Valtiopäivät ovat loppuneet. Nikolainkirkon kellot alkavat soida.
Pääkäytävän edustalle kirkonovesta katuun saakka on levitetty
punainen verka. Poliiseja seisoo ryhmittäin vartiossa porrasylängön
kahden puolen. Itse poliisimestari on paikalla. Alhaalle kadulle,
kahden puolen Yliopiston kirjastoa on sijoittunut komennuskunta
ratsupoliiseja. Kansaa tunkeilee katujen vierustat tulvillaan.
Kohta alkaakin näkyä senaatin torilta Unioninkatua nouseva
talonpoikaissäädyn kulkue. Ne ovat Suomen "kansanedustajia",
talonpoikia, joiden puhumisesta ei ennen ole suuria välitetty,
mutta joiden nyt kaikkien mielestä tulisi huutaa keisarille, kun
majesteetin luottamus "herroihin" on alkanut horjua. Ne ovat kirjavaa
joukkoa. Siinä sarkatakkia, verkatakkia ja puolivillatakkia. Siinä
silkkipyttyä, huopahattua, kiiltopelli-leveäperäistä. Kiilloitettua
ja rasvanahkasaapasta. Siinä juurevaa ja tanakkaa, laihaa ja karahkaa
vartaloa.
Mutta siinä on _kasvoja_! Suomalaista ja Suomen ruotsalaista
rotutyyppiä. Talonpoikaisluokan parhainta. Ajattelevia, elämänkoulussa
rypistyneitä ja viisastuneita maalaiskylän kasvoja, joissa surua ei
peitä taitava tekohymyily eikä ilon loimua hillitse teeskentelytaito.
Katuvierustalla virnistelee pari nuoren näköistä käsityöläissälliä,
jotka ympärilleen pälyen etsivät naurulleen kannatusta. Mutta heitä
kohtaa Erkki Pyydysmäen katse. Katse vain. Ja naurajat hölmistyvät.
Heidän kasvoilleen levenee avuttomuuden luihu teeskentelynilme.
Pyydysmäki astelee ylös korkeata katumäkeä, vieressään Iisakki Hoikan
voimakas olemus. Pyydysmäen rinta suoristautuu, pää nousee pystympään.
Hänen silmässään on hallitsijakatsetta.
* * * * *
Porvaristo on iloisempaa väkeä. Se ei yritä tavoitella vaikeasti
saavutettavaa hartautta enempää kuin ylhäistä juhlallisuuttakaan,
mutta se tuntee seisovansa talonpoikain yläpuolella varallisuudessa,
sivistyksessä ja viisaudessa. Porvaristo ottaa elämän sellaisena kuin
se kunakin päivänä tulee. Tämä sääty on ajan lapsi ja kasvatti, se on
ylennyt omalla voimallaan, vaurastunut omalla taidollaan, se tuntee
luoneensa itse kohtalonsa. Senpä vuoksi silkkipytyt istuvat ja heiluvat
porvaripäissä kuin tilapäiset tekoseppeleet, jotka on ansaittu työllä
ja itse tehty. Näissä riveissä tapaa hymyäkin ja melkein kaipaa hyviä
sikareja hansikoitujen etusormien välissä. Muutamat yltäkylläisyyden
ylenpalttisesti siunaamat persoonallisuudet, joilla tavallisissa
oloissa, kun saa luvan istua, on aina sukkela sana ja iloinen hymy
tuttavan varalle, kiipeävät nyt tuota Unioninkadun kiusauksenvuorta,
maallisen hyvyyden keräämä henkilökohtainen synnintuska laskettuna
omille hartioille. Heitä katuvierustain katselijajoukot töllistelevät
armottomasti, toiset osaaottavina ja ilmeisesti apuun valmiina, toiset
ilakoiden ja piloja laskien. Mutta hädän tullen lähimmät säätyveljet
kristillisen siveysopin mukaisesti käyvät rakkaudentyöhön, tarttuen
käsikynkkään kahden puolen ja auttaen lihankiduttamaa porvaria ylös
kohti Herrantemppeliä.
Jälessä astuvat papit. Heidät on vallannut syvä kirkollinen
juhlahartaus. Politiikka ja vitsit on pantu syrjään. Katuyleisökin
käy hiljaisemmaksi ja hartaammaksi, kuten juhlallisen hautajaissaaton
lähestyessä.
