Valtiopäivämies Pyydysmäki istui hieman arkana senaattori Yrjö-Koskisen
työhuoneessa. Senaattori oli juuri kutsuttu toiseen huoneeseen,
keskustelu oli keskeytynyt, ja Pyydysmäen sormien välissä savusi
sikari. Hän loi jännittyneen katseen kirjahyllyihin ja seinillä
riippuviin tauluihin, mutta katse ei kiintynyt mihinkään. Hän tuskin
huomasi sitäkään, että hän istui sangen mukavasti nojatuolissa. Häntä
hallitsi vain yksi ajatus: tässä nyt on Yrjö-Koskisen työhuone. Ja
hänen korvissaan soi Yrjö-Koskisen ääni, ja hänen aivonsa askaroivat
kaikessa siinä mitä tämä suuri mies on sanonut. Mitään tavanomaista
vastustushenkeä ei Pyydysmäki nyt itsestään löydä, vaan tuntee yhä
hiljalleen kehittyvää ja muodostuvaa halua saada jollain tavalla
tehdä jotain, minkä tämä mies hyväksyy. Siinä on hänen nykyhetken
onnensa. Äskeisessä keskustelussa oli puhuttu mökkiläisistä ja
näiden taloudellisen elämän turvaamisesta toimittamalla heille
valtion välityksellä palstatiloja. Senaattori Yrjö-Koskinen oli
hänelle selvittänyt, että niin voisi tehdä. Valtiolta voisi saada
kahdenkymmenen vuoden kuoletuksella 80-90 % tilojen hinnasta lainaksi.
Pyydysmäen tietämättömyys näissä asioissa oli tehnyt hänet araksi.
Olihan hän silloin tällöin kuullut jotain Tanskan huusmandeista, 1/2-1
tynnyrinalan maanomistajista, mutta hän oli pitänyt sitä ulkomaisena
satuna. Siitä oli puhuttu torpparilain yhteydessäkin talvella, mutta
sitä ei ollut otettu vakavasti. Ilmasto ja muut seikat tekivät aseman
Tanskassa aivan toiseksi. Kerran oli ajateltu sitäkin, että jos olisi
valtiolla kylliksi rahaa, niin valtio ostaisi kaikki torpat ja tekisi
ne itsenäisiksi. Mutta sellaisia rahamääriä ei ole. Eikä se torpparien
asia niin tärkeä olekaan. Pyydysmäen kotiseuduilla ne viljelevät
torppiaan jokseenkin ilman vuokraa. Vain muodon vuoksi on jokin
vähäpätöinen maksu. Mutta mökkiläisten ja irtolaisten asema on pahempi.
Nyt olivat karjalaiset laukkumiehet ruvenneet niitä narrailemaan.
Kehuvat niille Venäjän oloja, vaikka itsekin täältä kulkukaupalla
raha-ansionsa käärivät. Sellaisia uskotaan, mikäs siinä. Eiväthän ne
valtionasioita ymmärrä, sellaiset...
Senaattori astuu sisään hieman etukumarassa, tavoittelee oikealla
kädellään harmahtavaa leukapartaansa, istahtaa toiseen nojatuoliin
vastapäätä Pyydysmäkeä, laskee vasemman kätensä pöydälle, pyyhkii
silmälasinsa ja asettaa ne sijoilleen.
-- Minä tarkoitan sitä, virkahti hän hiljaisella, mutta selkeällä
äänellä, asettaessaan silmälasejaan, -- että tämän maan tulevaisuus
voidaan pelastaa vain jos meillä on taloudellisesti hyvinvoipa,
itsenäinen ja valistunut talonpoikaisluokka. Mutta nyt meillä on liian
paljon isännistä riippuvia torppareita ja vielä enemmän kodittomia
loisia sekä niitä teidän mökkiläisiänne. Ne sellaiset ovat kaikelle
yllytykselle alttiita. Ovatko ne nämä karjalaiset laukkumiehet ehtineet
jo siellä teilläpäin yllyttämään?
Pyydysmäki ravisti kieltäen päätään.
-- Emme me tiedä siitä vielä mitään, ellei nyt tänä talvena...
-- Niin, ne ovat terveemmät ne Pohjanmaan olot. Siellä ovat vastakkain
tilallistalonpojat ja torpparit. Ja tilattomillakin on edes
kotimökkinsä.
-- On. Ja torppain vuokrat ovat aivan pienet. Ei meillä siellä
todellakaan ole mitään erityistä tyytymättömyyttä.
