V.

Ylioppilas Pyydysmäen herkkä mieli askarteli jälkeenpäin paljon siinä

ajatusmaailmassa, jonka kohtaus Saarimäen kanssa oli hänessä avannut.

Ajatukset olivat ennestäänkin tuttuja, mutta vertyivät nyt uudella

voimalla. Saarimäen otteessa oli jotain ehdotonta ja puoleensa vetävää.

Se nousi kuin itse totuus suuresta hämärien ja sekavien elämänarvojen

hyllyvästä suosta ja tuntui pystyvän vähäpätöisyyksiä hallitsemaan.

-- Lähteä suoraan työmieheksi Jumalan viinamäkeen!

Sehän oli Jeesuksen selvä käsky. Hetkittäin ahdisti nuorta ylioppilasta

niin, että hän tunsi seisovansa Jeesuksen kanssa silmä silmää vasten.

Jeesus katsoi läpi, ja hän yritti välttää hämmentyen ja sekaantuen

yhä enemmän. Ja kun hän hämmentyi, livahti ajatus usein Tolstoin

Kristukseen tahi taas täydellisen ajatuksenvapauden tuntemattomiin

maailmoihin johtaville poluille. Väliin hän päätti tutkimuksen ja

kokemuksen tietä kulkien ratkaista kaikki, ravistaa päältään jokaisen

hiemankin kahlehtivan ennakkoluulon ja olla vapaa. Mutta tuskin oli

sielussa tämän johdosta ailahtanut ylväs sankaririemu, kun jo sisästä

päin työntäysi esiin lukuisia epäilyksiä, jolloin vapaudenlento

lamautui ja pakotti kesken kaiken pysähtymään ja arvioimaan uuden

epäilyksen todellisuutta.

Toisinaan taasen Tolstoin Kristus, tämä yhteiskunnallisesti

parantava ihminen, astui eteen ja selitti elämänarvoitusta. Tämä

Kristus oli nuoresta ylioppilaasta suuren ihmisyyden ilmestys,

joka ei puhunut mistään lunastuksesta, ilman ansiota tapahtuvasta

syntien anteeksisaamisesta, vaan esitti uuden, aivan mullistavan

maailmanviisauden: anna itse anteeksi; suurin on se, joka muita

palvelee.

-- Siis, virkkoi nuori teologi itsekseen, -- se, joka sanaa opettaa,

ei olekaan seurakunnassa suurin, vaan se joka palvelee, se joka tekee

rakkaudentyötä, se joka kaikki antaa anteeksi.

Hänen inhimillinen pappikuvansa alkoi muuttua. Aikaisemmin hän oli

ajatellut pappeutta virkana, joka antaisi tilaisuutta mielenmukaisiin

sivuharrasteluihin, sittemmin seurakunnan huutavanäänenä. Tolstoin

Kristus taas oli hymyilevä, rakastava ihminen, mainio työapulainen,

ensiluokkainen sairaanhoitaja, täysin luotettava ystävä ja

neuvonantaja, mutta ei ollenkaan rovastimainen. Sanalla sanoen

sellainen, jonka seurassa rikkomisen halut haihtuvat ja ihminen tuntee

sellaista onnea, jonka hohteessa elämänarvot vaihtuvat. Rikkaus

muuttui vastenmieliseksi taakaksi. Rikkauksien kokoamiseen pantu työ

muuttui sellaiseksi, missä Jeesus ei voinut sormellaankaan auttaa eikä

olla mukana, vaan etääntyi ja meni köyhien luo. Hänet tapasi aina

siellä, missä köyhyys ja puute ahdistivat. Näin maalliset elämänarvot

vaihtuivat kun Tolstoin Kristus niitä valaisi.

