I.

Siitä ajasta, jolloin Pyydysmäellä v. 1869 saatiin ensi kerran

ihmetellä millaiseen mullistavaan uranuurtajatyöhön ketoaura pystyy

suomalaisessa maaperässä, on kolmattakymmentä vuotta kulunut. Uusi

mies- ja naispolvi on astunut talojen, torppien ja mäkitupien

isännyyteen ja emännyyteen. Vilisevät parvet vuosittain uudistuvia ja

lisääntyviä vaalea- ja ruskeatukkaisia lapsivekaroita oli kirkuvin,

kikattavin ja usein myöskin parkuvin äänin elävöittänyt kesä- ja

talvipäivin kylänkujien, karjapolkujen, mäkirannan kivikasojen ja

katajikkoja kiertävien naapuripolkujen sekä talollisten karjapihojen

lymynurkista rikkaat tarhat ja tienoot. 1860-luvulla horjunut ja

osaltaan jo hävinnytkin usko ikuisen luonnonjärjestyksen varmuuteen oli

taas palannut. Silloiset kärsimysten kaameat ajat olivat monelle muisto

vain. Vanhemmat kertoivat nuorille niistä kuin sankaritaruja. Tällä

välin oli nyt Pyydysmäelläkin saatu hyviä, jos heikompiakin vuosia.

Maanviljelystaito ja usko sen parantamismahdollisuuksiin oli kasvanut,

työvälineet parantuneet, osakeyhtiömeijerikin ilmestynyt kylän

laitaan. Se olikin tullut hyvään aikaan, aivan kuin taloudellisena

pelastajana, sillä vanhastaan tuttu rukiinviljelys talon rahatarpeiden

tyydyttäjänä oli joutunut ulkomaisen viljan ylivoimaisen kilpailukyvyn

vuoksi auttamattomasti häviölle. Venäjältä, Saksasta ja Amerikasta

tulvi jo Pyydysmäen entiseen rukiinviljelyskyläänkin vehnä- ja

ruisjauhoja, joiden hinta oli niin huokea ja väri niin loistava, että

vanhastaan tuttua pyydysmäkeläistä ruista tuskin itse viljelijät enää

viitsivät leipäviljakseen jauhattaa. Ellei sellainen kylän ja pitäjän

pomo kuin entinen valtiopäivämies ja lautamies Erkki Pyydysmäki

olisi riippunut kiinni kotoisessa ruisleivässä ja ohrapuurossa niin

itsepintaisesti, ettei talossa saanut kokeillakaan näillä vieraan

maan leipäjauhoilla ja keitoksilla, olisi varmasti vieras valkoinen

vilja, muun ulkoa tuodun rihkaman ja vaatekorun kanssa kilpaa,

valloittanut myöskin pyydysmäkeläiset talot. Mutta Erkki Pyydysmäki

vihasi tätä ulkomaalaista viljantuontia, joka juuri silloin, kun

kotoisen maanviljelyksen tuotantokyky alkoi nousta, ylivoimaisuudellaan

tukahutti sen mahdollisuudet. Jauhosäkeissä, joita myytiin 9-10 markan

hinnasta, vaani Suomen maataloutta uhkaava ikuinen hallanvaara. Erkki

Pyydysmäki rakasti kotoista ruispeltoa. Se oli hänestä pyhä ja ihana.

Kaunis oli hyvä kaurapeltokin ja ohrapelto sekä timoteiheinäniitty.

Mutta ruispellossa, kun sen tähkäpäät täyteläisinä ja kellahtavina

aaltoilivat tuulessa elokuun aurinkoisena päivänä, oli jotain niin

lumoavaa, ettei mikään muu suomalaisen maamiehen kokema tunne voinut

sille vertoja vetää.

Tätä ihannetta uhkasi ulkomainen kilpailu. Erkki Pyydysmäki

vaistosi, että se uhkasi samalla suomalaista isänmaata. Hänen

kansallisuusvaistonsa sanoi, että jos talonpojalta viedään hänen

ammattinsa kannattavaisuusmahdollisuudet, niin hänestä samalla

tehdään maaton porvarirenki. Ja kuinka silloin kansallisuuden käy?

Talonpoikaanhan kansallisuus nojautuu! Joskin leivän ostajat saavat

siten leipänsä hieman huokeammalla, niin siitä koituneen säästön he

tuhlaavat ulkomaisiin koruihin, rihkamaan ja herkkuihin eivätkä tule

rahtuakaan paremmin toimeen. Maa ja kansa köyhtyy.