Senaattori puhalsi pitkään sikarinsauhua, katsoi syvälle
valtiopäivämiehen silmiin ja virkahti vakavana hieman päätä ravistaen:
-- Kyllä se tulee sinnekin.
-- Mahtaneeko?
-- Kyllä se tulee.
Senaattori korjautui istumaan hieman toisin ja sanoi:
-- Sosialismi tulee tännekin, sillä täällä ovat maaseudun
yhteiskuntaolot huonolla pohjalla, varsinkin Etelä-Suomessa. Ja valta
on ruotsalaisilla ylimyksillä.
Viimeisissä sanoissa ääni hieman nousi, ja siinä särähti katkera sävel.
Pyydysmäki melkein hätkähti. Ymmärtämyksen aalto kuohahti hänen
rinnassaan ja pani huudahtamaan:
-- Se on totta!
-- Venäläinen panslavismi on kiinnittänyt meihin haukansilmänsä. Se on
aina ahnehtinut ja vaaninut suomalaista kansallisuutta nielaistakseen
sen. Hallitsijat ovat kuitenkin olleet meidän turvanamme. Mutta nämä
ruotsalaiset kiihoittavat nyt hallitsijaa röyhkeällä uhmallaan.
-- Hm.
-- Ja mitä tässä auttaa uhma!
Senaattori nosti kättään ja huitaisi. Hän puhalsi pitkän savun ja puhui
ääntään vielä alentaen, pusertaen oikean kätensä nyrkkiin ja kumartaen
päätään Pyydysmäkeä kohti:
-- Jos meillä olisikin edes satatuhatta harjaantunutta miestä,
jotka kaikki olisivat valmiit uhraamaan henkensä ja verensä maansa
valtiollisen vapauden puolesta, ja niillä kanuunat ja ruudit ja... No
_silloin_ olisi asia jo hieman toisin.
Nyrkki putosi meluttomasti pöytään ja viisaat silmät, jotka ikäänkuin
tahtoivat lävistää vastapäätä istuvan talonpoikaissäädyn edustajan,
hehkuivat tulta.
-- Niin...
Pyydysmäkikin oli jännittynyt. Tuli oli tarttunut häneenkin.
-- Niin, sitä ei meillä ole... vielä.
Senaattori nousi ja astui muutaman kerran edestakaisin lattialla.
Sitten hän virkkoi:
-- Mutta minä uskon sellaisen ajan tulevan. Hän katsahti ohimennen
Pyydysmäen silmiin, asettui taas entiselle paikalleen ja jatkoi
hiljaisella, mutta omituisen ankarassa sävyssä:
-- En minä ruotsalaisia vihaa heidän ruotsalaisuutensa vuoksi, mutta
ruotsalaisten valta täytyy tässä maassa kukistaa, jotta suomalainen
kansallisuus saisi elää.
Innostuksesta vapisevalla äänellä sanoi Pyydysmäki:
-- Minä olen herra senaattorin kanssa aivan samaa mieltä.
Senaattori jatkoi:
-- Täällä on vallalla sellainen mielipide, että ruotsalaisten
valtiomiestaito on korkealla. Olkoon! Mutta he käyttävät sitä
luokkavaltansa tueksi, ja se koituu lopulta tämän valtion vahingoksi.
He eivät taistele vallasta ruotsalaisen kansan puolesta, niinkuin me
suomalaiset suomalaisen kansan puolesta. Te käsitätte eron?
-- Täydellisesti.
Pyydysmäki pyyhki tuhkaa sikaristaan ja odotti henkeä pidättäen jatkoa.
Sitä tuli:
-- Kun minä ajattelen suomalaisuuden taistelua ryssäläistyttämistä
vastaan, katson siis aivan välttämättömäksi, että maamme tilattoman
maatyöväestön taloudellinen ja yhteiskunnallinen asema parannetaan
niin nopeasti kuin mahdollista. Köyhät, kurjuudessa elävät ja
sivistymättömät kansanlaumat ovat aina olleet valtioitten sisällisenä
vaarana ja heikkoutena. Sitä ne ovat monin kerroin sellaisessa
valtiossa kuin Suomessa, jonka perustuslaillinen valtioasema
lepää vain heikon ihmissanan, olkoonpa vaikka keisarillisenkin,
paikkansapitäväisyyden varassa. Jokaisen ihmisen luulisi ymmärtävän,
että kun keisarin tahtoa sitten velloo ja vääntää sellainen
kansalliskiihkoinen voima kuin Venäjän mahtava virkavalta, on keisarin
sanalle perustetun Suomen valtion kohtalo aivan hiuskarvan varassa.