Tämän havaintojen sarjan valossa Iiska Pyydysmäki tutki vanhemman

teologitoverinsa Jaakko Saarimäen uskoa ja tekoa. Saarimäki oli

jättänyt kaikki, valtiokirkon varmatuloisen papinvirkauran, huolet

velkojensa maksusta, yhteiskunnallisen kunnianpyynnön, ja mennyt

työmieheksi Herran viinamäkeen. Ei ollut tietoa jokapäiväisestä

leivästä, ei siitä, ottavatko ihmiset häntä ollenkaan vastaan, ei

siitäkään, mitä pojastaan pappia uneksivat vanhemmat sanovat. Ainoa,

mikä hänellä näytti olevan kirkasta, oli sielussa elävä tietoisuus

Jeesuksen kutsusta. Siihen näytti Saarimäki uskovan ja sitä aivan

ehdottomasti tottelevan.

Ensi kosketuksessa Alppilassa oli Saarimäen ilmoitus tehnyt Iiska

Pyydysmäkeen tympäisevän vaikutuksen. Hän oli silloin siinä vireessä,

että ihmisen ja varsinkin ylioppilaan tulee valita ja ottaa itselleen

varma maallinen suunta: päämääränä hyvätuloinen virka ja huoleton,

kunnioitettu yhteiskunnallinen asema. Jälkeenpäin hän muistikin

olleensa silloin erittäin porvarillinen. Senkin hän muisti, että

tämä ajatus varmistui, kun Länsipää katosi hänen näköpiiristään, pää

hartiain sisään painuneena vappuyön hämärään säätytalon nurkkaukseen.

Silloin hän tunsi elävästi, miten hänen sielussaan kamppaili kaksi

väkevää voimaa. Toinen oli sielusta kumpuavien unelmien vallaton,

järjestämätön, toiveiden ja unelmien luova, pursuava keväinen

leikki. Toinen vakava, porvarillisen yhteiskuntajärjestyksen syviin

raiteisiin sovittautuva, tarkoin määrättyä uraa kulkemaan varustautuva,

pikkuvanhalle vivahtava miehistetyn tarve. Silloin Iiska hyväksyi

jälkimmäisen, tosin pienin reunamuistutuksin. Mutta siihen vei

väkevästi se tietoisuus, että näin tunsi samalla tyydyttävänsä kodin

tahtoa.

Muutamina päivinä hän nyt kävi lujasti käsiksi teologian

kurssikirjoihin, mutta ajatuksia oli vaikea keskittää. Nuorta miestä

kiusasi kysymys: mitä hyödyttää tämä dogmaattinen tietäminen, kun minä

en usko?

Siitä huolimatta hän kuitenkin luki ja luki, luontaisella

lukumiesvaistollaan työtään tehden, saadakseen aikaan jotain valmista.

Mutta sitten tuli taas pieni häiriö.

Eräänä päivänä sai hän takaisin julkaisemattomana muutaman

kaunokirjallisen kyhäelmänsä. Sen kulmaukseen oli lyijykynällä merkitty

vain: "Kypsymätön. Ei julaista." Hän joutui tuntikausiksi tutkimaan

"Kypsymätön"-sanan sisältöä. Itse oli kirjallinen yrittäjä ollut siinä

käsityksessä, että tämä oli hänen parhain tähänastinen tuotteensa. Hän

oli suorastaan odottanut siitä jonkinlaista erikoistunnustusta. Aluksi

oli vaikea uskoa, että se nyt oli tuossa, koko teos, josta hän oli niin

paljon uneksinut. Sillä oli otsassa "kypsymättömyyden" leimamerkki

kuin salaperäinen kummitus, jonka tarkoituksia ei tunne. Hetkittäin

tuntuivat tuon tuomitsevan leimauksen myrkylliset vaikutukset

omituisesti hermostossa, häiritsevästi sysäten levotonta sydäntä.

Kirjalliset vaistot olivat olleet hieman syrjässä näinä viime päivinä.