Kohta alkaa näkyä senaatin torilta Unioninkatua ylös nouseva ritariston
ja aatelin korupukuinen kulkue. Siinä etupäässä maamarsalkka
apulaisineen, komeine juhlapukuineen, ja ylväine arvomerkkeineen,
viestinä keskiaikaisesta säätyloistosta Ruotsinvallan suuruuden
ajoilta. Maamarsalkan pitkä, hoikka olento tekee hennon vaikutuksen
ensi silmäyksellä. Mutta vaikutus vahvistuu sikäli kuin hän lähenee,
ja vähitellen huomaa hienosti ylhäisen tyylin. Siinä kintereillä
kreiviä ja vapaaherraa, uljasta ja pöyhkeätä ylimystöä sekä vetelää,
loppuun kulunutta vaatimatonta joukonjatkoa. Alemman aatelin sarja on
pitkä ja kirjava, siinä vilahtaa jo uudistunutta, porvarillistunutta
tyyppiä. Syrjästäkatsojat seuraavat puoliksi lumottuina tätä Suomen
ylimyssäädyllistä paraatia. Katuyleisö, kokoontuneena kaikista
mahdollisista säädyistä, seuraa vitkaan liikkuvaa kulkuetta aluksi
pidättyvästi ja vaieten, mutta vähitellen alkaa käydä kuiske.
Kädenosoituksia, päännyökähdyksiä, hymyä ja ivaa. Katseet nauttivat
uljaista ja komeista ylimyksistä, mutta joukon lipuessa uutta
etsien pysähtyvät kutistuneihin, surkastuneiden sukujen viimeisiin
kääpiöjälkeläisiin kummastellen ja joskus ilvehtien.
Mutta erityisesti kiinnittivät huomiota aatelisrouvat. Siinä
komeita vierasmaalaisia ylimysprofiileja, joissa tumma sinertävä
veri kuultaa läpi kuulean hipiän. Siinä myöskin aitosuomalaista
herrastalotyyppiä, jota tuskin millään voisi erottaa lempeästä ja
hyvästä pappilanrouvasta. Komeileva ryhti se kuitenkin tekee eron.
Joutuu vertailemaan katuvierustoilla katselevaa joukkoa tähän
kulkueeseen, joka vitkaan ja näytelmällisesi kiipeää omilla jaloillaan
Unioninkatua ylös ja siellä suistautuu punaiselle veralle, nousten
porrasylängölle ja siitä, poliisin kunniata tehdessä, avatusta ovesta
kirkkoon. Ne kuuluvat eri maailmoihin, keskenään vallasta taisteleviin
luokkiin siitä huolimatta, että samat perustuslait takaavat kaikille
"kansallisen" yhteenkuuluvaisuuden oikeudet ja vapaudet.
Kirkossa soivat urut. Ylimyskulkue katoaa vitkaan kirkkoon.
Tuskin ovat viimeiset ritariston ja aatelin jäsenet kadonneet kirkon
ovesta, kun saapuu näkymölle senaatti. Molemmat osastot. Vormuissaan.
Miehet astelevat sivuilleen katsomatta. Kansa katuvierustoilla vaikenee
ja käy totiseksi. Senaatti! Maan hallitus, jonka yläpuolella on korkein
hallitusmahti. Ennen rajoitettu, nyt raja-aitojaan murtava mahti.
Senaattorien kasvoista näkee, että he tuntevat aseman. Ei kukaan heistä
ylvästele. Ei kukaan näytä ajattelevan mille tämä näyttää. Siinä on
etuvartiojoukko! Heitä on viime aikoina paljon tuomittu. Varsinkin
viisas ja altis kapakka- ja katuyleisö. Näkyy katuvierustoilla
joitakin herrasnaamoja, jotka ilmeisesti pyrkivät virnistykseen.
Mutta virnistys häipyy, ja vaieten seisoo tungos. Urkujen soidessa
ja kirkonkellojen kaikuessa vaeltaa vaieten aseettoman maan aseeton
etuvartiojoukko, jonka ainoa puolustusase jättiläisvihollista vastaan
on laki, viisaus ja keisarinsana. Kestääkö laki, riittääkö viisaus,
pitääkö keisarinsana? Aika vastaa näihin kysymyksiin. Nyt vaeltaa
äärimmän rintaman etuvartio puoli-väsyneesti kirkkoon. Jumalan eteen.