Senaattori vetäisi pari sauhua ja lisäsi:
-- Ei ole mikään harvinainen tapaus historiassa, että hallitsija rikkoo
lupauksensa.
Hän katsoi tiukasti Pyydysmäkeä silmiin.
Vieraana istuva tunsi syvää levottomuutta. Hänen teki mieli sanoa
jotain. Mutta arvonanto senaattoria kohtaan oli niin suuri, että
halustaan huolimatta hän pidättäytyi ja vain jännittyneenä imi
muistiinsa suuren johtajan sanoja.
Johtaja jatkoi:
-- Aatelisto ja porvarissääty luovat ruotsalaisen politiikan.
Mutta niiden takana ei ole ketään muita kuin heidän oma luokkansa.
Eikä Venäjällä ole vielä unohdettu, että meidän ruotsalaisiamme
sitoo vanhaan Ruotsiin historialliset ja heimolaissiteet. Heidän
politikoimisensa ei koskaan edusta eikä voi edustaa Venäjällä
suomalaiskansallista mielialaa. Sitä voi tehdä vain suomalaisen kansan
edustus, talonpoikain ja työväen. Pappissäätykin, niin hyvin kuin
se onkin ymmärtänyt suhteensa suomalaiseen kansaan, herättää ryssän
epäluuloa. Ainoa turvamme on talonpoikaissääty, suomalainen kansa ja
siihen liittynyt suomalainen sivistynyt sääty. Vai mitä Pyydysmäki
ajattelee?
Senaattori jäi odottamaan. Pyydysmäki joutui hieman hämilleen, kun
hänen mieltään näin yhtäkkiä kysyttiin. Mutta kohtapa hän huomasi, jo
oikeastaan odottaneensakin vuoroaan. Naurahtaen hän virkkoi:
-- Sepä merkillistä, että herra senaattori esittää aivan samanlaisia
mielipiteitä, kuin minulle on kasvanut siellä kaukana maaseudulla.
Suomalaisen kansallisuuden valtaanpääsy ei ole mahdollinen, ellei se
pääse taloudellisesti vaurastumaan ja ota politiikan johtoa käsiinsä.
Minä olen monta kertaa oman seurapiirini kanssa väitellyt siitä, että
nämä meidän kansalliset harrastuksemme eivät vaikuta talonpojan ja
työmiehen talouteen kohottavasti. Eiväthän köyhät ihmiset aatteilla elä.
Sivellen leukapartaansa hillitsi senaattori:
-- Aatteet... aatteet, jaa, ne tietysti ovat välttämättömiä.
Jos kansallisuuden harrastukset menevät vain taloudellisiin ja
valtakysymyksiin, ei se synnytä tervettä kehitystä.
-- En minäkään juuri sitä tarkoita. Tarkoitan vain, että tämä nuorten
aatteellinen harrastelu ja haparoiminen liikkuu liian kaukana
käytännöllisestä elämästä.
Senaattori murahti hiljaa, kun mainittiin "nuoret".
-- Noo, ne nuoret, nuorilla nyt on aina haihattelunsa, mutta vakavasta
politiikasta ne saisivat pysyä erillään. Ne vain hajoittavat ja
sotkevat.
-- Sitähän minäkin...
-- Sellaiset kuin kansanopistoasia, nuoriso- ja raittiusseurat,
kaunokirjallisuus ja muut semmoiset, ne kuuluvat nuorisolle.
-- Niin, vahvisti Pyydysmäki hieman empien.
Mutta senaattori jatkoi:
-- Niin, minä nyt puhuin nuorista yleensä, mutta onhan se tämä
"nuorten" puoluekin. Siinä on muutamia politikoitsijoita ja sitte
nuorisolla on taipumusta seurata radikaalisia tunnuksia. Valitettavasti
olemme me suomalaiset niin eripuraista ja hajalle pyrkivää kansaa,
että jos me jossain suhteessa joudumme erimielisiksi, niin heti
pesäeroon pitkin linjaa. Jokainen tahtoo olla mestari kaikilla aloilla.
Suutari ei pysy lestissään. Pitäisi vähitellen ruveta saamaan aikaan
käytännöllistä työnjakoa kaikilla aloilla. Silloin eivät eripuraisuuden
aiheet vaikuttaisi niin voimakkaasti. Ei oltaisi aina toistensa tiellä.