Pyydysmäen käsitys vaikutti moniin muihinkin talollisiin, mutta

hitaasti. Useimmat ottivat asian vain pelkän oman edun kannalta ja

hyväksyivät siten Erkin ajatuksen juoksun.

Mäkitupalaiset ja työläiset y.m., joille oma pelto ei kasvanut mitään,

ilkkuivat salassa talollisten vihamielisyyttä venäjän- ja vehnäjauhoja

kohtaan. Heille oli sitä parempi mitä halvemmalla sai jauhoja. Monet

jo vannoivat, etteivät he ikinä osta talonpojalta mitään, kun ulkoa

tuotu on niin paljon parempaa ja halvempaa. Luokkakatkeruus, jonka

idut olivat aina eläneet, mutta kuihtuneet tilattomain ja tilallisten

yhdessä kestäminä hätävuosina, alkoivat tehdä nyt kasvussaan totta.

Tilaton tunsi maanpuutteensa tulevan korvatuksi Venäjältä tulevan

jauhon avulla, mökkiläinen samalla oman luokka-asemansa nousevan ja

varmistuvan. Ei hänkään enää sopivan tilaisuuden sattuessa halunnut

peitellä tätä kurssinousuaan.

Toistaiseksi rajoittui kaikki kina vain naljailuun ja elettiin

muuten hyvässä sovussa. Luokkataistelua sen sanan varsinaisessa

merkityksessä ei tajuttu. Suhde talollisen ja mökkiläisen välillä

muodostui keskinäiseen toistensa tarvitsemiseen, pikku kateuden ja aina

hiiviskelevän moitteen keräilemistä aineksista.

Mutta nämä leipäriidat eivät olleet ainoat henkisen elämän ilmiöt

Pyydysmäelläkään. Täällähän olivat mielet herkistyneet monille

muille ajan kolkuttaville ja huutaville äänille. Uskonnolliset asiat

olivat joutuneet taas vilkkaamman pohdinnan alaisiksi. Entinen

laestadiolaisuus oli hellittänyt vastarintansa, hiljalleen mukautunut

ja ohjautunut rauhaan, kirkon avaraan helmaan. Vanha herännäisyys oli

sen tehnyt jo aikaisemmin. Mutta nyt olivat nousseet vapaakirkolliset

saarnaajat julistamaan tunnustuksista ja dogmeista vapautunutta

kristillisyyttä taaskin aivan uutena asiana. Uutena ihmiset sen

ottivatkin. Heidän mukanaan tulivat kasturit, ja heti perässä

evankeliset vapauttamaan ihmisiä otaksutusta lainorjuudesta. Yhtäkkiä

uskonnollisen ristiaallokon havaittiin huuhtovan tätä Pyydysmäenkin

kyläkuntaa. Tuntui siltä kuin julistajilla olisi ollut se käsitys,

että pyydysmäkeläiset huokailivat ja voihkivat ankaran ristinpainon

alla, joten armonjulistuksella oli kiire. Lain orjuutus kuvailtiin

erehdykseksi, joka voi saattaa kadotukseen. Mutta nyt julistetaan

ehdotonta, ansiotonta syntienanteeksiantamusta, joka ristinkuolemalla

oli ikiajoiksi kaikille taattu. Miten sen osallisuuteen päästä, siitä

esittivät eri suunnat käsityksiään ja ehtojaan aivan kuin kilpailevat

henkivakuutusyhtiöt taulukoltaan.

Henkinen viljelys ei jäänyt kuitenkaan yksistään tämän varaan.

Täydellisen uskonnonvapausvaatimuksen laineet ulottuivat jo tännekin.

Toiset pysähtyivät kyllä tunnustamaan Jumalan olemassaolon, mutta

tahtoivat riistää Kristukselta jumaluusarvon, tehden hänestä Tolstoin

mukaan profeetan. Nämä tietysti epäilivät sakramenttien perustumista

jumalalliseen käskyyn, Jeesuksen kuoleman lunastusmerkitystä

ja uskontunnustuksen ehdottomuutta. Eräät toiset menivät vielä

pitemmälle. He kielsivät ihmissielun kuolemattomuuden, julistivat

raamatun tarunomaisuutta ja edustivat täydellisesti materialistista

maailmankatsomusta.

Sillä välillä olivat sitten vielä ehtoollispakko- ja

kinkeripakkokiistat.

