VIII.

Säätytalon eteishallissa, rappusissa ja ravintolassa kuhisi vilkas

liike. Varsinkin eteishallin vestibyylin täytti puheensorina,

missä ruotsi ylivoimaisuudellaan tuntui tukahduttavan suomenkielen

kuokkavieraalta tuntuvan vähemmistön äänet. Siellä täällä kohosi jo

korkeampikin ääni milloin ruotsiksi, milloin suomeksi lausuttu, milloin

kiivaana tosiasiain teroittamisena, jyrkkänä väitteenä tai hahattavana

nauruna, jonka taas saivat aikaan tässä vestibyylissä parveilevat

sanasutkaukset -- niitä oli varsinkin papeilla varastossaan hilpeä

legio.

Siinä on valtiopäivämiehiä kaikista inhimillisistä säädyistä, s.o.

aatelittomista. Ritaristo ja aateli kävelee, juttelee, nauraa ja

suree omassa erityisessä palatsissaan ritarihuoneella. Siellä se

nyökyttää naurettavalle sukkeluudelle ylhäisesti hymyileviä jaloja

päitään ja hautoo poliittisia ja diplomaattisia säätyoikeuksiensa

itsepuolustussuunnitelmia aatelittomain säätyjen sekavaluontoisessa

veljestarhassa joskus versovien radikaalisten, jopa kumouksellisten

aatteiden hillitsemiseksi.

Mutta täällä, täällä säätytalon katon alla, täällä onkin koko

talven vallinnut eräänlainen säätyarvontunnon selvä noususuunta.

Kun valtiopäivät talvella kokoontuivat ja säädyt saivat Suomen

monivaiheisessa historiassa ensi kerran kokoontua oman katon alle,

tuntui siltä kuin valtiollinen vapaus olisi sillä hetkellä vakiintunut.

Se tunnelma kuitenkin häiriytyi kohta, sillä suhteet venäläiseen

kotkaan olivat kiristymistään kiristyneet. Idän kotka tuntui vimmatusti

lyövän siipiään ja uhkaavan. Oliko kyseessä vain peloittelu, vai

lopullinen hyökkäysaikomus? Siitä oltiin kiivaastikin eri mieltä.

Tämän taistelun ensi laukausten pamahteleminen sai kuitenkin aikaan,

että uutta säätytaloa katsottiin kansallisilla silmillä kansalliseksi

varustukseksi, jossa venäläisen kotkan hyökkäykset otetaan vastaan

ja lyödään takaisin. Joskus tuntuikin siltä kuin säätyjen yhdessä

olo tämän katon alla, tässä suomalaisen valtion pyhäkössä, oikeuden

ja lain linnoituksessa, olisi kasvattanut sisällistä turvallisuuden

ja varmuuden tunnetta, aivan kuin taloa olisi ympäröinyt vahva maan

valtiollisten oikeuksien puolustusarmeija. Tälle mielikuvalle antoi

eetillisesti ylevän luonteen juuri se tosiasia, ettei mitään kanuunoita

eikä suojamuureja ollut. Oli vain laki ja oikeus ja keisarinsana.

Usko niiden kestävyyteen ja varmuuteen lujittui koko maassa, kun

tiedettiin, että säädyt olivat koossa tässä säätytalossa ja sanoivat

epuuttamattoman sanansa lain ja oikeuden tehostamiseksi, joiden

viimeisenä takauksena oli keisarinsana. Kansan tajunnassa kehittyi

usko ja luottamus keisarinsanan pätevyyteen uskonkappaleeksi, joka

riidattomasti sijoittui kirkollisen uskontunnustuksen rinnalle.

Säätytalo oli siis näissä oloissa luonut oman ilmapiirinsä, jonka

olemassaolo tuntui koko maassa. Se loi aika ajoin jonkinlaista

huolettomuuden ja varmuuden tunnetta säätytalon asukkaisiinkin.

Kilpailivatko porvarit ja papit itsetietoisesti siitä, kuka heistä

olisi suurin, sitä on vaikea sanoa. Mutta tässä eteishallissa uljaat,

melkeinpä itämaisen ylpeät rakennus- ja koristemuodot nostattivat

vaistomaisesti siellä oleskelevain säätyedustajain valtiollista

omanarvontuntoa. Nämä pylväistöjen kattoja rappusommitelmat sekä

koristeet olivat loihtineet edustajiin Suomen valtiollisen vapauden

puolustamisvelvoitusta. Suomen valtiollinen itsenäisyys on jo

pelkästään tällä astunut aivan ilmeisesti askeleen eteenpäin.

