaa
suupielessä, ja Ellu nauttii siitä. Poika näkee jo, että porstuan ovi
on vielä kiinni, eikä äkkää emäntää ikkunassa. Siitä nousee mieluisa
ajatus pujahtaa vielä luttiin, vähän oikaisemaan ja nukahtamaan tunnin
verran. Sillä yö oli mennyt hieman haaskioon, oli tullut rallatetuksi
taakse puolenyön ja sittenkin kului osa aamuyötä vain tyttöjen kera
kisaillen ja suuta soittaen. Nyt oli niin kamalasti uni.
Ylinen jokirannan puolella oli entisellä paikallaan, melkeinpä
Pyydysmäen kohdalla. Kartano siinä oli vielä upeampi kuin Pyydysmäessä,
päärakennus kaksikerroksinen, höylätyillä laudoilla vuorattu ja
öljymaalilla harmaaksi sivelty. Ulkokartano on rakennettu kehään ympäri
laajan pihan. Tämähän onkin kylän rikkain talo. Sinne tirkistää aurinko
tallin ja liiterirakennuksen yli, kohtaa sitä tietä tullen sivun
asuinrakennusta ja sen molemmat kuistinovet, joista alempi on jo auki,
mutta ylempi vielä kiinni. Nuori, hoikan- ja pitkänläntä emäntä-ihminen
tulee avonaisesta ovesta, etsii käteensä puukalikan ja käy palvelijain
luttien alla olevan aitanoveen kolkuttamaan.
-- Nouskaa jo!
Kuuntelee pari silmänräpäystä, lyö kolmasti uudestaan ja kysyy:
-- Kuulitteko?
Sieltä kuuluu jotain. Emäntä heittää pois puukappaleen ja
lähtee takaisin. Mutta samassa hän huomaa vähäntuvan rappusilla
paitahihasillaan jo vahvasti vanhentuneen Ylisen ukon, joka näin
aikaisin tulee tuvastaan.
-- Huomenta, urahtaa ukko. Sammunut silmä tuijottelee kuin kairanreikä,
mutta elävä silmä räpyttää levottomana ja moittien.
-- Huomenta, vastaa miniä, hiljainen tyytymättömyyden viri äänessä.
-- Vieläkö Heiska makaa? kysyy ukko nuristen.
Miniä ei siihen vastaa mitään, menee vain sisään ja jälestä kuuluu
vihainen ovenpaukaus.
Äijä tuijottaa pahaenteisesti menijän jälkeen, kääntää sitten sammuneen
silmänsä luttia kohti, tuijottaa, kuuntelee, ravistaa päätään ja alkaa
verkalleen astua jokirantaa kohti, itsekseen hiljaa muristen. Musta
koira nousee haukotellen pihasta ja juoksee äijän mukaan, sivuuttaen
tämän jo tuvan päädyn luona. Karjatarhassa portin takana kalahtaa
lehmänkello, ja sieltä nurkan takaa toljottaa sonnimullikka pihaan.
* * * * *
Entisen herastuomarin vanhassa Penttilässä on nyt kansakoulu.
Rakennuksia on jonkun verran sitä varten uudistettu, mutta kaiken
tuntee entisestään; kivinavetan otsikkokirjaimineen ja vuosilukuineen,
samoin kuin päärakennuksenkin porraskatoksen otsikkoineen. Suku on nyt
tällä kertaa talosta hävinneenä, jätteet ovat tuolla mäkirannassa ja
pappilassa. Puutarha on opettajalla viljelyksessä ja kartanopiha tekee
asutun vaikutuksen.
Ne täällä kansakoululla eivät tavallisissa oloissa nouse niin
aikaisin kuin maanviljelystaloissa. Mutta tänään napsahtaa porstuan
ovi jo kellon viidettä käydessä, ja portaille ilmestyy solakka,
silmälasiniekka mies, haulikko kädessä. Samasta ovenaukeamasta
syöksähtää pystykorvainen lintukoira, riemullisessa ilonpuuskassa
hieman ulahdellen. Metsästäjäopettajalla on pieksusaappaat jalassa ja
metsästyslaukku sivullaan hihnasta olkapäällä riippuen. Koira menee jo
kaukana. Opettaja, jonka nimi on Fabian Lintumäki, kutsuu koiraa:
-- Pilkka!