Kristus-ajatukset ja teologiset opinkappaleet täyttivät mielen. Usein

muodostui kamppailu Tolstoin Kristuksen ja kirkollisen Kristuksen

välillä kuitenkin pikemmin nuorukaissielun keväiseksi kisailuksi kuin

vakavaksi omantunnonkysymykseksi. Synnintuskan syvyyksistä kuohuva

sielunhätä oli Iiskalle vielä kokematon. Tässä toimivat vain terveen

elämän luovat vaistot.

Mahdotonta oli hänen uskoa, että novelliyritys oli kypsymätön. Sitä

vastoin kaiveli hän tuomiossa mieskohtaisia syrjäyttämistarkoituksia.

Olihan hän jo ennemmin pannut merkille tämän arvostelijan ivallisuuden

vasta-alkavia kirjailijoita kohtaan. Alaspainamista vain! Iiskassa

heräsi ajatus, että hän antaa tämän kyhäyksen Juhani Ahon luettavaksi.

Hän tahtoisi selvyyttä, ennen kaikkea selvyyttä, onko hänen

esitystavassaan mitään erikoista. Ellei ole niin...

Näiden ajatusten juuri askarruttaessa mieltä tuli Halfors. Tämän

meluava, iloinen olemus alkoi jo heti eteisessä karkoittaa tuskaisia

mielikuvia. Iiska Pyydysmäki melkein riemusta hypähti äänen

kuullessaan. Aiottuaan ensin heittää "kypsymättömän" novellinsa

"Väärinkäsitetty" laatikkoon, jätti hän sen kuitenkin pöydälle.

Keskustelu saisi kernaasti mennä siihenkin. Hän arvaili, että

Halforsilla itsellään olisi jokin kirjallinen kysymys kantapäiden alla,

sillä tämä oli runsaasti pursuava runoilijataimi, joka ei suinkaan

myöskään ujostellut runotuotteittensa julkisuutta, mikäli niille sitä

onnea suotiin.

-- Tervepä terve, kunnianarvoinen pastori! melusi Halfors jo avatussa

ovessa.

Iiska nauroi vastatervehdykseksi. Vanhempi Pyydysmäki, jonka huoneen

läpi oli kuljettava, ei ollut kotona.

Halfors istui pöydän viereen, ja huomio kiintyi heti käsikirjoitukseen.

-- Uusi opus! Mitä... "kypsymätön?" Siis palautettu takaisin?

-- Niin.

-- Mitähän... kukahan sen lie lukenut? Seköhän se...?

-- Se. Minä tunnen käsialan.

-- Vai "kypsymätön" on. Se on niin hänen kaltaistaan. Mies on niin...

niin sakramenskatun ylpeä.

Iiska otti käsikirjoituksen. Toisen osanotto lämmitti häntä.

-- Ja minä vakuutan, että -- tietysti minä olen itse liian lähellä

asiaa --

-- No noo, no noo, älä ujostele!

-- -- lähellä asiaa, mutta sen minä sanon, etten ole yhtään novellia

vielä tätä ennen kirjoittanut sellaisella perinpohjaisuudella ja

antaumuksella kuin tämän.

-- Onko se vapaamielinen?

-- On.

-- Ei se sitten mene. Ajattelin vain toiseen lehteen. Mutta sinne

pitäisi kirjoittaa vanhanaikaiseen henkeen, uudenaikainen kaapu vain

ylle.

-- Kuka sellaista viitsii. Sehän olisi palkkatyötä.

-- Sitähän se. Mutta eikö se palkansaantikin olisi tärkeätä?

-- Noo.

-- Ja muuten. Iankaikkisen vanha, monessa pytyssä vatkattu aate,

jokainen vuosisata pukee sen vain vähän uudempaan pukuun. Sellainen

on "aate", olipa se mikä tahansa. Mutta oletko kuullut, minullakin on

tekeillä...

-- Sinulla?

-- No, älä nyt, juuri minulla, Teofiilus Halforsilla. Onko se sitten

niin kumma?

-- Päinvastoin, onnittelen! Runoa, vai?