Ensin tammikuulla, kun säädyt tänne kokoontuivat, ne tulivat kuin

vieraiksi, astuivat ujoina ja arkoina kuin ylhäisen herran taloon,

missä jokainen askel on varovainen koeaskel. Porvarit, jotka olivat

tottuneempia ulkonaiseen komeuteen, yrittivät heti alusta alkaen

näyttää tottuneilta ja kotiutuneilta. Mutta papitkin, jotka kirkoissaan

olivat harjaantuneet hillittyihin, juhlallisiin askeleihin ja siitä

ylenevään mielenlaatuun, saivat hetkisen harjoitella, ennenkuin

tässä tavallaan kirkkoa muistuttavassa katoksessa hilpeä leikkipuhe

ja nauru saivat luonnollisen vapautensa. Vaikuttiko siihen myöskin

se, että pappisedustajat pian tunsivat olevansa täällä kirkon

ulkopuolella, jossa saattoi heittää ahdistavat kirkkotottumukset ja

laskea luontaisen ihmisen maallisten kansalaisvapauksiensa nautintoon,

on tietysti arvelun varassa. Joka tapauksessa istunnon alkaessa ja

säätykellon soidessa, kun papisto taas alkoi lipua istuntosaliinsa,

sai hilpeä, leikkivä hymy poistua kunnianarvoisilta kasvoilta ja jäädä

oven ulkopuolelle, yleisen tuhkakupin reunalle mieluisassa sovussa

savuavan sikarin kera odottamaan. Sisään istuntosaliin astui sääty taas

juhlallisen totisena, aivan kuin jumalanpalvelukseen Herran kasvojen

eteen.

Talonpojat valtiopäivien alussa seisoskelivat syrjäpaikoissa,

naulakkojen luona, vahtimestarien lähettyvillä, jossain lähellä

jotain ovea, pylvään siimeksessä, rappukäytävän vieressä, missä

milloinkin, ja katselivat. Useimmat ainakin. He katselivat katsoakseen

maalauksia, pylväitten siroja muotoja, rappusten ylenpalttisen

juhlallista nousua. Ja sitten he katselivat mustissa pitkissä

takeissaan parveilevia pappeja, ensikertalaiset koettaen arvailla,

mikä kuuluisuus kukin heistä mahtoi olla. Pian tirkisti moni pappikin

jo silmälasiensa ylitse tai läpitse talonpoikaisryhmiin, irtautuipa

joku joukostaan esittelyllekin. Niin selvittiin alkuvaikeuksista ja

päästiin tutustumisen ensivauhtiin täydellisesti samassa paimen- ja

lammas-tunnelmassa kuin siellä seurakuntaelämässä kotipuolellakin.

Niin löysivät papit aina joitakuita, joiden sielunhoito luonnostaan

kuului heille ja joiden kanssa voi olla niinkuin kotona, -- porvarin

kanssa seurustellessa piti aina virittää itsensä jonkinlaiseen

samanarvoisuuden puolustusvireeseen. Talonpojat taas tarttuivat

mielellään isällisen papin tarjoamaan käteen kuin ainakin luotettavaan

oppaaseen, jonka löytäminen tässä ylellisyyden ja komeuden

juhlatemppelissä oli maaseudun yksinäisyydestä tulleelle säädyn

jäsenelle kallis asia.

Mutta sitä mukaa kuin talvi kului, päästiin tutustumaan politiikkaan,

otettiin kanta esillä olevissa kysymyksissä ja ruvettiin harrastamaan

omia suuntia. Säädyt perehtyivät pian uuteen kotiinsa ja omaan

politiikkaansa. Etäännyttiin ja lähenneltiin, keksittiin vaikuttimia ja

tultiin toisiaan tuntemaan. Säätyetujen vaaroja ruvettiin vainuamaan

kilpailevien säätyjen pyrinnöissä, ja käytiin tiukemmiksi omien

pyrintöjen puolesta. Isänmaallisissa ja perustuslakikysymyksissä taas

koetettiin tavoittaa samaa pohjaa ryssää vastaan. Kaikki alkoivat

käsittää, että Venäjällä herännyt uusi valtiollinen suunta tarkoitti

Suomen tuhoa ja että tuhoojaa vastaan olisivat tehonneet parhaiten

kiväärit ja sotamiehet, joita Suomella kuitenkaan ei riittävästi

ollut. Ryssää olisi siis vastustettava valtioviisaudella. Mutta oliko

sitä olemassa? Pian selvisi, että maan ensimmäinen sääty, ritaristo

ja aateli, käsitti olevansa johtoon itseoikeutettu. Porvaristolla,

jonka enemmistön kieli- ja kansallisuusharrastukset olivat ritariston

ja aatelin kanssa yhteiset, oli myöskin vainua siitä, että maan

ensimmäinen sääty käsitti asiat oikein ja oli itseoikeutettu johtamaan.