Siellä saavat säädyt palvelusloman pitkiksi vuosiksi -- nämä jäävät
rintamalle. Heidän on jäätävä. Tuli mitä tuli.
He ovat etuvartijoita.
Heille soi nyt kirkonkello rohkeutta.
Viimeiset hallituksen jäsenet eivät ole vielä ehtineet kirkkoon, kun
jo kenraalikuvernööri seurueineen ajaa moni valjakolla katuylängölle.
Katunäytelmä muuttuu eloisaksi. Siinä poletteja lukematon kirjava
valikoima, siinä takkia, pallenauhaa, olkanauhaa, rintarahaa, ristiä
ja prenikkaa, siinä miekkaa ja tikaria, sievää venäläistä saapasta ja
nauhoitettua housunpulttia, partaa ja hiusvoiteita!
Kaiken keskuksena pieni, mitätön punahousu pitkine partoineen,
kenraalikuvernööri kreivi Heyden. Tämän vanhuksen ympärillä liehuu,
kumartaa, osoittaa korvaa, lyö kantapäätä, korjaa miekankanninta,
vyötä, hansikoita parvi partaisia ja parrattomia ryssiä. Heidän
kansallislöyhkänsä on jo saastuttanut Nikolainkirkon ja yliopiston
kirjaston välisen ilmakehän. Sitä nyt katuyleisökin saa mielin määrin
keuhkoihinsa vetää.
Loistava seurue saa sotilaskomennon. Ryssänkielen muliseva paapatus
hiljenee. Seurue alkaa nousta porrasylängölle, soluu siitä kynttilänä
seisovan poliisivartion ja taampana jossain piilossa pälyilevän
monipäisen salapoliisin valvovan hengensuojeluksen turvin luterilaiseen
kirkkoon.
Kun näytelmä on loppunut, lakkaa kellonsoitto, ja urut kirkossa
alkavat taas soida. Valtava katselijajoukko on joutunut masentuneeseen
mielialaan. Viime aikoina lakkaamatta vaaninut kansallinen levottomuus
herättää kuin unesta. Olihan siinä joku suomalainenkin miekka. Mutta
käsky ja komento oli venäläinen. Ja kuka tietää, mitä... Venäjä
on irvistänyt. Se on peloittava jättiläinen. Tyly, tunnoton. Sitä
kahlitsee vain keisarin sana. Entä jos se rikotaan? Se rakoilee jo. Sen
teho ei ole enää ehdoton. On olemassa muuan venäläinen tahto. Mistään
kansallisuuksien ja jumalan laeista välittämätön venäläinen tahto.
Sen edessä se kuuluu keisarikin kumartavan, sitä noudattavan, sitä
jumaloivan.
Kuinka käy Suomelle annetun keisarinsanan?
Ja jos hän rikkoo sen, kuka puolustaa Suomea?
Katuyleisö viipyy. Sen on vallannut painostava mieliala.
Suomalaiskansallisen aateliskomeuden, papillisen jumalanpelon,
porvarillisen omanvoimantunnon ja hetken hilpeyden on pyyhkinyt kuin
siivellä sivuen venäläisen miekantuppi ja kannuksen kalina, venäläinen
puheenporina ja venäläinen haju. Siis se, mikä ylivoimaisena kaikkea
hallitsi.
Ja suomalainen poliisivalta, joka tuon mahdin edessä kumartaa,
kirkko, joka sitä jumalansanoin tervehtii ja siunaa, aatelismies,
joka rinnassaan kantaa näiden lahjoittamia uskollisen palveluksen
korumerkkejä, rahoja, ristejä ja vormunauhoja -- kaikki ne näyttävät
yhtäkkiä ryssän, sortavan mahdin, lakeijoilta vain!
Katuyleisö alkaa hajota vaieten. Useitten kasvoilla on synkkä
leima, avuttomuuden, voimattomuuden jäätävä sumukerros. Mutta kun
henkäys ehtii ohi, alkaa taas porina käydä Pietarin Suomenkomitean
hävittämisestä, Suomen sikäläisten etuvartijain kelvottomuudesta,
ennustetuista uusista ukaaseista. Vaikka ilma on lämmin, pyrkii
muutamia värisyttämään.