-- Runoa, epiikkaa.

-- Se on sitten se! Sitä on odotettukin.

-- Todellako? Kuka?

-- Toverit.

-- Pilaa varmaan tehneet. En minä tiedä mitä se on. Mahdollisesti

narripeliä.

-- Ei, kuule, minä olen utelias.

-- On se tulossa.

Pieni ylioppilas nosti lyhyen jalkansa polvelleen, kiskoi käsin

lahkeesta, katsoi Iiskaa suoraan silmiin ja virkahti tavallista

totisempaan:

-- Ne kehoittivat minua ja yllyttivät, Kotikielen seurassakin.

-- Älä! Sinä käyt siellä. Pääsisinköhän minäkin?

-- Kuka tahansa, joka vain viljelee suomenkieltä.

-- Kuule, mutta se sinun teoksesi?

-- Minä en anna siitä ennakkotietoja.

-- Etkö? Onko se heksametriä?

-- On.

-- Minkälaista siellä on, siellä Kotikielen seurassa?

-- Tiedäthän, puheenjohtaja oli poissa, varapuheenjohtaja tuntee minut.

Sillä on jotain hajua, että minä olen joskus värkännyt värssyjä. On

sillä. Hän sanoi sen viime viikolla kokouksessa ja hätyytti samalla

puhumaan kotiseudun murretta. Minun täytyi, ei auttanut. No seuraus

oli, että ne tulivat, professorit ja tohtorit laseineen, kellä vettä,

kellä väkevämpää. Ja niin juotiin veljenmaljat. Se oli, kuule... sanoa

professoria sinuksi, tällainen keltanokka!

-- Älä vain kadulla tai muualla mene sinuttelemaan, muistutti toinen,

viisaampana muka.

-- Älä sinä! Ettäkö käy niinkuin sen savolaisen keltanokan, joka

kerran juominkien jälkeen huusi Ahlqvistille Aleksanterilla yli kadun:

"Kuulehan veli Aukusti!"

-- Niin.

Molemmat nauroivat.

-- Ei, en minä.

-- Annatko jonkun ennakolta arvostella?

-- Täytyy. Aion pyytää professori Genetziä. Hän on kauhistuttava. Mutta

minä olen nyt yhtäkkiä tullut kamalan uhkarohkeaksi. Minä en ymmärrä

mistä se... Katsos, tämä Genetz, professori, hän kirjoittelee itse

heksametriä ja on auktoriteetti alallaan. Hirvittää! Mutta sittenkin.

Ajatteles, jos olisi menestystä!

-- Ihan niin, Fiilus, äänsi Iiska saman tunnelman vallassa. -- Onko se

jo valmis?

-- Ei, ei vielä. Etkä saa sanoa kellekään. Ne pilkkaavat ja...

-- Silloin sinä?

-- Silloin minä sen heti poltan.

-- Älä hulluttele.

-- Niin, mutta katsos. Suomalainen kulttuuri ei nouse, ellemme me,

supisuomalaiset kansan pojat sitä nosta, ja kirjallisuus on ensimmäinen

vipusin. Siinä minä lukeudun nuoriin. Mutta kieliasiassa minä olen

vanhoja, ja, minä muutan pian nimenikin, otan suomalaisen!

Fiilus tempautui pystyyn ja marssi kiivaasti edestakaisin pienen

kamarin lattialla. Iiska katseli Fiiluksen intoa huvitettuna ja

virkahti:

-- Siinä kielipolitiikassa sinä ja isä olette yhtä mieltä.

-- Niin, sinun isäsi. Aivan. Se äijä tuntee suomalaisuuden syvemmin

kuin hänen poikansa. Mutta hänpä on istunut käräjillä, missä asianajaja

on mongertanut ruotsia ja tuomari tuominnut ruotsiksi suomalaisia

ihmisiä. Sinä olet saanut hangata housujasi suomalaisen lyseon

penkillä, mutta minä esimerkiksi olen niitä, jotka ovat kihnuuttaneet

takapuoliinsa ruotsalaisen lyseon penkkimaalit. Sinä et tiedä. Me

isäsi kanssa tiedämme. Minä olen "ohjelman" kannalla alusta loppuun,

kiireestä hamaan kantapäähän.