Suomalaisilla, joilla oli pappis- ja talonpoikaissäädyissä johtava

valta, oli vanhasta kokemuksesta epäilyksiä sitä ruotsalaisuuden

vallan säilyttämisen merkeissä kulkevaa johtoa vastaan, joka näin

empimättä tahtoi päästä määräämään. Vanha kokemus teki tämän

epäilyksen oikeutetuksi. Suomalaisen virka- ja oikeudenkäyttökielen

virallistuttaminen, suomalaisten oppikoulujen perustamisesta käydyt

taistelut, joihin kaikkiin ruotsalaiset olivat käyttäneet perustuslain

kirjaimen tarjoomia verukkeita ja kiertelykeinoja, ne kokemukset olivat

suomalaisilla tuoreessa muistissa.

Näillä valtiopäivillä sukelsi postimanifestin ja rikoslain peruutuksen

vuoksi heti alussa esiin johtokysymys. Suomalaisia johtajia peloitti

ruotsalaisten vanha politiikka, jonka päämäärät olivat epätietoisia.

Ruotsalaisten kulkeminen perustuslakitaistelun etunenässä vain härnäsi

ja kiihoitti ryssiä. Tämän vuoksi ilmestyikin suomalaisen puolueen

edustajille jaettuna heti valtiopäivien alussa ohjelmakirjoitus,

joka yleisesti käsitettiin senaattori Yrjö-Koskisen laatimaksi.

Tässä kirjoituksessa esitettiin koko aseman vakavuus ja kehoitettiin

suomalaista puoluetta, joka vielä oli virallisesti jakamaton, ottamaan

vastuulleen aseman edesvastuu ja johto. Arvioitiin ruotsalaisten

valtiollinen merkitys oppositiossa suomalaisia vastaan verrattain

vähäiseksi ja suomalaista kansanedustusta kehoitettiin astumaan

julkisessa esiintymisessä etualalle. Mutta tämä ajatus ei saanut

yleistä kannatusta suomalaistenkaan valtiopäivämiesten piireissä.

Oli niin perinpohjin totuttu ritariston ja aatelin valtiolliseen

johtoon. Siitä riistäytyminen olisi monista suomalaisista tuntunut

vallankumoukselta. Talutusnuoraa ei rohjettu katkaista. Kun niissä

tärkeissä otteissa, joihin säädyissä ja niiden puolesta nyt ryhdyttiin,

aloitteet olivat ruotsalaisten, ja suomalaisten taholta niitä vielä

julkisesti vastustettiin ilman ymmärrettävää ja perusteltua syytä,

joutui johtovalta ylivoimaisesti ruotsalaisille.

Jyrkemmissä kansallismielisissä piireissä tämä asiaintila katkeroitti

mieliä. Valtiopäiväin nuoret asettuivat avoimesti kannattamaan

aateliston ja porvariston anomusta postiasiassa, vanhain taholta sitä

julkisesti vastustettiin, sillä perusteella tosin, että aikaisemmin oli

tehty kaikkien säätyjen kesken sopimus, ettei mitään erikoisaloitetta

tehdä, vaan käsitellään asia muussa yhteydessä. Ilmeisesti olivat

ruotsalaiset rikkoneet sopimuksen, mihin tekoon oli tärkeänä aiheena

historiallinen halu kulkea edellä, lyödä laudalta suomalaiset. Oli

syntynyt sovittamaton ristiriita, joka määräsi poliittiset kulkusuunnat

ja johti seuraavien puolentoista vuosikymmenen kohtalokkaisiin

taisteluihin.

Keskustelu näistä asioista oli nyt säätytalon eteishallissa ankarassa

käynnissä, vertyneenä sen johdosta, että Suomen asiain komitea

Pietarissa todellakin tiedettiin nyt päätetyn hajoittaa.

