VII.

Muutamana kevätpäivänä näemme ylioppilaiden Pyydysmäen ja Halforsin

kapuavan Fabianinkadun 21:ssä Päivälehden toimituksen rappusia.

Arka koputus, sisältä hiljainen "sisään", ja pojat seisovat

toimitushuoneessa. Siinä on Juhani Aho juttelemassa vastapäisellä

tuolilla istuvan, ilmeisesti maalta tulleen, sangen vilkkaasti

puhuvan herrasmiehen kanssa. Puhe keskeytyy, Aho nousee tervehtimään,

vastapäisellä tuolilla istuva vilkas herra vaikenee ja katselee

vastatulleita. Aho kättelee.

-- Siinäpä pelkkiä runoilijoita ja kirjailijoita, sanoo Aho

kätellessään ja myhäilee leppoiseen savolaiseen tapansa.

Vastatulleista, varsinkin Halfors näyttää ujostelevan. Katseet

kohdistuvat istuvaan herraan, joka ponnahtaa ylös valmiina tervehtimään.

-- Ahaa, äkkää Aho, -- herrat eivät tunne. Tämä tässä on Juhana

Henrikki, liialta nimeltä Erkko. Nämä tässä taas...

Niin tutustutaan. Istutaan pöydän lähettyville. Vierauden tunne häviää.

Erkko ottaa kohta puheenvuoron jutellen ja kysellen vastatulleilta ja

kertoen hupaisalla, vilkkaalla tavallaan pääkaupunginmatkansa syitä.

Sitten sanoo Aho:

-- Taas kertovat tiedot uudesta Jobin postista. Suomen asiain komitea

Pietarissa aiotaan muka lakkauttaa.

Ylioppilaat osoittavat mielenkiintoa.

-- Ja sen luultiin jo pysähtyneen.

-- Mutta kun meidän miehemme siellä valtaistuimen juurella itse

hommailevat.

Kaikki vaikenevat muutamaksi sekunniksi. Raskas syytös on koko talven

hiipinyt maassa.

-- Ja ne ovat näitä ruotsalaisia aatelismiehiä! virkahtaa Halfors.

-- Ehnrootinhan sitä pitäisi olla tämän asian isä, sanoo Aho.

-- Yksimielisiä taitavat olla, toteaa Erkko. -- Vaikea uskoa omista

miehistä. Mutta niin sanotaan, että von Daehn olisi tämän käskykirjeen

varmentanut.

-- Von Daehn? tarkkasi Pyydysmäki.

-- Niin sanovat, totesi Erkko.

Nyt purkautui Halforsin sisu:

-- Sellaisia ovat ruotsikot! Kun suomalaiset tekevät jotain, nostavat

ruotsikot siitä helvetillisen melun.

Nuori mies väänsi päätä ja pui nyrkkiä:

-- Ajatelkaas, jos tämän olisi tehnyt joku suomalainen, esimerkiksi

Yrjö-Koskinen.

Mieliala oli painuksissa. Erkko virkkoi vihdoin:

-- Se on ruotsalaisten tapa. Suomalaiset eivät ole vielä kehittyneet

kilpailemaan heidän kanssaan sellaisessa. Me otamme ja vastaamme aina

omiemme synneistä heitä itse haukkumalla. Ruotsalainen on vanhempi

kulttuuri-ihminen. Hän peittää omiensa lankeemukset viisaudenteon

kaavulla. Mutta kun joku suomalainen tekee valtiollisen erehdyksen,

riisuu ruotsalainen hänet alastomaksi ja ripustaa kaakinpuuhun kaikkien

nähtäväksi.

Runoilija Erkon puhuessa kiertyivät nuorten ylioppilaiden suut

mielihyväiseen hymyyn.

Aho otti puhevuoron:

-- Niin se on! Mutta minä olen varma siitä, että suomalaisen politiikan

johtajat voisivat tehdä suomalaisen rintaman moninverroin eheämmäksi

jos vanhat sallisivat nuoremmille hieman laajempaa aatteellista

vapautta. Eiväthän ne papit kuitenkaan jaksa ikuisesti pitää tämän

kansan sielunhoitoa niin laajaperäisenä, ettei koko työmaalla tarvita

muita kuin pappeja.

Nyt intoutui Pyydysmäki:

-- Omantunnonvapaus ja oikeus ilmiöiden arvioimiseen, niitähän tulee

kunkin ihmisen saada käyttää puoluenäkökohdista riippumatta.

