IV.

Iiska Pyydysmäki oli jo aamulla sattunut yhteen muutaman savolaisen

aatetoverin ja runoilijakumppalin kanssa. Tämän nimi oli Miettinen,

ja Miettisen ylioppilaskokemus oli vuotta vanhempi kuin Pyydysmäen.

Kumpainenkaan ei laulukorvan puutteessa kuulunut laulajiin, joten

heillä oli riippumaton vappuvapaus. Koko aamutunneiksi olikin heillä

riittänyt puhetta kirjailijapalkinto-kysymyksestä, joka tuoreeltaan

oli nyt kirjallisten ylioppilaspiirien mielten virittäjänä. Tämä

ylioppilas Miettinen oli melkein vielä suuttuneempi kuin Pyydysmäki,

Kirjailijapalkintojen vastustuksessa näki hän valtiollisen

puoluekysymyksen. Vastustus johtui siitä, että kaikki nuoret

kirjailijat menivät "nuorten leiriin".

-- Jos ne kuuluisivat vanhoihin, ei yksikään heistä panisi vastaan!

intoili poika.

-- Luonnollisesti, myönsi Iiska Pyydysmäki. -- Mutta sepä jo

merkitsisikin sitä, että palkittavien kirjailijain tulisi kirjoittaa

kirjanoppineitten ja fariseusten maun mukaan.

Nuorukaiset istuivat jossain kivikossa useitten samalla tavalla

vapaasti muodostuneitten ryhmien lähettyvillä. Aurinko oli lämmittänyt

ilman, ja tässä tuulen suojassa saattoi jo tuntea todellista kevättä.

-- Minä sain kirjeen eräältä toverilta, kertoi Miettinen kaivaen

taskujaan. -- Siinäkin puhutaan kirjailijan työn arvostamisesta sangen

kuvaavia juttuja. Hän on tavannut Kauppis-Heikin. Sehän on siellä

kiertokoulunopettajana. Tahdotko kuulla?

Tietysti toinen tahtoi.

-- Hän kirjoittaa tässä m.m.: "Rouva Canth oli käynyt

Helsingin-matkallaan senaattori Yrjö-Koskisen luona ja ottanut

puheeksi Kauppis-Heikin ja maininnut, että eiköhän tuolle saisi pientä

matkarahaa, sen verran, että saisi vähän katsella tätä omaa maata ja

käydä edes Helsingissä. Mutta kyllä oli rouva Canth käynyt noloksi,

kun senaattori Yrjö-Koskinen ei tiennyt sen nimisen kirjailijan

olemassaolostakaan. Tietysti ei silloin voi olla matkarahoistakaan

mitään puhetta. Vaikka Kauppis-Heikki on sangen hilpeä mies, oli tämä

tieto tehnyt hänet hyvin totiseksi. Suomen etevin historioitsija ei

ole tullut huomanneeksi, että tämä kirjailija on julaissut kolme,

neljä teosta. Täällä on tästä asiasta paljon puhuttu ja ihmetelty.

Eikö Suomi siis halua millään lailla kirjailijoitansa kehittää?

Onhan selvää, ettei tällainen köyhä mies voi mistään saada varoja

matkusteluun. Ja joka nurkassa asuu se nurkasta kirjoittaa. Jos

näin aivan kehitysvälineittä voisi tulla neroksi, niin mitä sitten

tulisikaan niistä, jotka saavat mielin määrin katsella maailmaa ja

nauttia sen tarjoamista sielunylennyksen välikappaleista, kuten

näytelmä-, maalaus- ja soittotaiteesta y.m.? Mutta mitäs on tarjolla

tällaisilla itseoppineilla kansankirjailijoilla? Herra tule ja puserra

potaatinkuoret rieskaksi!"

Miettinen käänsi kirjeen kokoon ja pannessaan taskuun jatkoi:

-- Tämä tapaus on vain yksi monista, jotka osoittavat, miten

suomalaisuuden liike vieraantuu kansallisuudesta. Se ei hoida juuriaan,

se tähystelee vain huippuja.

-- Sinä kiehahtelet, kiusasi Pyydysmäki. -- Katso vain, ettet kuohu oli

padanlaidan.

-- Joskus savolainenkin kiehuu, kun häntä härnätään.

-- Kun koskee omahista.

-- Niin! Meillä savolaisilla nyt on se käsitys, että tässä Heikissä

olisi ainesta muuhunkin kuin aapisen pänttäämiseen poikavekarain päihin.

