Heti suomalaisen käännöksen lukemisen päätyttyä esitti maamarsalkka
keisarille eläköönhuudon, joka yhdeksänkertaisesi kerrattiin.
Kenraalikuvernööri teki pienen kumarruksen ja lähti
valtaistuinkorokkeelta, marssien samasta ovesta, josta oli tullutkin.
Kirjava esikunta taas kannukset ja miekat kalisten seurasi jälessä
sotilaallista tahtiaskelta pitäen. Viimeiseksi meni senaatti.
Säädyt aikoivat laskeutua eteishalliin samalla kuin lehterit tyhjenivät
helsinkiläisistä hienoimman ja sitä seuraavan naismaailman edustajista.
Pyydysmäki selviytyi muiden säätytoveriensa mukana alhaalla
päällystakin etsinnästään. Hänen korvissaan yhä soivat kannusten helinä
ja venäläiset komentosanat ja tahti. Päästyään hieman vapautumaan
kiinalaisesta lohikäärme- ja venäläisestä petolintu-tunnelmasta,
jonka alaisena maailman suurimpain valtakuntain alamaiset huokaavat,
alkoi hän ajatella, miten suomenkieli sai keisarin puheessakin vasta
viimeisen sijan. Hänen katkeruutensa paisui, kun eteishallissa ja
varsinkin alhaalla tungoksessa havaitsi ruotsinkielen taas soivan
tunnettujen suomenmielistenkin suusta. Ryssää ja ruotsia, ruotsalaisia
ja ryssiä! Yhtäkkiä piirtyvät hänen mieleensä äsken valtaistuimen
oikealla puolen seisoneitten joukosta senaattori Yrjö-Koskisen vakavat
kasvot. Hän luuli tavanneensa niissä tuskanpiirteitä. Ja hänen
mieleensä tulvahti ajatus: kuinka yksin hän on! Ja samalla: tässä nämä
hänen ystävänsä ja aatetoverinsa paapattavat ruotsia ruotsalaisten
iloksi ja _nauravat_ tällaisella hetkellä!
Sisässä nousi jostain paksu, tympäisevä vieraudentunne. Eikös tässä
ollutkin vain aivan vieraita ihmisiä ympärillä?
Mutta olihan siinä toisia säätytovereitakin, yhtäläisiä virallisten
seuranpitokielten taitamattomuudessa kuin hänkin. Ja monen kasvoilla
alakuloisen mielialan ilme.
Hän tuntee itsensä vieraaksi ja avuttomaksi. Talonpojalla on niin
vähän keinoja muuttaa tätä kaikkea. Ne kumartavat vain valtaa, kotkaa,
kaksipäistä rumilusta ja lohikäärmettä. Talonpojalla ei ole sellaista
antaa. Eikä suomalaisella kansalla, koska sillä ei ole itselläänkään
valtaa. Sitä ei kukaan tahdo palvella, hallita vain.
Hallita!
Milloin Ruotsin, milloin Venäjän käskyläisenä ja oman valtansa
vahvistumisen toivossa.
Hänet valtaa syvä, yllättävä koti-ikävä. Mitä hän on tänne tullutkaan?
Pyydysmäki on hänen kotikylänsä, hänen valtakuntansa. Mitä hän täällä?
Täällä on vain vieraita ihmisiä, vieraita rotuja, herroja, joiden
kanssa ei hänellä ole mitään yhteistä. Ne eivät puhuneet noissa
puheissaankaan suoraan totuutta, niinkuin hän olisi tahtonut. Joutavaa
hölynpölyä vain.
Kun hän astui ryssäläisesti kirjavan ovenvartijan ohitse ovesta ulos,
tuntui siltä kuin tämä talo olisi hänet sylkenyt kadulle ja kuin
tuo kirjava narri ovenpielessä olisi nauranut partaansa. Kannusten
helinä, astunnan tahti, muutama ärjäisevä komentosana ja ruotsinkielen
sorina suomalaistenkin suussa eteisessä surisivat korvissa kun hän
astui Maariankadulta Aleksanterille ja alkoi painua säätytalolle
jäähyväisistuntoon.
Silloin valaisi Pyydysmäen mieltä kuin välähdys, että hän lähtee huomen
aamuna kotiin. Istuu junaan ja kotiin! Sekavat ajatukset kirkastuivat.
Kotoinen mielikuva levisi aurinkoisena ja kutsuvana. Otsalta silisivät
rypyt. Vierustoverilleen hän virkahti:
-- Jumalan kiitos, huomenna kotiin,
-- Sanos muuta, yhtyi toinen.
Mutta Pyydysmäki huomasi jo valon säteilevän sieluunsa, joka äsken oli
vaeltanut synkässä pilven varjossa. Valo herätti siellä hämärää uskoa:
suomalaisen kansallisuuden vapauttaminen kaksipäisen kotkajumalan
palveluksesta on joskus tuleva mahdolliseksi!