Koira pysähtyy, katsoo ja heilauttaa häntää, mutta ei palaa.
-- Pilkkaa!
Koira ei vieläkään aio tulla, se pelkää kotiin salpaamista. Mutta kun
se samassa huomaa isäntänsä jo suuntautuvan toiselle tielle, kiitää se
viivana mukaan.
Opettaja Lintumäki on reipas mies, kantaa päänsä pystössä ja katselee
ympärilleen. Hänen silmälaseihinsa heijastuvat kaikkialta laajat
viljapellot, osittain rukiit kypsinä, keltaisina ja lakoisina, valmiina
leikattaviksi, ohrat ja kaurat vielä vihertävinä ja puolikypsinä.
Mutta rehevän ja kukoistavan kasvullisuuden rinnalla näkee siinä myös
kuihtunutta ja sairasta viljelystä. Se tekee mielen alakuloiseksi.
Pellonhenki on siinä sairas ja väsynyt, elämä painunut unitilaan. Siitä
irvistää köyhyys.
Kujaa asteleva opettaja tuntee sen. Ja se koskee häneen. Hänen
koulupiirikylänsä pitäisi olla parempi kuin muiden kylien. Mutta se ei
ole sitä. He ovat tästä Pyydysmäen ja Heikki Ylisenkin kanssa monta
kertaa jutelleet. Nämä ovat samaa mieltä. Maanviljelys nousi täällä
viime vuosikymmenellä, mutta nyt se on taas alkanut laskea. Vaikuttaako
sen ulkolainen vilja, kuten Pyydysmäki väittää? Kenties. Lintumäestä
vain tuntuu kuin olisi luonnotonta vaatia leivänhinnan kohottamista...
-- Kas! virkahtaa hän ja pysähtyy. Hän hypähtää ojan yli pellolle
ja tutkii tarkemmin. Mutta ei sieltä muuta löydä kuin ohdaketta ja
mallasruohoa, Joukossa siellä täällä joku kituva ohrankorsi ikäänkuin
uikuttaa orpouttaan.
-- Kas! pääsee häneltä uudestaan ihmettelevä huudahdus. Hän miettii
mikä siihen on syynä. Huono siemen, huono lannoitus, huono kyntö, vai?
-- Kas! Hän huomaa, ettei ojia liene miespolveen luotu. Se sen tekee!
Ja moni muu.
Tielle ilmestyy samalla Erkki Pyydysmäki. Kun Lintumäki kuopi yhä
pellossa ja seisoi selkä tiellepäin, virkkoi Pyydysmäki maantieltä:
-- Haetko hedelmää siitä, kuhunka et kylvänyt?
Lintumäki käännähti ja näki Pyydysmäen puolinaurussa.
-- Kuule, mikä tässä lie päävika? kysyy Lintumäki.
-- Siinä on monta vikaa. Ensimmäinen on se, että isäntä juoksee
metsällä ja tuo sieltä teeriä, toinen se, että hän saa hyviä
hevoskauppoja, kolmas, että talossa on liian suuri tunkio.
Lintumäki vääntää päätä:
-- No minä olen sitä... Mutta onko se halju päästänyt peltonsa tuohon
kuntoon!
Pyydysmäki nauroi:
-- Mutta mistäs niitä tulisi talonsa hävittäjiäkään, ellei joku sitäkin
tekisi. Ja pitäähän niitäkin olla.
He astuivat yhdessä.
Kylässä olivat jo kaikki aamun elonmerkit kuuluvissa ja näkyvissä.
Meijerin ovikin oli auki, ja pari aikaisinta maidontuojaa työnsi jo
kannujaan meijerivankkureilla. Pyydysmäki meni sinne, mutta Lintumäki
jatkoi matkaansa pahantuulisena Kyläjuurikkalaa kohti.