-- Te voisitte kerätä sille Kauppis-Heikille matkarahat sieltä Savosta,

jos todella hänen matkaansa pidätte kansallistarpeena. Valtio ei nyt

kerta kaikkiaan pidä kirjailijoita ja heidän kehittämistään niin

tarpeellisena.

-- Niin. Sitähän voisi. Mutta nekin, savolaiset kannattavat

kirjailijoitaan mieluummin juttelulla kuin rahalla.

Kumpainenkin katseli ajattelevan näköisenä mäkirinteessä hälisevää

ja etäämmällä kentällä ilakoivaa joukkoa. Silloin tällöin kajahti

ylioppilaslaulu ja kättentaputus vuorotellen.

Toveruksia läheni eräs ylioppilas jo etäältä tähdäten heihin. Tällä oli

väsähtäneet, kalpeat kasvot, hieman tavallisuudesta poikkeava pitkä

tukka ja lempeät, tuijottelevat silmät.

-- Saarimäki. Miten hänkin on täällä? virkahti Pyydysmäki toverilleen.

Samassa Saarimäki saapui nuorukaisten luo, tervehti hiljaa, hieman

hymyillen.

-- Sinäkin tulit tänne? tutki Pyydysmäki kummastellen.

Vasta tullut tuijotti tiukasti hänen silmiinsä.

-- Tulin. Kristityn pitää kestää kaikki.

-- Kestää?

-- Kestää kiusaus.

-- No laitatko sinä itsesi tahallasi kiusauksiin?

-- En. Mutta en toistaiseksi tahdo pelkurimaisesti välttääkään niitä.

Minun täytyy oppia kestämään. Minä lähden työmaalle.

-- Mihin? kysyi Pyydysmäki kummastellen.

-- Herran viinamäkeen.

-- Jokos sinä saat päästötutkinnon, vai?

-- En. Minä heitän sen. Katsohan, rakas veli: ei Herran viinamäen

työmiehiltä kysytä mitään tutkinnoita. Minä tarkoitan teologisia.

Jeesus kysyy ainoastaan mieltä, sydäntä, antaumusta kokonaan,

_kokonaan_ hänelle. Minä olen nyt tehnyt sen, antautunut kokonaan, ja

nyt minä lähden julistamaan syntiselle maailmalle Kristuksen kuolemaa.

Pyydysmäki ilmeisesti hieman elostui, hänen mielenkiintonsa kuvastui

silmissä ja muutamissa eleissä. Mutta Miettisen kasvojen ylitse liiteli

vastenmielisyyden ja väsähtäneisyyden pilvi. Edellinen nousi nojaavasta

asennostaan ja asettui suoraan Saarimäkeä vastapäätä.

-- Kuule, tarkoitatko sinä, ettet ollenkaan suorita jumaluusopillista

päästötutkintoa?

-- Tarkoitan. Taikka en nyt ainakaan. Minä menen vapaaksi saarnaajaksi.

-- Kiertämään maata?

-- Niin.

-- Onko sinulla joku... joku paikka, sitoumus? Tarkoitan: saatko sinä

jotain palkkaa?

-- En.

-- Mutta miten sinä elät?

Saarimäki hymyili.

-- Kai sitä nyt aina. Kristitytkin antavat ruokaa sen verran ja

matka-apua.

Iiska Pyydysmäki tarkasteli vanhempaa lukutoveria yhä uteliaampana.

Hänen oli vaikea määrätä kantaansa tämän tiedonantoihin. Oliko tässä

hänen kannaltaan ylivoimainen sankariteko vai oliko tuo poika yhtäkkiä

tullut löylynlyömäksi? Ääntään alentaen hän kysyi:

-- Mutta entäs velat?

-- Velatko? Niistä täytyy Jeesuksen pitää huoli... kun Hän kerran minut

pestaa ja velvoittaa työhön viinamäkeensä.

Miettinen haukotteli. Kevät näytti vaikuttavan lihavanläntään poikaan

raukaisevasti. Iiska sytytti savukkeen. Saarimäki katseli ajatuksiinsa

vaipuneena ja hieman hymyillen vuorotellen taivaanrantaan ja Iiskan

silmiin. Vihdoin hän yhtäkkiä kysäisi:

-- Milloin sinä teet ratkaisusi Jeesuksen ja maailman välillä?