-- Aivan, totesi Erkko.

-- Tekemällä suomalainen puolue karsinaksi, missä kaikkien uuhien,

pässien ja vuohien pitäisi määkiä samalla tavalla, vaaditaan

luonnottomuutta, jatkoi Pyydysmäki näyttäen poikkeuksellisen

kiihtyneeltä.

-- Onpa hauska kuulla, sanoi Erkko. -- Mitä uraa tämä nuori mies

tavoittelee?

-- Papin, äänsi Halfors härnäävä ilme huulilla. Pyydysmäki katsoi

häneen tuikeasti rypistäen kulmakarvojaan.

-- Miksei papin! puolusti Aho. -- Pappi voi olla yhtä vapaamielinen

kuin kuka tahansa. Eihän mikään raamattu vaadi pappia olemaan

ehdottomasti vanhoillinen. Me tarvitsisimme juuri ennen kaikkea

vapaamielisiä pappeja toimittamaan pientä tuuletusta.

-- Niin, sehän on se ahdasmielisyyskin pääasiassa vain pelkkää

aristokratiaa, vahvisti Erkko, kiinnittäen yhä katseensa Pyydysmäen

kasvoihin, joita tällä hetkellä kaunisti lämmittävä punerrus, tehostaen

niiden miehuullista vakavuutta.

Mutta Erkko sai innokkaan kannattajan toisaalta. Halfors huudahti:

-- Siihen minä yhdyn! Koko meidän kansallinen kirouksemme johtuu

ylenpalttisesta aristokratiasta ja säätyerosta, jonka jakoperusteena

on ruotsalainen yläluokka ja suomalainen alaluokka. Ja mikä surkeinta,

suomalainenkin herrasväki omaksuu usein ruotsalaisen herrasväen

sääty-ylpeyden.

-- Niin useinkin on, totesi Erkko. -- Mutta palatakseni vielä

pappeihin, pitäisin kansallisesti tavattoman tärkeänä, että

pappis-uralle antautuisi myöskin näitä nuoriin kuuluvia, lahjakkaita

poikia. Niinhän pappiskasti voisi uudistua.

Erkko alkoi lämmetä.

-- Katsokaapa! Oli aika, jolloin ainoastaan kirkolliset herrat ja

suurisukuiset olivat jotain. Ne määräsivät arvoasteet muille alemmille

luokille. Mutta nyt, kun nuo "muut" ovat ruvenneet tulemaan pimennosta

päivänvaloon, tahtovat saada katsoa elämää omilla silmillään, tuntevat

ihmisarvonsa ja vaativat sananvaltaa yhteiskuntaelämässä, aloittavat

entiset vallanpitäjät hyökkääjiä vastaan puolustussodan. Vaan nämä

valtavat hyökkäysjoukot jyskyttävät nyrkkeineen valon ja vapauden

linnoitusten portteja ja murtavat ne -- ellei avata suosiolla,

joku, muistaakseni norjalainen runoilija, on tästä kirjoittanut

hyvän runon, erinomaisen. Hän kuvailee siinä puukenkäarmeijaa, joka

marssii ja synnyttää jymyä, ja rautanyrkit iskevät oviin. Se on

erinomaisen vaikuttavasti kirjoitettu. Minä käsitän, että näissä

uusissa syvien kansankerrosten vapauspyrkimyksissä on ikuinen luova

voima liikkeellepanijana. Katsokaa, miten ihmiset aukovat silmiänsä,

miten ne kaikkialla osoittavat tiedonjanoansa ja etsivät keinoja

tyydyttääkseen tarpeitaan. Ajatelkaahan vain nuorisoseurojakin. Kuka

täällä pääkaupungissa niistä mitään välittää? Mutta niitä alkaa

syntyä maaseuduilla. Minä luulen että niitä nostattaa kansallisuuden

elinvoima, joka sitä tietä purkautuu uuteen kukintaan. Suomalainen

kansallisuus ja suomalainen henki luo niissä uusia kulttuurimuotoja.

Hengen hedelmä kypsyy, Jumalan myntti paljastuu tomukerroksista.

Ja semmoinen hedelmänviljelys ja sellainen myntti eivät ole

etuoikeutettujen luokkien aarreaittoihin talletettuja. Luova elämä

tuo ne esiin omista varastoistaan. Se, joka niitä etsii, löytää näitä

kaikkia: kuntoa, hyveitä ja kauneutta, alhaisimmasta mökistä ja

talonpojan tuvasta.