Tämä talo oli rakennustensakin puolesta jonkun verran rempallaan. Lintu
mäen piti tälläkin kertaa mennä hakemaan sen isäntää Jaakkoa metsälle.
Mutta nyt hän kuitenkin toivoi hartaasti, ettei Jaakko tulisi. Sillä
pellonpientareella oli hänelle tunkeutunut mieleen ajatus, että jos se
on hänenkin vikaansa, että Jaakko tulee usein houkutelluksi metsälle,
niin ei hän voi sitä itselleen koskaan antaa anteeksi. Mutta samalla
oli ruvennut kiusaamaan häpeän tunne siitäkin, että seurustelee
sellaisen laiskan kanssa, se kun vielä juopotteleekin.
Lintumäen teki mieli pujahtaa ohi portin. Mutta keskipihassa seisoikin
jo Jaakko passeeri-pieksusaappaissa, pyssy kädessä, laukunhihna
olkapäällä ja koira ympärillä, teuhaamassa ja häntäänsä heruttamassa.
Jaakko riiteli vaimonsa kanssa, joka seisoi tuvan portailla, tukka
pörröisenä kuin rohdinkuontalo.
-- Mihin se "uusi kauppiaskin" pannaan? kysyy emäntä sinkuvalla
äänellä, tarkoittaen oritta, joka oli eilen vaihdettu ja jota ei
sopinut laitumelle viedä.
-- Niittää sille vähän heiniä vainionpientareesta.
-- Ja munko sinä kehtaisit panna sinnekin?
-- Mitä sulla on muutakaan? Ja jos et jouda, pane mukulat.
-- Kyllä tästä hävitään, saat sen nähdä, niin jotta hiu vain!
Siihen ei mies vastannut mitään, lujitti vain metsästyslaukun hihnaa,
ja emäntä meni tupaan.
-- Kah! ihastui Jaakko, kun huomasi samassa Lintumäen.
Tämä kotikahakka kauniina elokuun aamuna sai Lintumäen tuomitsevaan
mielialaan metsästystoveriaan kohtaan. Heräsi jo ajatus, että jos
palaisi tästä kotiin eikä menisikään enää tuon miehen toverina
metsälle. Mutta siitä hän luopui kuitenkin heti, kun teki niin
hartaasti mieli samota edes pikkuisen metsien salamyhkäisyydessä, saada
tuntea otuksen läsnäolon salaperäistä aavistusta. Avuksi tuli vielä
sekin ajatus, että siellä metsässä lepomättäällä istuttaessa saattaa
pitää Jaakolle nuhdesaarnan. Siellä sekin käy paremmin kuin muualla.
Kaikki tämä sopi niin hyvin yhteen, että hän jo, ilman omantunnon
vaivoja riensi metsästystoverinsa kera vikkelästi pieksusaapasta
pistäen ja iloisesti tarinoiden.
* * * * *
Kylän lukuisissa taloissa ja mäkirannan lukemattomissa mökeissä oli
jo kaikkialla elämä työntänyt aamunvirkut ihmiset ulos heloittavaan
auringonpaisteeseen. Mäkirannasta he yksitellen vitkaan soluivat
talolliskylää kohti kuka päivätöihin, kuka asioilleen. Ruiskuhilaita
näkyi vainioilla merkki. Ja kun kerran merkki ilmestyi, ei siinä muu
auttanut kuin toiset kiireellä seuraamaan. Se oli ikivanha, murtumaton
tapa.
Karjatarhoissa lypsettiin. Kultainen aurinko hehkutti lypsäjäneitosten
rinnat. Niistä kohosi laulava liritys. Ilmestyipä jo karjakujalle
paimen toisensa jälkeen laukkuuttaen hevosia yöhaoistaan. Ja kohtapa jo
karjat, karjankellot ja paimenhuudot täyttivät samat kujat. Näin elämän
orkesteri vähitellen alkoi soida.