-- Samoin minä! kuului nyt voimakas, naurun säestämä miesääni

etuhuoneesta, jonka ovi avautui sepposelälleen. Aukeamassa seisoi

valtiopäivämies Erkki Pyydysmäki.

Fiilus meni hieman hämilleen. Valtiopäivämies Pyydysmäki oli suuri

pilkkaaja, ja Fiilus pelkäsi sitä. Pian kuitenkin asema selvisi, ja

Fiilus havaitsi ilokseen koskettaneensa valtiopäivämiehessä värisevää

kieltä.

-- Se ohjelma, se on ainoa ohjelma, joka kelpaa johonkin! Ruotsalaiset

ovat tottuneet täällä niin itsevaltiaasti isännöimään, että me

suomalaiset saamme olla varmasti vielä tuhat vuotta heidän holhouksensa

alla, ellemme kerta kaikkiaan lopeta heidän isännöimistään.

-- Varmasti, yhtyi Fiilus.

-- Niin mutta, väitti Iiska tosissaan, -- kielitaistelun pitäisi nyt

antaa hieman levähtää, se asia menee muutenkin, ja...

-- Millä lailla? kysyi valtiopäivämies jo hieman hermostuneena.

-- Samaa minä! huudahti Fiilus.

-- Suomalainen hengen viljelys ja suomalaisen kulttuurin nousu sen

tekee. Suomenkielen arvo nousee sen viljelyksen mukana.

-- Mitä ruotsalainen, tämä virastoruotsalainen siitä välittää? kiivaili

Fiilus.

-- Ja mitä siitä välittää tämä viraton ruotsalainen, tämä poroporvari,

jonka koko sivistyneisyys on siinä tiedossa, että kaikki, mikä on

suomalaista on moukkamaista ja kaikki, mikä on ruotsalaista on

sivistynyttä? nauroi valtiopäivämies.

Iiska selitti rauhallisesti:

-- Elinvoimaisempi kulttuuri voittaa aina. Jos suomalaiskansallinen

nousu on Jumalasta, kuten minä uskon, niin ruotsalaisten ja ryssäin

hallitsemishalut ja hävitysvoimat eivät voi sitä estää. Mutta jos tätä

sivistystä ei viljellä kirjallisuudessa, tieteessä, kansalais-elämässä,

uskonnossa, taloudessa, kaikessa, ei se kielitaistelun avulla pääse

hallitsevaksi.

-- Mutta kuka nyt sitten estää tätä viljelystä? Ei suinkaan se ole

suomalaista politiikkaa? kysyi valtiopäivämies.

-- Tavallaan kuitenkin, sanoi poika hiljaa. -- Suomalainen politiikka

näyttää pelkäävän juuri niitä aatteita, joiden pitäisi tulla

suomalaisen kulttuurin hedelmöittäjiksi. Ja ruotsalaiset tietysti siitä

riemuitsevat.

Isä sanoi tuikeasti:

-- Sinä vedät taas esiin tyhjiä, poikaseni. Tiedäthän kutka tässä

maassa ovat vastustaneet suomalaisten oppikoulujen perustamista, kutka

tapelleet ruotsinkielen täydellisen ylivallan puolesta, ja kutka tässä

maassa ovat luoneet suomalaisen kansalliskirjallisuuden?

Poikakin hieman kiihtyi:

-- Tiedän. Ja kumarran edellisten vuosikymmenien suomalaisuuden

taistelijain suurille teoille. Mutta näitä tekoja ei enää jatketa.

Musta seinä on noussut eteen.

-- Papitko vai? kysyi isä, äänessä pilkallinen väritys.