Juhani Aho katsoi salamyhkää kelloaan, mutta Erkko huomasi.

-- Ahaa, toimitushuolet, ja me viivytämme. Toimittajana on sydämellä

huomisaamun artikkeli, ja ovella taitaa jo kolkuttaa latomonpoika.

Kaikki vieraat nousivat.

Aho heti rauhoittamaan:

-- Eihän tässä nyt niin kiirettä ole.

Nousi kuitenkin hänkin, ja hyvästellessään jatkoi pitäen Erkon kädestä:

-- Kuulehan sinä veli Juhana, tuota... meidän pitäisi illalla tavata.

Et sinä saa niin lentää pois heti saavuttuasi. Pitäähän sitä saada

kunnollisesti tarinoida.

Ja he sopivat tapaamisesta.

Vieraat lähtivät. Aho sulki oven ja otti avaimen pois. Hän istui pöydän

luo silmäilemään muuatta keskeneräistä kirjoitusta, pyyhki siitä jotain

ja lisäili sinne tänne rivien väliin. Lopuksi hän sytytti savukkeen,

laski kyynärpäät pöydälle, posket kämmenten varaan ja alkoi miettiä.

* * * * *

Tullessaan huoneeseensa tapasi Iiska siellä kirjeen Saarimäeltä.

Nuori apostoli oli nyt ollut pari viikkoa Hämeessä ja saarnannut.

Kokemuksistaan kirjoitti hän m.m.:

"-- -- Minä olen saanut ihania kokemuksia ja todistuksia Mestarin

lakkaamattomasta läsnäolosta. Melkein joka kerta, alkaessani

puhua tunnen ensin pelkoa ja avuttomuutta, kun olen itse niin

tyhjä eikä rukouskaan aina näytä tuottavan voimaa. Hädän hetkellä

tulee kuitenkin aina apu. Jumala silminnähtävästi vahvistaa

minua. Ja kun näen, kuinka poloiset ihmissielut janoavat

elämänsanaa, kasvaa uskoni. Sydämen pohjasta kaikuu Jeesuksen

ääni, joka kehoittaa ja vakuuttaa. Tunnen aivan elävästi, kuinka

Jumala itse puhuu minulle ja minun kauttani syntisille ihmisille

ja julistaa vapahdusta. Minä olen kurja raukka, mutta Jumala

vahvistaa. Tunnen niin elävästi nyt noudattavani Mestarin käskyä:

menkää kaikkeen maailmaan ja saarnatkaa evankeliumia kaikille

luoduille. Tätä uskoa ja sen aiheuttamaa sisäistä rauhanelämää on

mahdoton ymmärtää sen, joka ei ole itse kokenut sitä. Minäkään

en ennen sitä ymmärtänyt ollenkaan. Ja pahimpana esteenä olivat

tunnustuskirjat ja muut sellaiset, niissä kun tätä asiaa

yritetään tukea toiselta puolen järjellä, toiselta puolen uskolla

sellaisiin asioihin, jotka eivät vaikuta mitään armoon ja syntien

anteeksisaamiseen. Kun ajattelen, kuinka vapaa ja riippumaton

olen nyt, kun noudatan ainoastaan Jeesuksen käskyjä ja raamatun

oppia, tunnen niin pohjatonta kiitollisuutta Jumalalleni, etten

kykene sitä selittämään. Minä menen sinne, mihin Jeesus määrää,

ja tunnen aina suurta rauhaa, sillä sieluni on Kristuksen verellä

kalliisti lunastettu eikä kukaan voi temmata minua Herrani

sylistä. --

-- -- Ihmiset ovat olleet ystävällisiä kaikkialla. Ei yhtään ole

tarvinnut edes ruumiillista nälkää nähdä, vaikka minä en olisi

sitä pannut ollenkaan pahakseni, jos sellainen pieni koettelemus

olisi kohdannutkin. Paastosihan Jeesuskin korvessa neljäkymmentä

päivää. Meidän tulee olla valmiit samaan. Sillä tämä lihassa

vaeltaminen ei ole kristitylle hyvinvointia, lihavia aterioita,

hupaista ja hekumallista elämää varten. Kristityn tulee sellaista

aina pelätä. -- -- --

Ihmiset ovat olleet rakastavia ja ystävällisiä ja antaneet

ruokaa. Jotkut ovat muutaman rovon matkarahoiksikin pistäneet.