Ja vihdoin ehdottoman raittiuden vaatimus, jota pitäjässä oli

raittiusseura kehittänyt siihen määrään, että ne, jotka tunsivat

ryypiskelyn helmasynnikseen, mutta koettivat harjoittaa sitä

salamyhkäisesti, huomasivat joutuneensa kiusalliseen piiritystilaan

ja urkinnanvaaraan. Kun siihen oli seuralaiseksi lyöttäytynyt

vielä viime vuosina herännyt nuorisoseurakin, joka kukkoilevien

nuorten poikain äänillä tiukasti huutaen vaati ihmisiä käyttämään

älyään ja lahjojaan kasvattaakseen itsestään hyviä ihmisiä ja

kunnon kansalaisia, niin jopa syntyi levottomuutta. Hätyytettyjen

kaappijuoppojen avuksi riensi joukko uskonnollismielisiä uskonsa ja

vakaumuksensa koko voimalla taistelemaan kristityn vapauden puolesta

ehdotonta raittiutta ja tekopyhyyttä kiihoittavaa nuorisoseuraoppia

vastaan, jotka kumpainenkaan eivät olleet mitään muuta kuin saatanan

konsti viekoitella ihmisiä sillä valheella, että ihminen kelpaa

Jumalalle raittiina paremmin kuin syntisenä raatona, jolla ei ole

mitään muuta kuin armon hätä. Kun tällä tavoin ruvetaan itseänsä

ulkonaisesti siivoamaan ja kiilloittamaan, harrastamaan maallista

valistumista ja viisastumista, merkitsee se villitystä, jota kristitty

ei voi huokauksitta ajatella. Näiden vanaveteen heittäytyivät

suurta tyydytystä ja mielihyvää tuntien sellaiset ihmiset, joiden

kristillisyyden harjoitus rajoittui mahdollisimman vähiin; nämä

kävivät vuorottain heinäajan edellä ripillä kun oli lämmin ja mukava,

kinkerillä joka toinen vuosi, ja kirkolla joskus, kun oli muutakin

asiaa värjäriin ja nahkurille tahi kun teki mieli huvitella. Nämä

ne erittäin raskautettuina punoivat päitään ehdottoman raittiuden

vaatimukselle ja nuorten itsesivistämishommille. Siitä tietysti

syntyi sota, sillä raittiusväki ja nämä nuorisoseuralaiset selittivät

vuorostaan, että vastustajat tahtoivat kristillisyyden varjolla hämätä

ja peitellä helmasyntejään, joita he juuri tahtoivat hätyytellä ja

suomia esiin.

Erkki Pyydysmäellä oli kansallisuusasia edelleen keskeisin.

Sen valossa hän tarkasteli kaikkia muita ilmiöitä. Vuoden 1891

valtiopäiville mennessään oli hän Uuden Suomettaren uskollinen

lukija ja hengenheimolainen. Aikansa mittojen mukaan arvioituna oli

hän hyvä maanviljelijä, taloudellisesti vaurastunut, harrastava

kunnallispoliitikko, nuortenkin valistusharrastuksia ymmärtävä,

ehdottomasti raitis mies. Helsinki laajensi miehen näköpiiriä.

Valtiopäivillä oli hän esiintynyt julkisesti vain syrjästäkatsojana,

mutta tehnyt sitä enemmän havainnolta. Yrjö-Koskisen ja Meurmanin

henkinen vaikutus oli ollut ratkaiseva eikä se haihtunut

koskaan. Hänessä oli ollut luontainen herrain vieronta ja

ruotsalaisvastenmielisyys, siellä tuli lisäksi ryssänkauhu. Levottomana

etsi hän koko silloisen talven suuria suomalaisia, mutta löysi

vain kaksi, nämä ylempänä mainitut. Kumpaisenkin ajatustavassa oli

läheisesti samaa mitä oli hänen omassaan. Monissa muissa tapasi hän

vain sekalaisia vaikutuksia. Ryssän rynnistely teki elämän muuten

levottomaksi. Mutta nämä kaksi vuodattivat hänen myrtyneeseen,

eksyksistä kotiin kaipaavaan sieluunsa uutta uskoa. Vielä vuosien takaa

tunsi Pyydysmäki Yrjö-Koskisen hengen vaikutusta sielussaan. Hänessä

iti ja kasvoi henkisiä voimia, ja samalla hän oppi näkemään elämän

uusia puolia.

Suomalaisen kansallisuuden erikoisasema selveni hänelle suhteellisesti

samoin kuin ennen rautatietöissä Etelä-Suomessa oman maatalouden

perustaminen. Ruotsalainen virkavalta ei hellittänyt, mutta sen

kanssa nyt kilpaili venäläinen. Suomalainen tunsi orjuuttajainsa

tukkanuottasilla-olon. Miksi ruotsalaisetkin tahtoivat hallita?