Siinä kävelevät talonpoikaissäädyn nuorten jo silloin kuulu-johtaja

Jonas Castrén ja porvarissäädyn edustaja Lauri Kivekäs kiivaasti

kiistellen jostain. Entiset asetoverit 1885 vuoden valtiopäiviltä,

joiden suunnat sittemmin erosivat toisistaan. Castrénin valtiollinen

ura on nyt vakiintunut, vaikka kanta onkin ruotsalaisiin nähden

muuttunut. Kivekäs lienee hieman laimentunut ja lähennellyt ehkä

enemmän vanhoja, Castrénin tehdessä niistä yhä jyrkempää pesäeroa.

Siinä myöskin paarustaa Ylivieskan kuuluisa lukkari, kirjailija Pekka

Päivärinta hilpeänä ja sanavuolaana vikkelän ikä- ja säätytoverinsa

nurmekselaisen Mikko Heikuran kera. Ukot käyvät kohti ravintolan ovea.

Tuossapa seisovat parrat vastakkain Helsingin leveä edustaja kauppias

K. H. Renlund, jolle talvella täytyi tehdä laajennettu tuoli, sekä

talonpoikaissäädyn tyypillinen jäyhä puhemies K. J. Slotte. Renlund

nauraa niin että koko jättiläisolemus hytkyy ja pitää kiinni ukko

Slotten takinnapista. Slotte myhäilee karua hymyään, joka hieman

lieventää hänen jylhän totisia kasvojaan.

Mutta tuolla ovat yhdessä pappissäädyn hilpeimmät ilonpitäjät rovasti

Juuso Hedberg ja professori E. G. Palmén sekä talonpoikaissäädyn

muristessaankin myhäilevä "Kangasalan karhu", Agathon Meurman,

kunnallisneuvos. Henkilöihinsä katsoen on tämä hyvin mielenkiintoinen

ryhmä. Professori Palmén tietysti puhuu, rovasti Hedberg puhaltelee

sikarinsauhujaan filosoofisen tyynenä. Kunnallisneuvos Meurmanin

silmäkulmat joskus kohottavat tuuheita ripsiä, ja hän virkkaa yhden tai

pari yksinäistä sanaa professori Palménin vuolaana juoksevaan, hieman

ruotsinvoittoiseen juttuun.

Ravintolassa istuu pöytien ympärille ryhmittyneitä pareja, pääasiassa

"säädyittäin", joskin jossain on sekaannustakin sattunut. Useammilla

on edessään kahvi, muutamilla aamiaisannos, eräillä jo ryyppylasikin

aamutuimaan.

Pysähdymme pöydän ääreen, missä Päivärinnan ja Heikuran seurassa

tapaamme myöskin Erkki Pyydysmäen.

-- Papit ovat hylänneet esityksen naisten oikeudesta päästä vakinaisiin

virkoihin Suomen Pankissa, kertoi Heikura.

-- Pelännevät taas sitä naissukupuolen kilpailua.

-- Taikka, sanoo Heikura myhäillen, -- he suojelevat naisväkeä

kiusauksista.

-- Kassakavalluksista, totesi Pyydysmäki.

-- Toisissa säädyissä ovat jo hyväksyneet rikoslakimietinnön, sanoi

Heikura.

Samassa tulee Jonas Castrén pöydän luo ja ilmoittaa:

-- Tosi kuuluu lopulta olevan sekin, että Suomen asiain komitea

Pietarissa on määrätty hajotettavaksi.

-- Tosiko? kysyä parikin yhtaikaa.

-- Aluksihan luultiin, että olisi kysymyksessä jokin erehdys, mutta

tosi on.

-- Tässä on tuoli.

Heikura veti tuolia lähemmäksi.

Castrén istui.

Suomen asiain komiteaa koskeva uutinen ei ollut enää jännittävä.

-- Kuulehan sinä, Pekka, puhutko sinä nyt säädyssä, kun tulee se

rikoslakimietintö? kysyi Castrén.

-- Pitäisikö puhua?

-- Pitäisi.

-- No minä en puhu.

-- Miksi et?

-- Ei kunnon koirakaan hauku käskystä.

-- Puhu sinä Heikura.

-- Niinkö nyt käy käsky?

-- Jaa, Pyydysmäki, puhuisit sinäkin nyt. Sinulla on hyvä supliikki ja

selvä järki.