Nähtävästi Jeesus itse vaikuttaa ja järjestää kaikki. -- --

Niin käyn minä tietäni ja tunnen, tiedän olevani työmiehenä

Herran viinamäessä. Kuinka on Sinun laitasi, veljeni? Vieläkö

Sinä hikoilet kurssikirjojen ääressä, valmistautuen kirkolliseen

virkauraan, lihava rovastinpaikka päämääränä, siihen kuljettaessa

Jeesuksen apostolin valheviitta hartioilla? Ei niistä, jotka sitä

tietä kulkevat, ole työmiehiksi Jumalan viinamäkeen, eikä niitä

edes lueta viinamäen työmiehiin. Uskoni ja suhteeni Herraani

velvoittaa minua tämän sanomaan. Valitse pian, veljeni. Aika on

lyhyt. Herran tuomion pasuuna voi kajahtaa minä päivänä tahi

hetkenä tahansa. Lähde kulkemaan Jeesuksen opastamaa tietä. -- --"

Iiska viskasi kirjeen kädestään. Nöyryyden ja alttiuden henki, joka

kirjeestä huokui, herätti aluksi syvää mielenkiintoa ja harrastusta.

Mutta mitä pitemmälle hän luki, sitä kiusallisemmin vaivasi häntä

ajatus, jopa suoranainen pyrkimys, tulkita kaikki farisealaisen

hengen ilmaukseksi. Kun tämä rinnastui äskeisten Fabianinkadulta

saatujen vaikutelmien kanssa, pyrki ristiriita hermostuttamaan. Olenko

minäkin aika ajoin tuon hengen lumoissa? kiersi itseätutkisteleva

kysymys miehen joka solussa. Keskustelu Ahon ja Erkon kanssa oli

häntä väkevästi varmistanut. Papin ura siinä mielessä kuin hän oli

itsekin sitä kuvitellut näytti aika siedettävältä. Heidän rohkaisevat

sanansa kaikuivat vieläkin nuoren etsijän mielessä. Hän oli äsken

yhtäkkiä saanut mieleensä suunnitelman ottaa elämä aivan yksinkertaisen

rehellisesti. Ensi tehtävä oli sanoa isälle, että tutkintojen

jatkamisesta ei tänä keväänä enää tule mitään, että hän on alkanut

epäillä, mutta lupaa sittenkin vielä ajatella, voisiko kuitenkin lukea

papiksi...

Sitten keskustelisi järkevästi isän kanssa.

Mutta nyt tuli tämä kirje! Sen sävy suututti, ja Iiska joutui

hermostuneena kysymään itseltään, suututtiko häntä lopultakin tämän

apostolin vilpillisyys vai vilpittömyys.

-- Entä jos se sittenkin on vilpitöntä kaikki, ja minä vain

tuomitsen?...

-- Tätä asiaa on pakko ajatella, totesi hän ääneen.

Iiska aikoi lähteä kadulle. Mutta samalla kuului isä tulevan

huoneeseensa hiljaa hymisten viheltäen. Iiskan häilähtelevää

sieluntilaa tämä hymisevä vihellys rauhoitti. Isän ja pojan välillä

oli suhde, joka sääteli kumpaisenkin mielentilan. Hyvä mieli, iloinen

ajatus sähköttivät toisen sieluun: hyvä mieli, iloinen ajatus! Toinen

tunsi sen, ja sielu totteli automaattisesti viestiä. Toisella kertaa

saattoi salaperäinen viesti ilmoittaa: paha mieli, masennuksen tunne!

ja se tieto teki toisen heti levottomaksi, vaikka syy oli tuntematon.

Iiskan mielessä välähti yhtäkkiä ajatus: nyt on oikea aika puhua! Isä

on jostain syystä erittäin hyvällä tuulella.

Sydän vielä epävarmuudesta värähdellen astui hän isän huoneeseen.

Valtiopäivämies alkoi heti kertoa:

-- Minä tulen Yrjö-Koskisen luota.

-- Oo-hoh! Mitä, kuinka isä siellä...?

-- Hän kutsui, kuinkas minä muuten.

-- Mitä hänellä?

-- Puhuttiin kaikesta. Suomalaisuuden asiasta erittäin ja... Hän

suunnittelee nyt sitä, että pitäisi saada tilattomille omaa maata.

Epäilemättä hyvä asia, mutta kyllä se sittenkin on erehdys.