* * * * *
Tuntia myöhemmin tapaamme säädyt keisarillisen linnan eteishallissa,
säädyittään ryhmittyneinä vaieten tuijottamassa valtaistuinsalin
suureen, suljettuun oveen. Yhtäkkiä lyödään ovet auki, ja säätyjen
edustajat alkavat virrata sisään.
Valtaistuinsali on kirkkaasti valaistu. Sen upeista kristallikruunuista
ja porsliininvalkeista hohtavista seinistä säteilee lumoava valohohde.
Valkeat pinnat hohtavat vielä valkeampina. Taustalla, korokkeella
on valtaistuin tyhjänä. Sen yläpuolella Venäjän kaksipäinen kotka.
Pyydysmäen silmä sattuu siihen ja jää tuijottamaan. Siinähän se on,
painajainen, kummitus, Venäjän vallan kuvannollinen-edustaja! Hän
seisoo jossain ryhmässä, mutta ei huomaa missä. Katse on imeytynyt
tuohon kummitukseen. Poskilihakset pullistuvat. Siinä alla valtaistuin
ammottaa tyhjänä. Miksi ei sitä kumota, hävitetä?
Säädyt ovat sijoittuneet ryhmiin, kukin lajinsa jälkeen, maamarsalkka
ja puhemiehet säätynsä eteen. Kohta sen jälkeen astuvat viereisestä
huoneesta senaatin molemmat osastot ja asettuvat paikoilleen
valtaistuimesta oikealle.
Yhtäkkiä kuuluu viereisestä huoneesta muutamia venäläisiä
komentosanoja, muutamia joukkojalkaliikkeitä, tahtiastuntaa.
Vastenmielinen tunnevärähdys käy läpi Erkki Pyydysmäen sielun. Kohta
ilmestyykin äskeisestä kirkkoparaatista tuttua univormua ja partaa.
Erkistä tuntuu, että ne tulevat suojaamaan tuota takaseinällä olevaa
kaksipäistä kotkapetoa ja sen ammottavaa, tyhjää valtaistuinta.
Kiinassa on lohikäärmeellä valtaistuin, täällä kaksipäisellä kotkalla.
Ja nuo tuossa ovat petolinnun henkivartijoita ja vallansuojelijoita, ja
nuo, ja nuo...
Mutta nyt tuli kenraalikuvernööri, se pieni venäläinen ukko, jolle
keisarillinen tahto oli valtansa merkiksi antanut punaiset housut,
kultaisia nauhoja, poletteja ja rintarahoja, joiden lumoavan koreuden
edessä vallat ja mahdit tässäkin kumarsivat, aivan kuin kiinalaiset
lohikäärme-merkin edessä. Erkki ei kumartanut. Hänen sappensa kiehui.
Kaikki on järjestyksessä.
Maamarsalkka ja puhemiehet astuvat puolitiehen kohti valtaistuinta ja
kumartavat tuota ukkoa kuin jumalaa, joka armollisesti katsoo, kuinka
he kumartavat.
Maamarsalkka von Haartman astui tarkoin mitatun askeleen eteenpäin
puhemiesrivistä ja lausui ruotsiksi:
"Korkea-arvoinen Herra Kreivi.
"Kun ritaristo ja Aateli nyt valtiopäiväin lopulla taas on kokoontunut
valtaistuimen eteen, pyytää Ritaristo ja Aateli, että Teidän
ylhäisyytenne Hänen Majesteetilleen ja Suuriruhtinaalle ilmaisisi
Ritariston ja Aatelin syvän kunnioituksen ja uskollisuuden hallitsijaa
kohtaan.
"Sillaikaa kuin säädyt tällä kertaa ovat olleet koolla, on Ritaristo
ja Aateli muiden säätyjen kanssa käsitellyt ja punninnut koko joukon
Hallituksen antamia esityksiä ja tehnyt päätöksiä useissa muissa
asioissa, joista on ollut kysymys näillä valtiopäivillä. Se, mitä
Säädyt ovat näissä asioissa lausuneet, se on meidän oloissamme
luotettavin ja oikea ilmaus maan toiveista ja mielipiteistä,
joiden Ritaristo ja Aatelisto myöskin toivoo sopivan yhteen Hänen
Majesteettinsa isällisien aikeiden kanssa maan hyväksi.