Miksi he eivät alistuneet olemaan tasa-arvoisia suomalaisten kanssa?

Olisi sitten yhdessä taisteltu ryssää vastaan. Mielessään kuvitteli

Pyydysmäki tämän ryssän hyökkäyksen tuhatjalkaiseksi painajaiseksi,

paholaiseksi, joka toisinaan hampaita kiristellen, äristen ja vaahtoa

purren hätyyttelee Suomea kuin paha peto, toisinaan taas lähentelee

häntää lierutellen ja luvaten etuja ja vaikutusvaltaa niille, jotka

kumartavat.

Kumartavat! Erkki Pyydysmäki oli aina inhonnut kumartelua. Mutta

Helsingistä tultuaan hän sitä vihasi.

Kaikkien venäläisten yläpuolella oli kuitenkin keisari, josta

Erkilläkin oli aikaisemmin ollut mielessä kullattu puolijumalainen

kuva, alamaisuskollisuuden muovailema. Ennen valtiopäiviä ei hänen

mieleensäkään pujahtanut, että keisari Aleksanteri kolmas voisi

pettää sanansa, tehdä väärin. Tämän vilpittömyyden mielikuvan oli

maalaillut jo Aleksanteri toisen kuolematon maine. Keisarin tahtohan

oli ratkaissut ja oikein selvittänyt suomalaisen virkakielen asiankin

ruotsalaisten juonitteluja vastaan. Keisarin tahto oli, perustuen

suomalaisten uskollisuuteen, antanut Suomelle asevelvollisuuslain ja

siten vapauden ja kunniaoikeuden puolustaa itse maataan. Taustalla

pälyili tosin Nikolai ensimmäisen synkkä henkilökuva kuin juutalaisten

Jehovan leppymätön hahmo uudentestamentin valoisan jumaluuden edessä.

Mutta Aleksanterit olivat valtiollisesti uusitestamentillisia. Erkki

piti kumpaakin Jumalan armosta lähetettynä Suomen valtiollisena

Mooseksena...

Silloin.

Mutta näinä parina vuotena oli asiaintila alkanut muuttua. Erkki

Pyydysmäen ihanteellinen valtio-oppi oli vaihtunut realistiseksi.

Aleksanteri kolmas ei ollut enää epäilyksien ulkopuolella. Päinvastoin

Erkki epäili häntä. Keisarillisen mielikuvan sijaan alkoi muodostua

ryssän kuva.

Yrjö-Koskinen oli hänelle kerran ohimennen maininnut ajatuksen,

jota hän ei uskaltanut silloin tarkemmin perustella, mutta joka

mielessä kehittyi sikäli kuin tapaukset kutoivat uutta historiaa. Se

oli viittaus, että Suomi voisi joskus olla itsenäinen. Huolimatta

alamais-uskollisuudestaan hän heti pani tämän harvinaisen ajatuksen

talteen kalliin muistolahjan tavoin. Eikä hän ollenkaan huomannut,

miten se salaisuudessa kasvoi ja vahvistui sitä mukaa kuin keisarin

sanan pitävyys alkoi pettää. Siihen tuli lisäaiheeksi kaikenlaiset

juorut perintöruhtinaasta, Nikolaista. Perintöruhtinaan henkinen ja

ruumiillinen alamittaisuus kauhistutti ihmisiä, jotka käsittivät

millaisiin käsiin Suomen valtiollinen olemassaolo silloin joutuu,

kun se tulee riippumaan tämän ruhtinaan luotettavuudesta. Samoihin

aikoihin kerrottiin lakkaamatta Pietarissa olevain Suomen edustajain

laiminlyönneistä...

Pyydysmäelläkin laskettiin jo näihin aikoihin Suomen oman sotaväen

mieslukua ja mahdollisuuksia. Erkki Pyydysmäki ja opettaja

Lintumäki saivat siitä moneksi pitkäksi iltapuhteeksi innostavia

kannunvalanta-aiheita. Vaikka he olivat valtiollisesti jakautuneet

niin, että Erkki kuului epuuttamattomasti "vanhoihin" ja Lintumäki yhtä

vääjäämättömästi "nuoriin", oli heidän mielenkiintonsa tähän asiaan

sama. Mielikuvittelu pani monesti silmät loistamaan ajatuksesta, että

kerran tulisi hetki, jolloin kaksisataatuhatta Suomen harjoitettua

sotilasta _vapauttaisi isänmaan!_...