Erkki Pyydysmäki vihelsi hymisten riisuessaan takkiaan ja jatkoi sitten:

-- Ukko ei käsitä sitä, ettei Suomessa synny talonpoikaisluokkaa, joka

elää 5-10 tynnyrinalan palstatiloilla.

-- Uskooko hän sitten semmoista?

-- Uskoo. Emme me täällä kylmässä pohjolassa voi maasta ja karjasta

ottaa sellaisia satoja kuin Tanskan pikkuviljelijät, sanoi isä

hymyillen. -- Mutta eivät ne herrat sitä ymmärrä, Yrjö-Koskinenkaan,

niin hyvä tahto kuin hänellä siihen olisikin.

-- Sanoiko isä hänelle?

-- E-en. Sitähän sopii koettaa. Saahan työväki mökin paikan,

perunamaata ja vähän laiduntakin. Hyvähän sekin on. Minä lupasin

toimittaa jonkun siellä meidän puolessa panemaan hommaa alkuun.

Pyydysmäki täytti ja sytytti piippunsa. Iiska istui tuolilla ja

heilutti ajatuksissaan jalkaansa pälyen hieman hermostuneesti

ympärilleen. Hän katseli siitä selin seisovan isänsä vankkaa vartaloa,

koko ryhdikästä, väkevää olemusta, josta tällä kertaa ikäänkuin uhosi

terve hyvinvointi ja luja itsetietoisuus.

-- Mutta _mies_ hän on! huudahti Pyydysmäki kääntyen päin poikaansa. --

Minä toimitan sinut joskus hänen puheilleen, kyllä hän pesee sinusta

pois ne "nuorten" vetelät hapatukset.

Hän nauroi niin että hartiat hytkyivät.

-- Enkö minä sitten ole kansallismielinen? kysyi poika melkein ujosti.

-- Taidatpa olla. Mutta sinä et ajattele kaikista asioista niin kuin

Yrjö-Koskinen ja minä. Eikä se olisi haitaksi, vaikka ajattelisit.

-- Niin, mutta, isä, minähän en ole niitä, jotka voivat käskyllä

muuttaa ajatuksiaan ja mielipiteitään.

Isä kohotti silmiään, joista sädehti kummastus.

-- Enhän minä sitä tarkoita! Sinun pitäisi vain tulla tuntemaan hänet

ja hänen jalot tarkoituksensa. Valikoi sitten.

Iiska katsoi vaieten eteensä ja näytti hermostuneelta. Isä loi

katseensa ikkunaan.

Silloin virkahti Iiska:

-- Isä, kuulkaahan.

Valtiopäivämies käänsi kysyvänä päätään.

-- Se voi olla teille ikävää kuulla, mutta minun täytyy tunnustaa,

etten voi nyt suorittaa viimeisiä kevättenttejä.

Valtiopäivämies ei vastannut kohta. Jalka liikahti, mutta hän jäi

katsomaan ikkunasta edelleen. Sitten hän astui sohvan luo, istui ja

virkahti:

-- Vai niin. Miksi et?

-- Minä en ole voinut lukea.

-- Mutta nehän menivät aikaisemmin hyvin?

-- Menivät.

Iiska oli vuorostaan noussut ja katseli nyt ikkunasta. Kääntyen suoraan

isään hän virkahti:

-- Minä epäilen.

-- Epäilet? Mitä?

-- Sitäkin, ettei minusta tule pappia.

Isän synkistynyt katse hieman lientyi. Huulet vetäytyivät terävään

hymyyn:

-- E-e-i tule pappia! Siihenhän ei paljoa tarvita.

Poika sanoi syvällä äänellä:

-- Siihen tarvitaan uskoa.

-- Hm hm, vai niin.

Hän sytytti sammuneen piipun ja kysyi jälleen:

-- Mitä sinä sitten meinaat?

Iiska heittäysi huoahtaen sohvaan ja virkkoi:

-- En tiedä.

-- Tyhjäntoimittajaksiko?

Poika katsoi säpsähtäen isän silmiin, joissa nyt pilkan sijasta kohtasi

vakavasti kysyvän ilmeen. Hän sai luontonsa takaisin:

-- Minusta ei koskaan tule tyhjäntoimittajaa!

-- Sepä kuuluu joltakin, tunnusti isäkin jo päästen jännityksestä. --

Sinun muuten ainakin pitäisi tietää, että ihminen voi olla hyödyksi

millä elämän toimialalla tahansa. Mutta äitisihän sinusta pappia

halusi. Mitä hän tästä sanonee?