"Ritariston ja Aatelin jäsenet eroavat nyt vakuutettuina siitä, että
he voimainsa mukaan ovat koettaneet rehellisesti ja omantuntonsa
mukaisesti täyttää kukin tehtävänsä. Esiintuoden sydämelliset
ja alamaiset onnentoivotuksensa Hänen Majesteetilleen ja koko
Keisarilliselle Huoneelle, toivoo Ritaristo ja Aateli, että lempeä
Sallimus soisi Hänen Majesteetilleen onnea ja siunausta Hänen yhä
jatkuvissa suurissa tehtävissään.
"Ritaristo ja Aateli sulkeutuu täten Hänen Majesteettinsa armolliseen
suojaan."
Nyt astui esiin pappissäädyn puhemies arkkipiispa T. T. Renvall ja
lausui suomeksi:
"Teidän ylhäisyytenne!
"Ne valtiopäivät, joilla Suomen kansan edustajat neljän kuukauden ajan
ovat olleet koossa neuvottelemassa isänmaan asioista, ovat nyt hänen
Keisarillisen Majesteettinsa käskystä loppuneet.
"Niinkuin velvollisuus ja omatunto ovat vaatineet, ovat edustajat
suoralla totuudentunnolla Valtaistuimen eteen esiintuoneet sen, minkä
ovat arvelleet edistävän sen kansan menestystä, jota ovat edustaneet.
He ovat olleet vakuutetut tällä tavalla parhaiten vastaavansa
jalomielisen Keisarinsa ja Suuriruhtinaansa maanisällisiä aikomuksia ja
säilyttävänsä Hänen Majesteettinsa verrattoman kallista luottamusta.
"Sen ohessa kuin pappissääty nöyrimmästi anoo, että Teidän
Ylhäisyytenne tahtoisi Hänen Majesteetillensa esiinkantaa pappissäädyn
järkähtämättömän alamaisen uskollisuuden ja kunnioituksen
ilmaukset, rukoilee pappissääty Hänen Majesteetillensa Keisarille
ja Hänen Majesteetillensa Keisarinnalle sekä Hänen Keisarilliselle
Korkeudellensa Perintöruhtinaalle ja koko Keisarilliselle perheelle
Herran siunausta. Suojelkoon Jumala Kaikkivaltias edelleen Hänen
Majesteettiansa ja Hänen Korkeaa Perhettänsä samaten kuin Venäjän
valtakunnan miljoonien asukkaitten hartaaksi iloksi Jumalan suojeleva
käsi hiljan vieraalla maalla varjeli rakastetun nuoren ruhtinaan,
Perintöruhtinaan kalliin hengen."
Nyt esiintyi porvarissäädyn puhemies Joachim Kurtén ja puhui ruotsiksi:
"Herra Kreivi!
"Suomen kansan edustajat eivät ole voineet olla vertailematta keskenään
sitä kehitystä henkisessä ja taloudellisessa katsannossa, jonka maamme
vuosisadan viimeisenä neljänneksenä on saavuttanut, ja samanlaista
kehitystä sitä ennen yhtä pitkinä ajanjaksoina sen kuluneesta elämästä.
He ovat sellaisesta vertailusta saaneet sen vakuutuksen, että ne
ilahduttavat edistysaskeleet, jotka viimeisin aika on ottanut, ovat
välttämättä suurimmaksi osaksi hedelmiä niistä laeista ja toimista,
joita valtiopäiväin on suotu jalojen hallitsijain turvassa hyväksyä
ja päättää. Näihin lakeihin, näihin toimiin on esikuvia voitu saada
toisista maista, mutta etusijassa ne ovat perustetut tarkkaan tietoon
maamme tarpeista ja sovitetut kansamme tapain ja katsantokannan mukaan.
Sen vuoksi niitä on mielisuosiolla noudatettu, sen vuoksi ne ovat
kantaneet hyviä hedelmiä ja tulleet kansalle kallisarvoisiksi.