Aivan kuin näitä ääniä kuunnellen astelee mäeltä kylälle päin
juhlallinen, herrastyylinen kylän räätälimestari Pettersson,
maitokannu kädessään. Toisessa kädessä heiluu kävelykeppi, ja
siistityn huuliparran alta käy viheltävä musiikki, hyminällään
julistaen hetken sopusointua, tyytyväisyyttä ja elämäniloa. Hänen
astuntansa silitetyissä housuissa käy sitä majesteetillisemmaksi ja
huolitellummaksi mitä lähemmäksi meijeriä hän saapuu. Näyttää siltä,
kuin mies pelkäisi tien ja kävelyn tuottaman nautinnon loppuvan kesken,
niin nauttien ja verkalleen hän astuu.
Mutta juuri ennen kuin Pettersson ehti kääntyä meijerikujalle, tulla
hohuuttaa hänen jälessään neljissäkymmenissä oleva surkeannäköinen
mies, jolla on suutarin-arkku selässä ja arkunkantimessa muutamia
pieksunlestejä. Vatsakatarrin aiheuttaman hohuutuksen mestari
Pettersson kuulee ja hän tietää katsomatta, että siellä on tulossa
Vuodon Iikka, kylän suutari, suuren lapsijoukon isä, vatsakatarrin
kiduttama, mieleltään katkera ja myrtynyt mies.
-- Lempoako sinä laukkaat? tiukkaa Pettersson ja tuijottaa
hohuuttavaan, pitkään ja väärään suutariin nuhtelevin katsein.
Vuodon Iikka aloittaa sydämenpohjasta kiroilemalla. Hänen mahansa
oli taas ollut niin juonia täynnä, että vaikka söi ruokalusikallisen
terveyssuolaa, makasi selällään sängyssä hiljaa kuin tukki, ettei
mitään muuta kuin kakaroille hieman huusi ja käski ämmän pitää suunsa
kiinni, kun se aina sekaantuu joka asiaan, niin ei mikään auttanut.
Suutari alkoi vihoissaan juosta kiusallakin ja ajatteli, että vaikka
paikalle oikenisi, ei hän hellitä. Mutta kohtapa taasen purkautui huuto:
-- Voi hyvä Jumala siunatkoon kuinka se on kipeä tuo mun vatsani!
Miesrukka vetäytyi kyyryyn ja kierähti ojan reunalle tuskissaan
kiemuroiden.
Mestari Pettersson jäi säälien seisomaan viereen ja voivotteli:
-- Voi, voi sentään, kuinka pitää nuoren miehen joutua, kun on köyhä
eikä ole varaa mennä kylpylaitokseen.
Tuskainsakin keskellä täytyi suutarin nauraa:
-- Ky-ky-kylpylaitokseen! Voi perkele sentään, mitä puhuu.
-- Mihin sinä menet? kysyy Pettersson.
-- Lautamieheen.
Se oli juuri Erkki Pyydysmäki. Helpottava välähdys leimahti osaaottavan
räätälimestarinkin silmissä.
-- Ehkäpä se emäntä sitten keksii jotain, virkkoi hän.
-- Sitä minäkin ajattelin.
Suutari nousi, sillä tuska oli hieman hellittänyt.
Kumpainenkin mestareista kulki nyt omalle haaralleen.
* * * * *
Mutta jo palasivat maidonviejät meijeriltä. Taloja kyläkujat täytti
karjankellojen kalkatus ja paimenhuudot,l joukkoihin sekaantuivat
ja sulivat muutamat takamaille lähtevät työläiskuormat. Lähtijät
puhuivat ja hälisivät äänekkäästi, heillä oli mukanaan sirpit, laukut,
vieläpä haravia ja viikatteitakin. Toiset parvet kävelivät jalkaisin
ruispelloille, ja muutamat jo äkeitä laahuuttaen ajoivat valmistelemaan
ruispeltoa pian toimitettavaa uutta kylvöä varten.