-- Papit, kirjanoppineet ja fariseukset. -- Pojan äänessä oli sama

soinnahdus kuin isänkin.

-- Kuule, Iiska, sekaantui Fiiluskin taas asiaan -- minä myönnän, että

sinä olet osittain oikeassa. Esimerkiksi ajatuksenvapaus on sellainen

asia, jota vanhat johtajat ilmeisestikään eivät ota vakavasti, kenties

eivät viitsi sitä harkita. Mutta kieliasiassa on heillä elinkautinen

taistelukokemus. He tuntevat kenen kanssa ovat tekemisissä,

taistellessaan ruotsalaisia vastaan, ja siinä eivät nuoret ymmärrä

heitä. Minä muodostaisin "ohjelman" yhdistämällä vanhain kieliohjelman

ja nuorten ajatuksenvapauden.

-- Ja siitä sinä sopan keittäisit! huudahti valtiopäivämies. -- Kunakin

aikana tulee taistelun rynnäkkö suunnata johonkin määrättyyn kohtaan.

Nyt olisi suomalaisten temmattava johto taistelussa ryssänvaltaa

vastaan. Ja siihen koottava kaikki voimat. Ruotsalaisuus muuttuu

tälle maalle yhä suuremmaksi kiroukseksi, mitä pitemmälle sen vallan

rajoittaminen lykkääntyy. Se on Yrjö-Koskisen ohjelma-aate ja minä

olen samaa mieltä. Suomalaisen talonpojan pitää tässä maassa saada

sivistyneitten puolelta joskus muukin arvonimi kuin "moukka". Mutta

niin kauan kuin ruotsalainen hallitsee kaikkialla, saamme me kantaa

moukan nimeä.

Valtiopäivämies oli päässyt makuun. Hän iski jalkaa lattiaan ja jatkoi:

-- Kansa, suomalainen talonpoika, se tämän maan leivästä ja

puolustuksesta vastaa, muistakaa se, pojat! Teistä tulee herroja, te

voitte puhua vieraita kieliä, te voitte tämän taitonne avulla päästä

ruotsalaisten ja ryssien tuttavuuteen ja luottamukseen ja, nöyrästi

puhumalla heidän kieliään te arvatenkin vältätte suomalaisen moukan

mainenimen. Mutta muistakaa minun sanani: jokainen ystävyyssuhde,

minkä te solmitte ruotsalaisten vallanpitäjäin kanssa kielitaistelun

ratkaisun lykkäämiseksi sopivampaan aikaan, on kansallisuutemme

esikoisoikeuden pettämistä.

Nyt oli vanhempi Pyydysmäki kiihtynyt. Hänen oma poikansa kuunteli ja

katseli hänen liikkeitään arasti kulmainsa alta virkkamatta mitään.

Fiilus silmäili vankkarakenteista, ryhdikästä talonpoikaissäädyn

edustajaa ihailevan kunnioittavasti.

Pyydysmäki jatkoi:

-- Ja se teidän ajatuksenvapautenne. Kuka sitä estää? Haihatelkaa

niin paljon kuin tahdotte, kunhan vain pidätte itsenne miehinä. Mutta

jos vakavasti ajattelette asiaa, täytynee teidän itsekin myöntää,

että olisi järjetöntä vaatia sellaisia kansallisuusasiamme suuria

taistelusankareita ja johtajia kuin Yrjö-Koskista ja Meurmania

narrittelemaan nuorenpuolueen poikakloppien kanssa vapaista aatteista.

Sellaista tuulenpieksämistä! Eikö se näyttäisi teistäkin naurettavalta?

Olkoot lapset lapsia ja nuoret nuoria, huvitelkoot ja leikkikööt

"aatteillaan". Mutta antakoot vanhain partasuu-uroitten olla miehiä.

Pyydysmäki ei tahtonut enää kuulla mitään vastaväitteitä. Hän astui

omaan huoneeseensa ja sulki oven jälestään.