-- Sehän se on vaikeinta. Mutta eihän tämä nyt ole varmaa vielä. Minä

nyt en vain jaksa lukea.

Nuori, epäröivä teologi laski kyynärpäänsä polville ja posket kämmeniin

ja tuijotti lattiaan.

-- Eikö sitä asiaa voisi jättää syksyyn päättämättä? kysyi isä.

Iiska nosti päätään ilostuen:

-- Sitähän minä aioin isältä pyytää.

-- No jättää sen asian syksyyn.

-- Minulle äsken sanoi Juhani Aho, että pappi voi olla yhtä

vapaamielinen kuin kuka tahansa, ja minä rupesin uudestaan

ajattelemaan, että ehkä se sittenkin alkaisi syksyllä luistaa.

-- Juhani Ahoko?

-- Niin.

-- Mitä hän papeista?

-- Puhuttiin vain.

-- Eikö hän ole papin poika itse?

-- On.

-- Hm. Enhän minä niistä papeista niin paljoa... Mutta kun on sitä

meinattu.

-- Minun vakaumukseni ei vain tahdo alistua. Ja tänään minulle taas

kirjoittaa Saarimäki.

-- Sekö leuhka?

-- Saarimäki.

-- Se sellainen pitkä, vetelä poika, jonka suu on aina naurussa?

-- Se.

-- Mistä hän kirjoittaa?

-- Hämeestä. Hän on mennyt vapaaksi saarnaajaksi ja nyt hän on hyvin

onnellinen.

Isän otsa synkistyi. Ilkkuva sävy äänessähän kysyi:

-- Ja sinä haluaisit mukaan, vai?

-- En tällä tiedolla, sanoi nuori teologi. -- Mutta minä en antaisi

hänen vakavaa otettaan myöskään pilkata.

Äänessä oli nyt helähdys, joka vaimensi isän ivailuhalua. Poika jatkoi:

-- Meillä nuorilla on luullakseni monessa suhteessa toiset elämänarvot

kuin teillä vanhoilla.

-- Mi-itkä elämänarvot?

-- No... ne ovat toiset.

-- Mitkä?

-- Meille eivät valta, kunnia ja raha merkitse suuria. Sitä vastoin

totuus, oikeus ja ihanteet ovat kaikki kaikessa.

Taas väikkyi isän kasvoilla pilkallinen väre, mutta se haihtui kohta,

ja hän jäi vakavana tuijottamaan poikaan, joka nyt oli nostanut

silmänsä lattiasta ja katsoi pelkäämättä, melkeinpä lujasti häneen, --

äitinsä ruskeilla silmillä, vilahti samalla isän mielessä.

-- Jätetään ratkaisu syksyyn, sanoi valtiopäivämies nyt

rauhoittuneemmalla äänellä.

Mutta ylioppilas riippui vielä äskeisessä elämänarvokysymyksessä.

-- Se on niin, sanoi hän, -- että meille voi tulla, meille

nuorille ylioppilaille, ylivoimaiseksi joko veto virkaan, tahi

kiipijäpalvelukseen -- taikka sen tien seuraamiseen, jota Jeesus kulki.

-- Ette te mitään Jeesuksia ole! ärähti tulistunut isä ja siirsi

hermostuneesti jalkaansa.

Poika nousi, suoristi rintansa ja sanoi jyrkästi:

-- Emme! Mutta me voimme tulla perkeleiksi, jos meitä ahdistetaan

ravaamaan vain vallan, rahan ja kunnianpyynnön viitoittamia

kulkureittejä.

Isä tuijotti syvään hengittäen poikansa silmiin ja älysi ensi kerran,

että tässä hänen edessään seisookin mies. Hän astui pari kertaa yli

lattian ja palasi uudestaan Iiskan eteen virkahtaen:

-- Sinusta alkaa tulla mies!

Nyt poika lehahti punaiseksi.

-- Kiitos, isä. Teidän sananne rohkaisee minua ainakin yrittämään.

-- Hyvä on. Milloin lähdet kotiin? Minun on oltava kuun loppuun.

He istuivat siitä neuvottelemaan. Ilma oli puhdistunut. Kumpaisellakin

oli nyt vapauttava tunne, sillä he olivat näissä muutamissa minuuteissa

siirtyneet pitkän askeleen lähemmäksi toisiaan.