-- Kiitos vain luottamuksesta.

-- Pitää puhua lujasti perustuslakien takaaman Suomen kansan

valtiollisen oikeuden puolesta. Pitää sanoa, että tämä on ollut ennen

kuulumaton perustuslain loukkaus.

-- No eikö Castrén puhu?

-- Puhun minä, mutta pitää puhua muidenkin.

Sinä, Pekka, sinä et oikeastaan kuulukaan talonpoikiin, kun olet

kanttori ja kirjailija ja siis jo toista säätyä.

-- Koska sinä olet minut kohottanut herrain säätyyn?

-- Herrain säätyyn sinä kuulut, Pekka hyvä, naljaili Castrén. --

Tuleeko sinulta kohta uusi kirja?

Sen otti Päivärinta asiallisesti.

-- No pitäisi tuleman. Lienetkö, sinä, Suomen suurin valtiomies,

asianajaja ja puhuja, lukenut muitakaan teoksiani?

-- Tottahan nyt toki. Älä sinä ole niin epäluuloinen, Koetapa panna

kuulustelu toimeen. Kaikki tunnen.

-- Ette te piittaa tällaisen talonpojan jaarituksista, te herrat.

-- Se on pahalla tuulella, tämä Pekka, sanoi Castrén lepytellen.

Samassa läheni pöytää ukko Meurman. Päivärinta siirtäytyi syrjään,

alkoi hymyillä ja valmisti tuolia.

-- Päivää, äänsi Meurman, suu hieman hymyssä.

-- Tulehan istumaan tänne, tässä on tuoli, tarjosi Päivärinta.

Tuuli alkaa saada leppoisemman leyhkän.

-- Tulit hyvään aikaan, sanoi Heikura, kun Meurman istui.

-- Kuinka niin?

-- Pekka tässä näytti olevan vähän pahalla tuulella, meidän nuorten

keskellä.

-- Pelkäsikö joutuvansa vähemmistöön?

-- Ainahan mie puoleni pian! väitti Päivärinta nyt jo toisessa

äänilajissa. -- Kutsuin hengessä mukaan tämän akattoman, ja kyllä me

nyt, antaa tulla vain.

-- Tehdään nyt liitto ryssää vastaan, virkahti Castrén.

-- Ja ruotsalaisia vastaan, äänsi Pyydysmäki.

Meurman nosti nauravat silmänsä Castréniin:

-- Mitä Castrén siitä sanoo?

-- Ainahan minä olen ruotsalaisia vastaan, mutta...

-- Milloin et ole heidän puolellansa, pisti Päivärinta.

Castrén vähän hermostui:

-- Kuule sinä, Pekka. Enkö minä ole taistellut suomen kielen ja sen

oikeuksien puolesta ruotsalaisia vastaan?

Meurman ennätti:

-- Olethan sinä, Jonas, emmehän me siihen todistuksia tarvitse. Mutta

varmemmaksi vakuudeksi tulisi sinun naida puhtaasti suomalainen,

hämäläinen tai savolainen emäntä.

Kaikki nauramaan.

-- Tule karjalaisia kaunottaria kosimaan! Minä käyn puhemieheksi,

tarjoutui Heikura.

-- Älkääpä, älkääpä nokastelko, on siellä tyttöjä Pohjanmaallakin.

Jonaksen pitääkin löytää sellainen emäntä, joka asuu hänen tilaansa ja

hoitaa hänen karjaansa ja kyntää hänen peltojansa sillä aikaa kun...,

esittelee Päivärinta.

-- Siihen taas saa pätevimmät meidän puolesta, kerskasi maakuntansa

tyttärien puolesta Pyydysmäki.

Castrénilla oli suu hymyssä. Hän aikoi sanoa jotain. Mutta samalla soi

säädyn kello. Istunto alkoi. Valtiopäivämiehet nousivat pöydistä ja

alkoivat puoli kiireesti liikkua istuntosalia kohti.

Edustajain kasvoille ilmestyi kaikkialla vakavampi leima. Toveriporinan

hilpeä vaikutelma väistyi syrjään. Ajan painava valtiollinen tunnelma

laskeutui sieluun. Edesvastuuntunne täytti mielen. Kaksipäisen kotkan

siipien sätkytys tuntui sielussa.

Vaaran läheisyys on ilmeinen.

Kaikki säädyt liikkuvat raskaasti istuntosalejaan kohti. Mieliala on

sekava ja harmahtava.