"Kun näillä valtiopäivillä taas on suotu maamme säätyjen olla osallisina
lainsäädännössä ja Hallitsijan eteen kantaa toivomuksensa, ovat he sen
vuoksi rehellisellä ja väsymättömällä työllä koettaneet yhä rakentaa
ennen pannulle perustalle. He antavat nyt Hänen Majesteetillensa työnsä
tulokset ja kun järkähtämättömällä luottamuksella ovat vastaan ottaneet
Hänen Majesteettinsa armollisen vakuutuksen edeskinpäin kestävästä
hyvänsuonnista ja sisällisestä huolenpidosta Suomen kansaa kohtaan ja
sille suotujen oikeuksien muuttumattomina säilyttämisestä, niin he myös
lujasti luottavat, että Hänen Majesteettinsa on armollisesti ottava
vastaan heidän totuudesta, lainkuuliaisuudesta ja kansamme tarpeiden
tuntemisesta lähteneet lausuntonsa ja päätöksensä ja että Hänen
Majesteettinsa on ottava ne suosiollisesti tarkastaakseen ja antava
niille armollisen vahvistuksensa.
"Herra Kreivi! Saattakaa Hänen Majesteetillensa Keisarille, meidän
kaikkein armollisimmalle Suuriruhtinaallemme vakuutus Suomen
porvarissäädyn alamaisesta kunnioituksesta, uskollisuudesta ja
alttiudesta sekä sen sulimmat onnentoivotukset Heidän Majesteettiensa
ja Keisarillisen Perheen onneksi ja menestykseksi."
Viimeisenä oli talonpoikaissäädyn puhemiehen vuoro. Herastuomari K. J.
Slotte astui esiin ja lausui suomeksi:
"Herra Kreivi!
"Syvästi tuntien niiden tointen tärkeyden, jotka olivat Suomen kansan
edusmiesten tehtävinä, kokoontuivat säädyt näille valtiopäiville, ja
Säätyjen töillä onkin ollut tavallista vakavampi luonne.
"Täydestä sydämestä on Suomen Talonpoikaissääty ottanut osaa säätyjen
tehtäviin siinä vakavassa toivossa, että Hänen Majesteettinsa Keisari,
Suomen armollisin Suuriruhtinas on oivaltava mitä hänen alati
uskollinen Suomen kansansa kaipaa. Tämän luottamuksensa tukena pitää
Talonpoikaissääty vilpittömällä ilolla Hänen Majesteettinsa näiden
valtiopäivien kestäessä julkilausumia armollisia ja suosiollisia
tarkoituksia, ja Talonpoikaissääty rohkenee toivoa, että hänen
Keisarillinen Majesteettinsa armossa on kallistava korvansa Suomen
kansan edusmiesten vakaiden keskustelujen jälkeen tekemille kansan
elinehtoja koskeville alamaisille esityksille.
"Kaikkivaltiaan armo, josta rakas Ruhtinaamme hiljakkoin on saanut mitä
kalliimman osoituksen Hänen valtikkansa perillisen pelastuksesta hengen
vaarasta, olkoon vastedeskin runsaimmassa määrässä Hänen Majesteettinsa
ja Hänen korkean perheensä suojeluksena. Tällä sydämestä käyvällä
toivomuksella pyytää Suomen Talonpoikaissääty, lausuen vakuutuksensa
alamaisesta kunnioituksesta Hallitsijaansa kohtaan, tulevaisuudessakin
saada olla suljettuna jalomielisen Suuriruhtinaansa isälliseen
huolenpitoon."
Kun herastuomari Slotten puhe oli päättynyt, astui maamarsalkka
lähemmäksi valtaistuinkoroketta ja kenraalikuvernööri pari askelta
häntä vastaan. Maamarsalkka ojensi valtiopäiväpäätökset komeihin
kansiin sidottuina hallitsijan edustajalle, joka ne otti vastaan ja
antoi adjutantilleen. Nyt astui kenraalikuvernööri valtaistuimen
eteen, suoristautui ja luki venäjänkielisen käskykirjeen, jonka eräs
senaattori sen jälkeen luki ruotsiksi ja suomeksi.
Se oli tällainen:
"Suomen Kansan edustajat.
Kun teidän toimellenne määrätty aika on nyt loppuun kulunut kiitän
Minä teitä työstänne maan hyväksi sekä teidän, Suomen kansan
puolesta, useasti lausumistanne alamaisen uskollisuuden ja rakkauden
tunteista Minua ja Minun Keisarillista Perhettäni kohtaan.
Sulkien teidät ja koko Minun Suomen kansani Kaikkivaltiaan
armoon Minä julistan valtiopäivät päättyneiksi ja pysyn teille
muuttumattomasi suosiollisena. Hatsinassa, 11 päivänä Toukokuuta
1891.