Iiska Pyydysmäki hymähteli hieman nolona. Huuli vapisi hermostuneesti,

kun tuhkaa savukkeestaan pyyhkien vastasi empien:

-- Tiedä... minusta tuntuu kuin, miten sen nyt sanoisi, kuin meillä

olisi vielä suoritettavana tässä isänmaassa muutakin... suoraan sanoen,

minä pelkään, että sinä hassuttelet.

Saarimäki ilostui:

-- Niin sanoo moni muukin! Mutta kun Jeesus sanoo toista ja minun

sieluni vastaa: niin.

Iiska ravisteli päätään.

Samalla ilmestyi joukkoon pari iloista ylioppilasta, pitempi ja

lyhyempi, kumpaisellakin lakki hieman takaraivolla.

-- Mitä hiton farisealaisseuroja te täällä! huusi pieni jo kaukaa, koko

naama nauruna ja heiluttaen ylen paksua sauvaansa.

-- Se taitaa tämä Saarimäki viekoitella teitä pois kirkon-herrasta,

melusi lyhyempi.

-- Mitä, meinaatko sinä lähteä saarnamatkoille, sinä? tiukkasi pitempi

kiskoen Saarimäen takinnapista.

-- Kyllä! tunnusti Saarimäki uljaasti, suu hieman naurussa.

-- Ja siinä kaupungissa, missä sinua ei oteta vastaan, sinä puhdistat

tomun sinun jaloistasi? lasketteli lyhyempi.

Saarimäki kävi totisemmaksi ja virkkoi:

-- Sinäkin tulet kerran tätä pilkkaasi katumaan.

-- Älä kuule...

-- Pojat, syömään Kaivopuistoon! ehdotti pitkä.

Vaikka Miettinen ei vakinaisesti lukeutunut tähän seuraan, suostui

hän kohta. Iiska Pyydysmäki hieman empi ja laski mielessään mitä isä

mahdollisesti sanoisi. Mutta samalla tempasi hänet ilonkaipuun väkevä

aalto. Äskeinen alakuloinen ja painostava mieliala, minkä Saarimäen

juttelu oli aiheuttanut, haihtui.

-- Mennään! julisti hän. Mutta samalla muisti hän jotain ja jatkoi: --

Sillä ehdolla kuitenkin, ettei juoda.

-- Maistetaan hiukan vain, sanoi pitkä.

-- En tule, kieltäysi Iiska nyt jyrkemmin,

-- Tehdään lupaus, ehdotti lyhempi. - Suostun.

-- Menköön, lupasi myöskin Miettinen.

-- Minä pidätän itselleni toimintavapauden, ilmoitti pitkä. -- Voi

olla, etten maista, mutta voi sattua päinvastoinkin. Ja sen vuoksi

civis Pyydysmäki voi tämän tiedon saatuaan jäädä pois, jos häntä

haluttaa, tahi lähteä mukaan, jos huvittaa. Minä menen joka tapauksessa.

Hälisten ja nauraen lähti joukkue liikkeelle. Sitä ennen oli Saarimäki

jo huomiota herättämättä yksinään poistunut.

* * * * *

Yöllä kello yhden tienoissa hälisi Kaivopuisto vielä iloisessa

vappukuhertelussa. Valkolakkisten ryhmiä, joista osaksi kuului myöskin

juopuneitten hoilaavia tai rähiseviä ääniä, liikkui eri puolilla,

päätiellä ja käytävillä. Ajurit laukkauttivat hevosiaan ylimääräisten

juomarahojen kiihoittamina.

Meren rannasta päin tulivat hiljaa haastellen Iiska Pyydysmäki ja se

pieni, jonka nimi, miehen perin suomalaisesta sukuperästä huolimatta

oli Halfors. Viimeksi mainittukin oli pitänyt lupauksensa olla

juomatta. Viimeksi olivat nuorukaiset istuneet rantakallioilla ja

tarkastelleet tänään jäistä vapautunutta merta ja "Harakkaa". Meri

aaltoili riemullisen vapaana ja välkehti kevätyön heijastuksessa.

Pojat olivat ahmineet viileätä merituulta. Kylmä hieman puistatteli,

mutta mieli oli silti raikas. Heidän kävellessään kevätyön hämärässä

sattui Iiskan silmään ensinnä yksinäinen istuja, joka kykki kyyryssään

penkillä tien vieressä.

-- Eikö tuo ole Länsipää? kysyi hän osoittaen sormellaan penkille.