Nyt saatiin teetä. Sitä laitellessa kysyi senaattori:
-- Teidän maakuntanne kansanopistoa rakennetaan?
-- Niin.
-- Joko on johtaja tiedossa?
-- Tuskin. Ellei nyt tällä välin.
-- Minä olisin sitä mieltä, että kansanopistoa ei pitäisi perustaa
ennenkuin on johtaja.
-- Mutta saahan niitä, nuoria maistereita.
-- Saa maistereita. Mutta luuletteko, että jokainen maisteri, joka
tulee kansanopiston johtajaksi, myös pystyy toimeensa?
Sitä ei Pyydysmäki luullut.
-- Kansanopiston johtajan toimi on vaikeimpia kasvattajatoimia.
Täytyisi olla synnynnäiset lahjat.
-- Se on ymmärrettävää.
-- Jaa, en tiedä, pidetäänkö sitä ymmärrettävänä. Näyttää kuin
otaksuttaisiin, että kuka maisteri tahansa voi oppia koko konstin
oleskelemalla viikon pari Tanskassa. Minulla on taipumus uskoa, että
kun oppilaitokseen tulee kansakoulun käynyttä talonpoikaisnuorisoa,
ei sillä aina ole edes aavistusta opiston tarkoituksesta. Jos johtaja
on vain tavallinen maisteri, niin tällainen opisto voi muodostua vain
herrastelukouluksi, josta ei ole kenellekään mitään hyötyä, päinvastoin
vahinkoa.
Pyydysmäki, joka oli innokas kansanopiston harrastaja, yritti tässä
väittää vastaan:
-- Vaikeahan lienee löytää hyviä opettajia täysi-ikäiselle
talonpoikaisnuorisolle. Eikö niitä ole vaikea löytää hyviä opettajia
oppikouluihinkin?
-- Vaikea.
-- Mutta se kansan tarve siellä maalla kasvaa myöskin tämän kansallisen
vaaran vuoksi, niin että en tiedä, voiko kansanopistojenkaan
perustamista vaaratta lykätä ja jäädä odottamaan kyllin pystyviä
johtajia. Entäs jos ei niitä ollenkaan ilmesty?
Senaattori naurahti:
-- Hyvin vastattu.
Keskustelu kääntyi vielä palstatilakysymyksen käytännölliseen puoleen.
Senaattori halusi ehdottaa, että Pyydysmäki joko itse tahi jonkun
tuntemansa henkilön avulla ryhtyisi kotiseudullaan käytännössä kokeeksi
toteuttamaan tätä palstoitus-aatetta. Lopuksi kosketeltiin jonkun
verran viime päivinä valtiopäivillä käsiteltyjä asioita.
Pyydysmäki tunsi istuneensa ja häirinneensä senaattoria melkein liian
kauan. Mutta tilaisuus oli ollut ylen houkutteleva. Kun hän laskeusi
alas rappusista, tunsi hän vielä itsessään väkevän ylemmyyden lumouksen
valtaa. Talonpojalle oli harvinaista saada kätellä ja puhutella
senaattoria, ylhäisyyttä, joka kuului melkein toiseen ilmapiiriin.
Kun tätä senaattoria oli soimattu vallan- ja kunnianhimosta,
ruotsalaisvihasta ja keisarillisen tahdon palvomisesta, oli Pyydysmäen
mielessä aina vallinnut eräänlainen tietoinen epäluulo, että kaikki nuo
syytökset ja parjaukset johtuivat vastustajain ilkeydestä. Nyt oli hän
siitä varma. Yrjö-Koskinen seisoi hänen sisäisessä kuvassaan entistä
selvemmin hahmoittuneena kansallissankarina, suurena johtajana, jota
kaikkien tulisi totella ja johon suomalaisten tulisi luottaa. Ei hän
ajatellut sokeata tottelemista siinä mielessä kuin käskettävän tulee
totella käskijää, vaan siinä mielessä kuin kansakunnan tulee alistua
itseoikeutetun johtajan viittaukseen.
Pyydysmäki asteli kohti Esplanadia. Hän tunsi rintansa kohoilevan
tiedosta, että tämä ilta keskusteluineen tulee hänen muistoissaan koko
jälellä olevan iän loistamaan keitaana, jolle nousten voi aina luoda
silmäyksen yli kotikyläisen piirin.