Todettuaan kaksissamiehin asian lähestyivät he penkkiä. Länsipää

nukkui siinä istuillaan, pää riippuen rinnalla, ja kuorsasi. Miesriepu

herätettiin. Saatuaan silmänsä auki ja päästyään tajuihinsa tunsi hän

kyllä kohta Iiskan ja lopulta Halforsinkin. Länsipää ei myöntänyt

olevansa paljoa päissään, mutta häntä vilutti kovasti. Toverukset

istuivat samalle penkille ja yrittivät puhutella.

-- Mitäs te minusta, ärähti hän ja kääntyi selin.

-- Sinä kylmetyt tässä.

-- Ketä se liikuttaa?

-- On kai sinulla jokin asunto?

Länsipää oli vähän aikaa vaiti, mutta purskahti sitten hermostuneeseen

nauruun:

-- Hah hah haa!

Ja kun he olivat aikansa puhutelleet miesrukkaa, rupesi tämä vihdoin

itkemään. Itkua oli oikeastaan vaikea erottaa äskeisestä naurusta.

Mutta tempovat hartialiikkeet osoittivat sen riittävän selvästi.

Silloin oli hänen kanssaan vaikea tulla toimeen. Eihän hän kuullut

lohdutteluja. Neuvottomina he seisoivat lähellä tietämättä mitä tulisi

tehdä. Vihdoin hän melkein selvällä äänellä hoki:

-- Minä olen... minä olen... minä en ole enää mies.

Ja purkautui taas hartioita hytkyttävään itkuun.

-- No älähän nyt, puhui Iiska ja piteli takinhihasta. -- Lähde

kävelemään tästä, sinun tulee kylmä, ja poliisikin voi tulla.

Halfors koetti toista sävyä:

-- Pirujako sitä nyt itkemään, mies.

Nyt nosti Länsipää päätään ja tuijotti Halforsiin.

-- Se on oikein... itku ei auta! hän melkein karjaisi ja nousi

seisomaan.

Päästiin lähtemään. Kävellessään lämmittyään Länsipää miehistyi

aikalailla, niin että hänen kanssaan saattoi aloittaa asiallisen

juttelun. Hän pysyi kuitenkin harvasanaisena. Kun oli saavuttu

kauppatorille, jossa oli erottava kunkin asunnolleen, tarjoutui

Länsipää kävelemään hetkisen Pyydysmäen mukana. Halfors lähti eri

haaralle.

Heidän astuessaan vierekkäin yli Senaatintorin Kruunnunhakaa kohti

virkahti Länsipää äkkiä:

-- Minä kävin tänään hänen luonaan.

Toinen ymmärsi heti hänen tarkoittavan entistä morsiantaan, jonka

kanssa vanhat suhteet näyttivät yhä kaikesta huolimatta jatkuvan. Iiska

innostui toverilliseen osanottoon:

-- Vai niin! Noo?

Länsipää puhui kuin selvä ja täysin tietoinen mies:

-- Minä sanoin hänelle: tule nyt. Jos sinä uskallat lähteä minun

kanssani, niin minä vannon, ettei viinanpisaraa tule ikinä huulilleni.

-- Ja hän?

-- Kieltäytyi.

Länsipäätä näytti puistattavan.

-- Mitä hän sanoi?

-- Hän pani kahden vuoden koetusajan!

Miestä puistatti suuttumus. Vähän ajan kuluttua hän jatkoi:

-- Olenko minä vanki, varas, lurjus? Mutta hän ei ymmärrä minua. Minua

ei vedä liejusta, jos niin tahtoo sanoa, kuiville mikään, ei mikään muu

kuin luottamus! Jokainen epäilyksen häivä kaataa minut takaisin. Hänen

epäluottamuksensa on minulta vienyt itseluottamuksen.

Viimeisten sanojen ohella kuului kurkussa ääniä, jotka muistuttivat

taas itkua, Iiska katsoi kovia kokenutta vanhempaa toveriaan säälien

silmiin, joita hän ei hämärtävässä yössä tarkoin nähnyt, ja huokasi

avutonna.

Länsipää koetti viheltää, mutta huulet eivät totelleet.

-- Mutta jos sinä koettaisit? kysyi Iiska,

-- Sitäkö koetusaikaa?

-- Niin.

-- Olisko sinulla itselläsi luontoa alistua sellaiseen?

Iiska ei uskaltanut sitä vakuuttaa.

Länsipää nyökkäsi hämärässä päätään, ja he erosivat lähtien

kumpainenkin suunnalleen. Pyydysmäki pysähtyi säätytalon nurkalle ja

katsoi taakseen. Mies etääntyi pää kumarassa ja polvet notkahdellen.